Broideissa on poweria. New Orleansilaiset Saengerin apteekkariveljekset perustivat peräti 61 teatteria viime vuosisadan alussa. Alabaman Mobileen he rakennuttivat 1927 teatterin, joka vetää lähes 2000 katsojaa. Talo on edelleen kulttuurin pääpyhättö kaupungissa. Arkkitehtoonisesti korskea rakennus on ottanut vaikutteita renessanssista ja kreikan mytologiasta.
Veljesvoimaa oli tarjolla myös illan ohjelmassa. The Avett Brotherson Pohjois-Carolinasta kotoisin oleva bändi, jonka perustivat Seth ja Scott Avett. Matkan varrella mukaan ovat liittyneet basisti, viulusti Bob Crawford ja sellisti Joe Kwon. Kiertueella heitä vahvistavat rumpali Mike Marshja kosketinsoittaja Bonnie Avett-Rini. Scott soittaa banjoa, mutta myös pianoa, kun taas Seth on kitaran varressa. Molemmat vuorottelevat päävokaaleissa, mutta eritoten heidän laulutaidot pääsevät esiin stemmalauluissa, joihin myös Joe Kwon liittyy mukaan aika ajoin.
The Avett Brothers on vuonna 2000 alkaneen uransa aikana noussut folkrokin ja americanan eturivistöön. Rick Rubinin tuottama I and Love and You(2009) oli heidän läpimurtonsa. Sen jälkeen he ovat rynnineet listoilla kärkikahinoihin useasti. The Avett Brothers putoaa selvästi valkoihoiseen yleisöön ja laajalla ikäskaalalla. Nimittäin yhtään afroamerikkalaista ei konsertissa näkynyt. Loppuunmyyty teatteri oli ruutupaitoja täynnä aina teineistä varttuneeseen yleisöön. The Avett Brothers tarjoaa puhtoista musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Seth ja Scott ovat muutenkin mallikelpoisia, monelle unelmien vävypoikia. Yleisön reaktiot muistuttivat kärjistetysti sitä, mitä The Beatles aiheutti aikoinaan.
Yhtyeen suosio oli nähtävissä myös lippujen hinnoissa. Kalleimmista sai pulittaa lähes 100 dollaria ja ylimmän piippuhyllynkin liput olivat 56 taalaa. Onneksi on stubhub.com, jonka kautta saattaa löytää loppuunmyytyihin tapahtumiin tikettejä. Usein lippuja saa sitä halvemmalla, mitä lähempänä konserttia malttaa kärkkyä. Kuten nyt muutama tunti ennen esitystä, sain lipun välityskuluineen 20 dollarilla, vaikkakin teatterin piippuhyllyltä.
The Avett Brothers antoi odottaa 20 minuuttia ennen kuin nousivat lavalle. Yhtye soitti yltäkylläisen parituntisen keikan, joka alkupuolelta vaikutti tuoreelta ja innostavalta. Ei taso loppua kohden laantunut, mutta biisit alkoivat toistaa itseään. Ohjelmisto oli rakennettu huolella, missä tunnelmat vaihtuivat hempeästä yleisön tanssittamiseen. Huumoriakin jaettiin, mutta meikäläiseen sanaleikittely ei pudonnut. Yleisöllä oli kuitenkin kivaa ja enpä muista nähneeni vähään aikaan vastaavaa yleisöä, joka teatterin valtavaa parvea myöten nousi seisomaan.
The Avett Brothers tekee sitä samaa mitä Mumford & Sons Euroopan puolella. Perinnemusaa massoille. Ja hyyä niin, jos biisit ovat vielä kelvollisia. Bändin isoimmat hitit ovat I and Love and You ja No Hard Feelings sekä turhanpäiväinen rallatus Ain’t No Man. Yhtyeeltä on odotettavissa uusi albumi lähiaikoina, sillä ennen pitkää kiertuetta yhtye on julkaissut pari uutta singleä Trouble Letting Go ja Neapolitan Sky. Molemmat ovat mutkattomia kappaleita, jotka pitävät bändin samalla Pohjois-Amerikkaa kiertävällä radalla.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Kun tarjolla oli pikkubussillinen hyvää seuraa ja mahdollisuus murtaa ennakkoluuloja, en kieltäytynyt tarjouksesta nähdä Cheekin vihonviimeinen keikka. Lauantai huipensi Cheekendin tai Cheekonlopun tai mihin kaikkeen hänen posketonta nimeä onkaan väännetty. Menomatkalla totesin tietäväni neljä Cheekin kappaletta, vaikka valmistauduin konserttiin katsomalla JP Siilin ohjaaman Veljeni Vartija-elokuvan ja tuoreen Aki Linnanahteen Kuka muu muka?-dokumentin. Kumpikaan teos ei antanut täydellistä vastausta kysymykseen mikä tekee Cheekistä niin vetovoimaisen.
