Reilu kymmenen vuotta sitten Brooklynista nousi useita indebändejä laajempaan suosioon. Niistä yksi yhä vahvimmin porskuttava bändi Nationalin ohella on Vampire Weekend. Yhtye teki suuren vaikutuksen esikoisalbumillaan vuonna 2008. Se oli paras debyytti hetkeen, joka samalla uudisti indie-kenttää yhdistämällä intellektuellipoppiin afrovaikutteita. Vampire Weekend on pitänyt tasonsa korkealla myös seuraavalla kolmella levyllään, joista tuorein Father of the Bride julkaistiin viime keväänä. Sen kunniaksi yhtye on kiertänyt ympäriinsä ja päätti Euroopan osuuden Portugaliin. Vaikka viime aikaisissa Lissabonin artikkeleissa on viitattu Super Bock Em Stock -festivaaliin, niin tämä keikka oli täysin itsenäinen tapahtuma.
Ezra Koenigin johtama orkesteri on musiikin riemuvoitto. Alkuperäisestä nelikosta ovat kyydissä mukana basisti Chris Balo ja rumpali Chris Tomson. Multi-instrumentalisti Rostam Batmanglij jättäytyi bändistä muutama vuosi sitten. Yhtyeen livekokoonpano on muhkeampi, sillä lavalla nähdään myös toinen lyömäsoittaja Garret Ray, kosketinsoittaja Will Cansoneri, kitaristi Brian Robert Jones sekä koskettimien ja kitaran kera taustoja laulava Greta Morgan. Koenig on päälaulaja ja soittaa myös kitaraa. Vaikka hän on keulahahmo, osoittautui keikka kuitenkin musiikillisen kollektiivin täysosumaksi. Kiertueväsymyksestä ei ollut tietoakaan toisin kuin useamman keikan nähneenä matkalaisena, vaan soitto oli ilmavaa. Vampire Weekend veivasi reilun kahden tunnin setissä liki 30 kappaletta. Biisirepertuaari on bändillä jo sen verran mittava, että joitakin suosikkeja jäi silti puuttumaan.
Vampire Weekend veti areenan täyteen, vaikka edellisen kerran bändi oli soittanut Lissabonissa hiljattain viime kesänä. Saavat olla onnekkaita, sillä Suomessa bändiä ei ole nähty kymmeneen vuoteen. Permannolta ja hieman takavasemmalta katsottuna keikka kuulosti hyvältä. Lähemmäksi ei tungoksessa ollut mahdollista päästä. Yleisö oli messissä heti ensi-iskusta. Flower Moons starttasi keikan kuin vaanien, mutta jo neljäntenä kuultu upea Unbelievers sai permannon tömisemään. One (Blake’s Got A New Face) kutsui yhteislauluun taka-aitioita myöten. Suvantohetkiä kuultiin myös, mutta ne osuivat parin uuden albumin biisin aikaan, mutta toisaalta tuoreimmat hitit This Life ja Harmony Hall saivat suurimmat aplodit. Vampire Weekend tanssitti ja laulatti mielin määrin. Tosin dynamiikka lopun encoressa vähän laski, kun yleisö sai toivoa biisejä. Seitsemän ylimääräistä kappaletta oli vähän liikaa.
Vampire Weekend heitti kamarikelpoisen keikan, mutta isossa salongissa. Coliseu dos Recreios on siitä hyvä, että permanto on laskeva, joten taaempaa näkee myös hyvin. Viiden tuhannen hengen kekkerit ovat iso tapahtuma ja ainoa miinus on talossa poistuminen. Kapeat käytävät ja harvat uloskäynnit tekevät ulostautumisen tuskaisen hitaaksi, jotta siinä ehtii miettiä mitä tapahtuisi, jos syntyisi pakokauhu. Välttääkseen paniikin tunteen, kannattaa lähteä etujoukoissa. Astuessani ulos viimeisen biisin Walcottin tunnistettava pianosoundi alkoi nakuttaa riffiään. Matkalla musiikki vaimeni nopeasti korvissani, mutta mielessä melodia yltyi soiden vielä parin päivän päästä himassani.
Settilista:
Flower Moon, Holiday, Bambina, Unbelievers, Everlasting Arms, One (Blake’s Got a New Face), Sympathy, Oxford comma, Jonathan Low, Unbearably White, Step, Sunflower, This Life, Married in a Gold Rush, Harmony Hall, Diane Young, Cousins, A-Punk, 2021, Giving Up the Gun, Jerusalem-New York-Berlin, encore Mansard Roof, Boston (Ladies of Cambridge), My Mistake, The Kids Don’t Stand a Chance, Worship You, Ya Hey, Walcott
Viagra Boys ponnistaa Tukholmasta, mutta on kerännyt laajempaa kansainvälistä huomiota, sillä syksyn mittaan bändi on kiertänyt Eurooppaa ja jatkaen matkaa vielä Australiaan saakka. Suomessa poppoo on soittanut joitakin klubi- ja festivaalikeikkoja. Viagra Boys on ollut kasassa vuodesta 2015 lähtien ja julkaissut yhden pitkäsoiton Street Worms (2018), joka on saanut kriitikoilta mainion vastaanoton. Lisäksi plakkarissa on muutama sinkku. Lajityyppiä on vaikea määritellä, mutta post-punkiksi sitä monipuolisuutensa vuoksi on helpoin kutsua.
