Rock’n rollia syntyy ja kuolee. Samana iltana voi nähdä kaksi bändiä, joista toinen opettelee kävelemään ja toinen yskii henkitoreissaan.
Illan aloitti Teemu Tanner yhden miehen projektillaan, vaikka lauteille nousikin viiden hengen kollegio. Tanner on tuttu Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport -yhtyeistä. Nyt hänellä on käsissään Kynnet ja ne ovatkin terävät, vaikka sopivan huolimattomasti leikatut. Kynnet julkaisi …Taas ne menee Poks! -albumin tämän vuoden alkupuolella. Debyytti on kova, mutta tuore heinäkuussa julkaistu Milla (ei voi sietää mua) vasta onkin kesän parhaita kipaleita.
Melodista lo-fi garagerockia soittava Kynnet ei ole keksinyt pyörää uudestaan, mutta polkee sitä innostuneesti. Mikä tärkeintä, biisit ovat tarttuvia ja sanoitukset näppäriä. Kokoonpanossa häärää myös mm. French Filmsistä ja Teksti-TV 666:sta tuttu kitaristi Johannes Leppänen. Rummuissa Hilla Kohtamäki, bassossa Tuuli Sirkeinen ja toisessa kitarassa Sampo Seppänen. Tannerilta löytyy lavakarismaa kuin nuorelta M.A Nummiselta. Hän ei häpeillyt mainostaa persaukisuuttaan kaupatessaan lavan eteen raahattua Muna Lisa -taulua.
Keikka kesti puolisen tuntia, mutta se oli tymäkkä veto kaikkinen pikkumokineen. Ennen keikkaa yleisössä löytyi taas se huutaja, joka olisi halunnut käynnistää keikan yykaakoonee -kommentillaan juuri kun yhtye astui lavalle. Tanner otti tilanteen hienosti haltuun ja antoi tyypin käynnistää keikan. Sitten se olikin menoa. Parhaiten toimivat sinkuilla julkaistut Maa ja Alaovi sekä aiemmin mainittu huikea Milla (Ei voi sietää mua). Pitkäsoitolta mieleen jäivät hauskat Ella ja Antaa heittää! Kynnet on freesi bändi, jolle toivon hyvää kasvua.
Sitten tulikin illan pääesiintyjän vuoro. Royal Trux on yhdysvaltalainen alternative rockia soittava orkesteri, jonka Pussy Galoresta lähtenyt Neil Hagerty perusti yhdessä silloisen kumppaninsa Jennifer Herreman kanssa vuonna 1987. Bändi tahkosi useita albumeja aina millenniumiin saakka, kunnes hajosi. Nyt bändi on ollut pystyssä taas pari vuotta. Royal Trux teki Nirvanan vanavedessä rahakkaan kolmen albumin sopimuksen Virginille, mutta potkut tuli, kun ennakot käytettiin heroiiniin. Bändillä on edelleen legendaarinen maine ja siksipä oli kiinnostavaa saada heidät ensi kertaa Suomeen. Hyvä, että keikka siirtyi Tavastialta sopivamman kokoiselle Kuudennelle linjalle, mikä on itse asiassa Helsingin parhaita klubeja.
Royal Trux ei ollut liiemmin ennalta tuttu, vaikka kantaa underground-piireissä arvostusta. Pitää kiittää parempaa puoliskoani, jolta sain lipun syntymäpäivälahjaksi. Olisi mennyt ohi koko show. Royal Truxin materiaalia on vaikeasti saatavilla. Ennakkotutustuminen jäi lähinnä Youtuben varaan, mistä materiaalia onneksi löytyy. Bändin 1990-luvun tuotannossa löytyy rouheita albumeja.
Keikka alkoi hyvin. Kitaristi Hagerty riffitteli rytmiryhmän kanssa kolmistaan. Jamittelua kesti hetken ennen kuin Jennifer Herrema koikkelehti lavalle kasseineen ja turkishäntineen. Vaikutti siltä, että Herrema oli tuupattu vastikään taksista klubin eteen. Hän oli näyttävä näky löysässä Royal Trux -T-paidassaan, revityissä farkuissaan ja krokotiilinnahkaisissa korkkaribootseissaan. Vyötäröllä roikkui huppari kuten Axl Rosella. Pitkän tukan alta ja aurinkolasien takaa ei kasvoja erottanut ja kaiken kruunasi Hankkija-tyylinen lippalakki. Jennifer Herrema oli 1990-luvulla Calvin Kleinin alkuperäinen Heroin Chic ja sitä titteliä hän on kirjaimellisesti noudattunut. Nyt Herreman heilui kädessään pullo Lapin kultaa.
