Avainsana-arkisto: Tavastia

Tuntematon's avatar

Nada Surf (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.9.2025

by

Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.

Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.

Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity  Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.

Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.

Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla.  Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.

Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois. 

Settilista:

Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77

Tuntematon's avatar

Dingo @ Tavastia, Helsinki 7.6.2024

by

Sen verran taukoa edellisestä Tavastian vierailusta, että en ollut huomannut, että pääsisäänkäynnin bändimainokset näkyvät nykyään digitaalisella taululla. Perinteiset paperiset keikkajulisteet ovat siis mennyttä. Sisällä oli tarjolla kuitenkin esitys mikä ei ole neljässäkymmenessä vuodessa liiemmin muuttunut. Nimittäin Dingo, jonka hysteeriseen suosioon johtanut läpimurto tapahtui tasan neljäkymmentä vuotta sitten 1984. Tuona samana vuonna toteutui myös yhtyeen unelma, kun he esiintyivät ensimmäistä kertaa Tavastialla. Urho Kekkosen kadulla sijaitseva rockpyhättö on jokaisen yhtyeen tavoite numero yksi. 

Sisään astuessa epäilytti mahtaako Dingo vetää kesäperjantaina klubiin väkeä, kun samaan aikaan Olympiastadionilla soittaa Metallica kymmenille tuhansille. Turha pelko, sillä soiton alkaessa 21.30 tupa oli kirjaimellisesti täynnä. Tunnelmassa oli aistittavissa pientä hysteriaa. Ennakko-odotusten sijaan yleisö ei koostunut nostalgian nälkäisistä viisikymppisistä, vaan porukan ikäskaala oli yllättävän laaja. Sifonkihuiveja heilui yleisön seassa, mutta myös tarkoituksenmukaista pukeutumista kasarihengessä.  

Dingo on yhtä kuin Neumann, joka on yhtyeen kiistaton johtaja ja poikkeuksellinen lauluntekijä. Alkuperäisistä soittajista mukana soittaa yhä kitaraa Jonttu Virta, jonka läsnäolo riittää kohottamaan tunteeseen, että tässä on se sama Dingo, joka villitsi suomalaiset 1980-luvun puolivälissä. Dingon huuma kesti aikanaan hetken, mutta siitä huolimatta Neumann on jatkanut juttuaan tiuhaan vaihtuvalla kokoonpanolla. Edellisen kerran näin yhtyeen menestysvuosien kokoonpanossa Allas Poolilla 2017 (https://keikkakeppi.com/2017/08/20/dingo-allas-sea-pool-helsinki-18-8-2017/), mutta sen vuoden kiertueen jälkeen ei muita alkuperäisiä ole riveissä nähty. Basisti Pepe Laaksosen yllättävä poismeno keväällä kertoo kaiken rajallisuudesta. Surun kuukausista huolimatta Dingo voi ikäisekseen varsin hyvin, johon elinvoimaa tuovat uudet soittajat. Leena Peisa loihtii koskettimista ne tutut melodiat. Saska Ketosen energinen rummuttelu pitää homman jäntevästi paketissa ja basistin paikan hiljattain ottanut Tom Eklund huokuu rock-uskottavuutta eturivissä. 

Neumann voi ottaa päällikkönä rennommin. Sen sijaan, että hän eläytyisi nuoruuden innolla esiintymiseen, Nipa tyytyy kitaran suojissa johtamaan koko salin orkesteria, johon kuuluu oleellisena osana yleisö. Yhteislaulu alkoi heti ensimmäisenä kuullusta kappaleesta Sinä ja minä ja jatkui encoreen. Yhtye soitti puolentoista tunnin keikan, johon biisejä ei mahtunut kovin montaa, sillä välispiikit ajelehtivat ylipitkinä. Ehkäpä Nipalla oli paljonkin asiaa, mutta  miksauksen vuoksi puheesta ei saanut selvää ainakaan yläparvelle. Vierestä kuuluikin nurinaa, kun biisien väliset tauot ovat aivan liian pitkiä. Settilista tarjosi taatun hittipotpurin menestyslevyjen pop-kappaleita. Myöhemmiltä vaiheilta kuultiin ainoastaan Elämäni sankari, joka on tuttu Via Finlandia -albumilta (1994). 

Encore alkoi tunnelmoiden, kun Neumann lauloi yleisön kanssa Jokaisen aamun. Tämän jälkeen yleisö saikin yllätyksen, kun lavalla pamahtivat Saku Taittonen ja Emil Kihlström. He näyttelevät jouluna ensi-iltaan tulevassa Levoton tuhkimo -elokuvassa Neumannin ja Jontun roolit. Saku heittäytyi laulamaan osan leffan nimikkokappaleesta ja osoitti, että karismaa ja yhdenköisyyttä löytyy kuten esikuvaltaan 1980-luvulla. Aikamatka Dingon alkuvaiheisiin elokuvan kautta on ainakin näyttelijöiden osalta varsin lupaava. Dingon vahvuus on ainutlaatuisen ajattomat biisit, jotka toimivat silloin ja toimivat nyt uusille sukupolville.   