Yhtyeen nimi on ristiriitainen, sillä touhu itsessään näyttää machoilulta, mutta biisien sanoma onkin päinvastaista, kun sanoituksissa pilkataan satiirisesti maskuliinista perusjantteria. Viagra Boysin jätkät eivät ole eilisen teeren poikia, sillä jokaisella heillä on taustaa erilaisissa saman lajityypin kokoonpanoissa. Bändin tunnusmerkki on ilman paitaa seilaava laulaja Sebastian Murphy, jonka ylävartalo on läpeensä tatuoitu. Hän onkin tehnyt tatuointeja päivätyökseen. Murphyn maneerinen lavakarisma on ajoittain vetelää, mutta välillä tosi punk. Muu bändi on tiukasti soittava nippu mitä tahansa naapurin poikia, joilta taittuu genre kuin genre.
Viagra Boysin keikka oli osa Super Bock em Stock -festivaalia ja keikkaympäristönä toimi ulkoilmalava rautatieaseman katoksen alla. Venuen nimi SBSR Radio Room tuli sponsorilta. Lava kylpi savussa ja näytti vaikuttavalta asuinrakennusten välissä korkealla mäen päällä kuten kukkuloiden kaupungissa kuuluukin. Lissabonissa tuskin on samoja meluhaittasääntöjä kuin meillä Suomessa yöaikaan.
Viagra Boysin setti rakentui suurelta osin Street Wormsin biisien varaan. Bändin musiikin vetovoima on tiukassa pulssissa, joka sykkii basistin ja rumpalin intensiivisestä yhteistyöstä. Sen päälle kitara, syntetisaattori ja rytmikkäästi hyödynnetty saksofoni, niin kattaus on varsin omintakeinen. Bändin isoin hitti Sports sai portugalilaiset laulamaan kertosäkeen mukana käsivarret tanassa. Just Like You ja varhaisempi sinkkujulkaisu Recearch Chemicals olivat illan parhaat tsyget. Muut biisit tuppasivat puuroutumaan ja venyivät turhan pitkien jamisessioiden myötä vanutteluksi. Vielä kun biisit olisivat sävykkäämpiä ja monipuolisempia, niin Viagra Boys olisi rujossa ja teatraalisessa esiintymisessään kelpo ryhmä.
Huomio kiinnittyy lavalla sekoilevan Sebastian Murphyn varaan, joka saattoi tovin istua ja poltella tupakkaa kaikessa rauhassa tai lyyhistyä lattialle pitkäksi aikaa makoilemaan. Homma näytti väliltä siltä, että Murphy oli ottanut puolen yön keikalle liikaa pohjia. Toisaalta niinä hetkinä, kun en uskonut Sebastianin jaksavan nousta enää eturintamaan, kaveri tempaisi itsensä monitorien päälle ja jatkoi laulamista sielunsa kyllyydestä samalla ruiskuttaen bisseä suustaan yleisön päälle. Sebastian Murphy sai aikaan rujon performanssin, jossa muoto on toistaiseksi vielä sisältöä vahvempi.
Kevin Morby joutui perumaan viime tinkaan Lissabonin keikkansa. Olin missannut Morbyn aikaisemmat Suomen vierailut, joten pientä harmitusta oli ilmassa. Kun paikan päällä selvisi, että hänen tilalleen oli hälytetty Josh Rouse, muuttui pettymys riemuksi. Nebraskasta kotoisin oleva Josh Rouse oli kovassa kuuntelussa 2000-luvun alkupuolella, kun hänen mainiot albuminsa 1972 (2003), Nashville (2005) ja Subtitulo (2006) olivat pieniä indiehittejä. Josh Rouse maustoi folk-laulujansa tarttuvilla pop-koukuilla, jotka upposivat laajempaankin yleisöön.
Sittemmin Josh Rouse on asettunut asumaan Espanjaan, mistä on luonnollisesti helppo piipahtaa naapurimaan puolelle konsertoimaan. Näin luulisi, mutta Rousen edellisestä Lissabonin vierailusta oli vierähtänyt kahdeksan vuotta. Josh Rouse yhtyeineen soitti lähes sata vuotta vanhassa Teatro Tivolissa, joka on on alun perin palvellut elokuvaa, mutta myöhemmin erilaisia kulttuuritapahtumia baletista alkaen. Teatro Tivoli on Savoyn henkinen paikka tuhannen hengen kapasiteetillaan.
