Liam Gallagher (UK), Franz Ferdinand (UK), Richard Ashcroft (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki, 24.8.2019

Muistan edelleen elävästi sen hetken, kun Lontoon erikoistoimittaja Esa Koivio soitti uutta nousevaa bändiä Radiomafiassa. Yhtye kantoi nimeä Oasis ja debyyttialbumi Definitely Maybe oli innostavinta pitkään aikaan – ja on yhä yhtyeen paras. Kakkosalbumi (What’s the Story) Morning Glory? nosti Oasiksen megaluokkaan, mutta sen jälkeen en ole seurannut yhtyettä intensiivisesti. Joitakin kappaleita olen toki kuunnellut radiosoittoina myöhemmiltä levyiltä, eikä Gallagherin veljesten keskinäisestä kukkoilusta julkisuudessa ole voinut myöskään välttyä. Liam Gallagherin näkeminen 25 vuotta myöhemmin oli nostalgista, mutta toisaalta tuoretta kuin vastapuristettu appelsiini.

Lähes yhtä identtisesti minulle kävi Tarantinon leffojen kanssa. Vertaus on sinänsä osuva, sillä molempien läpimurto tapahtui samoihin aikoihin 1990-luvulla ja kumpainenkin ammentaa taiteessaan lajinsa historiaa. Tarantinon leffat lopetin kolmanteen, kunnes hiljattain annoin periksi katsomalla uuden Once Upon Time in Hollywood. Elokuva avasi portin takaisin mestarin maailmaan. Paluu Oasiksen tai paremminkin sen keulahahmojen soolotuotantoihin tapahtui Liam Gallagherin esikoispitkäsoiton As You Were (2017) kautta, sillä Oasis on ollut telakalla jo vuodesta 2009. Yllättävää oli, että Liamin oma albumi päihitti isoveljen vastaavan, vaikka Noel Gallagher on aina ollut se biisintekijänero. 

Liam soitti pari vuotta sitten Turussa, mutta keikka jäi väliin, koska silloin tsekkasin mieluummin samaan aikaan Suomessa soittaneen Richard Ashcroftin. In the Park –tapahtuman kolmannen esiintyjän Franz Ferdinandin näin taas tasan vuosi sitten Allas Sea Poolissa. Joten tällä kertaa fokuksessa oli Liam Gallagher.

Richard Ashcroft aloitti minifestarin ensimmäisenä artistina, koska Jade Bird oli joutunut perumaan esiintymisensä viime tinkaan. The Verven nokkamies soitti samalla kokoonpanolla kuin Tampereella pari vuotta sitten ja settilistakin oli miltei sama vaikkakin suppeampi. Aschcroft ihasteli aurinkoista Helsingin kesäiltaa ja vertasi kolmen vuoden takaiseen sateiseen Pori Jazzin keikkaan. Tampereen visiitistä ei puhuttu, eikä sitä haluta muistella, sillä siellä hän joutui soittamaan vain kouralliselle ihmisiä. https://keikkakeppi.com/2017/07/24/richard-ashcroft-uk-eppu-normaali-fin-tammerfest-22-7-2017/

Täysin oikea valinta laittaa Richard Ashcroft kovan kolmikon kärkeen. The Verven ja Ashcroftin soolomateriaalista koostunut yhdeksän kappaleen paketti lämmitti illan sopivasti. Ashcroft esiintyi ilman mitään visuaalista apua (jos ei aurinkoa lasketa) peiliaurinkolasiensa taakse kätkettynä. Yllätyksiä ei tarjottu ja mies on iän myötä pehmentynyt perheen isä. Lopun uhittelu Bitter Sweet Symphonyn alle tuntu jopa kornilta. Ashcroft pärjää omillaan, mutta olisi mielenkiintoisempaa nähdä kivikasvo The Verven keulilla.

Settlista:
Sonnet, This Is How It Feels, Space And Time, Music is Power, A Song for the Lovers, Lucky Man, The Drugs Don’t Work, Hold On, Bitter Sweet Symphony

Franz Ferdinandin tanssittava post-punk pisti Kaisaniemeen vipinää. Vuoden takaiseen keikkaan verrattuna settilista oli nyt kompaktimpi ja dramaturgisesti jäntevämpi. https://keikkakeppi.com/2018/08/29/franz-ferdinand-uk-kynnet-fin-sea-allas-pool-helsinki-26-8-2018/

Bändin kokoonpano oli sama, mutta nyt kahdella rumpalilla varustettuna. Varsinainen rumpali Paul Thomson oli satuttanut sormensa kiertueella eikä pystynyt soittamaan täysipainoisesti. Toisen rumpusetin takana istui Mike Evans. Thomsonin soitossa ei silmin nähden huomannut mitään ongelmia, mutta tuplarummut toivat eittämättä ytyä esitykseen.

Setissä kuultiin myös julkaisematonta materiaalia, joten uutta levyä voi odotella. Viimeisen This Fire -kappaleen aikana Alex Kapranos pyysi yleisön alas istumaan ja niinhän jengi totteli ja kyti maantasalla hetken ennen kuin kaikki nousivat ylös biisin räjähtäessä loppukliimaksin liekkeihin.