Settilista: 

Sinä ja minä, Lähetyssaarnaaja, Kirjoitan, Elämäni sankari, Apinatarhaan, Kulkuri ja kaunotar, Perjantai, Autiotalo, Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi – encore – Jokainen aamu, Levoton tuhkimo  

Tuntematon's avatar

Josh Rouse (US) @ Tavastia, Helsinki, 26.10.2022

by

Muutama kuukausi ennen pandemiaa näin Lissabonin Super Bock Em Stock -festivaalilla Josh Rousen bändikeikan, joka oli varsin onnistunut performanssi innostuneen yleisön edessä. Sen verran konsertista tykästyin, että pandemian aikaan seurasin Rouselta myös striimauskeikan. Vanha suosikkini ei ollut laimentunut lainkaan, vaan todisti elinvoimansa lauluntekijänä. Kulkutauti jylläsi vielä pahana, kun Rouse ilmoitti saapuvansa ensi kertaa Suomeen viime maaliskuun alussa. Alkukevään keikka jouduttiin siirtämään vielä tähän syksyyn.

Edellisestä Tavastian keikasta oli vierähtänyt parisen vuotta, joten tuntui mukavalta palata takaisin eniten vierailemaani konserttisaliin. Tavastia on niitä paikkoja, joiden toivoisi pysyvän yhtä muuttumattomana ja kotoisana hamaan tappiin. Tavastia vetää noin 700 henkilöä, mutta on parhaimmillaan asiakkaan näkökulmasta, kun siellä on väljempää. Keikkajärjestäjä ja artisti ovat varmasti toista mieltä. Rousea oli kerääntynyt kuuntelemaan reilu sata, maksimissaan parisen sataa henkeä. Amerikan vieraalle toivoisi yleisöä, mutta esitys pysyi omalla mukavuusalueella varsinkin, kun genre oli americanalla maustettua folkpoppia. 

Kolmen vuoden takaiselta Portugalin keikalta löytyy raporttia, joten Josh Rousen esittelyyn en käytä enempää palstatilaa. https://keikkakeppi.com/2019/11/27/josh-rouse-us-teatro-tivoli-bbva-lissabon-23-11-2019/ Sen verran Rousen elämä on muuttunut, että Nebraskasta kotoisin oleva muusikko on palannut kotikonnuilleen asuttuaan pitkään Espanjassa. Muusikolla on syytä kiertää leipänsä eteen ja pääsääntöisesti Rouse tekee soolokeikkoja. Lissabonin bändiveto oli siis harvinaisempi tapaus, mutta erinomaiselle esiintyjälle ei ole väliä soittaako yhdessä vai yksin. Josh Rouse julkaisi kesällä tuoreen pitkäsoiton Going Places. Rouse vitsailikin, että haastavaa luoda settilista, kun plakkarissa on jo 14 albumillista musiikkia. Rouse soitti ensi kertaa Suomessa ja kertoi soittavansa runsaasti myös varhaisempaa tuotantoa, joka kattaa eniten täälläkin radiosoittoa saaneita pikkuhittejä. 

Josh Rousen setti lähti käyntiin yhdellä suosikilla It’s the Nighttime. Rouse kertoi saapuneensa edellisenä päivänä Nebraskasta ja kärsivänsä hieman jetlagista, mutta alun tutut sävelet virkisti uneliaan artistin nopeasti. Rouse soitti vanhoja kappaleita ja uutukaisia lähes vuoropareittain. Melodiset laulut soivat akustisen kitaran ja huuliharpun säestyksellä letkeästi. Uudet kappaleet pitivät balanssin. Going Places -albumi on varsin onnistunut kokonaisuus, vaikkakaan selkeää hittiä sieltä ei erotu. Rouse pyysi yleisöä kuvittelemaan City Dog -kappaleen taustoja laulamaan The Jayhawks -yhtyeen keulahahmon Gary Lourisin, joka vierailee albumilla. Yleisössä tämä uutinen herätti ihastusta, sillä tuvassa oli enemmänkin vaihtoehtoisen indie-jenkkirokin ystäviä.

Josh Rouse soitti sympaattisen keikan, joka pysyi kasassa koko puolentoista tunnin ajan. Se on pitkä aika olla yksin lavalla yleisön edessä, jota tauottaa vain muutamat vesihuikat. Josh Rousen setti soljui eheästi musisoinnin ja jutustelun ohessa. Encoreen mahtui pari toivekappalettakin. Ilta oli kaikkinensa onnistunut ja iloinen, vaikka illan sykähdyttävimmäksi lauluksi nousikin Sad Eyes. Josh Rouse kiertää yksin ja mukavaa, että hän aloitti kiertueensa täältä peräpohjolasta. Yhden miehen organisaation harteille kuului myös oheistuotemyynti. Keikan jälkeen Josh kauppasi säkistään t-paidat, vinyylit ja cd:t. Kauppa kävi mukavasti, mutta parasta oli päästä juttelemaan arvostamansa artistin kanssa, jolla jalat pysyvät tukevasti maassa.