Josh Rouse soitti kolmen espanjalaismuusikon kanssa. Yhtyeen edellisestä julkisesta keikasta oli kulunut useampi kuukausi, mutta soitto rullasi hyvin. Lissabon avasi joulukiertueen, joka ulottuu Euroopasta rapakon taakse. Ainoastaan soundcheck oli tehty hosuen, sillä ensimmäisen biisin soundit toiselle riville kuulostivat karmealta. Onneksi miksaaja oli hereillä ja namiskat säädettiin lennosta kohdilleen. Pitkin keikkaa Josh Rouse käytti kuitenkin useita minuutteja puoliakustisen kitaransa virittämiseen. Se keskeytti hyvin rullannutta flow’ta, mutta onneksi Rouse piti yleisön mielenkiintoa yllä jutustelullaan.
Josh Rouse on koko uransa ajan tuottelias, vaikka en ole hänen viimeisiä vaiheitaan seurannutkaan. Nyt juhlakauteen Rousen julkaisema tuore The Holiday Sounds of Josh Rouse -albumi on peräti hänen 13. pitkäsoittonsa. Rouse sisällyttikin kolme jouluista kappaletta soittolistaansa. Muuten setti sisälsi niitä tuttuja kappaleita, joita kuuntelin aikoinani, joten keikasta tuli hyvällä tavalla nostalginen kokemus. Josh Rouse on velho säveltämään tarttuvia ja teeskentelemättömiä folkpopralleja.
Portugalilaisyleisö istui kuuliaasti paikoillaan siihen asti, kunnes eturivissä istunut keski-ikäinen mies nousi ylös ja veti Carolina-biisin aikana sellaiset muuvit, että muidenkin oli nostettava takamukset ylös ja ryhdyttävä joraamaan hymyissä suin. Tunnelma pysyi iloisena keikan loppuun asti. Vaikka taustamuusikot olivat vaitonaisia pokerinaamoja, kuulosti soitto läpi keikan letkeältä. Basisti ja kitaristi hoitivat myös hienosti taustalaulajan tehtävät. Yleisöltä kuultiin vahvaa taustatukea Come Back (Light Therapy) ja Love Vibrations -hiteissä.
Jengi huuteli innokkaasti toivebiisejä, mutta rajallisen ajan puitteissa ei kenenkään toiveita näytetty toteuttavan. Juuri ennen illan viimeistä biisiä päästin suustani lauseen: It’s the Night Time. Sieltä se kappale tuli, ei siksi, että Rouse olisi kuullut pyyntöni, vaan siksi, että minulla kävi hyvä tuuri. Tämä pieni onnekas hetki kuvastaa sitä fiilistä, mikä syntyi Josh Rousen yllättävästä näkemisestä Lissabonissa lauantai-illassa.
Yksi indiekentän puhutuimpia artisteja on tällä hetkellä Orville Peck. Hän on luonut konseptin, jossa henkilöllisyys pysyy salassa. Orville Peck pukeutuu kuin rodeotähti, mutta hänen kasvonsa kätkeytyvät hapsumaskin taakse. Peck laulaa syvällä kantrilaulajan äänellä, joka parhaimmillaan nousee korkeaksi kuin Roy Orbisonilla, kuten hienossa Dead of Night -kappaleessa. Maskin taakse kätkeytyminen kiehtoo ja tekee artistista jännittävämmän. Lisäksi Orville Peck panostaa visuaalisuuteen, joka tavoittelee samankaltaista unenomaisen mystistä tunnelmaa kuin Chris Isaak aikoinaan Wicked Game -kappaleessa, joka assosioi Orville Peckin musiikin vahvasti David Lynchin filmikuvastoon.
Orville Peck on pseudonyymi, mutta salaperäisen taiteilijanimen takaa löytyy mitä varmemmin Daniel Pitout, kanadalainen muusikko, joka on soittanut rumpuja mm. punkbändissä Nu Sensae. Tietoa ei ole vahvistettu artistin toimesta, mutta valokuvien pohjalta on todistettu, että Orville Peckillä on tismalleen samat tatuoinnit kuin Pitoutilla. Myyttisyys on siis hieman laimentunut tunnistamisen myötä, mutta koska Pitout ei ole entuudestaan iso nimi, on Orville Peck kuitenkin kiinnostava uusi tuttavuus. Todennäköisesti ilman naamioitumista vanhaa punkkaria ei olisi otettu kantrilaulajana yhtä vakavasti.
Orville Peck soitti 1600-luvun lopulla rakennetussa Casa do Alontejon EDP-salissa. Ympäristö oli ainutlaatuisen pramea. Tilan pinnat ovat saaneet arabivaikutteita ja katse harhaili yhtä tiuhaan seinillä kuin lavalla. 1900-luvulla paikka toimi Lissabonin ensimmäisenä Casinona, mutta nyt siis satunnaisena konsertti- ja juhlapaikkana. Orville Peckin ympärillä kävi kuhina ja ihmisiä riitti jonoksi asti niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään.
