Earth, Wind & Fire (US), Eric Burdon & The Animals (UK), Level 42 (UK) @ Pori Jazz, Kirjurinluoto 20.7.2013

26 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Paluu Kirjurinluodolle tapahtui koleassa kesäsäässä. Lämpötila oli kohtuullinen, mutta puuskainen tuuli laittoi luurangon rämisemään. Jos perjantaina areenalla oli vielä väljää, oli lauantaina vaikea löytää vapaata vilttipaikkaa leiriytyä. Päätinkin ottaa tarjottavan vastaan seisaaltaan ja niin läheltä kuin mahdollista.

Lauantain ensimmäinen kiinnostava artisti oli brittiläinen Level 42. Bändi on junnuvuosilta kovin tuttu. Taisin aloittaa bändin kuuntelun True Colours (1984) aikoihin. Nokkamies Mark Kingin – peukkubassottelu teki bändin popfunkjatsista persoonallisen ryhdikästä ja heidän uraa tuli seurattua muutaman vuoden ajan tiivistikin. Running in the Family (1987) on bändin isoin hittilevy ja sen jälkeen ilmestyneen Staring at the Sun (1988) jälkeen yhtye jäi paitsioon 25 vuodeksi. Kunnes luin uutisen, että Level 42 on liitetty Pori Jazzin ohjelmistoon. Lähes yllätyin, että bändi on vielä elossa. Keikkaa ei voinut missata.

Level 42 @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Level 42:ssa on tätä nykyä kaksi alkuperäisjäsentä. Laulaja/basisti Mark Kingin ja kosketinsoittaja/laulaja Mike Lindupin lisäksi yhtyeessä soittavat kitaristi Nathan King, rumpali Pete Ray Biggin ja saksofonisti Sean Freeman. Kahden ensimmäisen biisin ajan bändi haki alkulämpöä, mutta kun kolmantena biisinä soitettu Hot Water alkoi, en lainkaan ihmetellyt miksi olin aikanaan innostunut bändistä. Tämän päivän korvilla kuultuna Level 42:n levyt eivät saundeiltaan enää häikäise, mutta kyllä taas tuli todettua, että hyvät biisi paranee vanhetessaan kuin viini ja erityisesti livenä soitettuna niihin saattaa syntyä ihan uutta vääntöä.

Keikan aloitti tarttuva Heaven in My Hands ja kakkosena soi To Be With You Again, jossa Mike Lindupin falsetto saa paljon tilaa. Kingin ja Lindupin lauluvuorottelu on bändin tunnistettavimpia piirteitä peukkubassottelun lisäksi. Hyvän moodin nostaneen Hot Waterin jälkeen lähti vähän laiskemmin Rooted, jonka Mark King mainitsi vitsikkäästi tuoreeksi biisiksi, tosin seitsemän vuoden takaa julkaistulta albumilta Retroglide (2006). Level 42 ei siis ole enää viimeisenä parina vuosikymmenenä ollut kovin tuottelias. Telakalla bändi oli täysin vuodet 1994-2001. Seuraavana kuultu Dream Grazy on ollut vain bonusbiisinä World Machine (1985) albumilla ja Running in the Family -hittisinkun b-puolella. Biisi on kelpo ja sopisi kyllä a-puoleksikin. Pian kuultiin myös edellä mainittu listahitti, joka sai Kirjuriluodon yleisön tanssahtelemaan, kunkin persoonallisella tavallaan. Omassa näkökentässä heilui valloittava reilu viisikymppinen pariskunta, joka jorasi koko keikan samalla pettämättömällä 1970-luvun tanssityylillä. Vastaavaa iloa en ole nähnyt aikoihin, ja mikä parasta, se tarttui ja rohkaisi muidenkin antaa lanteidensa lentää.

Keikan varsinaiseen osuuteen mahtui vain 10 kappaletta, joka kertoo soittojäbien intoutuneen jamittelemaan. The Sun Goes Down (Living It Up) hoiti yleisönlaulattamisen ja viimeisenä kuultu esiintymisajan aikarajoissa kuultu Something About You antoi varoituksen, että keikka loppuisi kesken ja Level 42:n suurin hitti jäisi kuulematta. Pelko oli aiheeton, sillä lavamanageri antoi bändille aikaa vielä yhteen biisiin. Kun Lessons In Love alkoi, viimeistään silloin ne jotka eivät bändistä tienneet, alkoivat heilua mukana. Biisi on bändin ylivoimaisesti suurin hitti, joka kiipesi 1987 listoille ympäri maailmaa, jopa Billboard Hot 100 listan 12. sijalle. Keikka oli ohi, mutta mieli hyvää täynnä. Mainiota palata 1980-luvun grooveihin meininkeihin ja tajuta Level 42:n olevan riemukkaassa iskussa.

Pienen tauon jälkeen Kirjuriluodon lavalle kapusi rockin elävä ja hyvinvoiva legenda. Eric Burdon, yksi kaikkien aikojen parhaista rock-laulajista, on edelleen äänensä puolesta kovassa kondiksessa, vaikka ikää mittarissa on kunnioitettavat 72-vuotta. Kaulan ympäri kiedottu muhkea huivi piti äänitorven lämpöisenä ja hallittu liikehdintä nivelet notkeina. Ilma oli edelleen kolea ja Burdonin keikan aikana sai kääriytyä kertakäyttösadetakkiinkin.

Eric Burdon & The Animals @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz

Burdon oli pitkään legendaarisen The Animals -yhtyeen laulaja 1960-luvulla ja itsekin sittemmin rockin historian kirjoja selatessa törmäsin orkesteriin. Etenkin vanhat filmit orkesterin esiintymisistä on tehnyt muistiin pysyvän tahran. Miten noin pienestä miehestä voi lähteä ääni kuin megafonista? Aika uskomaton tunne, kun 50 vuotta myöhemmin hämmästyksen sai kokea elävänä. Alkaa nimittäin nuo rockin uudisraivaajat olla vähisssä. The Animalsin jälkeen Burdon ehti laulaa War-funkpumpussa ja sitten sooloilla epätasaisesti. Taitaa edelleen jonkin sortin varjo-Animals kiertää kuppiloita, mutta lähimpänä oikeaa alkupräistä on Pori Jazzeille saapunut Eric Burdon & The Animals, niin keskeinen osa Burdonin ääni oli yhtyettä. Ja mikä parasta, Burdon ei kierrä lämmittelemässä vanhoja viisuja, vaan alla on tuore platta ’Til Your River Runs Dry. Settilista koostui sekä uusista lauluista että vanhoista klassikoista ja vaaka oli tällä kertaa enemmän kuin tasapainossa.