Settilista:

It’s the Nighttime, Winter in the Hamptons, Stick Around, 1972, Hollow Moon, City Dog, Crystal Falls, Quiet Town, Sunshine (Come on Lady), Love in the Modern Times, It’s Good to Have You, I Will Live on Islands, Salton Sea, Sad Eyes, Waiting on the Blue, Fight Attendant, My Love Has Gone, Love Vibration 

encore:

Some Days I’m Golden All Night, Feeling No Pain, Come Back (Light Therapy)

Tuntematon's avatar

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 23.9.2020

by

Juliet Jonesin Sydän päätti alkuvuodesta käynnistetyn Kansas -levynjulkaisukiertueensa Tavastialle. Kirjoitin Sellosalin levynjulkkarikeikasta oman artikkelin helmikuussa https://keikkakeppi.com/2020/02/08/juliet-jonesin-sydan-sellosali-espoo-6-2-2020/, joten valtavaa tarvetta ei ollut palata aiheeseen. Tämän vuoden keikkatarjonta on ollut kuitenkin covid-19 -pandemian vuoksi varsin vaatimatonta, joten miksipä ei Joneseista ja Tavastiasta jotain kirjoittaisi.

Koronakevään jälkeen olen nähnyt vain kaksi oikeaa live-keikkaa ja edellinen oli heinäkuussa. Elävää musiikkia on ollut suoraan sanoen ikävä ja Tavastialle paluu tuntui kuin olisi astunut vanhaan kotiinsa. Yleensä Tavastian keikat, missä olen vieraillut, ovat olleet loppuunmyytyjä tai lähes täynnä, mutta nyt rajoitusten vuoksi tuli koettua väljä klubi, missä oli tarjolla vähemmän asiakaspaikkoja. Pöytäryhmiä oli asetettu runsaasti takabaarin eteen ja varsinainen permannon seisomapaikka-alue oli rajattu turvaetäisyyksin. Muutenkin hygeniasta oli huolehdittu esimerkillisesti. 

Näin asiakasnäkökulmasta katsottuna väljyys oli positiivinen kokemus, mutta yrittäjän silmin tilanne on päinvastainen. Kustannukset juoksevat normaalitasolla, mutta lippuja myydään paljon vähemmän. Ei ole helppoa olla tapahtumayrittäjä näinä aikoina. Yleisön vinkkelistä on mukavaa, kun asiakkaita ei ole tungokseksi saakka, takkeja kertyy narikkaan niukemmin, baaritiskillä on hiljaisempaa eikä vessaan tarvitse jonottaa. Palkitsevinta on liikkumisen vapaus, kun voi vaihtaa paikkaa kätevästi parvelta eturiviin. Ruuhkaton Tavastia kelpaisi aina, mutta sellaista ei olisi pitkään toiminnassa.

Kun jengiä on vähemmän, on myös ilmatilaa yleisön kommenteille. Yleensä artisteille suunnatut heitot eivät ole niitä, joita haluaisi kuulla, kun on tullut kuuntelemaan bändiä. Vuorovaikutus artistin kanssa voi olla hauskaakin, mutta harvemmin, kuten ei tänäänkään.

Juliet Jonesin Sydäntä lämmitteli Planeetta 9, jonka esitystä en ehtinyt todistamaan. Jonesit nousivat lavalle 21.45 Jupiterin soidessa taustalla ja vetivät puolentoista tunnin setin. Bändi nousi Kari Hyvärisen mukaan Tavastian lavalle jo uransa 28. kerran. Jonesien keikat ovat aina olleet lämminhenkisiä kuin ison perheen kokoontumisajoja, sillä yleisö koostuu pääosin faneista. Samaan tapaan jokaiseen keikkaan kuuluu sympaattista kömpelyyttä. Rutiinin puutteessa joutuu aina vähän hakemaan oikeaa juoksurataa, mutta silti Juliet Jonesin sydän pääsee aina kädet pystyssä maaliin.

Keikka oli ilmeeltään samankaltainen kuin helmikuinen startti. Settilista oli sekoitus vanhoja klassikoita ja uusia kappaleita. jotka tarjosivat monipuolisesti jytää ja hempeyttä. Juliet Jonesin sydämen viehätys on siinä, että sitä ei ole istutettu tiettyyn lokeroon, vaan seilaa velmuilevan monimuotoisena iskelmällisestä punkahtavaan asennerokkiin. Vaikka biiseissä ollaan usein kieli poskessa, välillä havainnoidaan maailmaa vakavasti. 

