Queen, yksi maailman suurista orkestereista, kävi alkuperäisellä kokoonpanollaan vain kerran Suomessa. Kulttuuritalon keikasta on kulunut 41 vuotta ja konserttiin myytiin tuolloin vain 674 lippua. Helteisen perjantain konsertti Kaisaniemen puistossa oli loppuunmyyty. Queenin lisäksi konsertissa esiintyi kolme muuta esiintyjää, joten kyse oli pienimuotoisesta festivaalista. Lämmittelijöistä Suzanne Vega olisi ollut kiinnostava, mutta hänet olen nähnyt pari kertaa muutaman vuoden sisään: https://keikkakeppi.com/2013/10/23/suzanne-vega-us-the-circus-helsinki-22-10-2013/
Säästin kaiken Queenin varaan ja tähtäsin paikalle täsmällisesti ennalta ilmoitetun
soittoajan mukaan. Lähestyessäni Kaisaniemeä rautatieaseman tunnelissa kuulin jo etäistä jytinää. Ensiksi arvelin soundcheckin olevan käynnissä, mutta lähempää kuului jo selkeästi Another One Bites The Dust –biisin alkutahdit. Portilla kuhnailevalta henkilökunnalta sain kuulla, että Queen oli aloittanut tasan kymmeneltä, siis viisitoista minuuttia ennen soittoaikaa. Miksi ihmeessä? Sähköpostiviesti nykytekniikalla lipun ostaneille olisi ollut kiva. Tästä järjestäjä Park Livelle iso miinus.
Queen on mammutti pitkälti karismaattisen edesmenneen solistinsa Freddie Mercuryn (1946-1991) johdosta, vaikka bändin muodostikin neljä lahjakasta muusikkoa ja eritoten tasavertaista säveltäjää. Heistä basisti John Deacon on jäänyt eläkkeelle, mutta kitaristi Brian May ja rumpali Roger Taylor jatkavat hittien esittämistä nyt Idols-tähti Adam Lambertin kanssa. Viime vuosikymmenellä laulumiehen paikalla oli Free ja Bad Company -orkestereiden keulilla häärinyt Paul Rodgers. Freddie Mercuryn saappaat ovat jättimäiset kenenkään täytettäväksi, mutta Adam Lambert tekee sen yllättävän hyvin. Hänessä ei ole Mercuryn yltiöpäistä teatraalisuutta ja lavaliikehdintää, mutta hän taaplaa komeasti tyylillään, ja mikä parasta, pyrkimättä imitoida esikuvaansa.

Lähtökohta keikkaan ei ollut paras, koska ensimmäiset viisi biisiä jäi kuulematta. Muutenkin täyteen ahdetussa Kaisaniemen puistossa ei tahtonut löytää sitä parasta virettä, kun katsomisetäisyys jäi kauaksi miksauspöydän taakse. Yritin tihrustaa kaksimetrisen karpaasin takaa screenille. Soundit eivät kuulostaneet myöskään takalinjoille parhaalta mahdolliselta. Ja miksi alueelle saa tulla reppujen kanssa? Onko ärsyttävämpää kuin joutua reppujen töytäisemäksi, kun ohitunkeutuvat tyypit eivät osaa arvioida miten paljon vievät tilaa kulkiessaan koko omaisuus selässä.

Queenin settilista oli hyvin pitkälle sama kuin muuallakin Euroopan kiertueella. Ensimmäisenä kokonaisena biisinä kuulin Brian Mayn säveltämän Fat Bottomed Girls, joka nousi illan kohokohdaksi. Samoin Play The Game raikasti biisilistaa. Eikä meininki taantunut kun Killer Queen, tuo varhaisen tuotannon merkkipaalu, rävähti eetteriin. Adam Lambert hoiti pestinsä ansiokkaasti, mutta hän sai viettää aikaa myös backstagella, kun Brian May ja Roger Taylor lauloivat biisit mieheen. Sekä Love of My Life, että These are the Days of My Life olivat tribuutteja Freddie Mercurylle, jonka läsnäolo oli lähes käsin kosketeltavaa arkistomateriaalipotpurissa.

Sitten koittikin ne illan käsikirjoituksen tylsimmät hetket, kun ensiksi Roger Taylor otti drum battlessa mittaa omasta pojastaan. Rufus Tiger Taylor pisti kampoihin, mutta tänä iltana taidoista huolimatta sankarin viitta kuului isäpapalle. Tässä oli sentään kyse kahden muusikon dialogista, mutta pian sai vuoronsa myös Brian May, joka nosti itsensä kirjaimellisesti jalustalle, kun hän raapi kitarastaan kryptisiä soundeja hieman liian pitkäksi venyneen soolon aikana. Show oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ja Queen-perinteitä kunnioittava.
Keikan loppupuoli pureutui niihin isompiin hitteihin. Adam Lambert palasi lauteille ja vetäsi Brian Mayn säveltämän rykäyksen Tie Your Mother Down,jonka jälkeen olikin aika bändin isoimmalle kappaleelle. Bohemian Rhapsody alkoi lupaavasti ja olisi ollut jännittävä seurata miten Adam Lambert selviää yhdestä musiikkihistorian merkkiteoksista vähän samaan tapaan kuin karaokebaareissa on kiintoisaa kuunnella miten tavan tallaaja tulkitsee Frank Sinatraa. Mutta Adam ei saanut laulaa biisiä kokonaan, kun se leikkaantui sinänsä tyylikkäästi vanhaan videomateriaaliin ja Freddie Mercuryn versioon. Siinä sitä katsoimme musiikkivideota ja kuuntelimme äänitallennetta sen sijaan, että olisimme saaneet elää version Adam Lambertin mukana. Varsinaisen setin viimeisenä biisinä kuultiin Roger Taylorin kynäilemä Radio Ga Ga, joka on allekirjoittaneelle Queenin isoin hitti ja nytkin eetteriin kajahti komea veto vaikuttavan valoshown ja videoprojisoinnin saattelemana. Encorena kuultiin loppuunkuluneet We Will Rock You ja We Are The Champions.
Freddie Mercuryn ei tarvinnut kääntyä haudassaan, kun Queen + Adam Lambert soittivat kunnioittavalla ja vilpittömällä otteella Queenin klassikoita. John Deacon voi myös viettää miljooniensa kanssa rauhallisia joutopäiviä. Suurin ilo oli kuitenkin nähdä, että Brian May ja Roger Taylor diggaavat edelleen soittamisesta ja se nautinto heille suotakoon. Mikä palkitsevinta he tarjoavat edelleen elinvoimaista Queenia myös sitä alati janoavalle yleisölle.