Keikka alkoi When I Was young -biisillä ja kenellä muulla kuin Burdonilla on varaa kelailla menneitä. Uuden albumin avainraita Water jatkoi ennakko-odotusten mukaisesti. Burdonin taustalla oli seitsemän hengen bändi, jossa annettiin tahtia paikoin parinkin rumpusetin takaa. Poikkihuilisti toi mukavasti lisäsävyä, mutta yhtyeen suurimman huomion vei silinterihattuinen rastapää, joka muistutti olemukseltaan vahvasti Slashia. Siitäpä syntyi kuvitelma, että miksei Eric Burdon ja ex-Guns ’N Roses -kitaristi voisivat soittaa kimpassa. Siitä kuvitelmasta oli hieno herätä todellisuuteen, kun vanha War-biisi Spill the Wine nousi keikan huippuhetkeksi. Pitääpä tutustua tarkemmin millaista muuta funkia Burdon on Kaliforniassa 1970-luvulla saanut aikaan. Uuden levyn Wait vei fiilikset lattareihin, mutta The Animals-ikivihreä We’ve Gotta Get Out Of This Place juursi jalat takaisin maahan. Sitten Burdon pistikin bluesiksi. Ensiksi Bo Diddleyn Before You Accuce Me, jonka tuore cover-versio löytyy uudelta albumillta. Ja perään väkevä kunnianosoitus Bo Diddley Special. Tästä oli hyvä vaihtaa maisemaa Nina Simonen maailmaan, mistä raikasi jännä, paikoin reggaen sävyjä saanut versio yhdestä maailmanhistorian hienoimmista biisistä Don’t Let Me Be Misunderstood. Seuraavaksi kuultiin luontevasti toinen Animals -klassikko It’s My Life, jonka uho ei ole laantunut, vaikka sitä laulaakin ikämies. Kuka muu seniori näyttäisi keskisormea yleisölle. Ele sai jengin huutamaan kertosäettä entistä kovemmin. Loppuhuipennuksena kuultu House of the Rising Sun soitettiin koko bändin voimin ja biisin teho on edelleen veret seisauttava. Ei ole toista tyyppiä, joka vetäisi biisin yhtä koskettavasti kuin Eric Burdon, varsinkaan kun sade vihmoo naamaan.

Kirjuriluodon pääaktiksi oli valittu Earth, Wind & Fire, mikä on luonteva tanssittaja suurelle laumalle. Onhan bändikin iso 12-hengen soul-funk-jazz-disco-klusteri, jonka tavaramerkki on neljän laulajan joukkoliikehdintä. Päävokalisti Philip Bailey on miltei alkuperäinen vuonna 1973 orkesteriin liittynyt huikea laulaja. Eivätkä muutkaan nuoremmat jampat ole saanut pestiä ilman lahjoja. Earth, Wind & Fire perustettiin Chicagossa 1969, mutta ensimmäinen nimikkojulkaisu ilmestyi vasta 1971. Listojen kärkipää saavutettiin 1970-luvun puolen välin paikkeilla ja niillä ansioilla orkesteri on edelleen tunnettu, vaikka tuotantoa on tullut tasaisesti tähän vuoteen saakka.

Verdine White @ Pori Jazz

Lauantaina Kirjurinluodon areenalla väkeä riitti ja kun eturivin luovutti pois Eric Burdonin jälkeen, ei sinne ollut enää sijaa. Keikka tuli tsekattua vähän kauempaa, mutta ihan hyviin fiiliksiin etäältäkin pääsi. Pääesiintyjä menetti vähän meikäläisen vastaanottokyvystä, kun alla oli ja pari kovaa vetoa. Kylläisenä ei jaksa makeintakaan jälkiruokaa. Keikka alkoi Boogie Wonderlandilla ja jengi oli heti mukana. Sitten riittikin eri tunnelmia niin rauhallisista vedoista jykevimpiin jammailuihin. Bändi soitti tarkasti ja erityisesti valkoiseen röyhelöpaitaan pukeutunut alkuperäisbasisti Verdine White otti huomion keskipisteen energisellä lavaliikkumisellaan. Kalimba Storyn aikana meikäläinenkin sai oppia perinteisestä afrikkalaisesta peukalopianosta, jossa sormet painelevat piikkikoskettimista mielenkiintoisia soundeja.

Earth, Wind & Fire tarjosi juuri sitä mitä Pori Jazz-yleisö kesäfestareiltaan kaipaa. Taidokasta soitantaa, huikeaa moniäänistä laulantaa ja hyviä melodioita. Beatles-cover Got To Get You Into My Life osui nappiin ja discohitti September istui syksyiseen heinäkuun päivään kuin nenä päähän. Siihen oli hyvä lopetella tämän vuotista Pori Jazzia. Ohjelmisto oli kahdelle päivälle erittäin laadukas ja sain nähdä seitsemän kovaa keikkaa, joista olisi ilo nähdä kenet tahansa myös pienemmillä klubeilla, mutta näinkin oikein hyvä.

Bobby Womack (US) @ Kirjurinluoto Arena, Pori Jazz, 19.7.2013

23 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Pori Jazz järjestetään 48. kertaa, mikä on minkä tahansa maan festivaalikartassa huikea määrä. Porin jatsijuhlien otsikko on alkuaikojen tiukkapipoisempien vuosien jälkeen muuttunut musiikin yleisfestivaaliksi. Jazzia tarjotaan edelleen, mutta massat saadaan liikkeelle valtavirtaan uppoavalla materiaalilla. Ilman yleisöä Pori Jazzin taival olisi varmasti ollut lyhyempi, vaikka takana toimiikin yleishyödyllinen voittoa tavoittelematon yhdistys.

Itse kuulun tähän massaan, joka saapuu Poriin kun paikalle on saatu haalittua esiintyjiä, joita ei muualla Suomessa näe. Jazzien maine on kiirinyt varmasti maailmalle hyvänä festarina, koska joka vuosi anti tarjoaa kattavasti uutta artistiverta, mutta kaivaa myös naftaliinista vanhoja mielenkiintoisia herkkuja. Ohjelmistossa on usein yleisöä houkuttelevia isoja supertähtiä, jolla Kirjurinluodon areena saadaan natisemaan liitoksistaan. Tämän vuoden kattaus ei sisältänyt megastaroja, mutta yleistasoltaan anti oli poikkeuksellisen laadukas.

Pori Jazz kestää reilun viikon ja se myy konserttikohtaisia lippuja. Hinnat ovat asiallisia. Ei halpoja, mutta maltillisia, joihin muillakin kuin yrityksillä on varaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitse maksaa kuin niistä esiintyjistä, jotka kiinnostavat. Jazzia kuulee festareilla edelleen, mutta eniten huomiota keräävät popin, rockin, soulin, funkin ja hip-hopin edustajat. Konserttipaikkoja on ympäri Kokemäenjoen vartta. Pääpaikka Kirjunrinluoto arena on puistomainen pääalttari, jonka suomalaisesta valvontakulttuurista poikkeava harvinainen erityispiirre on se, että alueelle saa viedä omat eväät. Näinä aikoina, kun keskiolut halutaan taas pois kaupoista, on omien murkinoiden ja viinipöniköiden tuominen hippimäisen vapaamielistä. Ristiriita on hauska, koska konservatiivisuutta vastustaneita hippejä yleisössä ei pahemmin näy. Yleisö on leimallisesti keski-ikäistä hyvätuloista keskiluokkaa, mutta oikeasti jazzväki on kirjava läpileikkaus hyvän musiikin ystävistä niin nuorista kuin vanhoista.