Rakkauslaulu raikasi tuoreella otteella, mutta Perjantai-illassa tuntui lähes kuusikymppisten äijien etääntyneen liikaa nuoruuden kortteliralleista, mutta toisaalta, kun Kari Jones laulaa, niin ääni kulkee kuin 35 vuotta sitten. Sami Pirkolan säveltämissä uusissa kappaleissa lauletaankin sitten keski-ikäisen miehen elämän nälkää kuvaavista asioista kuten kappaleessa Ennen kuolemaa. Uusista kappaleista takuuvarmaksi livetykiksi on nousemassa Hienolta -kappale, joka raikasi Tavastialla komeimmin.

Juliet Jonesin Sydän jää keikkatauolle, mutta onneksi bändi on tullut jäädäkseen. Kansas -albumi on vuoden parhaita kotimaisia ja sitä kelpaa soittaa tulevinakin vuosina.

Settilista: Hullua, Juliet Jones, Rakkauslaulu, Kummajainen, Huonoa musiikkia, Cowboy, Valaiset yöt, Paratiisiin, Rolling Stones, Ennen kuolemaa, Kantri, Runotyttö, Aamuyöllä, Hiekkaan, Hienolta, Jänis, Työläiset, Perjantai-ilta, Albania, Encore: Hippa, Helppo elämä, 2. Encore: Suudelma

Tuntematon's avatar

Olavi Uusivirta @ Tavastia, Helsinki, 6.3.2020

by

Olavi Uusivirta aloitti kevään kiertueen Tavastialta. Artisti jatkoi viime vuotisen Skorpioni-albumin teemoittamalla tiellä, mutta mistään rutiininomaisesta julkaisua promoavasta keikasta ei ollut kyse. Uusivirta yhtyeineen tarjosi räätälöidyn erikoiskeikan, johon sisältyi reilun kahden tunnin verran sekä hittejä että harvinaisempia makupaloja. 

Lienee saman asian toistamista, kun kuvailee Olavin ainutlaatuista lavapreesenssiä. Hän laittaa aina kaikki peliin, mutta niin tinkimättömän ammattilaisen pitääkin. Tälläkään kertaa ei nähty poikkeusta. Uusivirta singahteli lavalla kuin mangusti aavikolla. Illan päätteeksi hän kapusi laulamaan portaikon kaiteelle ja surffasi yleisön päällä. Kaikki tämä oli odotettua, mutta silti yllättävää.

Olavi on karismaattinen, mutta hän ei ole kuitenkaan synnynnäinen pyhimys, joka kääntää kaikkien päät astuessaan huoneeseen. Olavi joutuu tekemään työtä puoleensavetävyytensä eteen, mutta sen hän tekee juuri oikealla asenteella ja siksi se onkin ansaittua. Vaikuttavuuteen auttaa luonnollisesti poikkeukselliset kyvyt lauluntekijänä, taito jututtaa yleisöä ja uskallus esiintyä rokkikukkona ilman paitaa.

Keikka alkoi kymmenvuotista taivaltaan juhlivan Preeria-albumin kahdella kappaleella Erika ja Sydänmaa, joista kumpaakaan en muista kuulleeni ihan hetkeen. Olavi lupaili Preerian ympärille jotain spesiaalimpaa keikkaa keväämmällä. Sitä odotellessa. En ole nähnyt Uusivirran keikkoja uran alkutaipaleella, mutta yli kymmenen vuoden ajan kuitenkin, joten perspektiiviä löytyy, kun on bongannut artistin niin torikärryn kokoisilla pikkulavoilla kuin isommilla festivaaleilla. Enkä koskaan ole nähnyt huonoa tai välinpitämätöntä esitystä. Joten jos jotain huonoa sanottavaa pitää keksiä, niin Uusivirta tuppaa olemaan tasapaksu.

Seuraavaksi mentiinkin tutumpien ja tuoreempien laulujen pariin, vaikka settiin mahtui muitakin yllätyksiä kuten Kuolemantanssi, joka sai ensiesityksensä livenä Helsingissä. Irrallaan edusti harvinaisempaa osastoa eikä Sininen kukka ole myöskään kovin usein kuultu. Me ei kuolla koskaan soi riisutummin ja paljasti sävellyksen toimivuuden. Illan hienoin tulkinta saatiin Lastenhuone -biisistä, jota kuorrutti Timo Kämäräisen lap steel americana-tunnelmiin. Ylipäätään nelihenkinen yhtye soundasi muhkeasti. Bändi on iso osa Olavi Uusivirtaa, vaikka usein jää turhaan vähemmälle huomiolle.

