Sideways nostaa heti kesän alkumetreillä riman korkealle. Tämän jälkeen muilla festivaaleilla on iso työ päästä rinnalle ja ohi. Viidettä kertaa järjestetty festivaali ohjelmistonsa puolesta yksi laadukkaimmista musiikkitapahtumista Suomessa, jonka kanssa kamppailevat tällä hetkellä vain Pori Jazz ja Flow. Artistitarjonta on sekoitus kuumia vaihtoehtonimiä elinvoimaisia konkareita sekä ulkomailta että kotimaasta. Helsingin jäähalli toimii nyt toista vuotta festivaalin ympäristönä. Alue mahdollistaa soittaa musiikkia pikkutunneille saakka ja sateen sattuessa jäähalli antaa suojaa.
Tänä vuonna aurinko lemmiskeli yleisöä koko kolmepäiväisen festivaalin. Torstaista lauantaihin kestänyt tapahtuma toimii paremmin kuin perinteinen sunnuntaihin jatkuva viikonloppufestivaali. Arkeen on mukavampi palata, kun sunnuntain saa palautua. Festivaali on kompakti kokonaisuus ja kaikki järjestelyt toimivat niin, ettei hermot menneet missään vaiheessa. Helteisellä kelillä kaipasi vain nurmikenttiä tai ylipäätään istumapaikkoja olisi saanut olla enemmän. Konserttipaikkoja on alueella kuusi, joista yksi on huono.
Perjantain pääesiintyjä oli eksistentialismin uudelleen löytänyt Suede. Yhtye keimaili 1990-luvun brittipopin neljän kärkijoukossa, mutta ei yhtä kirkkaasti kuin Blur, Oasis ja Pulp. Toisaalta muiden bändien kestävyys ei ollut samaa luokkaa. Vaikka Suede lopetti vuosituhannen alussa ja pysyi telakalla lähes vuosikymmenen, näytti se palatessaan olevansa vitaali luomisvoimainen yhtye. Sueden kolme viimeistä albumia ovat olleet varsin onnistuneita ja sisältänyt vahvoja iskusävelmiä kuten The Outsiders, It Starts and Ends With You ja Life is Golden, jotkaistuvat vanhojen hittien sekaan saumattomasti.
Suede näytti kyntensä. Yhtye uskaltaa olla nyt sitä mitä se on parhaimmillaan, tekee sen nöyrästi ja yleisöä kunnioittaen. Bändi soittaa tiukasti, mutta toki keulakuva Brett Andersson on sukupolvensa karismaattisimpia esiintyjiä, joka jaksaa hyppiä, polvistua ja heiluttaa mikrofonia kuin rodeotähti lassoa. Selvästi hän nautti esiintymisestä täysin siemauksin. Suede soitti nostalgian nälkäisiä tyydyttäneen setin, joka sisälsi lähes pelkästään vanhoja hittejä. Uuden albumin As One starttasi keikan, mutta sen enempää ei tuoretta materiaalia kuultu. Jopa sinkkubiisi Life is Golden jäi soittamatta. Keikan dynamiikka toimi encoreen saakka. Suede lopetti keikan ennen aikojaan ja he tajusivat itsekin, että tässähän on mahdollisuus soittaa toinenkin ylimääräinen biisi. Tuumaustauko katkaisi flown ja New Generation ei istunut enää kokonaisuuteen. Hieno keikka kuitenkin, joka toki olisi voitu soittaa äänekkäämmin. En tiedä laskiko volyymia myöhäisen kellonajan vuoksi säädetty desibeliraja, mutta Suede olisi saanut luukuttaa kovempaa.
Illan mielenkiintoisin esiintyjä oli ennalta Cass McCombs, joka on julkaissut tasaisesti albumeja viimeisen viidentoista vuoden ajan. Tuoreen albumin Tip of the Sphere myötä odotukset olivat kovat. McCombs esiintyi taustallaan timmi trio. Yhteisoitto hurmasi heti ensimmäisen Rounder -biisistä lähtien. Jamitteluun yltyneet kappaleet olisivat voineet jatkua loputtomasti. Teki tiukkaa, että Sleeping Vulcanos ehdittiin soittaa, joka kuitenkin on yksi vuosikymmenen hienoimmista lauluista. McCombs on velho kitaransa kanssa, mutta olipa yhtyeen rumpali myös harvinaisen irtonainen instrumenttinsa parissa.
Myös Jessica Pratt kiinnosti kovasti, koska tuore Quiet Signs albumi edustaa kuluvan vuoden kauneinta musiikkia. Nyt päästään tarkemmin siihen huonoon lavaan. Upstairs on lava jäähallin yläkerroksen käytävällä, missä jääkiekko-otteluiden erätauolla jengi vetää nakkeja mukeista. Idea tilasta on hyvä, sillä kattopalkit tekevät siitä visuaalisesti jylhän, mutta akustiikka on karmea etenkin herkemmälle musiikille. This Time Aroundin kaltainen täysiosuma hautautui ärsyttävästi pulinan alle. Jessica Prattin puolesta hävetti, sillä hänen olisi pitänyt esiintyä intiimissä tilassa, kuten maan alla sijaitsevassa Basementissa tai ulkona Sahara-lavalla. Toisaalta Prattin eteerinen tunnelma olisi istunut hikiseen pukukoppiin, mihin olisi päästetty vain kourallinen ihmisiä.
Snail Mail on Baltimoresta ponnistavan Lindsey Jordanin sooloprojekti. Lindsey on vasta parikymppinen lauluntekijä, joka herätti huomiota julkaisemalla kitaravetoisen albumin Lush viime vuonna. Snail Mail soitti Black Boxissa, joka tekee onnistuneesti jäähallin kaukalosta intiimimmän areenan. Erinomainen ratkaisu, mutta helteisessä säässä olisi mieluummin kuunnellut Jordanin musiikkia ulkona. Heat Wave ja Pristine ovat kelpo kappaleita, mutta kokonaisuutena setti alkoi toistaa itseään. Lindseyn ääni on persoonallinen, mutta maneerit vaivaavat pitemmän päälle. Mielenkiinnolla seuraan nuoren naisen seuraavia askeleita musiikin saralla. Kitararokki ei ole näemmä ikäloppujen juttu, vaan elää ja voi hyvin myös nuoremman tekijäpolven toimesta.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.
Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.
Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.
Konserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.