Bobby Womack @ Pori Jazz

Saavuin sen verran myöhään Kirjurinluodolle, etten ehtinyt nähdä kuin pääesiintyjä Bobby Womackin. Odotin näkeväni miehen jo viime kesänä Flow-festivaaleilla, minne hän ei saapunut keuhkokuumeen vuoksi. Womackia on lyöty vakavamillakin sairauksilla kuten syövällä ja alzheimerilla. Siksi on miltei ihme, että soul-legendan näkee Porissa vuonna 2013. Bobby Womack on 69-vuotias veteraani, joka aloitti musikaalisten veljiensä kanssa The Valentinos nimisessä -yhtyeessä, jonka Sam Cooke oli ottanut SAR -levy-yhtiönsä suojiin. Bobby soitti myös samoihin aikoihin Cooken taustabändissä rytmikitaraa. Bobbyn Womackin sooloura ei tahtonut lähteä käyntiin, koska taustalla painoi skandaali. Bobby oli päräyttänyt naimisiin Sam Cooken lesken kanssa, kun Cooken kuolemaan aiheuttanutta ampumistapausta vielä tutkittiin. Sam Cookella oli vetovoimaa muutenkin Womackien suuntaan, sillä Bobbyn veli Cecil Womack taas nappasi kumppanikseen Lindan, joka on Sam Cooken tytär.

No niin, palataanpas aiheeseen. Bobby Womack nousi lavalle aikataulun mukaisesti kello 19. Katsoin konserttia etäältä, vaikka lähemmäksikin olisi päässyt. Se oli virhe. Kokemus ei noussut ihan odotusteni tasolle. Bobby oli kyllä ulkoisesti pirteässä kunnossa. Ääni oli vuosien marinoimana edelleen murea, mutta välillä tulkinta heitteli välttävän puolelle. Taustalla oli iso 14-henkinen bändi, jossa etenkin vahvat taustalaulajatteret antoivat tarvittavaa tukea maestrolle. Jossain vaiheessa Bobby kävi huilaamassa penkillä ja silloin liidasivat taustalaulajat Coulter Lisa Kai, Grayson Alltrinna ja Womack Ginare.

Soul-perinteisiin kuuluu, että illan tähti ei seiso lavalla ensimmäisenä, vaan saapuu bändijammauksen ja spiikkausten saattelemana. Olihan siinä momenttinsa kun Bobby Womack valtavissa pyöreissä aurinkolaseissaan astui lauteille. Mies on monen mielestä yksi merkittävimpiä elossa olevia soul-legendoja. Itse nostan kuitenkin ykköseksi Al Greenin, jonka esiintymisen voi Suomessa toteuttaa todennäköisesti vain Pori Jazz. Rohkea veto Womackilta oli heittää yksi isoimmista hiteistääm Accross the 110th Street heti toisena kappaleena. Jengi saatiin nytkähtelemään, mutta ei keikan dramaturgia sen jälkeen ollut enää kovin nousujohteinen. Quentin Tarantinon Jackie Brown -elokuva toi Accross the 110th Streetin uudestaan suuren yleisön tietoisuuteen ja on siksi saavuttanut yhden kaikkien aikojen kovimman soul-klassikon aseman. Sen jälkeen moni kelpo viisukin tuntuu vaan väljähteneeltä. Toki setissä tuli vielä hienoja hetkiä niin uusimman The Bravest Man in the Universum -albumin annista kuin vanhemmista helmistä. Omat suosikit olivat Woman’s Gotta Have It ja The Valentinosin originaali It’s All Over Now, jonka The Rolling Stones coveroi ensimmäiseksi ykköshitikseen vuonna 1964. Konsertin kalkkiviikoille saavuttiin Lookin’ For Love -hitin tanssittamana.

Bobby Womackin näkeminen oli pitkään päiväuni tai kaikki soul-legendat ovat sitä. Bongaustyydytys täyttyi, mutta silti esitykestä jäi hitusen väljähtänyt maku. Kuuntelukokemus ei noussut ihan sille tasolle kun havittelin. Siitä syytän pääosin itseäni, koska katselin vetoa liian kaukaa. Taas tuli todistettua, että musiikkikokemus on aivan eri luokkaa kun konserttia kuuntelee oikeasta paikasta. Porissa jengi istuu pääosin retkipeitoillaan ja puupenkeillä, mutta eturvissä on tilaa, ellei siellä esiinny Stingin kaltainen suurnimi. Eteen siis kannattaa mennä hakemaan elämystä varsinkin, jos haluaa heilua rytmimusiikin tahdissa. Bobby ei kuitenkaan ollut pettymys, vaan ajoittain tulkinta ja meininki oli selkäpiitä raapiva niin kuin sen pitikin.

Patti Smith and Her Band @ Tampere-Talo, Tampere 8.7.2013

9 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Patti Smith on yhtä kuin New York City. Hänen olemuksestaan, musiikistaan, sanoituksistaan muotoutuu se maailman kulttuuripääkaupunki, se henki ja elämä, mitä iso omena ylipäätään voi tarjota. Patti ei ole ainoa New Yorkissa vaikuttanut nero. Niitä on satapäin, joista samaa statusta tavoittelevat vaikkapa Ramones ja Blue Öyster Cult.

New Jerseyssä syntynyt Patti muutti New Yorkiin 1969. Ensimmäiset vuodet Patti haki paikkaansa runoilijana ja eleli vuosikausia legendaarisen valokuvaaja Robert Maplethornin kanssa poikkeuksellisessa ystävyyssuhteessa. Näistä ajoista Patti on kirjoittanut pettämättömän muistelman Ihan kakaroita – Just Kids (2010). Suosittelen. Patti Smithistä voisi kirjoittaa monesta kulmasta niin runoilijana, kirjailijana kuin yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta annetaan nyt musiikille vuoro.

Patti pörräsi aktiivisesti kulttuuripiireissä, asui Hotel Chelseassa ja alkoi jossain vaiheessa seurustella Blue Öyster Cultin Allen Lanierin kanssa, jonka kanssa alkoi syntyä biisejä, jopa BÖCin albumeille. Pattin ensimmäinen oma single Piss Factory julkaistiin 1974, jossa viesti oli heti vihainen. Patti Smithiä on rinnastettu protopunkin pioneereihin, mutta paremminkin Patti edustaa perinteisempää rockia tosin punk-asenteella, kun kultaisella 1970-luvulla se oli vielä enemmän äijäosaston hommia. Pattin debyyttialbumi Horses (1975) on klassikko jo Maplethorpin kuvaaman kantensa vuoksi, mutta myös sisällön. Pattin versio Gloria -biisistä on niitä harvoja, jotka nousevat esikuvansa edelle. Ei ole Van Morrisonin omalle Them -orkesterilleen säveltämä originaali huono, mutta Patti Smith tuottaa tulkinnassaan kappaleeseen messiaanisen tunnelman.

Tampere-talon illan varsinainen setti päättyi juuri mainittuun Gloriaan. Siihen monumentaaliseen hetkeen olisi pitänyt loppua koko keikka ja todellakin ilman encoreita. Glorian kaltaisia huipennuksia ei kovin usein pääse kokemaan. Mielessä kävi, että Jim Morrison olisi johdattanut The Doorsin aikanaan samoihin sfäärein, ja mihin olisi Patti Smith Groupin päässyt legendaarisella, mutta edesmenneellä CBGB-klubilla New Yorkissa. Jos oli Patti keskeinen artisti 1970-luvulla CBGB:n lauteilla, niin hän oli myös se joka esiintyi klubin hautajaisissa 2006. CBGB-klubista on tänä vuonna julkaistu muuten samanniminen draamaelokuva, jonka tyyli on vähän hakusessa, mutta välittää kuitenkin autenttisia hetkiä menneistä ajoista.