Settilista: The Dark of The Matinée, No You Girls, Walk Away, Right Action, Lazy Boy, Do You Want To, Darts of Pleasure, Ulysses, Always Ascending, Outsiders, Michael, Black Tuesday, Lucid Dreams, Love Illumination, Take Me Out, This Fire

Liam Gallagher aloitti osuutensa iltakymmeneltä, jolloin aurinko oli laskenut maillensa. Pääesiintyjän taustalla nähtiinkin pimeyden ansiosta komeimmat projisoinnit ja tyylikäs valaistus. Silmät kiinni kuunnellessa olisi voinut kuvitella olevansa Oasiksen keikalle, sillä Liam yhtyeineen soitti yli puolet edesmenneen yhtyeensä kappaleita ja ne kuulostivat tismalleen alkuperäisiltä. Gallagherin soolomateriaali ei kuitenkaan kalpene Oasiksen rinnalla. Uudet Shockwave, Once ja The River lupaavat syyskuussa julkistavan kakkosalbumista pätevää plattaa.

Liam esiintyi anorakissaan tyylilleen uskollisesti etukenossa ja kädet takana tai vähintäänkin syvällä sivutaskuissa. Liamilla on tunnistettava lauluääni ja se toimii yhä hyvin. Jos Noel sävelsi Oasiksen parhaat biisit, niin ei ne kuulostaisi Oasikselta ilman RKIDin tulkintaa (Noelin laulamia kappaleita lukuun ottamatta). Nykynuorille Liam Gallagher ei sano välttämättä mitään, mutta 1990-luvun eläneille hän on megatähti. Kaisaniemen puisto on kuitenkin ulkoareenaksi melko intiimi, joten ei haitannut lainkaan, ettei oltu Ed Sheeranin mitoissa Malmin lentokentällä.

Liam ei paljoa höpöttele, kuten kovanaaman ei kuulukaan, mutta antoi kyllä yleisöstä huutajan kuulla kunniansa. Manchesterin rokkikukolta ei pyydetä soittamaan Oasista. Toisaalta Liam osaa olla huomaavainen. Hän esitti harkitusti kappaleen Cast No Shadow, joka on omistettu Richard Ashcroftille. Varsinaisen setin viimeinen Champagne Supernova soitettiin Liamin edesmenneen ystävän muistolle, jonka kuvakin heijastettiin kankaalle. Bändillä ei ole ollut tapana soittaa encorea kesän kiertueella, mutta Helsingissä kuultiin ylimääräisenä Be Here Now.

Settilista: Rock ’n’ Roll Star, Morning Glory, Wall of Glass, Greedy Soul, For What’s It’s Worth, Bold, Shockwave, Columbia, Slide Away, Lyla, Once, The River, Cigarettes & Alcohol, Wonderwall, Supersonic, Champagne Supernova, Encore: Be Here Now

In the Park -festivaali kolmella artistilla oli maistuva kerta-annos.  Yhden illan aikana ei ehdi turtua, eikä kärsiä festarin turnausväsymystä jälkikäteen. Kaisaniemen illan osalta ohjelmisto oli hyvin suunniteltu. Ei jokaiselle jotakin, vaan täsmämusiikkia Brittipopin ystäville. 

Nick Cave & The Bad Seeds (Aus), Burt Bacharach (US), Cigarettes After Sex (US), Mavis Staples (US), Jade Bird (UK), Paperi T (Fin), Litku Klemetti (Fin), Delvon Lamarr Organ Trio (US) @ Pori Jazz, 19.7.2018

Pori Jazz oli sössiä maineensa alkukesästä kohtalokkaasti toimitusjohtajanimityksellään. Onneksi hallitus reagoi salamannopeasti ja homma saatiin takaisin uomiinsa. Ihmisen muisti on lyhyt ja torstain ensimmäisenä pääkonserttipäivänä Kirjurinluodolla meininki oli kuten ennenkin. Tuskin kukaan boikotoi. Ainoastaan painostava helle saattoi olla este herkkänahkaisimmille. Auringon paahde verotti iltapäivällä yleisöä, mutta illan pääesiintyjiä oli kuulemassa arviolta toistakymmentä tuhatta ihmistä.

Ohjelmiston osalta torstai oli tämän vuoden ehdotonta eliittiä. Jazzin ystäville todettakoon, että Keikkakeppi perehtyy tälläkin kertaa vain populaarimusiikkiin. Näkemieni artistien ikähaarukka oli laajin ikinä. Nuorimman ja vanhimman ikäero oli 70 vuotta. Kaikki seuraamani artistit soittivat joko pää- tai jokilavalla, joiden välillä seilasi nyt helpommin, sillä molemmat lavat kuuluivat saman anniskelualueen piiriin, joten porteista ei välttämättä tarvinnut kulkea.