Peckin taustalla esiintyi nelihenkinen bändi, jonka kaikki soittajat olivat sonnustautunut teeman mukaisesti cowboy-asuihin stetsoneita myöten. Peck julkaisi kuluneena vuonna debyyttialbumin Pony, joten settilista käsitti ensimmäisen levyn materiaalia tosin parilla coverilla vahvistettuna. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Big Sky, joka käynnistyi sävykkäästi. Toisena kuultu Winds Change vähän laahasi ja kolmas Queen of the Rodeo tavoitti tarkoituksensa. Singlenä julkastu Turn to Hate soi isosti. Orville Peck kuulosti kaiken kaikkiaan muhkeammalta kuin mitä levykuuntelun perusteella olisi voinut odottaa. Orville Peck ratsastaa parhaiten iltahämärässä, pienillä lavoilla punaisten lyhtyjen alla. Päivänvalossa tämä tuskin toimisi yhtä maagisesti.
Orville Peck voi olla toisille vitsi, jossa musiikki jää puitteiden varjoon, mutta toisille hän avaa uusia ovia coolin countryrockin pariin. Toisaalta hahmon takaa on mahdollista esiintyä rehellisemmin kuin ilman roolia, jolloin performanssi voi tuntua teeskentelyltä varsinkin punkkarilta. Joka tapauksessa Orville Peck näyttää tekevän juttuaan vilpittömästi. Ounastelen kuitenkin, että Orville Peck jää jännittäväksi konseptiksi, joka viehättää vain hetken – paitsi jos sävelkynästä syntyy entistä parempia säveliä. Poni on valjastettu, mutta viilettääkö ori laajemmille preerioille onkin sitten toinen tarina.
Super Bock em Stock -festivaalin ohjemistosta löytyi tämän hetken kaksi kiinnostavinta soul-artistia ja se oli pitkälti syynä tsekata musiikkitapahtuma. Brittiläisestä Michael Kiwanukasta raportoin jo aiemmin, mutta sitä toista kaveria nimeltä Curtis Harding odotin jopa hieman enemmän. Jos on saanut etunimensä Curtis Mayfieldin mukaan, niin lähtökuopat klassisen soulin evankelistaksi ovat suotuisat. Hardingin osalta toivoin jotain samaa mitä Cody Chesnutt on tarjonnut legendaarisilla keikoillaan. Sekin loi paineita.
Curtis Harding soitti samalla Coliseu dos Recreios -venuella kuin Kiwanuka, mutta tällä kertaa seurasin konserttia aitiosta, sillä rannekkeella sai katsoa keikan mistä vaan. Parhaimmillaan yli viisituhatta henkeä vetävä areena on uljas ja huokuu 130 vuotista historiaa. Konserttikokemus aitioista oli visuaalisesti vaikuttava, mutta akustiikan osalta se jäi vaisuksi, koska kakkoskerrokseen soundi kuulosti kolkolta. Tästä syystä piti siirtyä kesken takapermannolle kuuntelemaan loput keikasta. Sen edemmäksi ei enää siinä vaiheessa olisi päässyt.
Curtis Harding on klassisen soulin uusia tähtiä. Hän on julkaissut vasta kaksi albumia, joista ensimmäinen Soul Power (2014) ei kerännyt vielä yhtä paljon huomiota kuin kriitikoiden kehuma Face Your Fear (2017). Albumia olivat tuottamassa kovat nimet Danger Mouse ja Sam Cohen, jotka toivat lisäpotkua Hardingin sävellyksiin, joissa yhdistyy klassinen soul bluesiin ja rockiin. Harding ei ole keksinyt mitään uudestaan, mutta kierrättää tuttuja elementtejä kuin olisi soulin alkulähteillä.
Curtis Harding on kotoisin Michiganista, mutta kiertolaiselämän kautta asettunut Atlantaan. Hän lauloi teininä taustoja äitinsä gospel-yhtyeessä ja sittemmin keikkaili Night Sun bändin kanssa, kunnes ryhtyi sooloartistiksi. Lissabonissa lauteilla nähtiin kuitenkin bändi, jossa vokalistin ja kitaristin viittaa kantoi lippalakkipäinen Curtis Harding. Soulin glamour ei miehestä loistanut.
Keikka starttasi biisillä The Drive, mutta varsinaiseen vauhtiin päästiin vasta kun hieno Next Time polkaistiin käyntiin. Soul-laulajan karisma pääsi kuitenkin esiin, kun Harding luopui kitarastaan ja uskalsi ottaa yleisön hyppysiinsä menevässä On an On -kappaleessa, jossa eittämättä on uuden kestävän klassikon ainesta. Permannolle siirryttyäni soundi parani kertaheitolla ja tunnelma kohosi entisestään Hardingin vetäessä The Bee Geesin To Love Somebody. Se on yksi maailman coveroidummista lauluista, mutta kestää hyvän käsittelyn aina.