Turha ehkä lähteä jankkaamaan vääryydestä, jolle ei voi enää mitään. Se, että Patti Smith yhtyeineen kiertää Suomea konserttisaleissa Tampere-talossa ja kahdesti Helsingin Musiikkitalossa on virhe. Pattia pitää kuunnella seisaaltaan ja valmiudessa heittäytyä mukaan kurottaviin kädennostoihin ja tanssiliikkeisiin, joita Patti vielä 66-vuotiaana vetää kaikkein kiehtovimmin. Aikaisemmat kokemukset ovat valitettavasti audiovisuaalisilta tallenteilta, sillä tämä Tampere-talon ilta oli neitsytkeikka. Huvilateltta ja Provinssirock muutamien vuosien takaa jäivät selittämättömästä syystä väliin. Kulttuuritalon keikkaa vuonna 1976 olisi ollut ilo olla todistamassa, jos se olisi ollut mahdollista. Nyt keskellä kesää Patti Smith olisi voinut soittaa vaikka puistossa, joka sekin olisi voittanut konserttisalin kolkkouden. Näillä leveyspiireillä pöpelikköä nimittäin riittää, kun muutaman tuhannen vetävää klubia ei maasta tahdo löytyä vieläkään.

Patti Smith @ Tampere-Talo

Kaikesta huolimatta Tampere-Talon keikka oli järisyttävä kokemus. Viimeiset viisi biisiä kansa uskalsi jo heilua seisaaltaan, muutamaa varttuneempaa jästipäätä lukuunottamatta. Dancing Barefoot oli aloitteen tekevä, Pissing In A River piti pystyssä ja tajunnan räjäyttävä Because the Night muutti salin raikuvaksi massalauluksi. Bruce Springsteenin kanssa yhdessä kynäilty biisi on maailman luokkaa ja melkein väitän Pattin version olevan voimakkaampi. Se on kova väite Springsteen-diggarilta. Jo aiemmin hehkutettu Gloria vei keikan lopun spirituaalisiin fiiliksiin ja sen encoren aloittanut koiraulvontaan yllyttänyt Banga ja aikamme hippigospel People Have the Power laskivat hitusen jälkilämpöä. Hienoja biisejä molemmat, mutta dramaturgisesti olisin kuullut mieluummin keikan alkupuolella.

Tästä onkin hyvä siirtyä keikan alkupuoleen, jota kuunneltiin vielä pakarat penkeissä. Keikka alkoi svengaavasti letkeällä Redondo Beachilla ja viime vuonna ilmestyneen Banga -albumin tarttuvimmalla raidalla April Fool. Juhlava tunnelma jatkui Privilege (Set Me Free) ja Frederick -biiseillä. Kohokohtia olivat myös hypnoottinen Ghost Dance ja This is the Girl, joka on omistettu edesmenneelle Amy Winehouselle. Poliittinen ajankohtaisuus oli myös tapetilla, kun Edward Snowden sai huomion Pattilta lauluin ja riimein. Tiukasti soittanut nelihenkinen taustaorkesteri sai myös oman hetkensä kun Lenny Kaye, joka on muuten alusta asti soittanut musiikkia Pattin taustalla, johdatti pienen medleyn, jolloin päätähti sai huilata. Ei Patti tietenkään lähtenyt takahuoneeseen, vaan jäi palloilemaan yleisön sekaan välillä istuen eturiviin kuulemaan poikain soitantaa. Patti Smithin laulu toimi tunnistettavan komeasti ja ikä oli vain tehnyt äänihuulille hyvää.

Patti Smithin näkeminen oli kauan odotettu ja Tampere-talon kaakelivessan kolkkoutta hohkaava tunnelma ei pilannut iltamia. Lipusta sai maksaa 64€ plus toimituskulut. Hinta on kova, mutta normaalia tasoa konserttisalikeikkoihin. Koreat seinät nostavat heti hintaa, mutta jos kohde on jouluakin odotetumpaa, kustannushuolet ei haittaa. Klubissa Patti olisi ollut oikeassa ympäristössä ja varmasti säädyllisemmällä hinnalla. Eilinen oli kuitenkin väärti ja hetken Tampere tuntui kuin New Yorkilta, mutta siltä tuntuu mikä tahansa maailman kolkka, jos paikalle leijailee harmaatukkainen menninkäiskaunotar nimeltä Patti Smith.

Band of Horses (US), Hurts (UK), Editors (UK), Michael Monroe (FIN) Ruisrock, Turku 5.7.2013

8 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi. Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010) on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria. Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris 29.6.2013

3 heinäkuun, 2013 by keikkakeppi

Valtava yleisön kohina laittoi tennareihin vauhtia, kun Badlands alkoi soida astuessani Pariisin alkuillassa Stade de France -stadionille. Tuoreessa muistissa olleet toukokuiset Turun konsertit alkoivat 20 minuuttia ilmoitetun showtimen jälkeen ja samalla taimauksella olisin ollut nytkin kuunteluasemissa. Pariisiin keikka alkoi vain vartin yli ilmoitetusta ja eka biisi tuli kuunneltua kevyessä hölkässä. Turussa kuuntelin molemmat keikat katsomosta, mutta nyt tein paluun kentälle, missä oli pakko jäädä taka-alalle, kun seuralaiseni oli vielä keskenkasvuinen. Mitä kauempaa katsot, sitä paremmin ainakin screen näkyy. Stade de Francen mammuttistadion vetää 80.000 katsojaa. Ihan varma en ole lauantai-illan yleisömäärästä, mutta paljon jengiä oli. Enemmän kuin Turussa ja Helsingissä yhteensä.

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Stade de France, Paris

Bruce Springsteen & The E Street Band on kiertänyt Wrecking Ball -albumin puitteissa jo lähes puolitoista vuotta. Yli kuusikymppisten konkareiden virta ei näytä ehtyvän koskaan. Jos Turussa oli havaittavissa pientä keikkaväsymystä, oli nyt Pomo kumppaneineen pirteässä vedossa. Stadion tekee tietyt rajoitteet esiintymisakrobatialle, mutta nyt Bruce ei ollut läheskään yhtä riehakas kuin Turussa, missä mies uiskenteli yleisön käsien päällä ja ravasi fanikatsomon ympärillä tiuhaan. Pariisissa Bruce pysyi lavalla, mitä nyt tapansa mukaan kurotteli yleisön sekaan ja Tenth Avenue Freeze Outin aikana teki tutut takanojataivutukset. Vähäisempi fyysisyys ei kuitenkaan latistanut esiintymisen voimaa ja intensiteettiä. Bruce oli iloisempi kuin aikaisemmin. Ehkä se vuoden takainen Olympiastadionin keikka vetää hurmoksellisuudessaan kuitenkin pitemmän korren.