Iltaan ehti yllätysvieraskin. Tuoreeseen 2020 kappaleeseen liittyi mukaan tietenkin Anna Puu. Performanssina tyylikäs, mutta Puun piipahdus rikkoi kuitenkin hyvän keikan flown joka kiinnittyi Olavi Uusivirtaan. Seuraavaksi kuultu Kesäyön uni todisti myös, että uusi duetto ei ole biisinä kovin kaksinen. Lavalla piipahti myös toinen vieras, jonka henkilöllisyys jäi epäselväksi, koska katse harhaili juuri silloin kännykässä naputtelemassa biisilistaa. Jos joku tunnistaa hänet, niin saa kertoa. 

Olavi Uusivirta edustaa katoavaa vanhan liiton suomirokkia, vaikka viimeisten parin albumin pop-vaikutteet ovat tehneet hänestä isomman yleisön tanssittajan. Suosio on sillä tasolla, että Tavastia myydään helposti loppuun kahtena iltana peräkkäin, mutta sen verran näkemyksellinen artisti Uusivirta on, että koko kansan areenatähdeksi hänestä ei onneksi ole. Toivottavasti Olavi pysyy pikkubroidina, eikä kasva setämieheksi.  Seuraavaksi Uusivirralta voisi tulla jokin folkimpi veto.

Settilista: Erika, Sydänmaa, Ehkä sun on pakko mennä, Valtakunta, Kuolemantanssi, Kuollut kaupunki, Me ei kuolla koskaan, Miten mulla meni, Tanssit vaikka et osaa, Waterloo, Lastenhuone, Sudenkorento, Kultaa hiuksissa, E=mc2, 2020, Kesäyön uni, Sininen kukka, Encore, Helppo olla onnellinen, Toton Africa, Irrallaan, Kauneus sekoittaa mun pään, Nuori ja kaunis, Huhuu.

Tuntematon's avatar

New Model Army (UK) @ Tavastia, Helsinki, 2.2.2020

by

New Model Army tunnetaan kantaaottavana post-punkbändinä. Poliittiset mielipiteet eivät jääneet epäselväksi myöskään Tavastialla, kun yhtyeen keulahahmo Justin Sullivan jakoi näkemyksiään Brexitistä. Hän intoutui vitsailemaan miten saisi Suomen kansalaisuuden, kun Iso-Britannia loittonee yhä etäämmälle Atlantilla. Sullivan viittasi välipuheissaan aina Thatcherismiin saakka, joka aikoinaan oli katalysaattori yhtyeen perustamiselle neljäkymmentä vuotta sitten Bradfordissa. New Model Army on kokenut useita miehistön vaihdoksia, mutta keulilla on pysynyt koko ajan Sullivan. Takana on viisitoista julkaistua albumia. Komeaa uraa juhlistanut kiertue päättyi Helsinkiin erikoispitkällä keikalla.

Justin Sullivan nousi yksin lavalle 20:30. Hän aloitti akustisella kitaralla tunnin mittaisen setin. Välillä tukea antoi osa yhtyeen jäsenistä ja välillä taustalle kerääntyi koko bändi, joten akustisuus jäi tulkinnalliseksi. Varsinainen sähköinen setti alkoi vartin tauon jälkeen ja kestikin täyteläiset puolitoista tuntia. Bändillä oli pitkä kiertueputki takana ja palautumista oli myös Jyväskylän ja Oulun keikoista. Ei ihme, että Sullivanin ääni oli kovilla.

New Model Army kolahti meikäläiselle Thunder and Consolation (1989) -pitkäsoiton myötä ja sitä ennen olin kuullut ainoastaan 51st State-kappaleen, joka lienee se isoin hitti edelleen. Kyseinen kappale ei ole ollut Sullivanin mukaan pitkään aikaan settilistassa, mutta nyt se on jälleen ajankohtainen, koska Brexitin myötä Britannia on Yhdysvaltojen 51. osavaltio. Sittemmin olen ollut passiivinen yhtyeen suhteen, kunnes törmäsin viime vuonna julkaistuun From Here -albumiin, joka osoittautui kokoelmaksi hienoja lauluja. Sen myötä oli hyvä tsekata muutakin tuotantoa.

Justin Sullivan vastaa teksteistä ja monista sävellyksistä, mutta tekee biisejä myös bänditovereidensa kanssa. Uusi From Here on onnistunut työnäyte konkaribändiltä. Harmi vaan, että keikalla ei uudelta albumilta kuultu kuin kolme kappaletta, sillä sen olisi voinut soittaa huoletta kokonaan läpi ja maustaa vanhoilla hiteillä. Yhtye soitti varsin kattavan läpileikkauksen koko uran ajalta. Viimeistä edelliseltä Winter-albumiilta kuultiin komean nimikappaleen lisäksi Born Feral, joka kasvoi eeppisiin mitoihin. Uuden albumin yleisön huudattaja oli Never Arriving, mutta ehtaa klassikkoainesta tarjosi erinomainen Where I Am.

