Seurasin Pimeys -yhtyeen uraa melko tiiviisti sekä levylautasella että keikoilla sen vuosikymmenen mitä yhtye ehti olla olemassa. Pimeys oli raikas tuulahdus kotimaan indiepoprock-skenessä ja ehti tuottaa neljä tasokasta albumia. Ei jäänyt kauaksi, että yhtyeestä olisi tullut koko kansan suosikki, uusi Egotrippi, mutta juuri ennen suurempaa läpimurtoa yhtye lopetti yllättäen toimintansa muutama vuosi sitten. Valitettavasti tiet eivät eronneet ilman kärhämiä, josta Helsingin sanomatkin raportoi (HS 21.4.2021), mutta eipä siinä mitään uutta, taiteilijoiden näkemyserot ovat törmäilleet ennenkin.
Kauan ei haavoja nuoltu, kun lauluntekijäkaksikko Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pistivät tahoillaan sooloprojektit pystyyn. Heti ensimmäisiä julkaisuja kuunnellessa tuntui, että yksittäisistä onnistumisia lukuun ottamatta kumpikaan ei oikein pääse samaan laatuun albumikokonaisuuden mittakaavassa. Vajaa kolme vuotta Pimeyden hajoamisen jälkeen Pekka Nisu on ollut enemmän musiikin osalta valokeiloissa. Hän julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa Lauhanmaa ja todistaa lauluntekijänä, että hän on saanut kasaan nipullisen biisejä, joka toimii erityisesti kokonaisuutena.
Pekka Nisun kaksi ensimmäistä albumia tarjosi tarttuvia yksittäisiä kappaleita, mutta Lauhanmaata hän on lähtenyt rakentamaan temaattisena pakettina, joka kumpuaa artistin omista juurista Huittisten sikapitäjästä. Nisu on kirjoittanut kappaleita, jotka käsittelevät maaseudun näivettymistä henkilökohtaiselta tasolta, mutta toisaalta myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Albumi on kannanotto olematta kuitenkaan osoitteleva, koska viestit kulkevat luontevasti osana itsenäisiä kerronnallisia lauluja, joissa esikuvat löytyvät sydänmaanrokin suurilta kuten John Cougar Mellencamp tai Bruce Springsteen. Pekka Nisun maaseutulaulut soivat kuitenkin ilman riuskaa vääntöä, niissä on lohduttomuuden seassa herkkyyttä, iloa ja kaipuuta. Hän katsoo kaupunkilaisen silmin mennyttä aikaa, joka ei enää palaa.
Pekka Nisu aloitti uuden albumin myötä kiertueen Espoon Sellosalista, joka oli tuskin puolillaan väkeä. Istuvassa katsomossa väljyys haittaa enemmän kuin klubissa, missä jengi voi kerääntyä lavan eteen seisoskelemaan. Lieneekö tiedotus jäänyt vajaalle. Yleisön puute ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan Pekka Nisua ja hänen bändiänsä. Viisihenkinen kokoonpanon soitanta lähti pienen alkujäykkyyden jälkeen rullaamaan varsin mallikkaasti. Basistina toimi Jukkis Virtanen, joten lavalla nähtiin puolet alkuperäisestä Pimeydestä, vaikkakaan yhtään vanhaa kappaletta ei soitettu vanhan yhtyeen repertuaarista. Valinta oli oikea, sillä ilta oli Lauhanmaan. Nisun aiemmilta albumeilta riittää omiakin biisejä ohjelmiston jatkeeksi.
