Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa.
Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.
Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan.
Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien.
Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä Mielikuvitusleikki, Jääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.
Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia.
Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.
MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.
Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.
Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella.
Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan. Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.
Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.
Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan.
Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin.
Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.
Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska. Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.
Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.
Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.
Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja K ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.
Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.
Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.
Keikan yllättävin valinta oli Ramonasta soitettu englanninkielinen versio. Harmi, sillä kappale toimii alkukielellä sävykkäämmin. Keikan loppupuolella kuultiin tuoreempaa kamaa ja blosarien liityttyä remmiin dumarillumareimeininki toimi isolla lavalla paremmin.
Henkilökohtaisesti illan pääartisti oli Wilco. Olen yhtyeen nähnyt pari kertaa aiemmin. Huvilateltan keikka kahdeksan vuotta sitten on helposti yksi top 5 keikoista ikinä. Eikä tämä parituntinen jazzeillakaan ollut huonompi. Ainoastaan olosuhteet laskivat tunnelmaa. Kiitos vähäisen väenpaljouden, pääsin seuraamaan esitystä hyviltä paikoilta. Alkuun ajatus oli kuunnella puolet keikasta edestä ja loppu taaempaa, mutta Wilco imaisi mukaansa ja katsoin samoilta asemilta koko keikan. Jeff Tweedyn johtama Wilco syntyi vaihtoehtokantriyhtye Uncle Tupelon rauniolle 1994. Uncle Tupelo oli lyönyt jo itsensä läpi alt country -piireissä, joten Wilcon ulostulolla oli jo odotusarvonsa. Wilco ei ole polkenut puhtaasti alt countryn pyörillä, vaan on sekoittanut koko ajan pinnojen väliin avantgardistisia räpättimiä. Wilcon yleisilme on laiskanletkeä, mutta jo pitkään yhteen soittanut kokoonpano osaa myös leikitellä ja singahdella yllättäviin suuntiin. Jeff Tweedy sööteissä leteissään oli pitkään hiljaa, mutta loppupuolen jaksoi pitää jutuillaan sateessa hytisevää yleisöä lämpimänä.
Keikka oli festarivedoksi pitkä. Pari tuntia ja reilu parikymmentä kappaletta on sen verran tuhti satsi, että väistämättä siitä kärsivät seuraavat heti perään aloittavat artistit. Wilcon ystäviä tämä ei häirinnyt. Keikan aloitti kuin varkain Ashes of American Flags, jonka hiipivä tunnelma kasvoi lopussa jo lupaavan katrartiseksi. Viime vuonna julkaistulta Schmilco -albumilta kuultiin alkupuolella pari kappaletta, joista If I Ever Was A Child mahtuu bändin mittakaavassa klassikko-osastoon. The Whole Love (2011) -albumilta kuultu Art of Almost esitteli kokeellisemman linjan tyylikkäästi. Illan armottomin esitys oli Impossible Germany, joka kasvaa kappaleen päätteeksi kitaristi Nels Clinen huikeaksi yksilösuoritukseksi – maailmanluokan kitarasooloksi, jonka rinnalla kalpenee moni mestari. Loppupuolella alkoi jo tuntua hieman ähkyltä, sillä hienoja biisejä riitti toinen toisen perään. Ja vaikka bändi ei ole koskaan ollut hittitehdas, niin kuultiinhan se bändin suosituin biisi Jesus, Etc, joka oli pitkään Radio Helsingin soitetuin kappale.
Illan odotetuin nähtävyys oli Brian Wilson presents Pet Sounds. The Beach Boys on 1960-luvun legendaarisia yhtyeitä, jonka albumi Pet Sounds on valittu monessa yhteydessä maailman parhaaksi albumiksi. 1966 julkaistu teemalevy oli esikuva myös The Beatlesin Sgt. Pepper and Lonely Hearts Club Bandille. Brian Wilson kiertää albumin 50-vuotisjuhlan vuoksi maailman konserttilavoja jo toista vuotta. The Beach Boys on käynyt Suomessa useasti, mutta bändin johtaja ja lauluntekijä Brian Wilson vieraili vasta nyt ensi kertaa. Siihen on syynsä. Mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä niitä hoitaneet kyseenalaiset terapiamenetelmät veivät Wilsonin työkyvyn vuosikymmeniksi. Brian Wilson on niitä populaarikulttuurin suuria neroja, jonka The Beach Boysille säveltämät surffihitit ovat monelle tuttuja iskusäveliä, mutta Wilsonin jättäydyttyä pois kokoonpanosta hänen persoonansa on harvalle tuttu. Karismaattista kaiken kansan tuntemaa johtohahmoa olisi varmasti tullut katsomaan jokunen tuhat enemmän.
Brian Wilson astui yhtyeineen päälavalle klo 22.30. Maestro on juuri täyttänyt 75 vuotta ja istui arvonsa mukaisesti flyygelin takana keskellä lavaa. Ilman screeniä Brian Wilsonin harmaata olemusta ei olisi pointannut, sillä huomion nappasi sähkönsinisessä takissaan kitaraa soittanut valovoimainen Al Jardine. Hän on alkuperäinen The Beach Boys –jäsen ja kiertueen virallinen vieras. Tästä ei olisi ollut pitkä matka esiintyä rantapoikien nimellä, sillä Wilsonin veljeksistä Carl ja Dennis ovat jo autuaimmilla hiekkarannoilla. Lavalla esiintynyt kiertueen toinen tähtivieras Blondie Chaplin on ollut myös 1970-luvun alussa yhtyeen virallinen jäsen. Ei olisi Brian Wilsonin tarvinnut soittaa enää paikalle kuin Mike Love ja Bruce Johnston, jotka soittelevat omillaan The Beach Boys -nimellä edelleen.
Nimestä viis, sillä konsertti oli ehtaa aurinkoista The Beach Boysia. Keikan alkupuolella kuultiin ensiksi kymmenkunta hittiä mm. California Girls, I Get Around ja Help Me Rhonda. Brian Wilson starttasi useat kappaleet ja lauloi ensimmäisen värssyn, mutta onneksi muut bändin jäsenet kantoivat laulusta ja stemmoista suuremman vastuun. Brian Wilsonin väsähtäneestä olemuksesta tulee mieleen kymmenen vuoden takainen Sly & The Family Stonen keikka, jolloin itse Sly Stone käväisi lavalla vartin verran antaen muiden hoitaa työt. Brian Wilson istui arvokkaasti koko keikan lavalla, mutta johtajuus oli lähinnä position mukaista. Laulusoolot ja laadukkaat stemmat jakautuivat usealle, mutta Al Jardinen poika Matt Jardine kantoi perinnettä parhaiten. Blondie Chaplin oli myös elementissään, etenkin Sail On, Sailor –biisissä, joka kuultiin ennen kuin illan teemallinen osuus alkoi. Pet Sounds soitettiin otsakkeen mukaisesti läpi kokonaisuudessaan. Encoressa kuultiin vielä Good Vibrationsin kylkiäisenä muutama kappale. Brian Wilson yhtyeineen esitteli komean satsin Kalifornian sädehdittävää historiaa sateisessa Kirjurinluodossa. Voi kun lämpökin olisi lempinyt torstain huippuesiintyjien päivää. Sää olikin sitten aivan toinen parina seuraavana päivänä Kirjurinluodolla ja festivaalikin löysi yleisönsä.
Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.
J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.
Päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon hù! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.
Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.
Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.
Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.
Keikkakeppi 