Emeli Sandé (UK), Viitasen Piia (FIN), Paloma Faith (UK), Jessie J (UK) @ Pori Jazz 17.7.2015

22 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Toinen pääkonserttipäivä perjantai oli ennakolta laimein. Päälava tarjosi laadukasta ladysoulpoppia Brittein saarilta, mutta 50-vuotispäiviään viettävän festivaalin ohjelmiston vaatimaa juhlavuutta se ei täysin tavoittanut. Silti Kirjurinluodolle oli saapunut paljon enemmän väkeä kuin perjantaina – peräti 20.000 jatsaajaa.

Jessie J oli aloittanut ennen kuin saavuin paikalle, joten hänestä en saanut otetta. Selvisi kuitenkin, että yleisö oli tämän hetken kuumasta pop-tähdestä kovasti innoissaan. Ennestään tuntematon Jessie J on maailmalla kovassa huudossa ja varsinkin viimeisenä soitettu hittibiisi Bang Bang sai yleisön bailaamaan. Pitää antaa seuraavalla kerralla mahdollisuus Jessie J:lle, joka saattaa hyvinkin napata pääesiintyjän paikan tämän päivän brittinaiskolmikosta.

Kakkosena esiintynyt Paloma Faith on jollakin tavalla tuttu ja olen luokitellut sinne Amy Winehousen, Adelen ja Duffyn välimaastoon. Tätä nykyä Paloma on vakiinnuttanut paikkansa kestoartistina, joka ei taida vaieta Duffyn tavoin. Hän oli viime vuonna myydyin ja palkituin naisartisti Brittein saarilla. Palomalla on plakkarissa jo kolme pitkä soittoa.

Paloma Faithin taustalle oli rakennettu tämän vuoden komein lavaste. Hohtavan valkoinen porrastettu rakennelma oli yksityiskohtiaan myöten tarkoin mietitty. Taustan lisäksi soittimet, vahvistimet ja mikkiständit olivat myös valkoisia. Näyttävälle stagelle istui komeasti suuri orkesteri, joka oli täysin mustiin puettu. Lavarakennelma muistutti vanhoja musiikkiohjelmien studiorakennelmia, joita nähtiin 1960-luvulla Top of the Pops ja Ed Sullivan Show –musiikkiohjelmissa.

Paloma Faithin retrohenkinen musiikki toimi erinomaisesti ja hänen karismansa riitti täydentämään hienon stagen. Laajan ääniskaalan omaava Paloma eläytyi vahvasti ja biisitarjonta oli mukiin menevää. Uusin albumi A Perfect Contradiction (2014) oli hyvin esillä ja sieltä toimivat erityisesti Other Woman ja The Sisters Love –tyttöbändin 1960-luvulla tunnetuksi tekemä The Bigger You Love (The Harder You Fall). Keikan loppupuolella kuultiin Picking Up the Pieces, joka on upea biisi Paloman edelliseltä levyltä Fall to Grace (2012). Ei ollut huono myöskään Can’t Rely on You ja viimeistään jättihitti Only Love Can Hurt Like This sai jatsikansan laulamaan. Paloma Faith perui keikkansa kolme vuotta sitten, mutta nyt hän ei pettänyt.

Viitasen Piia tarjosi täpötäydellä ja tunnelmallisella teatterilavalla minimalistisen vastaiskun perjantain aloittaneille isoille soundeille. Viitasen Piia on nimestään huolimatta yhtye, mutta keulapaikalla herkän laulun hoitaa solisti ja lauluntekijä Piia Viitanen. Bändin oman soundin keskeinen tekijä on tyylikäs steel-kitarointi., joka pukee hienosti artistin melankolisia tarinoita. Näin yhtyeen ensi kertaa ja bändin tuotantoon en ollut aiemmin perehtynyt, vaikka yhtye oli viimevuotisella Uni onnesta albumilla nousseet aina Emma-ehdokkaiksi. Intiimi esitys pakottaa pyöräyttämään materiaalia myös yhtyeen albumeilta. Keikalta jäi mieleen erityisesti koskettava Tuntemattomalle Ainolle.

Perjantain pääesiintyjä Emeli Sandé oli rankattu Jessie J:n ja Paloma Faithin yläpuolelle ja järjettömän suosittu soul-artisti hän onkin Briteissä. Emeli Sandén päälava oli koruttomampi Palomaan verrattuna, mutta soul-laulajana hän veti kyllä pitemmän korren, jos taas monipuolisemman Paloman biisivalikoima on monta pykälää laadukkaampaa. Keikka alkoi Emeli Sandé esikoisen ja toistaiseksi ainokaisen Our Version of Events –albumin (2012) avauskappaleella Heaven. Muutenkin ilta painottui albumin materiaalin joka vuorotteli balladien ja menevimpien soul-palojen välillä. Emeli Sandé on briteissä supersuosittu, mutta tämän esityksen osalta en vakuuttunut muuten kuin että hän on erinomainen tulkitsija. Lopussa kuullut hitit Read All About it pt. III ja Next to Me antavat ymmärrystä Sandén suosiosta, mutta illan komein veto oli siitä huolimatta Nina Simonen tunnetuksi tekemä souljazz-klassikko I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free.

Kahden pääkonsertin jälkeen Pori Jazzien 50-vuotisjuhlaodotukset eivät vielä täyttyneet, joten viimeiset panokset oli ladattava lauantain varaan.

Kylie Minogue (AU), John Hiatt and the Combo (US) @ Pori Jazz 16.7.2015

21 heinäkuun, 2015 by keikkakeppi

Suomen Pori voi olla ylpeä juhliessaan puolivuosisataisen historiansa vuosipäivää jatsin ja laajalti muun populaarin rytmimusiikin näyttämönä. 50-vuotisjulaansa viettänyt ansiokas festivaali tarjosi tapojensa mukaisesti runsaan kattauksen elävää musiikkia. Musiikkitarjonta oli aikaisempaakin laajempi, mutta siitä huolimatta juhlavuoden ansaitsemat kovat nimet jäivät puuttumaan ja yleisömäärä ei tavoittanut ennätyslukemia. Torstaina Kirjurinluodolle myytiin 14.000 lippua. Jos festivaalin ohjelma alkaa jo alkuiltapäivästä puoli kahdelta ja kestää yli yhteen, on selvää ettei kaikkeen riitä virtaa. Pitää poimia rusinat pullasta, mutta silloin jää monta uutta artistia löytämättä. Pori Jazz muutti vuosi sitten muotonsa muiden festivaalien kaltaiseksi yhdeksi alueeksi, joka tarjoaa Kirjurinluodolla kaikki keskeiset konserttinsa. Toki Jazz-katu voi hyvin ja laadukkaita ilmaiskonsertteja on edelleen tarjolla Kokemäenjoen rannalla. Suomi-areenan asetettua tukevammin Poriin, on myös maan eliitti muuttanut heinäkuisen Porin hetkeksi koko valtakunnan pääkaupungiksi. Kirjuriluodon pääkonserttien trilogia alkoi torstaina ja omalta osaltani suurimmat ennakko-odotukseni osuivat John Hiatt and the Combo kokoonpanoon, jonka oli viimeksi nähnyt vajaa viisi vuotta sitten. Silloinen Tavastian iltapäiväkonsertin letkeä veto jätti mieluisan muiston, jonka toivoin toteutuvan myös Kirjuriluodon päälavalla. Ihan samaan ei päästy, vaikka John Hiatt bändeineen esitti pääosin tunnetuimpia kappaleitaan. Hiatt ei ole suuri mies, mutta hänestä jos kenestä lohkeaa poikkeuksellisen syvä ja rouheva lauluääni. Hän edustaa perinteistä amerikkalaista juurimusiikista ammentavaa singer-songwriter kulttuuria ja on ollut arvostettu jo neljä vuosikymmentä, vaikkei ei ole koskaan noussut stadionluokkaan. Nytkin Kirjurinluodon päälavan sijaan Hiattin olisi pitänyt esiintyä Tedin teltassa tai Lokkilavalla. John Hiatt aloitti napakasti klassisen Bring the Family –albumin biisillä Your Dad Did. Heti perään hän soitti viime vuonna julkaistulta albumilta Terms of My Surrender kappaleet Detroit Made ja Marlene, jotka valitettavasti kalpenivat vanhemman tuotannon rinnalla. Yksi miehen satiirisimmista iskukappaleista Perfectly Good Guitar jäi vähän lepsuksi vedoksi kuten myös vanhat suosikit Drive South ja Real Fine Love. Sen sijaan Grossing Muddy Waters soi mandolinin säestämänä kerkeästi. Toiseksi viimeisenä kuultu biisi Long Time Comin’ kulki rennosti ja varsinaisen setin päättänyt Memphis In Meantime ei sekään pettänyt. Hiatt soitti vielä pari encorea, joista Have a Little Faith in Me on miehen kauneimpia biisejä, kun taas jälkimmäisenä kuultu Riding with the King nosti hattua edesmenneelle bluesin kuninkaalle. Hiatt bändeineen saikin rokkibluesin yltymään komeaan grooveen. Biisi on Hiattin omaa tuotantoa, jonka myös B.B King sattui levyttämän erään Eric Claptonin kanssa.