Pekka Nisu bändeineen soitti Lauhanmaan kappaleet miltei levyltä tutussa järjestyksessä. Onnistuneimmat hetket keikka tarjosi rauhallisimmissa kappaleissa Askeleet ja Nyt kun oon jo menettänyt sinut. Vauhtikantri Jouni kuulostaa alkuun lähes ärsyttävä rallatukselta kertsinsä puolesta, mutta pinnan alta aukeaa mainio kertomus maatilan kesätyöntekijästä. Täyteläisimmin soundi soi, kun Jiri Kuronen nousi lavalle vierailemaan haitarin kanssa upeissa kappaleissa Huittisten Hirvenpää ja Jatkaja. Yhtyeen muut jäsenet olivat Axel Virkkunen kitarassa, Julius Sihvonen koskettimissa ja Ville Hatanpää rummuissa. Kaikki soittajat osallistuivat aktiivisesti myös laulamaan stemmoja. Keikan encoressa soitanta yltyi ilotteluun, kun Vapaa maa ja Näin susta unta soivat riemukkaasti. Viimeinen kappale Suomen kesä osat 1 & 2 nousi Springsteeniaanisiin sfääreihin Junglelandin jalan jäljissä. Pastissi on kuitenkin varsin häpeilemätön ja siksi komea laulu. Jostain mielenperukoilta alkoi välkkyä ajatus, miltä kappale kuulostaisi Pate Mustajärven laulamana.
Weeping Willows on Pohjoismaiden melodramaattisin bändi. Bändin biisit ovat sanoitukseltaan sopivan simppeleitä ja suomalaisen sielunmaisemaan istuvaa paatoksellista tunteisiin vetoavaa tilitystä. Koskettavat melodiat raastavat sydäntä ja bändi kuulostaa kuin Agents, Scott Walker ja Morrissey olisivat pistäneet hynttyyt yhteen. Fanikuntaa on sen verran Suomessakin, että bändi on viikon sisään kiertänyt maata aina Oulua myöten. Suomen kiertue päättyi Espoon Sellosaliin.
Sellosali on mainio konserttipaikka. Akustiikassakaan ei ole yleensä ongelmia. Tällä kertaa soundi kuulosti kuitenkin vähän kolkolta samaan tapaan kuin Kulttuuritalossa. Se ei kuitenkaan haitannut menoa. Weeping Willows soitti reilun puolentoista tunnin keikan ilman väliaikaa. Mielellään olisin kuunnellut muutaman biisin lisää, mutta tämä jätti nälkää. Yleisö oli tyytyväinen konserttiin ja tanakka taputus takasi encoren. Presence (2004) -albumilta löytyvä rokkaavampi Stairs aloitti kolmen kappaleen ylimääräisen osuuden. Sen perään kuultiin yhtyeen ainoa iso hitti Touch Me, joka löytyy Into the Light (2001) -platalta. Konsertin päätti odotetusti läpimurtokappale Broken Promised Land. 
mutta hallitusti biisejä tukevat riffit. Joshua James itse keskittyi komppaamaan akustisella kitarallaan, mutta istui mies hetkeksi flyygelin ääreen. Coulomben stemmalaulu sai kahden miehen orkesterin kuulostamaan isommalta kokoonpanolta. James soitti pelkästään omaa tuotantoa ja mikäpä sitä soittaessa, kun osaa säveltää varsin laadukasta tavaraa. Valtayleisöä nuoleskelevat hitit puuttuvat, mutta biiseissä on imua. Ennalta en ollut kuunnellut Jamesin koko tuotantoa läpi, mutta tämän esityksen jälkeen en pane vastaan. Joshua James julkaisi vuonna 2012 komean albumin From The Top Of Willamette Mountain, jolta kuultiin useampikin Erityisesti Ghost in the Town, So Did I nousivat esiin. Eikä ollut suuri yllätys, että Joshua James kutsui ystävänsä lavalle ja esitti heidän kanssaan muutaman kappaleen. Poijärven viulu, Kuokkasen ukulele ja Haaviston steel-kitarointi jos mitkä sopivat Jamesin ja Coulomben kaveriksi, mutta miksaaja ei osannut tässä kohtaa hoitaa hommaansa, vaan jätti suomalaisten soiton miltei kuulumattomiin.
Keikkakeppi 