Iltapäivän starttasi päälavalla Delvon Lamarr Organ Trio, joka on vastikään julkaissut varsin grooven albumin Close But No Cigar, joka on ilmavaa hammond-urkuvetoista jamittelua 1960-1970-lukujen soulin hengessä. Omien biisien päätteeksi kuultiin Curtis Mayfieldin soulklassikko Movin’ On Up. Siitä olikin helppo ponnahtaa ensimmäisen kotimaisen artistin pariin.

IMG_5227Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska.  Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.

Litku Klemetti yhtyeineen aloitti Jokilavalla ja saivatkin soittaa suoraan vastapalloon, kun aurinko oli armottomillaan lämpömittarin kavutessa 30 asteeseen. Litku pelkäsikin kuolevansa lavalle. Lierihattu antoi kuitenkin suojaa ja yhtye painoi tunnin keikan sisukkaasti läpi. Litkun live-maine on todellakin sanojensa mittainen. Bändi soittaa tiukasti yhteen, jopa helteessä. Bändi on käytännössä sama kuin Litku Klemetti ja Tuntematon numero, joka on kulkenut rinnalla jo pidempään. Uusista soolokappaleista kirkkaimmaksi nousee Miksi en lähtisi kaupunkiin. Monta muutakin hienoa ja sopivan ärsyttävää biisiä settilistalta löytyikin, mutta niin pitääkin.

IMG_5228Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.

IMG_5231Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.

IMG_5234Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.

IMG_5240Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.

IMG_5247Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.

Nick Cave & The Bad Seeds oli monelle syy tulla Pori Jazziin ja siltä Kirjurinluoto myös näytti. Yht’äkkiä alueelle oli kerääntynyt väkeä niin, ettei eturivin paikoille ollut mitään mahdollisuutta tunkeutua. Se oli virhe, sillä siten Nick Cave pitäisi kokea. Viidenkymmenen metrin päästä pystyy aistimaan karismaattisen esiintyjän, mutta samaa otetta vangitsevasta esityksestä ei saa. Nick Cave ottaa vimmatusti kontaktia yleisöön koko keikan ajan.

CAVE_pysty_02Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Caven uraan mahtuu lukuisia hyviä kappaleita, mutta paljon myös keskinkertaista. Tasalaatuisuus on kuitenkin kestänyt kaikki vuosikymmenet.  Löysin artistin The Good Son (1990) -albumin aikaan ja hienoa olikin kuulla illan mittaan suosikkini The Ship Song ja The Weeping Song. Omalla listalla korkealla on myös The Boatman’s Call, joka on sai huomiota Caven yhden kuuluisimman Into My Arms -kappaleen osalta.  Kolmas kiinnostukseni kohteeksi noussut albumi Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus jäi Porin illassa täysin sivuun. Kaksi viimeisintä albumia Push the Sky Away ja Skeleton Tree sen sijaan olivat settilistan keskiössä, joita olen taas viime vuosina jonkin verran kuunnellut. Esimerkiksi Jubilee Street on Caven uran hienoimpia kappaleita ja massiiviseen loppuun kasvanut live-versio teki siitä vielä merkittävämmän teoksen kuin albumilla. Oma suhteeni Nick Caveen sai siis melko hyvän käsittelyn. Nick Cavella on toki biisejä, joiden suosiota en ihan täysin ymmärrä kuten Stagger Lee, Tupelo tai Red Right Hand, mutta ei se mitään, sillä tarkoin harkitussa dramaturgiassa niilläkin oli paikkansa. Elokuvamusiikkia ja käsikirjoituksiakin rustannut Cave omaa draaman tajun. Hän osaa rakentaa konsertin kaaren taitavasti niin, että jokainen palikka on huolella mietitty.

CAVE_01

Nick Cave on selkeä keulahahmo, mutta hänen erityisyydestään huolimatta on syytä nostaa esiin myös bändi. The Bad Seeds on kovien muusikoiden kokoonpano, jonka musiikilliseksi sielunkumppaniksi on noussut Ellis Warren. Hän riuhtoi viulunsa kanssa lähes yhtä sähäkästi kuin Nick Cave. Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole ketään jäljellä, mutta Caven rinnalla on moni kulkenut kuitenkin jo 1990-luvulta ja siinä ajassa ehtii hitsautua toimivaksi kokoonpanoksi.

Nick Cave and the Bad Seeds heitti väkevän keikan. Illan parhaaksi kappaleeksi nousi Jubilee Streetin ohella Shoot Me Down, joka on poiminta yhtyeen B-sides and rarities -kokoelmalta. Porin konsertti ei kattanut ihan yhtä montaa biisiä kuin kiertueen muut keikat, mutta 15 biisin setti oli kuohkean päivän päätteeksi riittävästi. Keikka huipentui Caven kutsuessa yleisöä lavalle. Parisenkymmentä lammasta totteli paimentaan kuin opetuslapset Jeesusta.

IMG_5265 

Settilista:

Jesus Alone

Magneto

Do You Love Me?

From Her to Eternity

Loverman

Red Right Hand

The Ship Song

Into My Arms

Girl In Amber

Tupelo

Jubilee Street

The Weeping Song

Stagger Lee

Push the Sky Away

Rings of Saturn

IMG_0714