Torstain pääesiintyjä Kylie Minogue vyörytti odotetusti tämän vuoden jatsien värikkäimmän pataljoonan lavalle isoine bändeineen ja tanssijoineen. Minogue oli vaatinut ison taustascreenin ja aiheesta, sillä huolella suunniteltu visuaalinen show tykitti tyylikkäästi pimenevässä illassa. Entinen lapsinäyttelijätähti ja nykyään 47-vuotias maailmantähti Kylie Minogue on ladypopin pioneereja, niitä harvoja jonka kaikki tuntevat pelkästään etunimestä. Hän on kuitenkin pitänyt jalat maassa kaikki menestyksen vuodet. Muistan Minoquen ensihitin coverin Locomotionista, joka kuultiin myös kirjurinluodolla. Muistan myös selvästi ensimmäisen Stock-Aitken-Waterman hittitehtaan kanssa tehdyn massiviisen hitin I Should Be So Luckyn 1980-luvun lopulta, josta taas Kylie esitti version täysin acapellana. Tunnistan sieltä täältä muitakin Kylien hittejä, mutta sen tarkemmin en ole hänen uraansa seurannut. Silti Kylli-tädin näkeminen oli iloinen asia. Kylie jaksoi hymyillä katkeamattomasti samalla kun pudotteli hittejä toisen perään. Kirjuriluoto hytkyi elektropopin tahdissa noin parinkymmenen kappaleen ajan. Sekaan mahtuu useita miellyttäviä hetkiä, mutta diskopoljento alkoi toistaa aika pian itseään. Keikan alkupäässä kuultu In My Arms oli illan raikkaimpia vetoja kuten myöskin Spinning Around, Your Disco Needs You ja On a Night Like This ovat diskopoppia parhaimmillaan. Can’t Get You Out of My Gead lienee Kylien suurin hitti ja nyt se kuulosti kuluneelta vaikkakin pakolliselta. Madonnamaisesti huokaileva Slow esitteli flirttailevamman Kylien. Kylie Kylien settiin mahtui useita covereita, joista Kim Carnesin Bette Davis Eyes oli oiva valinta, mutta siinä Kylie jäi alkuperäisen jalkoihin. Kim Carnesin käheän tulkinnan rinnalla Kylie tuntui jälleen naapurin tytöltä. Diana Krallin Peel Me a Grape versio muistutti että sujuu se jatsi myös diskokuningattarelta. Robbie Williamsin kanssa duetoitu Kids olisi voinut jäädä pois settilistasta, kun taas Nick Caven kanssa tehtyä Where the Wild Roses Grow jäi kaipaamaan. No, ilman väkivahvaa Caven tulkintaa se ei olisi tietenkään ollut mitään. Keikan loppupuolella kuultu hitti Celebration oli myös hassu valinta, sillä kappale oli tiedossa lauantain ohjelmassakin itse Kool & The Gang bändin esittämänä. Kylie oli vaatinut lavan kattoon rekvisiitaksi myös diskopallon. Sen alla hän osoittikin olevansa yksi diskon kestävimmistä kuningattarista etenkin kappaleellaan Get Outta My Way. Hieman ylipitkän festivaalikeikan päätteeksi Kylie saapui esittämään vielä viime vuonna julkaistun albuminsa Kiss Me Once albumin hitin Into the Blue. Siitä olikin hyvä haahuilla öiseen sineen ja valmistautua uuteen Pori Jazz –päivään.

Pet Shop Boys (UK), George Clinton Parliament & Funkadelic (US), Hurts (UK) @ Pori Jazz 18.7.2014

24 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Poikkeuksellisen komeat kesäkelit kohtelivat Kirjurinluotoa hyvin myös perjantaina. En taida olla aikaisempina vuosina selvinnyt jazzeista kertaakaan ilman edes hetkellistä sadetakkiin kääriytymistä. Perjantaina aurinko lemmiskeli 16 000 kävijää. Torstain määrää ei tavoitettu, mutta jos ei laadussa, niin ainakin viihtyvyydessä perjantai veti pitemmän korren.

Hurts oli keikkaansa jonkin verran jo soittanut, kun astelin areenalle. Manchesterilaisduo on kasvanut nopeasti elektropop-bändistä miltei stadion-luokan orkesteriksi. Itse näin yhtyeen toistamiseen. Edellinen kerta osui Ruisrockiin pari vuotta sitten. Hurtsin on tosin voinut nähdä Suomessa peräti yhdeksän kertaa viimeisen neljän vuoden aikana. Faneja tuskin asia harmittaa, mutta sanotaanko, että meno alkaa olla tiuhempi kuin eräillä raskaamman rockin sankareilla, jotka tuntuvat ramppaavan Suomessa alvariinsa. Mikäpä on promoottorin diilata Hurts ohjelmistoonsa, jos tiketit menevät aina takuuvarmasti kaupaksi.

Hurts on julkaissut kaksi albumia. Tyylikäs debyytti Happiness ilmestyi vuonna 2010 ja hitusen monipuolisempi Exile vuonna 2013. Molemmat ovat ulkokultaisia albumeja, joiden biisit toimivat livenä siten kuin elektromusiikki yleensä toimii – yllätyksettömästi. Hurts on keskitempoista ja turvallista musiikkia, jota on helppo kuunnella ja hoilata missä vaan. Sen parissa viihtyy, mutta keikan jälkeen bändi jää yhtä helposti unholaan, vaikka kuinka olisi juuri kuullut liudan hittejä kuten Stay ja Better Than Love.

Seuraavaksi nurmilavalla Funkin kummisedäksi kutsuttu George Clinton pisti klassisella Funkadelic & Parliament bändifuusiollaan käyntiin perjantain hytkyttävimmät jamit. En muista vuosiin kokeneeni vastaavaa boogieta tai ehkä niiltä muilta funkin kuninkaallisilta, joita olen nähnyt vain Porissa. James Brown veti vuonna 1995 ikimuistoisen vedon ja Sly & The Family Stone jätti muistijäljen hyväntuulisesta keikasta vuonna 2007, vaikka itse maestro Sly Stone olikin heikossa kunnossa ja piipahti lavalla vain muutaman biisin ajan. George Clinton on 73-vuotiaana Sly Stonea pari vuotta vanhempi, mutta monta vuotta paremmassa kunnossa, vaikka Clinton ei hänkään ole viettänyt aivan hapottomia vuosia.