Sullivan on ainut alkuperäisjäsen ja selkeä nestorihahmo, mutta nykyinen nuoremmista jannuista koostuva remmi on ollut kasassa useamman albumin ajan ja hitsaantunut kursailematoksi kokoonpanoksi. Basson varressa heiluu punatukkainen Ceri Monger, hän on osallistunut myös parin kappaleen sävellystyöhön kuten rumpali Michael Dean. Kitaraa soittaa Marshall Gill ja koskettimissa ja lyömäsoittimissa on Dean White. 

New Model Army on uljas yhtye, jonka haarniskoilla lepää kantaaottavien laulujen viitta, mutta siitä huolimatta yhtye osaa myös tehdä melodisia marssilauluja, joita on vaikea lokeroida musiikillisesti. Raskaamman poljennon tukemaa ylvästä rokkia, jossa on punkin uhoa, mutta myös folkin pehmeyttä ja ripaus klassisia piirteitä. Yhtyeellä on Suomessa vankka uskollinen fanipohja ja näyttävin suosionosoitus nähtiin keikan aikana, kun eräs yleisöstä seistä tönötti parin biisin ajan toisen kaverin harteilla. Siinä unohtui helposti politiikka. Musiikki johdatti heittämällä mielenmaisemat muuttuvan maailman kolhoilta rannikoilta alavemmille nummille.

Tuntematon's avatar

Kolmas Nainen @ Tavastia, Helsinki, 15.12.2019

by
Kuvahaun tulos haulle kolmas nainen tavastia

Pauli Hanhiemen Perunateatterin näin pari kertaa 1990-luvun lopulla Tavastialla, mutta Kolmas nainen näyttäytyi meikäläiselle vasta ensimmäistä kertaa. Koko kansan suosion saavuttaneet vuodet osuivat 1990-luvun alkuun, mutta kuluttivat niin paljon, että bändi hajosi vuonna 1994. Takaisin raiteille palattiin vuonna 2009, jonka jälkeen on julkaistu kolme albumia.  Poikavuosia yhtye kerrytti kuitenkin jo vuodesta 1982 häviten niukasti Peer Güntille Rockin SM-finaalin 1984. Seurasin pitkään yhtyettä sivusta, koska muutamat kappaleet ärsyttivät enemmän kuin ne jotka kiehtoivat. Ymmärsin vasta menestyksen vuosina, kuinka laadukkaasta yhtyeestä onkaan kyse. Sittemmin seurasin Pauli Hanhiniemen sooloprojekteja ja Sakari Pesolan yhtyettä Luunelonen tarkemmin myös livenä.

Tänä syksynä Kolmas nainen julkaisi uuden albumin Linjassa, joka on osoittautunut yhtyeen yhdeksi tasokkaimmista kokonaisuuksista. En hetkeen ole kuunnellut kotimaista albumia, jonka kuutta ensimmäistä biisiä voi kutsua singleiksi. Selvää tyytyväisyyttä oli havaittavissa myös Hanhiniemessä, joka viittasi keikan aikana kappaleen Voiko siihen kuolla olevan teos biisien joukossa. Mahtuu albumille pari tyhjänpäiväisempää kappaletta, mutta silti kokonaisuus on poikkeuksellisen elinvoimainen näyte veteraaneilta. Onneksi yhtye soitti juuri nuo kyseiset kuusi kappaletta keikan aikana.

Kolmas nainen päätti syksyn kiertueen Tavastian tuplakeikkaan. Lauantain konsertti myytiin hetkessä loppuun, joten itsekin sain liput sunnuntaille. Kiertue ei selkeästi ole mennyt hukkaan, sillä, sillä viimeinenkin keikka kulki alusta loppuun iloluontoisesti. Illan aikana kuultiin parisenkymmentä laulua, joista liuta uudelta albumilta, mutta mukana tietenkin suuret hitit sekä muutama yllättävämpi valinta kuten homman käynnistänyt Syksy rannalla. Onneksi niistä muutamasta rasittavasta rallista vältyttiin. 

Kolmas nainen on nykyään kuusi henkinen retkue. Alkuperäinen kitaristi Timo Löyvä lyöttäytyi remmiin paluun yhteydessä, vaikka oli lähtenyt yhtyeestä jo ennen suurta kansansuosiota. Kolmen kitaristin vyörytys soi niin hyvin kuin vain etelä-pohjanmaalainen southern rock parhaimmallaan voi. Sakari Pesola liidaa, mutta Timo Kivikangas ja Löyvä riffittelevät rinnalla mallikkaasti. Basisti Raimo Valkama ja rumpali Pasi Kallioniemi ovat yhä pettämätön kaksikko. Vaikea kuvitella, että näillä jätkillä on ollut joskus vaikeuksia oppia soittamaan instrumenttejaan, vaikka kaikkihan aina on hetken aloittelijoita. Pauli Hanhiniemi pääsee helpommalla, koska omin sanoin vain laulaa ja tanssahtelee keskellä, mutta ei pidä unohtaa, että Lautalla biisi lähtee käyntiin Hanhiniemen ”Lasse Pihlajamaa” harmonikalla ja huuliharppukin saa kyytiä biisissä Maailma on tyly. Paulin laulu kulkee puhtaasti ilman väkinäisyyttä. Hänen ruutupaitainen jokamies olemuksensa uhkuu varmuutta ja juttu luistaa luontevasti. Pauli äityi välispiikeissään poliittiseksi Posti-skandaalin jälkimainingeissa kummastellen Teuvo Hakkaraisen äänestäjiä ja muutenkin hallituksen käänteitä. Hieno heitto oli kommentti, että Tästä asti aikaa biisi yhdistää maailmaa, sillä siitä tykkäävät niin kommunistit, kansallissosialistit kuin kansallinen kokoomus. Niin totta.