Alkuun näytti, että Curtis Harding joutuu soittamaan vajaalle yleisölle, mutta lopulta tupa tuli täyteen. Aitio ei ollut paras paikka katsoa konserttia, vaikka kaikkiaan esitys tarjosi taattua laatua. Tästä syystä Harding ei aivan napannut ykkössoulkeikan titteliä, vaikka olin valmistautunut sen hänelle myöntämään. Hardingin tunnetuimmat kappaleet Wednesday Morning Atonement ja Need Your Love huipensivat keikan. Hardingin valovoimaisuudessa on vielä kirkastamisen varaa, mutta hänen biisimateriaalinsa on laadukkaampaa kuin monella muulla lajityypin kollegalla.
Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.
En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.
The Gary Douglas Band
The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.
Southside Johnny & The Asbury Jukes
Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin.
Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left Banken Walk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.
Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!
Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.
Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.
Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.
Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu.
Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.
Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi.
Toronton Downtownista muutama maili länteen löytyy alue nimeltä Little Portugal. Dundas streetin varrella portugalilaisuus ilmenee ainoastaan yhtenä suljettuna leipomona. Sen sijaan kadun varrella on runsaasti viihtyisän oloisia ravintoloita. Eräässä korttelinkulmassa sijaitsee elinvoimainen rokkiklubi nimeltä Baby G. Pari sataa henkeä vetävä baari tarjoaa kattavasti pienpanimoiden hanaoluita, mutta vain käteismyynnillä. Janoisille baarista löytyy kuitenkin oma pankkiautomaatti, mistä voi höylätä rahaa.
Toronto on musiikin osalta Kanadan musiikkipyhättö. Tarjontaa sunnuntai-illalle oli runsaasti, joista valinta osui kansasilaiseen yhtyeeseen nimeltä The Appleseed Cast. Bändillä on parinkymmenen vuoden historia EMO-genren kaanonissa. Cristopher Criscin johtama yhtye on kerännyt arvostusta vuosien varrella ja uunituore albumi The Fleeting Light of Impermanence todistaa yhtyeen olevan kelpo kunnossa.
Illan aloitti kuitenkin Sean Bergmanin johtama Müscle Wörship, joka on yhtä lailla kotoisin Kansasin Lawrencesta. Yhtyekaksikko tekeekin pitkän kiertueen yhdessä. Muscle Worship oli virittelemässä soittimiaan, kun astuin klubiin sisään. Soundcheck taisi olla hätäinen, sillä puolen tunnin keikka soitettiin aivan liian lujaa. Yhtye rypisteli menemään trio-pohjalta, mutta räminässä ei oikein ollut ideaa. Basisti oli huojuva hahmo camouflage-takissaan ja rumpali mäiski menemään tarmokkaasti. Kitaristi Bergmanin raastava laulu ja koheltava kitarointi oli sinänsä toimivaa, mutta kombo näytti siltä kuin kolme metsuria olisi kaatamassa kaikki eri puuta.
The Appleseed Cast
The Appleseed Castin astuessa lavalle selvisi, että Bergman soittaa kitaraa myös illan pääsesintyjän riveissä ja hyvin soittikin. Heti kun touhussa on jokin punainen lanka, niin kyllähän se musiikki maistuu. The Appleseed Cast heitti kelpo keikan. Nelihenkinen kokoonpano soitti hyvin yhteen ja äänenvoimakkuus oli kohdillaan. Crisci on yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen ja hän vastaa kitaran ohella myös syntikoista. Epäilemättä ensimmäinen kerta, kun näin kaverin, jolla toinen poski oli hassusti jätetty paljaaksi muuten tymäkän parran peittämissä kasvoissa.
Keikka tarjosi liudan uusia kappaleita, joista Petition on mainio esimerkki yhtyeen kulmikkaan rytmikkäästä peruspoljennosta, missä kappale kasvaa uljaasti kitarariffien saattelemana. Cris Crisci laulaa syvältä sisuksista ja kajauttaa kuin urkuparvelta. The Appleseed Cast osoitti olevan maineensa väärti, mutta selkeästi pienen piirin suosikki, vaikka ylvään lavasoundinsa vuoksi sopisi esiintymään isommillekin klubeille. Baby G –klubin monipuolisessa ohjelmistossa The Appleseed Cast edusti kuitenkin isoa osastoa, jonka sisäänpääsy (25 CAD) oli tuplat muiden bändien lipun hintohin verrattuna.
Pori Jazzin pääkonserttien avauspäivänä panostettiin juurevampaan musiikkiin. Paikalla näkyi runsaasti fiftareita niin amispulisonkeja kasvattavia jannuja kuin tötterötukkaisia papparaisia, jotka ottivat tukea kävelykepeistä. Pääosa Kirjurinluodon yleisöstä oli kuitenkin keski-ikäistä hyvin toimeen tulevaa perustennariporukkaa, jolla on varaa juoda kuohuvaa piknik-tuoleiltaan. Varsinaista jatsikansaa ei pääalueella näe, sillä alan harrastajien keikat on sijoitettu lokkilavan suojiin. Päälava ja jokilava tarjoavat rytmimusiikkia suuremmalle yleisölle.
Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB
Päivän avasi Von Hertzen Brothersin sekä Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen yhteinen projekti, joka kunnioitti Kingston Wallia, mutta eritoten Petri Wallin ainutlaatuista tuotantoa. Jätin Pekko Käppi K:H:H:L:n takia aikaisemmin keväällä Kulttuuritalon Kingston Wall -keikan väliin. Nyt oli Pekko Käpin vuoro väistää ja luulenpa, että tein oikein, sillä Kirjuriluodon päälava tarjosi progressiiviselle rokille komeammat puitteet.
Von Hertzenin veljekset Mikko, Kie ja Jonne ovat ainoa oikea sakki lyöttäytymään yhteen Kingston Wallin alkuperäisen basistin Jyllin ja tärkeimmät vuodet rumpalina toimineen Kuoppamäen kanssa. Yhtä juhlaa koko keikka. En nähnyt Kingston Wallia elävänä silloin, kun se olisi pitänyt, mutta tämä 25 vuotta myöhemmin tarjoutunut tilaisuus korvasi paljon. Petri Wallin kynästä on lähtenyt komeita klassikoita kuten With My Mind ja Shine on Me. Von Herzenin veljekset toivat sopivasti lisäarvoa Kingston Wallin monimuotoiseen tuotantoon. Kie von Hertzen astui pelottomasti Petri Wallin kitaristin saappaisiin ja Mikko paikkasi Wallia päälaulajan roolissa. Alkuun ihmetytti, että onko Jyllin hoitaessa basson Jonne von Hertzenin paikka soitella vain tamburinia, mutta hän osoittautui usean instrumentin taitajaksi etenkin soittaessaan Konevitsan kirkonkellojen melodiaa. Veljekset rikastuttivat biisejä myös lauluharmonioilla. I Feel Loven ajaksi laulumikkiin tarttui erikoisvieraana Haloo Helsingin Elli. Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB tarjosi huolelella suunnitellun tribuutin, jonka vahva dynamiikka ainoastaan lopun Jimi Hendrixin Fire-coveroinnissa pikkasen hajosi.
Kingston Wall by JJylli, Kuoppis & VHB
Tank and the Bangas toi jokilavalle tuulahduksen Mississippi-joen suistoalueen musiikillista rikkautta. New Orleansista kotoisin oleva yhtye osoittautui varsin pirteäksi viihdyttäjäksi, joka yhdistää soulin, funkin, hiphopin ja puheenparren. Tank and The Bangas on Tarriona ”Tank” Ballin valovoimaisuuden ympärille kasattu bändi, joka on vastikään julkaissut toisen albuminsa Green Balloon. Tauko edellisestä oli pitkä, sillä debyytti Think Tank ilmestyi jo vuonna 2013. Taukoa yhtye ei ole pitänyt vaan esiintynyt livenä tiuhaan ja julkaissut singlejä. Tämä rutiini näkyi myös Porissa värikkäänä esityksenä. Tank, joka on runoilijanakin kannuksia hankkinut, latoi henkilökohtaista nuoren naisen tekstiä elinvoimaisesti. Räikeän vihreään asuun ja komean afrotukan kasvattanut Tank oli lavalla säväyttävä näky. Hän riisui sadetakkinsa vasta keikan lopussa, vaikka aurinko paistoi koko päivän.
Tank and the Bangas
J. Karjalainen esiintyi edellisen kerran kolme vuotta sitten Kirjurinluodolla ja sinäkin vuonna Brian Setzerin kanssa samana päivänä. J. Karjalainen tarjoaa täydellistä musiikkia leppeän kesäiseen alkuiltaan. Viimeksi uusia lauluja kuultiin Sinulle, Sofia -albumilta (2015), kun taas nyt keikka tarjosi tuoreimmat laulunsa Sinä kuljetat minua -pitkäsoitolta (2018). Isolle yleisölle tarjottiin myös niitä isoimpia hittejä, joista Sekaisin tuntui raikkaimmalta pitkästä aikaa. Jukka Karjalainen on ainutlaatuinen lauluntekijä, mutta hän ei olisi J. ilman loistavaa bändiään. Mikko Lankinen on vähäeleinen virtuoosi kitaran varressa, Tom Nyman lungilla otteella soittava ykkösbasisti, Janne Haavisto ikihonkainen rumpali ja Pekka Gröhn velmuileva velho koskettimien takana.