George Clinton on tunnettu taajaan vaihtuvista hiusväreistään. Pori Jazzeilla mies nähtiin kuitenkin pipo päässä. Clinton oli kerännyt ympärilleen jälleen melkoisen armeijan muusikkoa, taustalaulajaa ja tanssijaa, jotta ei siinä maestron omaa sataprosenttista panosta tarvita koko ajan. Toki Clinton on seremoniamestari, joka pitää huolen, että paikoin kaoottiselta näyttävä lavaretkue soundaa tiukasti yhteen.

Clinton soitti edellisen kerran Porissa vuonna 1999. Sen missasin, mutta onneksi 15 vuotta myöhemmin virhe on korjattu. Clinton naulitsi 1970-luvulla sekä Funkadelic että Parliament yhtyeillä itsensä rytmimusiikin historiaan, mutta 1980-luvun soolourakaan ei ole epäonnistunut. Clintonin tunnetuin kappale Atomic Dog löytyy sooloalbumilta Computer Games (1982) ja se kuultiin myös Porin illassa. Muuten settilista koostui tasapuolisesti Funkadelicin ja Parliamentin funkstygeistä, joita parhaimmillaan liki kaksikymmenpäinen seurue esitti hyvällä sykkeellä.

Clintonin perhe on vaihtunut vuosien varressa ja bändissä on soittanut useita kymmeniä tyyppejä, joista maineikkain on tietenkin yksi kosmoksen ykkösbasisteista Bootsy Collins. Häntä ei tosin bändin riveissä enää nähdä. Ilmeikkyyttä ja persoonallisuutta riittää kuitenkin Clinton värikkäässä mustien miehittämässä komppaniassa, vain kosketinsoittaja on valkoihoinen. Keikan loppupuolella lavalle säntäsi ties ketä vierasta artistia joraamaan ja laulamaan kuten esimerkiksi aikaisemmin esiintynyt lupaava neosoulin tulokas The Internet, joka valitettavasti jäi näkemättä. Clintonin keikkaa pääsin seuraamaan aivan lavan lähietäisyydeltä. Ehkä senkin vuoksi George Clinton sai aikaan perjantain parhaimmat bileet.

Voitte arvata, että kunnon tanssiaisten jälkeen on vaikea asettua elektropopin pauloihin, vaikka lavalle nousi yksi genren kaupallisesti menestyneimmistä kaksikoista. Pet Shop Boys löi läpi isosti 1985 West End Girl –biisillään ja edelleen käänteentekevä kipale osoittautui Kirjurinluodon illassa yhtyeen kestävimmäksi ja kulumattomimmaksi hitiksi. Neil Tennantin ja Chris Lowen muodostama parivaljakko jatkoi käsittämätöntä hittiputkea, joka on kestänyt lähes tähän päivään saakka. Tietenkään hittikaava ei ole aivan samassa terässä, mutta mikä tärkeintä – edelleen bändi elää ja kehittyy. Pet Shop Boysissa on se persoonallinen ote, joka esimerkiksi heidän mantteliperijän roolia tavoittelevalta Hurtsilta puuttuu. Pet Shop Boys on hittikone, jota olen seurannut heidän koko uran ajan sivusilmällä. Settilistaan mahtuu uljaita ja kestäviä melodioita kuten Suburbia ja Rent, eikä uudemmassakaan tuotannossa kuten Leaving puutu tartuntapintaa, mutta on lemmikkikaupan pojilla myös joitakin loppuun kuluneita ällökkejä kuten It’s a Sin, jonka soittamisen bändi voisi jättää surutta väliin.

psb_11 Pet Shop Boys soitti edellisen kerran Suomessa viime vuonna Ruisrockissa. En ollut paikalla todistamassa messua, mutta näin kundit viisi vuotta sitten Helsingin jäähallissa, mistä jäi hyvät fibat niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin. Elektropop-keikkojen haaste on miten tehdä koneesta elävä. Pet Shop Boys on varmistaa asian panostamalla visuaalisuuteen. Onneksi Kirjuriluodon keikan aloitusaika oli vasta 22.00, jotta huikea visuaalinen show sai valoisassa kesäyössä edes asianmukaiset eli hämärtyvät puitteet. Edellisvuoden soittoajat Kirjurinluodolla olivat aikaisempia ja auringonpaisteessa Pet Shop Boys olisi jäänyt visuaalisesti valjuksi.

Pet Shop Boysin taustaprojisoinnit olivat komeat ja veivät välillä huomion itse yhtyeestä, vaikka Tennant ja Lowe pukeutuvat myös näyttävästi. Etenkin Neil Tennantin messiaaninen olemus on tärkeä osa yhtyettä. Lowe on aina ollut se taustalla nöyrästi syntetisaattoreita hoitava patsas. Pet Shop Boys sai väen Kirjurinluodolla hyvälle tuulelle tarjoamalla viihdyttävän kahdenkymmenen kappaleen konsertin. Keikka päättyi encoreen, jossa kuultiin ensiksi kauhistuttava Village People -cover Go West, mutta onneksi jälkimmäisenä soitettu viime vuonna ilmestyneen Electric –albumin kappale Vocal jätti suuhun paremman maun.

Keikkaraportti Pori Jazzeista vuonna 2014 päättyy tähän, mutta nälkä ensi vuoden 50-vuotisjuhlafestivaalia kohtaan alkaa olla suuri kuin sudella. Senpä takia siellä saattaa hyvinkin soittaa Duran Duran. Kuvat Tia Kalenius.

Dumari ja Spuget & Blosarit (FIN), Bob Dylan (US), Suzanne Vega (US), Bettye LaVette (US) @ Pori Jazz, 17.7.2014

21 heinäkuun, 2014 by keikkakeppi

Vuoden 2014 Pori Jazzin tarjonta osoittautui ennalta jälleen kerran laadukkaaksi. Ei ihan yhtä huikea kuin vuotta aiemmin, mutta tasavahva linja on pitänyt jo 49 vuotta. Ensi vuonna Pori Jazz, yksi Suomen tärkeimmistä musiikkitapahtumista, viettää puolivuosisatajuhlia. Silloin jos koskaan on varmasti tiedossa kovia nimiä, mutta mikä olisi jotain sellaista, mitä ei Suomessa koskaan aikaisemmin olisi nähty tai edes vuosikymmeniin. Joko saisimme vihdoin nähdä Porissa mystisen Tom Waitsin tai takuuvarmasti massoja liikuttavan ja Suomen aina karttaneen Coldplayn? Takuuvarma 50-vuotisjuhlien jyristäjä ja Porin ensikertalainen olisi tietenkin Bruce Springsteen & E Street Band, mutta onhan Pomoa tässä jo viime vuosina nähty runsaasti. Mikäli David Bowie vielä lähtee kiertämään, hän olisi varmasti ikämiesluokan kiinnostavimpia kavereita. Spekulointi voi alkakoon, mutta korjataanpa ensiksi tämän vuoden sato.

Olen käynyt Porin Jazzeilla yli 20 vuotta ja tästä vuodesta tuli ensimmäinen vuosi, kun ei alueelle saanut enää viedä omia alkoholillisia piknik-juomia. Hassuahan se, jos tämä vuosi jää juomista mieleen, mutta viltti, viinit ja retkieväät ovat aina olleet osa jazzien meininkiä. Ruokakorit olivat edelleen sallittua, mutta nyt viinit ja kuoharit piti jonottaa ja ostaa ravintolahintaan. Torstaina viinit pääsivät välillä loppumaankin. Halvin valkoviinipullo irtosi 20 eurolla, jota pidin varsin kohtuullisena hinnoitteluna, mutta kuinka laadukkaan viinin olisitkaan vienyt samalla rahalla omakustanteisesti. Kirjurinluoto täyttyi torstaina 20 000 jazz-vieraasta ja järjestäjät ovat varmasti uuteen järjestelyyn ja myyntiin tyytyväisiä, vaikka asiakkaat kaipasivat vanhaa vapaata keski-ikäisten hippimeininkiä, johon ei holhouskulttuuri ja kontrolli koske. Kaikki nämä vuodet Pori Jazz, kuten myös Puisto Blues, ovat olleet häiriöttömiä tapahtumia siitä huolimatta että omat juomat on saanut viedä mukana. Toivottavasti valtakunnan poliittinen kerma joka kokoontuu Poriin fiksuille Suomi-Areenoille, laittaisi asiat taas entiselleen, vaikka narinaa kuuluu tietysti muilta festivaaleilta.