Keikka starttasi Badlandsilla ja perään kuultiin tiukka Out in the Street. Pariislaisyleisö oli heti täysillä mukana ja kentällä myydyt reppuhanakaljat tekivät kauppaansa. Varsinkin kun muovituoppi oli Brucen kiertueen ainutkertaista mainostavaraa. Se piti itsellekin saada. Kolmantena biisinä raikasi Little Richardin klassinen Lucille, jota ei oltu kuultu kiertueella aikaisemmin ja biisi soitettiinkiin yleisön kylttitoiveesta. Tämän perään pari tuoreen albumin raitaa Wrecking Ball ja tannerta tömisyttävä Death to My Hometown. Rempseä Cadillac Ranch laittoi ranskalaiset lahkeet lepattamaan ja Spirit in the Night kohotti fiiliksen taas sfääreihin, joista on vaikea laskeutua. Sitten tapahtuikin käänne, sillä Bruce hieman kankealla ranskalla ilmoitti, että tänään soitetaan Born in the USA -albumi kokonaisuudessaan. Siitäpä allekirjoittanut riemastui, sillä sehän se on albumi, joka lopulta rakastutti nuoren pojan aikanaan New Jerseyn mestariin. Olin silloin saman ikäinen kuin nyt keikalla ollut seuralaiseni ja iloitsin siitä, että synkemmän Darkness on the Edge of Townin sijaan tusina seuraavia biisejä on maailmanlaajuisen läpilyönnin tehneeltä hittialbumilta. Istuu varmasti helpommin nuoren rookien musiikkimakuun. Niin tekikin. Bruce veti jo Tukholmassa albumikokonaisuuksia ja Keski-Euroopassa sama meno on jatkanut, mutta ei niin säännöllisesti. Born in the USA -albumilta on kuultu konserteissa aikaisemminkin liuta biisejä, mutta nyt mieltä lämmitti erityisesti Downbound Train ja I’m Going Down. Tunnelmapala My Hometownin soidessa kaveljeerini ihmetteli miksi Bruce on niin surullinen. Melankolia vaihtui taas riemuksi, kun Dancing in the Darkin aikana Bruce kutsui peräti kolme tanssijaa lavalle. Pari mimmiä, mutta myös kundin, joka kyltillä kerjäsi tanssimahdollisuutta viulisti Soozie Tyrelin kanssa. Miehen toive toteutui.

Born in the USA -ilotulituksen jälkeen ei jääty huilaamaan. Pay Me My Money Down sai New Orleans-henkiset pakkanaalit takuuvarmasti aikaan. Varsinaisen keikan loppu meni tutun kaavan mukaan. Waiting on A Sunny Day, jonka aikana Bruce kutsui nippa nappa kymmen vuotiaan tyttölapsen lavalle sai myös seuralaiseni innostumaan ja kameran laulamaan. The Rising yllytti yhteislauluun ja eeppinen Land of Hope and Dreams ratsasti nätisti auringonlaskuun. Encore käynnistyi We Are Alive -biisillä, joka oli illan yllättäjä. Toimi paremmin kuin albumilla. Born to Run rullasi tutun varmasti, mutta lisäarvoa toi Elliott Murphy, joka piipahti vieraana lavalla. Murphy on amerikkalainen, mutta Ranskassa asuva tutustumisen arvoinen singer-songwriter. Rapea Ramrod rokkasi Steven Van Zandtin tuella komeasti. Pariisin keikalla Stevie sai poikkeuksellisen paljon huomiota ja aiheesta, sillä vireessä liinapää olikin. Keikka huipentui Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoksi soitetun Tenth Avenue Freeze Out -juhlavaan finaaliin. Irkkuralli American Land päätti ensimmäisen encoren. Toista encorea kuunneltiin jo kävellessä kohti metroa. Nimittäin Bruce nousi vielä yksin lavalle ja veti akustisen version Thunder Roadista. Kaikkiaan 30 biisiä ja aika tasan kolme tuntia oli illan setti. Jos oli Turun keikkojen jälkeen ilmassa lievää haikeutta ja merkkejä siitä, ettei tämäkään jengi loputtomasti jaksa kiertää, niin Pariisin ilta antoi taas toivoa. Nämä veijarit soittavat hautaan saakka. Samaan aikaan sainkin jo lukea uutisen, että Brucella on jo uusi albumi suunnitteilla. Heartland rockin ilosanoma on kuin olympiatuli. Se ei sammu koskaan.

Suurkaupungin melskeessä pyöriessä en nähnyt yhtään mainosta Brucen keikasta. Eipä miljoonkaupungissa tarvitse olla huolissaan, etteikö megastadion täyttyisi. Toista se on Varsinais-Suomessa, missä viime hetkeen asti sai lippuja. Pientä epävarmuutta oli maaliin saakka tuleeko tupa täyteen. Turun areenakeikalla oli toki arvonsa. Se oli poikkeuksellisen intiimi ja saundeiltaan paljon parempi kuin stadionin kaaria nuollut hieman tunkkaiselta kuulunut jytä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näin Springsteenin ulkomailla. Kokemus oli kaikin puolin miellyttävä. Kentälle sai kätevästi ostettua liput ennalta ja hintalappu oli huokea 57€, vaikka muuten kaupunki käy kukkarolle. Viisain veto oli lähteä hieman ennen väenpaljouden ulospaisumusta. Metroon ehdittiin ajoissa ja istumapaikat tekivät kolmen tunnin seisannan jälkeen nannaa. Hotellin kupeessa nautitun iltapalan aikana näkyi ravintolan TV-ruudussa paikallinen uutislähetys, ja ajettiin sieltä vakavampien otsikoiden jälkeen myös raportti illan konsertista. Bruce Springsteen ylitti sentään Pariisin uutiskynnyksen ja ansiosta.

Lucinda Williams (US) @ Finlandia-talo, Helsinki, 28.5.2013

30 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Lucinda Williams ei edusta countrymusiikin stereotypioita, vaan on jollakin tapaa genren lainsuojaton ja enkä lokeroisi häntä vain puhtaaksi countryksi. Williams seilaa americanan, heartlandrockin ja bluesin maastossa ja miltei voisi luokitella naispuoliseksi Tom Pettyksi. Vahva musta kajaali silmissä ja hallitusti sekainen tukka tekee Lucindasta ulkoisesti katurockarin, mutta sisältä hän on aito singer-songwriter. Williamsin henkilökohtaisissa lauluissa heijastuu elämänkokemukset sen kaikkine puolineen, mutta melankolia tuntuu olevan monessa laulussa pääosassa. Lucindan olemus kertoo, että vuodet on vedetty täysillä, mutta nyt 60-vuotiaana artisti vaikuttaa tasapainoiselta, joka on löytänyt henkilökohtaisen status quon.

Lucindan taival alkoi Lousianan vetisiltä seuduilta Lake Charlesista. Sieltä sorainen tie on vienyt Texasin ja Los Angelesin kautta ja melko pitkän kaavan sai viedäkin ennen kuin paikka Pohjois-Amerikan naisartistien eturivistä löytyi. Lucindasta kuultiin isommin vasta, kun Mary Chapin Carpenter teki jättikantrihitin Williamsin sävellyksestä Passionate Kisses vuonna 1992 ja toi säveltäjälleen Grammyn parhaasta countrylaulusta. Henkilökohtaisen läpimurron Lucinda Williams teki vasta 1998, kun albumi Car Wheels on the Gravel Road ilmestyi. Matka oli pitkä, sillä hänen debyyttialbuminsa Ramblin’ ilmestyi jo 1979. Läpimurron lumo tavoitti meikäläisenkin ja seuraavat pitkäsoitot Essence (2001) ja World Without Tears (2003) olivat tanakassa kulutuksessa, mutta sitten Lucinda Williams jäi unholaan.

