Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa.
Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.
Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan.
Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien.
Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä Mielikuvitusleikki, Jääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.
Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia.
Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.
MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.
Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.
Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella.
Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan. Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.
Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.
Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan.
Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin.
Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.














Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska. Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.
Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.
Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.
Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja K ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.
Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.
Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.

Päällimäinen syy osallistua tänä vuonna Flow Festivaaleille oli Ryan Adams, mutta sunnuntaille osui satsi muitakin kiinnostavia artisteja. Ryan Adamsin legendaarisen pitkäksi venyneestä Savoyn keikasta tulee marraskuussa kuluneeksi viisitoista vuotta. Sen jälkeen miestä ei ole Suomessa nähty. Whiskeytown -yhtyeestä soolouralle siirtynyt Ryan Adams oli vuosituhannen alussa lupaavin uusi singer-songwriter. Samassa jamassa hän on edelleen. Suureksi tähdeksi hänellä on matkaa ja tuskin siihen asemaan koskaan pääsee. Siksi hän on edelleen kiinnostava artisti.
Vesta on uusista nousevista artisteista mielenkiintoisimpia. Hän on noussut Litku Klemetin ohella vaihtoehtoisten nuorten naisten eturiviin. Kesäkuun alussa singlenä ilmestynyt Sun katu on vuoden kärkikappaleita ja muutenkin syväluotaavan äänen omaava Vesta jää mieleen muutenkin kuin Sialta matkitun kampauksen vuoksi. Kivoja singlejä on julkaistu liuta, joten odotus ensimmäiseen pitkäsoittoon on kova. Toisaalta tähän maailman aikaan pelkät laadukkaat singletkin riittävät.
Jonna Tervomaalla on tunnistettava santapaperin karhentama ääni, mutta hän on aina ollut myös äärimmäisen tyylitietoinen. Jonna astui lavalle coolissa valkoisessa sprigissä. Hän kertoi täydelle katsomolle, että lienee reilua kaikille, että tänään kuullaan pääosin uutta musiikkia. Komean setin ainoa tyylivirhe olivatkin vanhat biisit ja etenkin kulunein hitti Yhtä en saa, joka ei istunut muuten ehjään kokonaisuuteen. Edellisen albumin Minä tahdon toimi uusien biisien joukossa paljon paremmin. Tervomaan uusi yhtye soitti ensi kertaa julkisesti yhdessä. Hitusen tutinaa ilmassa oli havaittavissa, mutta hyvin konkarit homman klaarasi. Jonna kätteli kiitokseksi kunkin soittajan. Aika moni kelpuuttaisi soittokavereikseen Markus Nordenstrengin, Tuomo Prättälän, Mikko Mäkelän ja Juho Viljasen.
Eniten jännitti miten tuoreet kappaleet toimivat. Uusi materiaali oli tasavahvaa, vaikkakin toistensa kaltaisia. Väärät vaatteet saa lahkeet lepattamaan peilipallon alla. Myös Disco Melancholia ja Ääni on minun jäivät mieleen. Uudet kappaleet eivät tarjoa Suljetun sydämen kaltaisia tarttuvia iskusäveliä. Sanoittajana Jonna on ollut aina hetket hienosti vangitseva impressionisti, mutta säveltäjänä vielä lokeroimaton. Jonna Tervomaa ei kilpaile tämän päivän Sannien ja Ellinoorien kanssa. Hän on itsenäinen taiteilija, jolla on vanha uskollinen yleisö. Osa voi kokea uuden materiaalin haastavaksi, mutta toisaalta se voi houkutella uusia kuuntelijoita.
Greg Dullin johtama The Afghan Whigs nousi 1990-luvun grungen kyljessä arvostetuksi bändiksi etenkin Gentlemen (1993) -albumin myötä. En ole koskaan ymmärtänyt miksi bändin musiikin sanotaan yhdistävän rockia ja soulia. Sielukkuutta musiikissa on, mutta ei siinä musiikillisessa merkityksessä miksi soulin ymmärrän. Bändi hajosi 2000-luvun taitteessa, mutta laittoi hynttyyt yhteen muutama vuosi sitten. Itselleni Greg Dullin toinen bändi The Twilight Singers on tullut tutummaksi ja kerran nähduksi Tavastialla. The Afghan Whigsiä en ole täysin löytänyt koskaan eikä se tällä kokemuksella paljon läheisemmäksi tullut. The Afghan Whigsin biisit starttaavat hienosti, mutta eivät oikein lunasta lupauksiaan. Keskenkasvuisina biisit ovat kuitenkin kelvollista kamaa. Uudet albumit Do to the Beast (2014) ja In Spades (2017) ovat vanhaan materiaaliin nähden melkein kiinnostavampaa. Etenkin Algiers on komea teos ja tuore Oriole vahva biisi.
Ryan Adams ei pettänyt, mutta silti esitys oli lievä pettymys. Ensinnäkin Ryan Adamsille päälava oli väärä miljöö. Tiikereillä somistettu lava ja yksinkertainen tähtitaivasprojisointi eivät tuoneet tarvittavaa suuruutta. Pelkistetty ilme olisi toiminut teltassa paremmin. Settilista oli odotettu läpileikkaus soolourasta ja tuoreimmista kappaleista, mutta hieman yllätyksetön, koska Ryanin lauluarkusta olisi riittänyt jännempiä vaihtoehtoja. Uusista kappaleista Outbound Train ja Doomsday soivat yllättäen ilmeikkäämmin kuin albumilla. Ryanilta olisi toivonut kuulevan tuplasti musiikkia. Ehkä se onnistuu, kun hänet näkee seuraavan kerran omalla keikalla.
Angel Olsen oli uusi tuttavuus. Pintaraapaisin ennalta hänen viime vuonna julkaistuun My Woman -albumia, joka on kehujensa arvoinen. Alun perin Bonnie ”Prince” Billyn taustalaulajana musahommat aloittanut Angel Olsen on julkaissut kolme albumia. Vaihtoehtoista folkrokkia soittava Olsen teki vaikutuksen erityisesti Shut Up Kiss Me -kappaleella. Olsenin ympärillä soitti jämäkkä bändi ja mitä rouheammin ja isommin biisejä käsiteltiin, sen paremmalta kuulosti teltan takalinjoille. Intiimimmät biisit olisi pitänyt tunkeutua kuuntelemaan lähemmäksi.
Flow-yleisön suurin odotus kohdistui selvästi Frank Oceaniin, joka perui edellisen vuoden 2012 keikan. Muutamaa päivää aiemmin Ruotsin Way Out Westissä soitettu veto antoi varmuutta, että tällä kertaa Ocean saapuu Suomeen. Frank Ocean antoi odottaa itseään vartin verran. Se on vähän isolle staralle, mutta raastavaa festivaalin minuuttiaikataululle. Ocean ilmestyi lopulta päälavan eteen kyhätylle siltamaiselle lavalle. Hän esiintyi alkuun yksin toimien itse myös DJ:nä. Ocean aloitti Solo -kappaleella ja Chanelin hän veti pari kertaa joko perfektionistisista syistä tai harkitusti osana ohjelmaa. Esitys projisoitui päälavan valtavalle kankaalle, mutta vaikutti intiimiltä, jopa silloin, kun lavalle astui iso sinfoniaorkesteri Frank Oceanin tueksi. Settilista täyttyi läpimurron tehneen Channel Orange (2012) ja kehutun Blonde (2016) albumeiden kappaleista. Illan pimetessä Suvilahti näyttää parhaimmat puolensa vaikuttavine kaasukelloineen ja se on etulyöntiasema kenelle tahansa.