Hanhiniemi on aina pukannut priimoja sanoituksia, mutta ei ole vikaa myöskään pääosin Pesolan ja Kivikankaan tarttuvissa sävellyksissä. Etenkin uusissa lauluissa on kestävien klassikkojen aineksia onnistuneiden sovitusten vuoksi. Hanhiniemi havainnoi tarkasti inhimillisiä arjen hetkiä, joista punoo tarinallisia kuvaelmia, joihin on helppo samaistua. Sinkkubiisi Suolaisemmat veet heruttaa lohtua niille, jolle ei ole jaettu tasan onnen lahjoja, mutta empatian taitoa niille, joille taas virtaavat makeammat vedet. Kolmas nainen soitti pöyhkeilemättömän keikan, joka huipensi kovatasoisen keikkavuoden kuin peijaiset hirvestyskauden. 

Settilista:

Syksy rannalla, Pelastautukoon ken voi, Iso tyttö & pikkutyttö, Voiko siihen kuolla, Linjassa, Ote talonkirjasta, Äiti pojastaan pappia toivoi, Onks meillä minkäänlaista mitään?, Tästä asti aikaa, Me ollaan ne, Maailma on tyly, Jerusalemin suutari, Pyörteeseen, Suolaisemmat veet, Oi Suomen nuoria!, Lautalla, Ooh Sammy, Hyvää ja kaunista Encore Kuinka siihen satuitkaan, Elämän tarkoitus, Talot ja tienhaarat

Tuntematon's avatar

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US), The Gary Douglas Band (US) @ Tavastia, Helsinki, 7.10.2019

by
Kuvahaun tulos haulle southside johnny tavastia

Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US) @ Tavastia, Helsinki 1.8.2012

En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.

The Gary Douglas Band

The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.

Southside Johnny & The Asbury Jukes

Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin. 

Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left Banken Walk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.

Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli  déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!

Settilista:

All I Needed Was You

Shake ’em Down

Better Days

Passion Street

Strange Strange Feeling

Save Me

Harder Than It Looks

Forever

Walk Away Renée 

All I Can Do

Spinning

Love on the Wrong Side of Town

Some Thins Just Don’t Change

I’m Not That Lonely

Key to the Highway

Talk to Me

The Fever

I Don’t Wanna Go Home

Encore

Hearts of Stone

Havin’ a Party

Tuntematon's avatar

Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

by
Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi. 

Tuntematon's avatar

Teenage Fanclub (UK) @ Tavastia, Helsinki, 22.4.2019

by

Teenage Fanclub on kolmen tasavahvan lauluntekijän kokoonpano. Alkutaivalta lukuun ottamatta kukin on säveltänyt tasaisesti kappaleita pitkäsoitoille ja se on pitänyt laadun vakaana. En tiedä montaa vastaavaa bändiä, joka olisi julkaissut 30 vuotisen uran aikana yhtä monta korkealaatuista albumia, jotka ovat täynnä timanttisia pop-sävelmiä. Viime vuoden suurimpia suru-uutisia oli yhtyeen keskeisen lauluntekijän, basisti Gerard Loven lähtö yhtyeestä. Ei mies poistunut keskuudestamme lopullisesti, mutta silti asiaa on on joutunut sulattelemaan kuin haudan äärellä. 

Loven mukana yhtyeestä katosi teoriassa 1/3 osa luovuutta, mutta käytännössä se merkitsi miltei puolta musiikillisesta laadusta. Karkeasti voikin verrata, että miltä olisi kuulostanut The Beatles ilman Paul McCartneyta. Hämmentävää onkin, että yhtyeen ydintrio kesti 30 vuoden liiton täynnä oletettavasti runsain mitoin myötä- ja vastoinkäymisiä kuten luovissa liitoissa tuppaa tapahtumaan, mutta sitten juhlakiertueen matkustusvelvoitteet kärjistyivät konfliktiksi asti, josta ei selvitty kuin Loven erolla. Tästä taas tulee mieleen The Rolling Stones, jonka alkuperäisbasisti Bill Wyman kyllästyi reissaamiseen ja jätti bändin. Eikä ole yhtään liioittelua verrata Teenage Fanclubia edellä mainittuihin musiikin kulmakiviin.