Keikka starttasikin maagisesti liikkeelle. Ensimmäisenä biisinä kuultiin The Spectre, joka löytyy Cats and Dogs (1993) -albumilta. Hagertyn ja varsinkin Herreman vahvasti kaiutettu laulu vaikutti alkuun ihan toimivalta yhtälöltä. Tämä jäikin sitten keikan kohokohdaksi. Herrema oli niin tuubassa, että enpä muista nähneeni vastaavaa aikoihin. Neil Hagerty nappaili Coca Colaa ja piti setin kasassa. Bändi soitti ilman etuvaloja, joten valokeilassa oli vain innokkaasti soittanut rytmiryhmä. Jennifer Herrema yritti ajoittain puhaltaa nokkahuilua, mutta hyvä kun huulet osui soittimeen. Herreman äänessä oli kuitenkin merkkejä, että mimmi osaa laulaa. Keikan keskivaiheilla pitkän jamittelun aikana Jennifer kävi takahuoneessa pari kertaa ilman järkevää syytä. Leidi vei show’n huomion, mutta ei taiteellista syistä. Eipä noise rockissa perinteisiä musiikillisia elämyksiä odotakaan, mutta kyllä tämä esitys tatuoitui mieleen ehkä erikoisimpana koskaan. Koko ajan lähinnä jännitti, pysyykö huojuva honka pystyssä. Keikka kesti nihkeät 50 minuuttia ja päättyi Accelerator (1998) -albumilta löytyvään räväkkään I’m Ready biisiin. Encorea ei saatu, mutta ei sitä erityisesti taputettukaan. Jos jäi keikasta piittaamaton fiilis, niin Jennifer Herreman kondis jätti huolen puseroon.
Eppu Normaali tuli nähtyä elokuvansa julkistamisen kunniaksi jatketun 40-vuotiskiertueen vuoksi parikin kertaa viime joulukuussa. Enpä siis syväanalysoi tällä kertaa, vaan kiinnostuneiden kannattaa vilkaista: 
Eppu Normaalin jälkeen Ratinanniemi tyhjentyi lähes täysin. Richard Ashcroftin arvovallalle olisi ollut vähemmän nöyryyttävää soittaa illan toiseksi viimeisenä esiintyjänä kuin pääesiintyjänä kouralliselle yleisöä. Todella suuri sääli, että paikalle jäi vain innokkaimmat fanit. Toisaalta väljyys mahdollisti pääsyn vaivattomasti lavan eteen.
Richard Ashcroft astui yhtyeensä kanssa lavalle 22:30. Oranssissa takissaan ja pilottiaurinkolaseissaan mies otti coolisti lavan haltuun. Ensimmäisenä starttasi tunnustellen tuoreimman albumin avausnumero Out of My Body. Kakkosena kuultiinkin Ascroftin yksi parhaista sävellyksistä, kun Sonnet lämmitti auringonlaskun viilentämän illan. Setti vuorotteli soolotuotannon ja The Verve -kappaleiden välillä. Ashcroftin taustalla soitti pätevä kolmikko. Basisti Damon Minchella, rumpali Steve Sidelnyk ja kitaristi Adam Phillips ovat kukin kokeneita kettuja, jotka ovat soittaneet ties kenen bändeissä. Biisit soitettiin innostuneesti ja moni kappale venyi kunnon säröiseen jamitteluun. Ashcroft ei paljastanut silmiään aurinkolasiensa takaa kertaakaan, paitsi hangatessaan sankoja kitaran otelaudalla. Välillä Ashcroft kuitenkin jutusteli yleisölle ja selkeästi innostui, kun lavan edestä kaikui hienosti heleä-äänistä taustalaulua The Drugs Don’t Work –kappaleelle. Richard antoi mimmeille erityiskiitoksen. Keikan päätti odotetusti mahtipontinen Bitter Sweet Symphony. Siinä vaiheessa lähdin itse kävelemään Tampereen halki kuten Ashcroft aikanaan ikimuistoisella musiikkivideolla ketään kuitenkaan tönimättä, vaikka monelle olisi tehnyt mieli sanoa, että voi teitä mitä missasitte.