Porissa kuultiin seuraavat kappaleet: Tule Kesäyö, Vieraita muistoja, Terve Sirkka Lautamies, Ilmassa pieni sydän, Villejä Lupiineja, Mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään, Stindebinde, Keihäänkärki, Hän, Sydänlupaus, Sekaisin, Meripihkahuone, Mennyt mies
J. Karjalainen
Betty Wright voisi olla luvalla diiva, mutta on kuin onkin lämminhenkinen ja ikinuori soulmamma, joka on tehnyt 50-vuotisen uran. Ei kirkkaimpia tähtiä hipoen, mutta jättänyt eturivin tulkitsijana ja taustalaulajana jäljen linnunrataan. Betty kiitti onnekkuudestaan jumalaa, mutta tuurin lisäksi tarvitaan myös taitoa. Wrightilla oli taustalla iso bändi, joka vaikutti kuitenkin eläväisen Bettyn taustalla leipääntyneeltä. Setti olisi ollut täyteläisempi, jos torvisektio olisi ollut mukana, mutta nyt puhaltimet tuutattiin syntetisaattorista. Wright siteerasi Clean Up Woman -kappaleessaan luontevasti James Brownin Sex Machinea. Keikka päättyi kiitollisesti isoon hittiin No Pain (No Gain).
Betty Wright
Melody Gardot esiintyi toista kertaa Kirjurinluodolla. Satuin näkemään edellisenkin esityksen vuodelta 2010. Tällä kertaa artistin kokoonpano oli muistikuvani mukaan akustisempi ja meno muistutti keikalla Betty Wrightin jälkeen kamarimusiikkijuhlien tunnelmaa. Tyylikäs tunnelmointi istui alkuiltaan hienosti, mutta olisin ison lavan sijaan heittäytynyt tähän tunnelmaan pienellä lavalla tai savuisessa klubissa.
Melody Gardot
Torstain ykkösmanttelin peri ehdottomasti JD McPherson. Oklahomasta kotoisin oleva kaveri yhtyeineen on päivittänyt rock’n rollin alkuvuosista innovoituneen musiikin niin kuin sen pitää. Rockabillya, garagerockia ja soulia niin tuoreella käsittelyllä, etten muista hetkeen innostuneeni yhtä paljon. McPhersonin modernilla otteella soitettu retropaketti pysyi kasassa alusta loppuun. Ei heikkoja hetkiä. JD:n laulu lähti syvältä, mutta hän repi myös hienosti riffejä kustomoidustaan TK Smith-kitarastaan. Bändi oli taitava. Jimmy Sutton vuoroin sähkö- ja pystybassossaan loisti eritoten ja hän on myös tuottajataustaisena kaverina bändin musiikillinen nokkamies. Jason Smay vakuutti rumpalina, Rainier Jacon Jacildo taas vähäeleisenä kosketinsoittajana ja Doug Corcoran antoi taustatukea kitaralla ja saksofonilla.
JD McPherson Band
Aluksi JD McPherson hämmästeli kirkasta suvi-iltaa toteamalla, ettei ole koskaan toivottanut aikaisemmin hyvää iltaa aurinkolasit päässä. Setin kärkeen JD pisti heti luun kurkkuun Desperate Love ja Crying’s Just a Thing You Do -kappaleilla, jotka avaavat myös mainion Undivided Heart & Soul –albumin (2017). Esikoisalbumilta Signs & Signifiers (2011) kuultu Fire Bug jatkoi herkeämätöntä menoa. Kappaleita kuultiin myös Let the Good Times Roll (2015) -albumilta, mutta jouluiselta teemalevyltä Socks (2018) säästyttiin. Illan kaunein kappale oli Hunting for Sugar ja viimeisen Let The Good Times Roll -tykin jälkeen oli vaikea heittäytyä Stray Catsin seuraan.
Jimmy Sutton & JD McPherson
Stray Cats soitti hienon show’n, mutta kolmen karismaattisen muusikon varassa esitys ei päässyt kuitenkaan ihon alle samalla tavalla kuin se olisi tehnyt ilman tulikuumaa JD McPherson -kokemusta. Stray Cats tuli nähtyä edellisen kerran, kun he juhlivat 25-vuotista taivalta Ruisrokissa. Brian Setzer, Slim Jim Phantom ja Lee Rocker esittelivät 40 vuotta sitten rockabillyn tutuksi uudelle musiikkitelevisiosukupolvelle. Toista vastaavaa retrobuustia ei ole sittemmin nähty. Stray Cats ei ole pelkkiä vanhoja hittejä, sillä he julkaisivat vastikään uuden albumin ”40”, joka noudattaa tuttua rockabillyn peruskaavaa. Uusia biisejä kuultiin setissä muutama, mutta hitintynkää Cry Danger ei jostain syystä soitettu. Illan loppupään hitiksi luotu Runaway Boys tuhlattiin jo alkupäässä ja pitkään niitettiin peruskauraa ennen kuin joukosta erottui erityisiä helmiä. Gene & Eddie ja etenkin Lee Rockerin laulama Bring it Back Again paistattelivat valokeilassa.