Lucinda Williams @ Finlandia-Talo

Lucinda Williams on ollut viimeisen vuosikymmenen aikana aktiivinen ja levyttänyt säännöllisesti kehuttuja albumikokonaisuuksia. Jostain syystä en vaan enää seurannut Williamsin uraa, kunnes kuulin talvella uutisen, että Lucinda saapuu ensi kertaa Suomeen loppukeväästä. En ostanut välittömästi lippua, koska hintapyyntö oli minusta kohtuuttoman kova ja pian ilmeni, että seuraavana päivänä samoilla lauteilla soittaisi duo Emmylou Harris & Rodney Crowell. Molemmat kuulostivat lähtökohtaisesti houkuttelevalta, mutta olin aikeissa jättää kummatkin väliin ja boikotoidakseni korkeita lipunhintoja. Mielestäni 69€ on kolmen hengen keikasta ja koruttomasta lavailmeestä liikaa, vaikka lauteilla olisi pyhempi kolminaisuus. Sama linja tuntuu olevan Finlandian kaikissa konserteissa. Musiikkitalon avajaisten jälkeen Finlandia-talo on avautunut entistä useammin stageksi monelle kiinnostavalle kevyen musiikin artistille, mutta jos liput ovat suolaisia näinä ylitarjonnan aikoina, joita en kuitenkaan musiikinharrastajana vastusta, niin salit eivät tule täyteen. Eilenkin Lucinda Williamsin keikalla parvi ammotti tyhjyyttään.

Finlandia-talon huono akustiikka on muodostunut yleiskäsitteeksi ja samaa mainetta kantaa Kulttuuritalo. Molemmat talot suunnitellut Alvar Aalto ei kantanut huolta talojen käyttötarkoituksesta ja paremman akustiikan eteen on jouduttu tekemään myöhemmin isoja remontteja. Eilen Lucinda Williams varsinkin kutosriviltä fiilisteltynä kuulosti kuitenkin hyvältä. Lucindan intiimissä illassa soitti hänen lisäkseen kitaristi Doug Pettibone ja basisti David Sutton. Sähköinen keikka ilman rumpalia vierastutti alkuun, mutta kannuttomuuteen tottui nopeasti ja etenkin jämäkän bassotyöskentelyn myötä. Lucinda komppasi pääosin akustisella, mutta aina välillä tarttui myös sähköiseen keppiin. Silti toivoisin rumpuja matkaan ensi kerralla.

Lucinda aloitti settinsä klo 20.20 ja soitti tunnin ja kolmen vartin mittaisen keikan. Ennen Lucindaa esiintyi kotimainen Irma Agiashvili, jota en ehtinyt kuuntelemaan. Lucinda otti yleisön haltuun heti parilla takuuvarmalla Gravel Road -albumin biisillä. Can’t Let Go ja Car Wheels on the Gravel Road saivat tanakat aplodit. Artisti oli hyvällä tuulella ja jutusteli biisien välissä letkeitä. Nuottiteline oli myös kovassa käytössä, mutta epäilemättä siksi, että Lucindan olisi helpompi päättää mitä seuraavaksi soittaisi. Nimittäin settilistan valinta vaikutti improvisoidulta. Biisejä Lucindalla riittää, vaikka läpimurto tapahtuikin vasta nelikymppisenä. Hänen tuorein albuminsa Blessed on parin vuoden takaa. Keikalla kuultiin pari uutta laulua, joista I Look at the World näkee varmasti päivänvalon Williamsin lupailemalla uudella albumilla.

Keikan parasta antia olivat Essence-albumilta löytyvä Blue, jonka tunnelmoi herkemmin kuin Fazerin sininen hetki. Real Live Bleeding Fingers And Broken Guitar Strings -biisin rouheista riffeistä voisi olla kateellinen monikin kitaravelho. Drunken Angel omistettiin Townes Van Zandtin ja Kurt Cobainin kaltaisille kohtalonsa nähneille kaiffareille. Tuoreimmalta Blessed–platalta kuultu Copenhagenia siivitti koskettava syntytarina. Lucinda oli taannoin Kööpenhaminassa keikalla, kun kuuli pitkäaikaisen ystävänsä ja managerin menehtyneen. Siitä syntyi tämä kaunis laulu. Biisintekijänä Lucinda on arvostettu ja Time-lehti nosti hänet vuonna 2002 parhaaksi amerikkalaisksi laulunkirjoittajaksi. Keikan kärkivetoja oli myös Change the locks, joka on konkreettinen erotilitys, ja jonka muuten Tom Petty coveroi onnistuneesti She’s the One -soundtrackille. Vuodet ovat karhentaneet Lucindan ääntä. Mieslaulajan raspia kehuttaisiin viskin rouhentamaksi, mutta enpä usko, että Williamskaan on lasiin sylkenyt. Silti ääni irtoaa välillä nuorekkaan kuulaasti. Encoressa Lucinda soitti viisi biisiä, joista suurin osa covereita. Nick Draken River Man toimi hienosti kuten myös Robert Johnsonin Stop Breakin’ Down Blues. Konsertin sinetöi Memphis Minnien Nothing Rambling.

Lucinda Williams on noussut Amerikan arvostettujempien naisartistien joukkoon ja sitä statusta tukee maailmanlaajuisesti myös jatkuvat vierailut usean artistin levyllä. Meille suomalaisille tuorein visiitti sijoituu Michael Monroen Sensory Overdrive -albumille, missä hänen taustalaulunsa tuovat Gone, Baby Gone –biisiin henkeä. Lucinda ei voinut tietenkään olla suitsuttamatta Monroeta ja amerikkalaiseen linjaan kuului kehua Helsinki cooliksi kaupungiksi. Ilta Finlandia-talossa oli palkitseva, vaikka hetken penkissäni jouduinkin taistelemaan nuokkumista vastaan. Syy ei ollut Lucinda Williamsin, vaan itse kullekin on varmasti tuttua kun istuu työlään päivän jälkeen salin hämärään lämpöön. Siksipä keikat pitääkin kuunnella seisaaltaan.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 8.5.2013

9 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Bruce Springsteen & E Street Band HK Areena, Turku 8.5.2013

Bruce Springsteen & E Street Band ehti palautua edellispäivän hikisestä vedosta vain 21 tuntia, kun pomo orkestereineen palasi HK Areenan lauteille. Olisiko bändin jätkiä auttanut toipumaan legendaarisen Dennis-pizzerian antimet, missä yhtye oli Brucea lukuunottamatta käynyt syömässä. Huhujen mukaan pomo oli havaittu jäähdyttelemässä Marina Palacen baarissa oluella. Meikäläiselle ensimmäinen kerta, kun näen peräkkäisinä päivinä saman artistin keikan. Monen muun kohdalla jäisi toinen setti näkemättä, sillä yleensä vaihtelua on vähän. Brucen suhteen ei ole riskiä, että näkisi saman shown toistamiseen. Statistiikkaa sen verran, että molemmat keikat tarjosivat 27 biisiä, mutta vain yhdeksän niistä oli samoja tiistaina ja keskiviikkona. Variaatiota siis riitti ja keikat olivat luonteeltaankin erilaiset. Jos Springsteen väsytti tiistaina itsensä yleisöä kosiskellessa, niin keskiviikkona rooli oli enemmän olla osa bändiä. Kyllä Bruce keskiviikkonakin riuhtoi paitansa märäksi, mutta muuten esitys ei ollut niin fyysinen kuin edellisenä päivänä.