Bettye LaVette @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Torstain ensimmäinen näkemäni artisti oli detroitilainen Bettye LaVette, joka on tahkonut uraansa jo vuodesta 1962, julkaistuaan vasta 16-vuotiaana My Man (He’s Loving Man) sinkun. Ura ei lähtenyt purjeliitoon, vaan huiteli aina vuoteen 2005 asti vaihtelevaa matalentoa, jolloin vasta cover-albmi I’ve Got My Own Hell To Raise sai kiitetyn vastaanoton. Bettye ehti työskentelmään urallaan James Brownin kanssa ja levyttämään kotikaupunkinsa tunnetuimmalle levymerkille Motownille, mutta ei mitään sellaista ikivihreää, josta ympäri maailmaa tiedettäisiin. Bettye LaVette on soulin suuria tuntemattomia. Edelleen 68-vuotias LaVette tulkinta riipaisee, ja hänen lohduton äänensä ei näytä häivähdystäkään taantumisesta. Bettye LaVetten keikan kuuntelin etäältä rinteestä ja lavan edustan intiimiä tunnelmaa en kaukana sosiaalisessa seurassa tavoittanut. Nina Simonen ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä Don’t Let Me Be Misunderstood on henkilökohtaisia ikisuosikkeja ja eikä Bettye LaVatte myöskään pettänyt. Samoin The Whon Love Reign O’er Me biisistä kuultiin väkevä tulkinta. Bettye LaVette oli niin takuuhyvä kuin ennakolta odotin. Bändi soitti hyvin, vaikka puhaltimet olisivat tehneet sielukkaaseen vetoon aimo lisän. Vielä kun LaVetten näkisi joskus tunnelmallisessa klubiympäristössä.

Suzanne Vega @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Suzanne Vega tuli nähtyä toistamiseen vain kahdeksan kuukauden tauon jälkeen. Edellinen hieno duo-keikka kitaristi Gerry Leonardin kanssa The Circuksessa toimi mainiosti eikä Porin Jazzin esityksessä ollut mitään vikaa. Samaa viivalla heilui tasomittari. Gerry Leonard oli jälleen mukana, mutta isolle lavalle ei oltu tuotu muuta ylimääräistä kuin rumpali, joka muistutti etäälle kovasti Max Weinbergia. Bassoa soitanta hiukan kaipasi ja ehkä koskettimilla olisi saatu Vegan keikkaan lisäarvoa, jota hänen folk-pohjaisessa materiaalissa ei usein kuulla. Nyt ei olisi ollut pahitteeksi kuulla hieman toisenlaisia versioita Vegan hienoista lauluista. Settilista noudatti aika tarkkaan samaa kuin Helsingissä viime syksynä. Luka, Tom’s Diner ja Marlene on the Wall tyydyttivät Kirjuriluodon ison yleisön hitinnälän, mutta myös uudemmat kappaleet kuten Vegan pukeutumista kommentoiva I Never Wear White näyttivät toimivan helteisessä kesäsäässä hyvin. Eikä Suzanne jättänyt laittamatta myöskään tunnusmerkiksi äitynyttä silinterihattua päähänsä keikan aikana. Suzanne Vega istui Pori Jazzeille oikein hyvin. Itsellä odotukset olivat jo seuraavassa maestrossa ja vasta häntä siirryin katsomaan niin läheltä kuin mahdollista.

Bob Dylan onkin sitten oma lukunsa. Kiistatta yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä artisteista millä mittapuulla tahansa mitattuna. Olen nähnyt hänet ensimmäisen kerran vuonna 1990 ja silloin muistan hänet mielenkiintoisena live-artistina. Sitten myöhempi 2000-luvun veto oli sellaista puuroa, josta ei jäänyt mitään käteen, ei elämystä, ei hädin tuskin tunnistettavia biisejä. Aiemmista kokemuksista johtuen nytkään odotukset eivät olleet korkealla, mutta Porin esityksen nähtyä nousi päällimmäiseksi kysymys: Miksi Dylan keikkailee? Taloudellisesti siihen ei varmasti ole tarvetta ja jos musiikin esittämisen palo vie miestä, niin se ei ainakaan välity yleisölle. Bob Dylanin bändi soitti ilmavasti ja soundit olivat Dylanin bändin edelliseen vetoon nähden hyvät. Dylanin karrelle palanut äänikin sylki laulunsanoja paikoin tunnistettavasti. Mutta miksi hän ei anna itsensä näkyä screeneillä? Miksei häntä saa kuvata? Miksei hän ota mitään kontaktia yleisöönsä? Miksei häntä saa fanittaa? Okei, vaikka kuinka haluaisi olla yksityinen henkilö tai tinkimätön taiteilija, niin miksi ihmeessä yli viisikymmentä vuotta viihdetaiteen huipulla esiintyvä artisti lähes halveksuu yleisöä. Varsinkin jos puhutaan Porin Jazzeista ja isosta massasta, joka haluaa tulla kuulemaan tuttuja säveliä. Kuinka Kirjurinluoto olisikaan raikunut, jos Dylan olisi vetäissyt Knockin on Heaven’s Door tai minkä muun tahansa ukkopirun tunnetuista hiteistä.

Bob Dylan @ Pori Jazz, photo by Tia Kalenius

Dylan päättikin keskittyä tuoreimpaan materiaaliin kuitenkin unohtaen esimerkiksi uusimman ja kovin kelvollisen Tempest –levyn kokonaan. Sen sijaan Dylan luukutti Love and Theft albumilta peräti kolme kappaletta ja Modern Times albumilta kaksi kappaletta. Varhaistuotannosta kuultiin Hard Rain’s A-Gonna Fall ja She Belongs to Me. Kyllä nämä Dylan-faneille kelpaavat, mutta jazzeilla näitä on vain rajallinen määrä. Keikan parhaimiksi anniksi osoittautuivat keikan aloittanut Things Have Changed, jonka Dylan sävelsi mainioon elokuvaan Wonder Boys ja keikan startteri The Girl From The North Country, jonka äijä duetoi aikanaan Johnny Cashin kanssa Nashville Skyline-albumilla. Klassikkoalbumilta Highway 61 Revisited kuultiin sentään oiva mammutti Desolation Row ja encorena illan ainoaksi hitiksi luokiteltava Along The Watchtower. Ne kelpasivat kyllä ja varmasti Dylan-friikit olivat illan annista ylipäätään innoissaan, mutta massoja ei Dylan todellakaan settilistallaan nuollut.

Dylanista jäi olosuhteisiin nähden kuitenkin pettynyt fiilis. Ja se vaan taitaa olla yleisin fiilis, mitä Dylan itsestään jättää. Siksi taidankin paneutua jatkossa vain niihin loistaviin biiseihin ja albumeihin, joita mies on tuutannut vuosien saatossa ulos. Enkä epäile, etteikö jotain yllättävää uutta vielä mies tuottaisi. Mielenkiinto Dylaniin ei katoa, mutta keikoille häntä ei tarvitse lähteä katsomaan, kunnes taas törmään ilmoitukseen, että käppänä on tulossa kaupunkiin – silloin voi fiilis olla taas toinen.