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Josh Tillman on esiintynyt Father John Misty -nimellä viimeiset viisi vuotta. Alter egon myötä hän on noussut vääjäämättömästi itsenäisten lauluntekijöiden eturiviin. Hän teki viime vuosikymmenellä soolouraa nimellä J. Tillman, mutta soitti myös rumpuja muutamien yhtyeiden riveissä. Maineikkaan Fleet Foxesin rumpalin sooloura herätti kiinnostusta täällä peräpohjolassakin. Father John Mistyn kolme albumia Fear Fun (2012), I Love You, Honeybear (2015 ja tänä keväänä julkaistu Pure Comedy ovat kukin julkaisuvuotensa merkkiteoksia. Father John Misty on vakiinnuttanut nopeasti arvostetun artistin aseman ja hänen näkemisensä elävänä on ollut itselläkin toivelistan kärkipäässä. Artisti piipahti Tavastialla syksyllä 2012, mutta sen missaaminen pakotti tällä kertaa matkustamaan Tukholmaan saakka.
teki viime vuonna Vampire Weekendin riveistä lähteneen Rostamin kanssa kehutun duettoalbumin I Had A Dream That You Were Mine. New Yorkissa vaikuttava Dennis Quaidia ulkoisesti muistuttava Leithauser osoittautui mutkattomaksi esiintyjäksi, vaikka ensivaikutelma loikin hänestä ryppyotsaisen kuvan. Turpakäräjille hän ei tullut, vaan soitti rullaavan keikan kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Keikka alkoi kappaleella Rough Up Going ( I Won’t Let Up). Perään kuultu Sick As A Dog toimi myös mainiosti, mutta Letihauserin paras osuma oli odotetusti albumin raastava avainkappale A 1000 Times. Leithauser tulkitsee laulujaan antaumuksella ja etenkin illan päättäneessä kappaleessa 1959 Hamilton vetäisi komeasti dueton molemmat osuudet. Ilta alkoi mainiosti. Ainoastaan jäin aprikoimaan, mitä Rostamin läsnäolo olisi tuonut lisää.
Father John Misty asteli kahdeksan hengen orkesterinsa kanssa lavalle klo 20:40. Screenille heijastui uuden albumin kuvittaneen Ed Steedin käden jälki. Father John Misty aloitti uuden albumin materiaalilla. Keikan aloitus on aina tärkeä, mutta tämä keikka ei yskinyt, vaan käynnistyi paremmin kuin koskaan. Neljän ensimmäisen biisin putki: Pure Comedy, Total Entertainment Forever, Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolution ja Ballad of the Dying Man tarjosivat livemusiikin riemujuhlan. Vaikka uusi albumi ei kokonaisuutena tavoita I Love You, Honeybearin tasoa, todisti aloitusnelikko, että uudet biisit toimivat elävänä paremmin.
Tuomari Nurmio julkaisi aivan tuoreeltaan uuden Dumarillumarei –pitkäsoiton. Sen verran tuore tapaus, että varsinainen levynjulkaisukeikka on vielä edessäpäin. Uudella albumilla mennään vahvasti puhaltimien tukemissa tunnelmissa, joten epäilemättä Blosaritkin nousisi lavalle. Bändin showtime ilmoitettiin olevan klo 22, mutta Tuomari Nurmio antoi odotuttaa tunnin ennen kuin soitto alkoi. Dumari nousi lavalle perusköörin: rumpali Tohtori Hillilän, basisti Mitja Tuuralan ja kitaristi Miikka Paatelaisen kanssa. Ja niinhän siinä kävi, että heidän rinnalleen nousivat myös blosarit pasunisti Juho Viljasen johdolla.
Keikka alkoi radiohitiksi nousseella kappaleella Joutavia jorinoita ja kesti napakan tunnin. Encoren kaksi biisiäkin soitettiin samoilta asemilta, sillä lavalta ei mahtunut poistumaan takahuoneeseen. Siihen tuntiin mahtuikin melkoiset jamit. Settilista perustui lähes täysin dumarikamaan ja eritoten uunituoreeseen materiaaliin, mutta myös Dumari ja Spuget –albumiin (2013). Vanhoina helminä seassa tulivat Paha tyttö ja yleisön moneen kertaan huutama Tonnin stiflat. Kakkosena kuultiin Aki Kaurismäen leffassa Toivon tuolla puolen kuultu Skulaa tai delaa ja meno oli alusta asti säkenöivä. Tosin pitkään varttuneempi diesel-yleisö vain istui paikoillaan ja vasta oppupuolella intoutuivat tanssimaan bändin edessä. Keikan päätti uuden albumin päätösbiisi Virsi 666 ja se onkin parasta Tuomari Nurmiota pitkään aikaan. Hande voisi ikänsä puolesta jo keskittyä eläkeläisen kissapäiviin, mutta elinvoimaa näyttää riittävän ehtymättömästi miehessä, jonka kasvutarina on alkanut Kallion kivisestä kehdosta.
Lea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.