Lähtötilanne illan keikkaan oli siis melankolian ja epäilysten täyttämä. Montako Gerard Loven biisiä keikalla kuultaisiin? Kuka ne laulaisi? Vastaus selvisi settilistoja ennakkoon tarkistaessa. Yhtye soittaa tällä kiertueella vain Raymond McGinleyn ja Norman Blaken lauluja, joissa niissäkään ei ole mitään vikaa. Onneksi olen nähnyt alkuperäiskokoonpanon Suomen keikoista suurimman osan, vaikkakin edellinen vierailu parin vuoden takaa jäi väliin. En ihmettele, jos oli muillakin samoja duubioita tai yhtyeen edellinen keikka tuoreessa muistissa, sillä Tavastia ei ollut myynyt aivan täyteen. 

Keikka alkoi kahdella helmellä, kun About you ja Start Again rullasivat vääjäämättömän rennosti eetteriin. Perään olisi sopinut toki Ain’t That Enough tai I Need Direction, mutta niitä ei tietenkään kuultu kuten ei Loven keikkavalioita Sparky’s Dream ja Star Sign. Kolmantena biisinä yllätten soitettu  harvinaisempi livestyge The Gabbage maalasi murheet turhiksi. Upea kappale löytyy vähemmän hehkutetulta mutta omalta suosikkialbumiltani Thirteen (1993). Tämä biisi oli käännekohta, jonka jälkeen lopetin urputtamisen mieleni pohjukoissa ja nautin keikasta täysillä. Tajusin, että Gerard Loven biisien puuttuessa kuulen jotain sellaista mitä en välttämättä olisi aiemmin livenä kuullut. Norman Blaken ja Raymond McGinleyn tuotannossa riittää helmiä, vaikkakin heidän kahden biisien vuorottelu ei tarjoa samanlaista vaihtelua ja dramaturgista jännitettä kuin kolmen tekijän kappaleet aiemmin. 

Konsertissa kahlattiin läpi koko ura ja biisejä soitettiin kaikilta keskeisiltä albumeilta. Eniten huomiota sai yhtyeen mestariteos Songs From The Northern Britain (1997), jolta tarjottiin peräti viisi kappaletta. Yhtye osoitti heti Loven lähtemisen jälkeen elinvoimaisuuttaan julkaisemalla uuden singlen viime helmikuussa. Raymond McGinleyn biisi Everything is Falling Apart on kelpo kappale ja pohdiskelee tavallaan eron hetkeä ja uuden alkua. Norman Blake pimputteli Enter Sandmanin riffiä ksylofonilla ennen kuin McGinleyn klassikko Your Love Is The Place Where I Come From käynnistyi. McGinleyn kappaleet (kuten My Uptight Life) nousivat arvoiseensa asemaan, jos ne aiemmin tuntuivat enemmän välibiiseiltä.

Norman Blake hurmasi takuuvarmasti ilmavalla I Don’t Want Control of You –kappaleella, johon yhtyeen moniääninen laulu istui täydellisesti. Blaken esiintymisessä välittyi muuten vähän suorituksen makua etenkin varsinaisen setin päättänyt The Concept, joka soitettiin pois kuleksimasta. Yhtye on kiertänyt juhlavuoden merkeissä jo pitkään ympäri maailmaa ennen kevään Euroopan osuutta, joten ei ihme, jos hyydyttää. Encoren huipensi Everything Flows, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaista debyyttisingleistä melkein millä mittapuulla tahansa mitattuna.

Teenage Fanclub elää ja voi hyvin, vaikkakin raajarikkoisena. Uusina jäseninä bändissä aloitti vuoden alusta kosketinsoittaja Euros Childs ja basisti Dave McGowan, joka on tuttu myös Belle and Sebastian yhtyeen riveistä. Rumpalin pallilla istuu paluumuuttajana alkuperäinen Francis McDonald, joka oli välillä poissa vuosia. Tuore single enteilee Teenage Fanclubilta uutta materiaalia, mutta silti suuremmalla mielenkiinnolla odotan Gerard Loven liikkeitä. Hänellä on ollut sivuprojekteja kuten Lightships, joten onko aika palata sen pariin? Julkaiseeko hän soolomateriaalia? Toki vaihtoehto on lyödä hanskat lopullisesti tiskiin, mutta tuskin näin tulee käymään niin kauan kuin veri virtaa suonissa.

Settilista:

About You

Start Again

The Gabbage

Everything Is Falling Apart

Only With You

Catholic Education

Alcoholiday

The Darkest Part of the Night

Your Love is the Place Where I Come From

Planets

Hold On

I Don’t Want Control of You

It’s A Bad World

I’m In Love

My Uptight Life

The Concept

Encore

The Fall

Metal Baby

Everything Flows