Illan päätteeksi siirryin vielä viereiselle Nurmilavalle katsomaan Tuomari Nurmion vetoa tittelillä Dumari ja Spuget & Blosarit. Keikka oli nimensä mukaisesti stadin slangipainotteinen keikka mutta piristävästi puhaltimilla lisävarusteltuna. Dumari jota voisi helposti kutsua Suomen Dylaniksi vetikin hienon keikan, jonka aikana yleisöä kohdeltiin juuri siten miten vastuuntuntoiselta taiteilijalta voi kuvitella odottavansa. Pikku Julmuri, Mammona, Lasten mehuhetki, Tonnin Stiflat takasivat juurevan tunnelman. Tuomari Nurmio ei pettänyt taaskaan ja poikkeuksellisen tuhti bändikeikka oli oiva päätös torstain Pori Jazzin illalle. Kirjurinluoto sammui aina vaan viihdyttävään Dumari tulee, Dumari tappaa – rappaukseen. Urheiluruudussa illan ottelutuloksen voisi näyttää klassista The Housemartins levyä mukaillen: Dylan 0 – Dumari 4.

Earth, Wind & Fire (US), Eric Burdon & The Animals (UK), Level 42 (UK) @ Pori Jazz, Kirjurinluoto 20.7.2013

26 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Paluu Kirjurinluodolle tapahtui koleassa kesäsäässä. Lämpötila oli kohtuullinen, mutta puuskainen tuuli laittoi luurangon rämisemään. Jos perjantaina areenalla oli vielä väljää, oli lauantaina vaikea löytää vapaata vilttipaikkaa leiriytyä. Päätinkin ottaa tarjottavan vastaan seisaaltaan ja niin läheltä kuin mahdollista.

Lauantain ensimmäinen kiinnostava artisti oli brittiläinen Level 42. Bändi on junnuvuosilta kovin tuttu. Taisin aloittaa bändin kuuntelun True Colours (1984) aikoihin. Nokkamies Mark Kingin – peukkubassottelu teki bändin popfunkjatsista persoonallisen ryhdikästä ja heidän uraa tuli seurattua muutaman vuoden ajan tiivistikin. Running in the Family (1987) on bändin isoin hittilevy ja sen jälkeen ilmestyneen Staring at the Sun (1988) jälkeen yhtye jäi paitsioon 25 vuodeksi. Kunnes luin uutisen, että Level 42 on liitetty Pori Jazzin ohjelmistoon. Lähes yllätyin, että bändi on vielä elossa. Keikkaa ei voinut missata.

Level 42 @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Level 42:ssa on tätä nykyä kaksi alkuperäisjäsentä. Laulaja/basisti Mark Kingin ja kosketinsoittaja/laulaja Mike Lindupin lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Nathan King, rumpali Pete Ray Biggin ja saksofonisti Sean Freeman. Kahden ensimmäisen biisin ajan bändi haki alkulämpöä, mutta kun kolmantena biisinä soitettu Hot Water alkoi, en lainkaan ihmetellyt miksi olin aikanaan innostunut bändistä. Tämän päivän korvilla kuultuna Level 42:n levyt eivät saundeiltaan enää häikäise, mutta kyllä taas tuli todettua, että hyvät biisi paranee vanhetessaan kuin viini ja erityisesti livenä soitettuna niihin saattaa syntyä ihan uutta vääntöä.

Keikan aloitti tarttuva Heaven in My Hands ja kakkosena soi To Be With You Again, jossa Mike Lindupin falsetto saa paljon tilaa. Kingin ja Lindupin lauluvuorottelu on bändin tunnistettavimpia piirteitä peukkubassottelun lisäksi. Hyvän moodin nostaneen Hot Waterin jälkeen lähti vähän laiskemmin Rooted, jonka Mark King mainitsi vitsikkäästi tuoreeksi biisiksi, tosin seitsemän vuoden takaa julkaistulta albumilta Retroglide (2006). Level 42 ei siis ole enää viimeisenä parina vuosikymmenenä ollut kovin tuottelias. Telakalla bändi oli täysin vuodet 1994-2001. Seuraavana kuultu Dream Grazy on ollut vain bonusbiisinä World Machine (1985) albumilla ja Running in the Family -hittisinkun b-puolella. Biisi on kelpo ja sopisi kyllä a-puoleksikin. Pian kuultiin myös edellä mainittu listahitti, joka sai Kirjuriluodon yleisön tanssahtelemaan, kunkin persoonallisella tavallaan. Omassa näkökentässä heilui valloittava reilu viisikymppinen pariskunta, joka jorasi koko keikan samalla pettämättömällä 1970-luvun tanssityylillä. Vastaavaa iloa en ole nähnyt aikoihin, ja mikä parasta, se tarttui ja rohkaisi muidenkin antaa lanteidensa lentää.

Keikan varsinaiseen osuuteen mahtui vain 10 kappaletta, joka kertoo soittojäbien intoutuneen jamittelemaan. The Sun Goes Down (Living It Up) hoiti yleisönlaulattamisen ja viimeisenä kuultu esiintymisajan aikarajoissa kuultu Something About You antoi varoituksen, että keikka loppuisi kesken ja Level 42:n suurin hitti jäisi kuulematta. Pelko oli aiheeton, sillä lavamanageri antoi bändille aikaa vielä yhteen biisiin. Kun Lessons In Love alkoi, viimeistään silloin ne jotka eivät bändistä tienneet, alkoivat heilua mukana. Biisi on bändin ylivoimaisesti suurin hitti, joka kiipesi 1987 listoille ympäri maailmaa, jopa Billboard Hot 100 listan 12. sijalle. Keikka oli ohi, mutta mieli hyvää täynnä. Mainiota palata 1980-luvun grooveihin meininkeihin ja tajuta Level 42:n olevan riemukkaassa iskussa.

Pienen tauon jälkeen Kirjuriluodon lavalle kapusi rockin elävä ja hyvinvoiva legenda. Eric Burdon, yksi kaikkien aikojen parhaista rock-laulajista, on edelleen äänensä puolesta kovassa kondiksessa, vaikka ikää mittarissa on kunnioitettavat 72-vuotta. Kaulan ympäri kiedottu muhkea huivi piti äänitorven lämpöisenä ja hallittu liikehdintä nivelet notkeina. Ilma oli edelleen kolea ja Burdonin keikan aikana sai kääriytyä kertakäyttösadetakkiinkin.

Eric Burdon & The Animals @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Burdon oli pitkään legendaarisen The Animals -yhtyeen laulaja 1960-luvulla ja itsekin sittemmin rockin historian kirjoja selatessa törmäsin orkesteriin. Etenkin vanhat filmit orkesterin esiintymisistä on tehnyt muistiin pysyvän tahran. Miten noin pienestä miehestä voi lähteä ääni kuin megafonista? Aika uskomaton tunne, kun 50 vuotta myöhemmin hämmästyksen sai kokea elävänä. Alkaa nimittäin nuo rockin uudisraivaajat olla vähisssä. The Animalsin jälkeen Burdon ehti laulaa War-funkpumpussa ja sitten sooloilla epätasaisesti. Taitaa edelleen jonkin sortin varjo-Animals kiertää kuppiloita, mutta lähimpänä oikeaa alkupräistä on Pori Jazzeille saapunut Eric Burdon & The Animals, niin keskeinen osa Burdonin ääni oli yhtyettä. Ja mikä parasta, Burdon ei kierrä lämmittelemässä vanhoja viisuja, vaan alla on tuore platta ’Til Your River Runs Dry. Settilista koostui sekä uusista lauluista että vanhoista klassikoista ja vaaka oli tällä kertaa enemmän kuin tasapainossa.