Radiopuhelimet ei ole suomalaisen rokkimetsän peruspuustoa, vaan yhtye on sopivasti kieroon kasvanut haapa, joka on tehnyt omintakeista uraansa jo sitkeät 30 vuotta. Radiopuhelimien musiikin vahvuus on sen rytmipohja, joka pitää lehdet jatkuvassa värinässä luoden uutta latvustoa säännöllisesti. Viime vuonna Radiopuhelimet julkaisi tuoreimman kriitikoiden ylistämän albumin Saastan kaipuu. Vaikka bändi edustaa marginaalisempaa vaihtoehtorokkia, nousee se albumeillaan listoille. Mikään koko kansan orkesteri Radiopuhelimet ei kuitenkaan ole. Yleisö on pientä mutta uskollista.
on varsin riittävä annos kerrallaan. Radiopuhelimet aloitti settinsä tasan klo 22. Ensimmäisenä bändi soitti Rokkiräjähdys (1988) -debyyttialbumilta tutun biisin Hetki. Yleisö seurasi keikkaa aluksi varsin maltillisesti. Radiopuhelimet on bändi, jolla ei markkinoinnillisessa mielessä ole ollut selkeää keulakuvaa, mutta lavalla ei ole epäselvyyttä kuka on kingi, kun karismaattinen laulaja J.A. Mäki sytyttää yleisön liekkeihin. Näin kävi funkisti jyräävän Kvanttidiskon myötä. Biisi on poiminta uusimmalta albumilta. Kolmantena bändi tempaisi illan tarttuvimman stygen Seuraavassa sodassa. Ajaton kappale löytyy yhtyeen albumilta Oulu on kaupungin nimi (2000). Neljäntenä oli vuorossa mureva Edelläkävijä, joka eteni väkevästi Jarmo Mällisen ja Katzin repivien kitarariffien saattelemana.
Erja Lyytinen istahti lierihatussaan tuolille kuin deltabluesin pioneerit aikoinaan. Hänen karismansa sai puheensorinan sammumaan ja yleisön keskittymään soitantaan. Äänenvoimakkuus oli miksattu varsin maltilliselle tasolle ja varsinkin Lyytisen kitaraa olisin kuunnellut kovempaakin. Toisaalta Taittosen svengaavat hammond-soundit saivat näin tasavertaisemman huomion. Erja soitti ensimmäisessä setissä sekä omaa että muiden tuotantoa. Erja on lähtökohtaisesti blues, mutta illan esityksen perusteella hänen musiikkinsa ei ole järin juurevaa, vaan sielukasta ja monipuolista. Yksi erottuvista kappaleista oli pitkän parisuhteen juonteita käsitellyt Joyful Misery. Covereista mielenkiintoinen valinta oli Curtis Mayfieldin The Impressions -yhtyeen soul-klassikko People Get Ready.
Anssi Tikanmäki toi Tavastialle käytännössä kaksi orkesteria. Maisemakuvia Suomesta on kestoltaan alle 40 minuutin albumi, joten pelkästään sen läpisoitto olisi ollut nopea suoritus. Ilta käynnistyikin nykyisellä Anssi Tikanmäki Orkesteri (ATO) kokoonpanolla, joka soitti ensiksi juhla-albumin klassikoista kiusoittelevat näytepalat. Sen jälkeen yhtye kahlasi läpi modernimpia maisemia myöhemmin julkaistuilta Tikanmäen albumeilta Tuntematon maa (2006) ja H20.fi (2009). Sitten Tikanmäki kutsui lauteille odotetun alkuperäisen vuonna 1981 levyttäneen kokoonpanon. Vanhasta yhtyeestä puuttui ainoastaan edesmennyt rumpali Upi Sorvali, jota paikkasi nykyisen ATO:n taitava rumpali Sami Kuoppamäki, joka hänkin on saanut oppinsa juuri Sorvalilta.
Ilta oli odotetusti historiallinen. Anssi Tikanmäen sävelet ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa siinä kuin Pekka Halosen maalaustaide tai Matti Kassilan ja Kaurismäen elokuvat. Anssi Tikanmäen teoksesta tekee erityisen se, että sillä ei ole korkeakulttuurin pateettista taakkaa, vaan Maisemakuvia Suomesta on puettu samaan katu-uskottavuuteen kuin samaan aikaan syntynyt uuden aallon suomirokki. Jos Anssi juhlistaa vaikkapa 40-vuotista taivalta, niin olisi äärimmäisen kiinnostavaa kuulla, miltä kappaleet kuulostaisi sanoitettuina ja laulettuina. Kukapa muu siihen kykenisi kuin edesmennyt Juice Leskinen, jonka Grand Slam-aikojen musiikillinen johtaja Anssi Tikanmäki oli. Toisaalta instrumentaalimusiikin parasta antia on kuulijan mahdollisuus itse kuvittaa ja sanoittaa se oman kokemusmaailmansa mukaisesti. Miltä juhlakonsertti olisi näyttänyt ilman taustakankaalle yksi yhteen projisoituja maisemakuvia?
Keikkakeppi 