Hyppäsin Newport Beachilta autokyytiin ja posotimme 50 mailia pohjoiseen kohti Los Angelesia. Isossa maailmassa matka ei ole mitään, mutta Etelä-Kalifornian ruuhkissa se voi tuntua loputtomalta via dolorosalta. Varasin matkaan aikaa reilu kolme tuntia ja sen siihen sain lähes kulutettua. Tuskaiseksi kokemuksen teki kusihätä. Kuusikaistaiselta ruuhkassa jumittavalta moottoritieltä on turha haaveilla poikkeavansa pois. Eikä käyrää ohimolla laskenut se, että kaveri joutuu odottamaan kohteessa meikäläistä toista tuntia.
Primal Scream oli illan ensimmäinen artisti. Bändiä odotellessa ehti tutkailla ympäristöä ja paikalle saapunutta jengiä. Huvittavaa oli havaita siivooja, joka luuttusi lattiaa yleisön seassa. Järjestysmiehet pitivät kulkuväylät tiukasti auki, mikä auttoi vaihtamaan paikkaa keikan aikana vaivattomasti. Perjantai-ilta näytti yleisöstä myös aggressiivisemman puolen. Aivan vieressäni kaljatuopit läikkyivät kun pari körilästä ottivat toisistaan mittaa. Enkä voinut välttyä pössyn tuoksusta, vaikka sali oli täysin savuton. Hollywoodissa siis kaikki ennallaan.
Bobby Gillespie on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta kitaristi Andrew Innes on ollut mukana kaikki aktiiviset vuodet kuten myös lähes yhtä kauan kosketinsoittajana toiminut Martin Duffy. Muu jäsenistö on vaihtunut tiuhaan vuosien varrella. Rumpali Darren Mooney on istunut rumpujen takana vuodesta 1997 ja bändin tuorein jäsen on basisti Simone Butler. Vain Bobby Gillespie onnistuu lavaesiintymisellään nousemaan esiin, kun muut jäsenet vaikuttavat kankeilta rivimuusikoilta. Gillespien honkkeli olemus ei kuitenkaan onnistunut tarjoamaan riittävästi karismaa, mikä olisi räjäyttänyt Palladium ilmiliekkeihin.
Primal Screamin rooli lämmittelijänä ei antanut bändille sen ansaitsemaa arvoa. Loppusuora alkoi raikkaalla valinnalla I’m Losing More Than I’ll Ever Have Play. Sitä seurasi hittiputki, joka starttasi läpimurtohitillä Loaded ja jatkui Country Girl, Movin’ On Up ja Rocks – klassikoilla. Primal Scream veti kuitenkin komean keikan, mutta ihan hurmosta se ei tavoittanut, koska yleisö oli tullut katsomaan enemmän illan pääesiintyjää.
Bändi asteli lavalle Horse Nationin tahdissa, mutta komea Rain käynnisti varsinaisen keikan. Hyvin homma nytkähti liikkeelle, mutta ajoittain oli havaittavissa pientä yskintää. Billy Duffy hoiti kitaroinnin rutinoituneesti ja Ian Astbury meuhkasi teennäisellä uholla. Valitettavasti hänen kiihkeä äänensä on vuosien saatossa menettänyt parhaan teränsä. Klassisen Love –albumin (1985) biisit toimivat moitteettomasti ja Nirvana jatkoi Rainin kastelemaa tietä. The Cultin astetta tiukempi rock oli yleisön mieleen, mutta itselle 1980-luvun jälkeen sävelletty tuotanto on paikoin puuduttavaa hard rockia. Hienoja hetkiä riitti kuitenkin sen verran, että ulos lähdin tyytyväisenä. Lil’ Devil, Wild Flower tarjoavat maailman luokan riffejä, joiden esikuvat löytyvät AC/DC:n suunnalta, mutta ovat The Cultin käsissä jalostuneet persoonallisiksi voimakappaleiksi. Uudemmasta materiaalista Honey From A Knife esiintyi edukseen. Keikka huipentui bändin kovimpiin hitteihin Fire Woman ja She Sells Sanctuary, jolloin Palladiumin parketti tärähteli kuin maanjäristyksestä yleisön takoessa nyrkkiä ilmaan.
Illan pääesiintyjä palasi vielä kahden kappaleen verran lavalle. Ensimmäisenä kuultiin The Phoenix, jonka aikana lauteille kapusi vieraana Alice in Chainsista tuttu Jerry Cantrell. Toisena encorena kuultu Love Removal Machine sai tuekseen itse alkuperäisen Sex Pistols kitaristin Steve Jonesin, joka hänkin majailee Los Angelesissa. Paikallinen tuttava kertoikin minulle, että hyvin tavallista, että Losissa lavalla saattaa piipahtaa artistia kovempia vierailijoita. Enpä olisi uskonut tässä elämässä näkeväni Steve Jonesia, mutta joskus onni on puolellani.