Keikka alkoi tiistain tapaan 19.20 ja varsinaisen setin loputtua näytti keskiviikko jäävän lyhyemmäksi vedoksi, mutta pitempi encore venytti keikan samaan 2h 50min kestoon. Kellontarkkaa duunia ammattimiehiltä. Bruce nousi lauteille yksin akustisen kitaran kanssa ja starttasi illan I’ll Work For Your Love -biisillä. E Street Band liittyi seuraan, kun Magic (2007) -albumilta poimittu raita Long Walk Home veivattiin rutiininomaisesti. Siinä saattoi havaita pitkään reissanneesa muusikkoretkueessa koti-ikävää. Toisaalta jampat ovat karaistuneet viettämällä 40 vuotta matkalaukkuelämää. Pieniä taukoja puolitoista vuotta kestävällä kiertueella on, mutta kyllä vähän hengästyttää, kun bändin on jaksettava heinäkuun loppuun saakka. Syyskuullakin on vielä yksi saman kiertueen pistokeikka. Reippaita veteraaneja New Jerseystä ja siitä todisti seuraavaksi kuultu kova trio, kun The Ties That Bind, Out in the Street ja muhkeana sovituksena soitettu Atlantic City päästettiin irti. Silloin saattoi todeta tunnelman karanneen kattoon ja sulattaneen helposti Nummelinin jäädytetyn paidan. Keikka alkoi siis mielenkiintoisesti ja äänentoistokin kuulosti paremmalta kuin tiistaina.

Kiertue kantaa Wreckin’ Ball -albumin nimeä, mutta levyltä ei soitettu kuin kolme kappaletta. Onneksi, sillä muutamaa hienoa hetkeä lukuunottamatta albumi on heikko Springsteenin katalogissa. Jonkun muun artistin albumina, se kantaisi helposti klassikon leimaa. Minkäs teet kun herra on suoltanut sadoittain mestarillisia viisuja pöytälaatikkoon ja jakanut karkkeja runsaasti myös muille artesteille. Hyvä esimerkki on vasta postuumisti Darkness on the Edge of Townin jäämistöstä kasattu Promise (2010) -albumi, jolta eilen soitettiin ilopilleri Ain’t Good Enough for You. Vastapainoksi Bruce tarjosi synkempää materiaalia ja ensimmäistä kertaa koskaan elävänä: Wages of Sin löytyy ennenjulkaisemattomista lauluista kasatulta Tracks (1998) -boksilta. The Riverin loppuun Bruce pisti sellaiset ujellukset, että vaikea uskoa, että miehestä lähtee niin kirjava arsenaali ääntä. Ennen junnaavaa Shackled and Drawnia kultiin miellyttävä viisukvartetti, jonka aloitti yhdeksi illan kohokohdaksi noussut eeppinen Youngstown, missä Nils Lofgren laittoi hyrrän pyörimään, kuten myös päällekäyvä Murder Incorporated, missä taas liinapäinen pomon adjutantti Little Steven kepitti mukiinmenevät soolot. Tiistaina kaipailin biisejä Nebraska -albumilta ja keskiviikkona toive toteutui kun Johnny 99 rokkasi isosti ja Open All Night soitettiin svengaavana sovituksena. Sign request -osuus oli tiistaita niukempi ja ensimmäisenä Bruce valitsi kylteistä esikoisalbuminsa aloitusraidan Blinded by the Light, missä rumpali Max Weinberg ja perkussionisti Everett Bradley ottivat mittaa toisistaan. Ykkösalbumin harvoin veivattu letkeä Does This Bus Stop at 82nd Street? teki diehard-faneille eetvarttia.

Encoren aloitti elokuvallinen Racing in the Street, jonka kuulin ensimmäistä kertaa livenä ja kappas se oli viiltävä kymmenminuuttinen veto. Syntymäduo Born in the U.S.A ja Born to Run laittoivat kädet heilumaan ja pakollinen Dancing in the Dark tanssitti kansaa. Tosin vieressäni istuneeseen varttuneempaan rouvaan ei kipinät iskeneet, sillä kasvot olivat kivettyneet koko keikan ajan. Pientä hymyä nousi huulille, kun Bruce daivasi faniyleisön käsien päällä ja kutsui taas pikkukundin jeesaamaan lavalle Waitin’ On A Sunny Dayn aikana. Yleisön ikähaitari oli tuo lapsista eläkeläisiin, jotta ikään kuin koko kansan pertin roolia työväenluokan miljonääri kantaa. Kiertueen pakollinen finaaliveto Tenth Avenue Freeze-Out nostatti kädet lippaan, kun Clarence Clemons ja Danny Federici ilmestyivät tiistain tapaan screenille. Heput muistuttavat tosiasiasta, että mikään ei ole ikuista, mutta toisaalta elämän on jatkuttava. Koko show päättyi kuitenkin railakkaissa irkkutunnelmissa American Landin tahtiin. Keskiviikon settilistassa erosi aikaisempiin vetoihin nähden sillä, että ainuttakaan coveria ei kuultu, ei edes Springsteenin muille lahjoittamistaa lauluista.

Tiistain konsertti oli hitusen hittipitoisempi ja Brucen aktiivisempi vehkeily yleisön kanssa nosti sen rankingissa korkealle, mutta überfaneille keskiviikko oli monipuolisemman settilistan vuoksi palkitsevampi. Itse istuin molemmat keikat samassa katsomossa, mutta keskiviikkona lähempänä parven eturivissä, mistä lavalle näkyi erinomaisesti. Jos tiistain keikalla oli joitakin tyhjiä paikkoja ja kentälläkin väljempää, oli keskiviikkona areena miltei täynnä – permannolla oli enemmän tungosta ja hc-fanien osastokin pullisteli. On se kumma, kun ei tule ähky, vaikka kuuntelee pari päivää tuutin täydeltä Brucea. Pomon keikkojen lisäksi molempina iltoina vielä Springsteen jatkot tribuuttiorkesteri Ghost of Bruce Springsteen & E Street Bandin seurassa. Laskin, että kuulin yhdeksän tuntia pomon musiikkia livenä kahden päivän aikana. Kissanpäivät Bruce-narkkarille. Näitä elämyksiä ei kuitenkaan riitä loputtomasti. Bruce painaa varmasti tappiin, mutta näin massiivista bändikiertuetta tuskin enää montaa nähdään. E Street Bandilla on yhtä suuri merkitys allekirjoittaneelle kuin itse nokkamiehellä. Bruce pärjää yksinkin, mutta on parhaimmillaan E Street Bandin soittaessa taustalla. Haluanko, että Turun keikat jäävät viimeiseksi kerraksi nähdä kokoonpano estraadeilla. Mitäpä jos hankkisin vielä liput yhdelle keikalle ja vilkuttelisi kännykän valoja vaikka Pariisin hämärtyvässä illassa.

Bruce Springsteen & The E Street Band (US) @ HK Areena, Turku 7.5.2013

8 toukokuun, 2013 by keikkakeppi

Bruce Springsteenin fanien kelpaa. Vajaa kymmenen kuukautta on kulunut legendaarisesta kaikkien aikojen pisimmästä Helsingin Olympiastadionin keikasta ja äijä yhtyeineen heiluttaa Suomi-neidon helmoja taas. Tällä kertaa Turussa, missä nakkihalliksi kutsuttu HK-Areena täyttyi varsinaissuomalaisista keltanokista ja valtakunnan hardcore-faneista. Bruce Springsteen & The E Street Band soitti eilen kuudennen keikkansa, kun ensimmäisestä vierailusta on tasan vuosikymmen aikaa. Springsteenin esikoisjulkaisu Greetings from Asbury Park, New Jersey (1973) viettää 40-vuotisjulkaisujuhlaa ja enpä voi muuta kuin haaveilla olleeni mukana niissä ensimmäisissä kolmessakymmenessä vuodessa. Onneksi menneisiin vuosiin pääsee kuuntelemalla Brucen kuolematonta musiikkia ja lukemalla kirjallisuutta, joista tuore Peter Ames Carlinin elämäkerta Bruce paljastaa taas jotain uutta myyttisestä miehestä ja raihnaisista Jersey Shoren ajoista.