Keikka alkoi When I Was young -biisillä ja kenellä muulla kuin Burdonilla on varaa kelailla menneitä. Uuden albumin avainraita Water jatkoi ennakko-odotusten mukaisesti. Burdonin taustalla oli seitsemän hengen bändi, jossa annettiin tahtia paikoin parinkin rumpusetin takaa. Poikkihuilisti toi mukavasti lisäsävyä, mutta yhtyeen suurimman huomion vei silinterihattuinen rastapää, joka muistutti olemukseltaan vahvasti Slashia. Siitäpä syntyi kuvitelma, että miksei Eric Burdon ja ex-Guns ’N Roses -kitaristi voisivat soittaa kimpassa. Siitä kuvitelmasta oli hieno herätä todellisuuteen, kun vanha War-biisi Spill the Wine nousi keikan huippuhetkeksi. Pitääpä tutustua tarkemmin millaista muuta funkia Burdon on Kaliforniassa 1970-luvulla saanut aikaan. Uuden levyn Wait vei fiilikset lattareihin, mutta The Animals-ikivihreä We’ve Gotta Get Out Of This Place juursi jalat takaisin maahan. Sitten Burdon pistikin bluesiksi. Ensiksi Bo Diddleyn Before You Accuce Me, jonka tuore cover-versio löytyy uudelta albumillta. Ja perään väkevä kunnianosoitus Bo Diddley Special. Tästä oli hyvä vaihtaa maisemaa Nina Simonen maailmaan, mistä raikasi jännä, paikoin reggaen sävyjä saanut versio yhdestä maailmanhistorian hienoimmista biisistä Don’t Let Me Be Misunderstood. Seuraavaksi kuultiin luontevasti toinen Animals -klassikko It’s My Life, jonka uho ei ole laantunut, vaikka sitä laulaakin ikämies. Kuka muu seniori näyttäisi keskisormea yleisölle. Ele sai jengin huutamaan kertosäettä entistä kovemmin. Loppuhuipennuksena kuultu House of the Rising Sun soitettiin koko bändin voimin ja biisin teho on edelleen veret seisauttava. Ei ole toista tyyppiä, joka vetäisi biisin yhtä koskettavasti kuin Eric Burdon, varsinkaan kun sade vihmoo naamaan.

Kirjuriluodon pääaktiksi oli valittu Earth, Wind & Fire, mikä on luonteva tanssittaja suurelle laumalle. Onhan bändikin iso 12-hengen soul-funk-jazz-disco-klusteri, jonka tavaramerkki on neljän laulajan joukkoliikehdintä. Päävokalisti Philip Bailey on miltei alkuperäinen vuonna 1973 orkesteriin liittynyt huikea laulaja. Eivätkä muutkaan nuoremmat jampat ole saanut pestiä ilman lahjoja. Earth, Wind & Fire perustettiin Chicagossa 1969, mutta ensimmäinen nimikkojulkaisu ilmestyi vasta 1971. Listojen kärkipää saavutettiin 1970-luvun puolen välin paikkeilla ja niillä ansioilla orkesteri on edelleen tunnettu, vaikka tuotantoa on tullut tasaisesti tähän vuoteen saakka.

Verdine White @ Pori Jazz

Lauantaina Kirjurinluodon areenalla väkeä riitti ja kun eturivin luovutti pois Eric Burdonin jälkeen, ei sinne ollut enää sijaa. Keikka tuli tsekattua vähän kauempaa, mutta ihan hyviin fiiliksiin etäältäkin pääsi. Pääesiintyjä menetti vähän meikäläisen vastaanottokyvystä, kun alla oli ja pari kovaa vetoa. Kylläisenä ei jaksa makeintakaan jälkiruokaa. Keikka alkoi Boogie Wonderlandilla ja jengi oli heti mukana. Sitten riittikin eri tunnelmia niin rauhallisista vedoista jykevimpiin jammailuihin. Bändi soitti tarkasti ja erityisesti valkoiseen röyhelöpaitaan pukeutunut alkuperäisbasisti Verdine White otti huomion keskipisteen energisellä lavaliikkumisellaan. Kalimba Storyn aikana meikäläinenkin sai oppia perinteisestä afrikkalaisesta peukalopianosta, jossa sormet painelevat piikkikoskettimista mielenkiintoisia soundeja.

Earth, Wind & Fire tarjosi juuri sitä mitä Pori Jazz-yleisö kesäfestareiltaan kaipaa. Taidokasta soitantaa, huikeaa moniäänistä laulantaa ja hyviä melodioita. Beatles-cover Got To Get You Into My Life osui nappiin ja discohitti September istui syksyiseen heinäkuun päivään kuin nenä päähän. Siihen oli hyvä lopetella tämän vuotista Pori Jazzia. Ohjelmisto oli kahdelle päivälle erittäin laadukas ja sain nähdä seitsemän kovaa keikkaa, joista olisi ilo nähdä kenet tahansa myös pienemmillä klubeilla, mutta näinkin oikein hyvä.

Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

23 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Pulp (UK), Von Hertzen Brothers, (Fin) Kauko Röyhkä & Narttu (Fin), Yeasayer (US), Veronica Maggio (Swe), Rival Sons (US) @ Ruisrock, Turku 6.7.2012

11 heinäkuun, 2012 by keikkakeppi

Ruisrock on minun festivaalini. Siellä on tullut ravattua vuodesta 1990, eikä missään mudassa. Aina läsnäollessani ollut tsägä, ettei ole pahemmin sadellut. Aurinko kuuluu Ruissaloon ja vaikkei se paistaisikaan, on meininki ollut pääasiassa shiny happy people. Ruisrockin hyvä puoli on sen tarjonnassa, laidasta laitaan, jokaiselle jotakin. Siellä on ohjelmaa niin hipsterille kuin hevarille, eikä harteilla ole Flown snobileimaa tai Tuskan yksioikoisen synkkää ilmettä. Toki genre-festareita tarvitaan, mutta Ruissalon 43. vuoden kokemuksella valmisteltu festari tarjoaa sopivassa suhteessa uusia yllättäviä nimiä ja tylsempiä varmoja täkyjä. Ohjelma on ollut laadukas lähestulkoon aina. Jokunen vaatimattomampi vuosi mahtuu mukaan. Etenkin ulkomaisten nimien suhteen on ollut havaittavissa laskeva käyrä, sillä oi niitä hyviä aikoja, kun keikkaliksat olivat vielä kohtuuhinnoissa ja lauteille saatiin eräs jengi nimeltä Nirvana tai muuan Bob Dylan. No, sitäkin paremmin ohjelmistossa ovat viihtyneet kovimmat suomalaiset hittiartistit. Ja mikä erityislaatuista, Ruisrockilla on ollut taito saada aina parhaat ruotslaiset artistit pakeille – ehkä maantieteellisellä sijainnilla on merkitystä.

Kolmipäiväinen festarointi on aika raskasta, kun koko kulttuuriin liittyy musiikin lisäksi paljon muuta hillumista ja sosiaalista oheistoimintaa. Erityisesti, koska olet alueen vanki. Tavallinen lipun ostanut väki joutuu kävelemään Ruissalon sillalta sellaisen pari kilometriä. Erityisvieraat ja lehdistö porheltaa botskilla Aurajoen varresta parissakymmenessä minuutissa. Kumpikin tapa on sellainen, ettei sitä tekisikään toista kertaa saman päivän aikana. Kolmen päivän lipusta joutuu pulittamaan 115 € (portilta 125 €), kahden päivän lipusta 100 € (portilta 110 €) ja yhden päivä 70 € (portilta 80 €). Ihan kelpo tariffit, jos kerran mahdollisuus nähdä 60 artistia. Sen sijaan juomat ja sapuskat hinnoitellaan niin, että aika moni miettii miten salakuljettaa omia eväitä alueelle. Kyllähän niitä kuljetetaan, ja löytyy sitä tietoa hyvistä jiboista minultakin, mutta ei niitä muille kerrota. Jälleen kerran kuvittelen mielessäni, miten toimisi Pori Jazzin vapaa import-politiikka. Tosin Pori hinnoittelee lippunsa kornserttipohjaisesti ja silloin sitä katetta ei ole saatava samalla tavalla oheistarjonnasta.