Stray Cats
Slim Jim Phantomin lisäksi ei taida kovin montaa muuta rumpalia, joka soittaa seisaaltaan minimaalista rumpusettiä mutta sitäkin isomman edestä. Lee Rocker käsittelee jättimäistä pystybassoansa samalla ketteryydellä kuin viulua, välillä kainalossa pitäen, välillä kyljellään maaten soittaen samalla kun kitaristi seisoo soittimen päällä. Brian Setzerin kokoelmasta löytyy liuta eri värisiä Gretch-kitaroita. Hän on bändin pomo ja pääasiallinen biisintekijä ja yhä 60-vuotiaana erinomainen kitaristi, joka päästi irti maneereistaan vain improvisoidessaan surf-klassikkoa Misirlou. Keikkasetin päätteeksi kuultiin Rock This Town. Encoressa yleisö palkittiin lisäbiiseillä, joista viimeisenä ja odotetuimpana kuultiin Rumble in Brighton.
Rockabillyyn liittyy olennaisena osana esteettisyys. Simppeli lavavisualisointi noudatti tyylikkäästi perinteistä Stray Cats -kuvastoa. Yhtä oleellista on kundien pukeutuminen. Perusasiat ovat pysyneet mainiosti kuosissa 40 vuotta, joten väistämättä sama boogie jatkuu vielä 50-vuotisjuhlakiertueella.
Ylös eteen oikeaan, alas taakse vasempaan, seikkailun voi löytää ihan mistä vaan – jopa Kirjurinluodosta. Pikku Kakkosen hittiohjelma tekee tänä vuonna kesäkiertueen, joka alkoi Kaustisten kansanmusiikkijuhlilta ja jatkui Pori Jazz Kids -tapahtumaan, missä nähtiin peräti kaksi eri konserttia. Pori Jazzin iltapäivän molemmat vedot myös taltioitiin ja ovat nähtävissä syksyllä televisiosta. Oli mielenkiintoista tsekata miten TV-ohjelma taipuu livekeikaksi.
Lavalla nähtiin TV:stä tuttu kokoonpano. Reppu-heppuna rymisteli Jaakko Loukkola ja hänen tukenaan juontajat Susanna Volanto ja Jaakko Väisänen. Taustalla hääräsivät muusikot Janne Ali-Vehmas, joka on tuttu myös Pikku Papun Orkesterista ja Isa-Erika Lehto, jonka aikuiset muistavat Tarharyhmän keulilta Maija Vilkkumaanvierestä, sekä juontajan ja muusikon hommia tekevä Tuomo Rannankari. Lisäksi vahvistuksena kokoonpanolla oli myös rumpali, mitä ei TV-esityksissä olla aikaisemmin nähty.
Live-keikka toteutti TV-ohjelman kaavaa ja vuorovaikutteisena esityksenä toimi hyvin, kuitenkin hieman suoraviivaisempana, sillä TV-lähetyksen tapaan lavalle ei kutsuttu lapsia ratkomaan tehtäviä. Tekniikka ja projisointi hieman takkuilivat ja kangistivat keikan muuten soljuvaa dynamiikkaa. Pienet tauot toki antoivat aikuisille mahdollisuuden lepuuttaa olkapäitään, joilla pääkohderyhmä luonnollisesti nautti konsertista eniten.
Seikkailukoneen stara on selvästi Reppu-Heppu. Jaakko Loukkolan karisma vetää lapset puoleensa melkein paremmin lavalla kuin televisiossa. Sivuilla juontajat Susanna ja Jaakko antoivat hyvin lisätukea niin laulun, tanssin kuin välispiikkien osalta. Muusikot hoitavat tehtävänsä ilmeikkäästi ja on koko homman selkäranka. Tuomo Rannankari vastasi bassosta ja jättäytyi lähes koko keikan ajaksi taustalle. Hän on kuitenkin kaveri, jonka kynästä lähtee koko ohjelman tarttuva tunnuskappale ja on muutenkin musiikillisesti Seikkailukoneen dynamo. Onneksi lopussa Tuomo astui eturiviin ja vetäisi mehukkaasti keikan päättäneen kappaleen Kakkukaveri. Setti sisälsi useita tuttuja lastenlauluja muidenkin artistien repertuaareista, jotka istuivat nätisti kesäiseen rantateemaan. Iltapäivän hauskin makupala oli rokettirolli Mutaveijari.
Keikan päätteeksi esiintyjät astuivat yleisön joukkoon antamaan halauksia ja pikkukakkosleimoja. Monelle lapselle halaus TV:stä tutun sankarin kanssa on koko kesän huipennus. Eräs pikkutyttö uhkasi suojella kämmensyrjäänsä saamaa leimaa yön laastarilla, ettei se vaan kulu pois. Kaiken kaikkiaan Seikkailukone toimii yhtä hyvin elävänä kuin televisiostudiossa. Se on mainiota lasten viihdettä, josta löytyy lämpöä, väriä ja ikivihreyttä. Tämä on YLE:n iso onnistuminen, jota kannattaa vaalia yhtä huolella kuin itse yli neljäkymmenvuotiasta Pikku Kakkosta.
Keikkakeppi 