Bruce soitti tiistai-illassa 2h 50min keikan. Se on Springsteenin viime kesän vetoon verrattuna tynkä. 27 biisillä katettu pöytä oli taas täynnä herkkullisia hittejä ja maittavia harvinaisuuksia. Paino oli 1980-90-2000-lukujen tuotannossa, sillä maestron parhaalta 1970-luvulta kuultiin vain viisi kappaletta ja niistäkin Thunder Road, Born to Run ja Tenth Avenue Freeze-Out encoressa, joka muuten vedettiin Areenan täydessä loisteputkivalaistuksessa. Kertoi ehkä jotain illan avoimesta tunnelmasta. Bruce oli hulppealla tuulella ja laittoi jälleen kerran itsensä likoon. Harva 63-vuotias vetelisi crowd surfingia eturivin fanien käsien päällä, mutta Bruce murtaa ennakkoluulot. Miehen antaumuksellisuus onkin hurmoksellisen messun avaintekijä.

The E Street Bandin jäsenistö on harventunut muutaman viime vuoden aikana. Enää Bruce ei näytä ovea, vaan poistumistie on luonnollinen. Ensin lähti urkumestari Danny ”Phantom” Federici melanooman viemänä ja sitten saksofonistisuuruus Clarens ”The Big Man” Clemons menehtyi aivoverenkiertohäiriön jälkiseurauksiin. Molempien jättämät aukot ovat valtavat, mutta onpa heille löytyneet kelpo tuuraajat. Charles Giordano paikkaa Federciä asianmukaisesti ja Clemonsin veljenpoika Jake Clemons on saanut lisää tilaa karismaattisen setänsä tontilla. Mutta eivät he kuitenkaan täytä täysin niitä saappaita, joissa mestarit tukevasti seisoivat. Jokin spiritti puuttuu.

Nykyisen E Street Bandin ainoa alkuperäisjäsen on basisti Garry Tallent. Hän veivasi jo Springsteenin Dr. Zoom and the Sonic Boom virityksessä. Eilisen keikan aikana seurasin tarkemmin siniseen kauluspaitaan ja tummanharmaaseen pukuun sonnustautunutta E Street bandin eleetöntä luottopakkia. Vielä Wild, Innocent & E Street Shuffle (1973) levyn aikaan mies näytti partoineen grunge-jeesukselta. Mitä kertoo miehestä lempinimi “The Foundation of the E-Street Nation”? Nykyään Tallent vaikuttaa virkamieheltä ja sellaista myös kamerat karttavat. Katsomosta tuli seurattua screeniä tiuhaan ja kertaakaan en nähnyt Tallentin kasvoja freimeissä, en edes yhteiskumarruksessa tai Pay Me My Money Down -letkajenkan aikana. Joko se oli monikameraohjaajan tarkoituksenmukaisuutta, sattumaa tai komento pomolta. Viulusti Soozie Tyrell ja pianisti Roy ”The Professor” Bittan kuten koko takarivin torvikopla näkyi usein screenillä. Kaikkiaan lauteilla heilui 17 muusikkoa eli eräänlaisesta sinfoniaorkesterista on kyse. Jos vielä 1970-luvulla yhtye esiintyi kirjavissa rantapummien garderoobeissa, niin nyt joukkue esiintyy yhtenäisissä tummissa asuissa.

Keikan kohokohtia olivat harvoin soitettu Brilliant Disguise, joka itse asiassa esitettiin Wrecking Ball -kiertueella ensimmäistä kertaa. Tunnel Of Love (1987) -albumin parisuhteen päättymistä puiva hymni sai nyt Max ”Mighty One” Weinbergilta tymäkän kannutuksen. Mukava pala oli myös This Hard Land, jonka Bruce omisti samaa nimeä kantavalle suomalaiselle faniklubille. Perinteeksi muodostunut sign request -osuus tarjosi väkevän version Pink Cadillacista, joka erottautui muista kylteistä sillä, että siinä oli vain auto vaaleanpunaisella pahvilla. Samoin aniharvoin veivattu From Small Things (Big Things One Day Come) oli raikas toive. Kipalehan löytyy levytettynä vain Dave Edmundsin mainiolta D.E. 7th -albumilta. Kylttipyynnöt tuleva hc-faneilta, jotka osaavat toivoa juuri biisejä, jota ei ilmeisimmin soiteta.

Muuten Brucen setti oli aika yllätyksetön. Darlington County ja Two Hearts nousivat esiin kuten Patti Smithille kyhätty Because the Night. Olisin toivonut enemmän rohkeampia valintoja vaikka Nebraska (1982) tai lähes hyljätyltä Human Touch (1992) -albumeilta. Waitin’ on a Sunny Dayn aikana Bruce nappasi lauteille hädin tuskin 10-vuotiaan pikkupojan, joka sai vetää kertosäkeet koko areenalle. Illan sympatiapisteet oli jaettu. Keikan perussetin päättänyt Land of Hope and Dreams on ottanut komeasti finaalipaikan ja vie E Street junan pienelle huilille ennen runsasta encorea. Jälkilöylyt tarjosivat viisi kappaletta, joista ensimmäisen Bruce esitti akustisesti soolona. Bruce kaivoi vielä yhden yleisökyltin esiin: Queen of the Supermarket on monen parjaama Bruce-viisu, mutta nyt siitä kuultiin riipaisevan kaunis versio. Bruce itsekin huikkasi ”A Masterpiece”.

Kiertueelta on kantautunut mutinaa, että Bruce ja kumppanit ovat heittäneet rutiininomaisia vetoja, mutta eilen Bruce oli vilpittömän hyvällä tuulella ja bändi hieman kauhtuneenakin trimmattu. Wrecking Ball -kiertue on kestänyt vuoden ja koko tellus on kierretty ympäri. Europpassakin ollaan jo toista kertaa. Ihme, että eläikää lähestyvä karavaani jaksaa kulkea. Ehkä eilisen pirteyden takana on uusi ympäristö. Bruce on rampannut pääosin stadioneilla, koska massaa riittää koko universumista kuulemaan rockin evankelistaa. Intiimi areenakeikka oli näin olen harvinaista herkkua. Turkuhalli osoittautui kelpo mestaksi ja asettui jopa Hartwall areenan edelle. Viime kesän stadionkeikan hinta 69€ oli kääntynyt toisin päin. Nyt G-katsomosta maksettu tiketti maksoi 96€, mutta väkeä oli vajaa neljäsosa vähemmän kuulemassa. Ihan kohtuullista. Eilinen ei nouse viime kesän klassikkokeikan edelle, mutta pätkii joitain aikasempia vetoja. Eipä Bruce ole vielä koskaan pettänyt eikä tule pettämään, koska mies on ahkera, tunnollinen ja itsekurin omaava ammattilainen. Epäilemättä mies poksuttaa niin kauan kuin veri virtaa suonissa. Turun ensimmäisen keikan arvoa nostaa edellä mainittu Bruce-kirja. Luepa miehen tarina ja loppuunkin kalutuista biiseistä löytyy uutta henkeä, kun tietää taustalta jonkun hauskan anekdootin.

Keikkakeppi

Elävän musiikin ystäville

Avainsana-arkisto: konsertti