Perjantai alkoi kiinnostavasti. Sääli vaan, että matkanteko Ruissaloon vie aikansa ja festarin avauskeikaksi suunniteltu Rival Sons jäi viimeisen vartin varaan. Onneksi verkkokalvolla kimmelsi tuoreena bändin marraskuinen huikea Tavastian keikka, joten tiesin mistä jäin paitsi. Silti vikat ylimitoitetuksi kukkoiluksi kasvaneet biisit takasivat miten tykisti bändi soittaa ja miten pedantisti ovat opiskelleet Led Zeppelinit sun muut 40 vuotta vanhat bluesrockin esikuvansa. Onneksi vain tyylin puolesta, sillä tuotanto lähtee omasta kynästä. Erityisesti laulaja Jay Buchanan on lavamaneereitaan myöten niin retro kuin vaan voi olla. Yhtyeeltä on tulossa syksyllä uusi platta Head Down, ja uskon ja toivon muidenkin puolesta, että äijät saapuvat taas Suomen kamaralle.

Festareilla on tehtävä esikarsintaa. Kaikkia esiintyjiä ei ehdi eikä oikein jaksakaan nähdä. Ruisrock tarjoaa sovellusta älypuhelimeen, joka auttaa surffailuissa lavoilta toisille. Itse päätin kuitenkin luottaa perinteiseen fiilikseen. Seuraavaksi listallani oli ruotsalais-italialainen Veronica Maggio, jossa italian piirteet jää Uppsalan jyrän alle – katsos mimmi esittää taatun laadukasta ruotsalaispoppia. Veronica on noussut kotimaassaan ja Norjassa listojen kärkeen, mutta Suomessa pienemmän yleisön suosikki. Rantalavan eteen oli kuitenkin kerääntynyt tuhansia tanssivia faneja, joten taitaa olla vaan niin, että allekirjoittanut ei pysy tuoreimman popin kyydissä mukana. Maggion hyväntuulisesta popista jäi kyllä innostava fiilis jäi, vaikkei se saanutkaan rantaveteen hillumaan. Oli nimittäin hinku jo seuraavaan mestaan.

Aurinkolavalla soitti illan yhtenä odotetuimpana bändinä Broolynista kotoisin oleva Yeasayer. Psykedeeliseksi popiksi luonnehdittu indie-bändi osoitti toisella Suomen keikallaan olevan ennakkoluulojani helpommin lähestyttävä ja tanssittava bändi. Ehkä asiaa kevensi laulaja Chris Keatingin kädessä nököttänyt hiustenkuivaajan näköinen mikrofoni. O.N.E on biisi, jonka ennalta tunsin, ja oli se nytkin tarttuvin, mutta toki uudet Blue Paper ja Henrietta toimivat hyvin ja antoivat lisäpotkua tutustua orkesteriin paremmin.

Kauko Röyhkä & Narttu oli ennalta listattuna kotimaisista esiintyjistä se kaikkein kiinnostavin koko festareilla. Eikä suotta. Vielä edellisyönä Kauko valitteli orastavaa yskää ja kurkkukipua, mutta pari tuntia ennen keikkaansa Kauko vakuutti kultaisen kurkkunsa olevan kunnossa – kiitos äänenavauksen suihkussa. Röyhkä Narttuineen oli ehtinyt jo vetää jokusen keikan Ruisrockin alle ja sen huomasi, sillä niin timmissä kunnossa miehet olivat. Tommi Vikstenin kitara soi komeasti, Pekka Gröhnin koskettimet vakuuttavasti, Mats Huldenin basso ja Heikki Tikan rummut pitivät hittiputken dynaamisessa kuosissa. Kuultiin nimittäin taattua tavaraa Majavalakista Koviin poikiin, Mieluummin vanha kuin aikuisesta aina Lauralle -biiseihin asti. Kauko oli hyväntuulinen ja niin oli yleisökin.

Von Hertzen Brothersien kanssa kävi vähän samoin kuin Rival Sonsien, näin keikasta reilun vartin. Röyhkä & Narttu kiilasivat edelle. Tähän syynä se, että Hertzenit on nähty aiemmin. Veljekset ovat progerockissaan ihan kansainvälistä tasoa ja kotimaisella mittarilla katsottuna eivät tyylillään oikein korkeammalle enää voi päästä. Heissä on lavakarismaa, on soittotaitoa, on mahtipontisuutta ja lauluharmoniatkin tekevät vedosta omintakeista. Yksittäisinä tulkitsijoina kukaan jäbistä ei ole ihan Mercury-luokkaa, mutta yhdessä moniäänisesti saavat ihon broilerille. Vielä kun saisivat muutaman tarttuvamman biisin aikaiseksi, olisi lopullinen läpimurto niin sanotusti siinä.

Illan pääsesiintyjä Pulp on monelle nuorelle ysärimuinaisjäänne, ja taas kerran bändien comeback-kiertuieista nousee päällimmäiseksi mieleen rahastuksen maku. Pulp vieraili edellisen kerran Ruissalossa vuonna 1996, jolloin yhtye ratsasti suurimmassa suosiossaan. Disco 2000 ja Common People jumputtivat joka jampan päässä. Sen jälkeen Jarvis Cocker ja kumppanit eivät olekaan saaneet mitään kummallista aikaan outojen kokeilujensa lisäksi. Jarvis Cockerin vuoden 2006 debyyttisoololevy Jarvis antoi tosin uskoa, että vielä on kesää jäljellä. Pulpin odotusarvo oli siis suht pieni – veikkasin turhan muumioituneeksi pääesiintyjän rooliin. Onneksi Pulp oli hyvin balsamoitu, sillä ennakko-odotukset osoittautuivat vääriksi. Pulp on niin Jarvis Cockerin yhtye ja elää täysin hänen varassaan. Koko keikka kulki hyvin muutamaa suvantokohtaa lukuunottamatta. Ja kun ne hitit sitten tulivat, Niittylavan eteen kerääntynyt kansa sai maan notkumaan jalkojensa alla. Koko orkesteri toimi moitteettomasti, mutta pitkälti voi kiittää kippari Cockeria. Jarvis toi poptähden elkeillä suuren shown tunnun, mikä ehkä hieman ihme, sillä Jarvis näyttää risuparrassaan ja rilleissään enemmän arkistokammiotutkijalta kuin rockstaralta.

Sting (UK), Rumer (UK), Hector (Fin), Latebird’s All Stars (Fin) @ Helsinki Classic Festival, 16.6.2012

17 kesäkuun, 2012 by keikkakeppi

Nyt rantautui Pori Jazz Helsinkiin. Ei Stadissa jazz soi, muttaa sama keski-ikäisten massa kokoontui Kaisaniemeen, missä ei tietenkään tavoiteta Kirjurinluodon nurmikenttien hohtoa, kun puupenkit on vedetty hiekkakentälle, sille samalle pläntille, missä on koettu niin Tuskaa kuin Maailmoja kylässä. Helsinki Classic on uusi tulokas muutenkin runsaassa pääkaupunkiseudun festivaalitarjonnassa. Nimi on harhaanjohtava. Nimittäin ensimmäinen mielikuva on klassisen musiikin festivaali, missä alttarina on uusi Musiikkitalo ja kapellimestarina Leif Segerstam. Jos sen Classic sanan perään olisi uskallettu laittaa sana rock tai pop, niin silloin oltaisiin asian ytimessä.

Helsinki Classic kokosi yhden päivän juhlaan pääesiintyjäksi Stingin ja hänen tuekseen aikamme suloisimmalla äänellä siunatun Rumerin sekä ties monettako kertaa lopettaneen Hectorin ja Latebirdsien ympärille kyhätyn kotimaisen dreamteamin. Pikkufestarin ohjelma oli siis varsin laadukas, mutta yllätyksetön. Olin nähnyt esiintyjistä ainoastaan Latebirdsin aiemmin, joten monta uutta bongattavaa oli tarjolla Kaisaniemessä.

Ensimmäisenä tahtipuikkoa alkoi heiluttaa Markus Nordenstreng, joka liidasi tähtibändinsä cover-putkea. Vuorollaan mikrofoniin tarttuivat ikäpolvensa kultapossukerholaiset mm. Jonna Tervomaa, Tuure Kilpeläinen, Anssi Kela, Tokela, Lasse Kurki ja kyytiä saivat rokkiklassikot ja powerpoppihelmet. Leppeään kesäiseen iltapäivään istuivat niin tulkinnat Nick Lowen, Tom Pettyn kuin Neil Youngin klassikoista. Keikka loppui Levon Helmin poismenon muistoksi vedettyyn The Bandin biisiin The Weight, jonka nousi lavalle hoilaamaan koko remmi. Tunnelma oli kuin Band Aidissa sekä hyvässä että pahassa. Ilmapiiri oli lämmin, mutta hitusen teennäinen ja varmasti sama setti Juttutuvassa olisi ollut hekumallinen. Latebirdsien musiikkimaku osuu niin yksiin, ettei hyvistä biiseistä sen enempää. Meininki on vaan hitusen harmaata jättilavalla, mikä vaatii karismaa ja auraa. Nyt se jakaantui turhan monen harteille.

Hector ei ole koskaan kuulunut suuriin suosikkeihini, vaikka mestarillisia sävellyksiä ja sanoituksia miehen repertuaariin mahtuu liuta. Uutta tuotantoa ei Hectorilta ole tullut sitten vuoden 2004 ja jäähyväiset on sanottu ja paluukiertueita tehty. Ilman suuria odotuksia siis kuuntelemaan. Varauduin nostalgiapotpuriin ja sen sieltä sai. Hector aloitti Neil Young ja The Beatles -covereilla ja tuntui, että jatkuuko tässä sama linja kuin Latebirdseillä. Ei jatkunut. Sitten tulikin kaikki hitit Ei mittään varhaisräpistä, Kissojen yöhön ja koko konsertin huipentaneeseen kansallislauluun Lumi teki enkelin eteiseen. Hectorin taustalla soitti iso ja asiansa osaava bändi ja laulaja itse oli hyvässä kuosissa. Taattua ja viihdyttävää. Jatka Hector samaan malliin.

Pori Jazzien Kirjurinluodon konsertteihin saa viedä picnic-kamat ja omat juomat. Uloskin pääsee välillä jos haluaa. Tätä mallia ei kopioitu Helsinki Classiciin. Nimittäin alueelta ei saanut poistua, kun sinne kerran oli astunut sisään. Vielä kun Koffin kaljatiskillä huomasi hinnaston, jossa 0.4l tuopista kehdattiin pyytää 7€, alkoi ajatus ulospääsystä houkuttaa. Kaisaniemen liepeillä oli läjäpäin leiriytyneitä loiskuuntelijoita, joille pussikalja maistui. Varmaan heitä olisi hymyilyttänyt, jos olisivat tienneet miten alueen sisäpuolella keskiluokkaa kyykytettiin. Tuumasta toimeen ja yritin valkoisen valheen turvin ulos alueelta, sinne muiden sekaan nautiskelemaan kevyemmästä hintatasosta. Vasta kolmas järjestysmies päästi ulos.

Kun vielä istuin alueen ulkopuolella, alkoi alueelta kuulua Karen Carpenterin ääni. Ei sentään, The Carpentersin laulaja ei ole noussut haudasta, vaan tulkitsija oli englantilainen Rumer, jolla on ehkä 1970-lukulaisin ääni kaikista nykynaisista. Adele hoitaa 1960-luvun. Hinkuhan sitä oli päästä lähempää kuulemaan, vaikka hyvin alueen reunoillekin olisi kuulunut koko festivaali. Rumerin uutta Boys Don’t Cry -albumia ehdin kuulemaan ennalta muutaman biisin verran ja hitusen alkoi festarin linja selvitä, sillä Rumerin levy on tulkintoja 1970-79 välillä syntyneistä lauluista. Pelkkiä covereita ja käännöskappaleitako Classic Helsinki tarjoaa? No, Rumerin hunajaisella tulkinnalla olisi voinut kuunnella version mistä viisusta tahansa ja tuli siellä hänen omaakin tuotantoa. Uudesta tuotannosta Jimmy Webbin P.F Sloanista syntyi niin sutjakka versio, että veikkaan laulusta pientä kesähittiä.

Rumerin jälkeen taivas täyttyi harmaasta pilvimasssasta ja vesisade uhkasi hetkellä millä hyvänsä. Ohjelman aikataulu oli toimiva ja esiintyjien välissä oli sopivasti odottelua, sillä kamat vaihtuivat lavalla vauhdilla. Kaikki alkoivat osuutensa minuutilleen, niin myös Sting starttasi virkeän biisinsä All This Time klo 20.30. Sting soitti puolentoista tunnin setin ja pikkuisen kiireen tuntu vaivasi koko ajan. Aivan kuin Stingin oli saatava mahtumaan keikkaan niin monta biisiä kuin mahdollista. Lopulta niitä tuli 16 kappaletta ja suurin osa hittejä sekä soolo että The Policen uralta. Stingilläkin on menossa kiertue ilman uutta materiaalia ja linja on selkeästi palvella yleisöä, toki erinomaisen orkesterin säestämänä. Rumpupallilla istuu muuan Vinnie Colaiuta, joka on soittanut Frank Zappan ja ties kenen mestarin kanssa. Koskettimissa taas on David Sancious, joka taas tunnetaan alkuperäisenä Bruce Springsteen & E Street Bandin jäsenenä. Persoonallista ilmettä esitykseen toi viulusti Peter Tickell. Keikka oli varsin miellyttävä, vähän sama fiilis nousi kuin Hectorista. Ei yllätyksiä, mutta homma toimii, vaikka maileja on jo takana. The Police on pärjännyt aina suht korkealla omilla bändilistoilla, mutta Stingin sooloura sitten 1980-luvun lopun, ei ole iskenyt kummoisesti. Muutaman vuoden takaista The Policen paluurundia himoitsin, mutta eipä ollut silloin mahdollisuuksia. Nyt Stingin keikalla mieltä lämmitti eniten entisen bändin tuotanto ja settiin kuului onneksi pari ei niin ilmeistä biisiä kuten Driven to Tears. Encoren päättänyt, ehkä Stingin tiukin sävellys, Next to You raikasi taustalla kun jo astelin kohti Rautatientoria tihkusateessa.

Helsinki Classic avasi suht onnistuneesti ja veti Kaisaniemeen n. 9.000 katsojaa, ei kapasiteetti olisi paljoa enempää vetänytkään. Lipun hinta oli maltillinen 69€. Hesarin lukijat saivat kaksi lippua yhden hinnalla, mutta eivät lähteneet hesarin lukijat rynnäkköön. Bajamajoja riitti konserttien aikana, mutta kun tuli tauko, tukkivat vessajonot kulkuväylät. Sama homma ruokakojuilla, missä jengi näytti jonottavan festarisapuskaa pitkissä letkoissa. Ja se juomien hintataso sai jo tuomioni, mutta ymmärrän, että jostain sitä voittoa pitää kattaa, kuten laittamalla 0,33l siiderille 7€ hintalappu. Pori Jazzeilla sama line-up olisi vetänyt 25.ooo katsojaa kevyesti ja joka jamppa olisi juonut kaupasta roudattua koffia tai fiinimpää viiniä. Epäilen, että tänä vuonna Pori Jazz laskee tulostaan, sillä ne massaa liikuttavat isot nimet ovat Helsingissä.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: Pori Jazz