Spektaakkelin paikaksi valittu Lahden mäkimonttu teki tapahtumasta mielenkiintoisen. Cheekin telemark-alastuloa katsoi kahtena peräkkäisenä iltana peräti kuusikymmentä tuhatta jaripuikkosta paikan päällä ja suorana TV-vastaanottimien ääressä enemmän kuin mäkihyppyä. Ihmismassa amfiteatterin muotoisessa montussa oli näyttävä, mutta pyrotekniikkaa ja visualisointeja annosteltiin liikaa. Konsertti oli pompöösi, jossa ei ollut oikein draaman kaarta. Alusta alkaen paahdettiin kaasu pohjassa niin hyvässä ja pahassa. Sama kuin katsoisi toimintaelokuvaa, joka olisi tauotonta toimintaa. Kyllä Cheek jaksaa. Keikka kesti kaksi ja puoli tuntia, jonka aikana mies juoksi enemmän kuin aktiiviliikkuja, ja jos katsoo hänen sykemittariansa, niin varmasti anaerobisella tasolla. Bändi osaa hommansa. Eturivin vieraat juhlistavat luonnollisesti viimeistä valssia. Kaikki on tyylillä ja huolella hoidettu ilotulituksia myöten. Kuka muu muka olisi tarjonnut vastaavat puitteet, ei edes moni ulkomaan tähtivieras.
Silti lähden kotiin samassa mielentilassa. Mietin miksi tämä ei mene ihoni alle ja miksi tämä koskettaa niin monia muita. Vieressäni yhteislauluun osallistuivat niin miehet kuin naiset. He eivät olleet niitä joita olen nähnyt Hämeenlinnan suurissa raskaan rokin tapahtumissa, he eivät olleet niitä joita olen kohdannut Flow-festivaaleilla tai Pori Jazzeilla. Keitä he ovat? He ovat sitä tavallista ABC-kansaa, joita meistä on eniten ja jotka tarvitsevat esikuvia yhtä lailla kuten minäkin. Mutta erilaisia. He liikuttuvat Vain elämää -ohjelman ääressä ja haluavat tuttua ja turvallista. Millainen tämä maailma olisikaan, jos kaikki pitäisivät samoista asioista.
Konserttiin mennessä en pitänyt yhdestäkään kappaleesta, mutta sen verran annan siimaa takaisin, että lähtiessäni yksi biisi jäi mieleen: Jippikayjei, hyväntuulinen poppisräppi, jonka radiossa soidessa en välttämättä vaihda kanavaa. Jare Henrik Tiihonen on vielä nuori, joten tuskin hän musiikkia jättää lopullisesti. Hän voi vielä yllättää ja tulla takaisin vaikka folk-artistina. Se vasta olisi elämää. Cheek teki urallaan kuitenkin uroteon suomenkieliselle räpille, siitä tuli koko kansan iskelmää. Hän ei tehnyt sitä yksin, mutta antoi sille ensimmäisenä kasvot televisiossa. Suhtautuminen Cheekin ei kotiin palatessani ollut muuttunut suuremmin, mutta ymmärrykseni vähän.
Savoyssa Nits esitti tuoreen albumin kokonaisuudessaan, mikä kertoo bändin luottavan uuteen materiaalinsa. He eivät jumita paikallaan soittaen vanhoja varmoja kappaleita, vaan kunnianhimoisesti treenaavat uudet kappaleet live-kuntoon. Angst on todellakin mainio albumi. Nits soitti kaksiosaisessa konsertissaan myös tutumpia säveliä vuosien varrelta. Ensimmäinen setti kesti tunnin ja 30 minuutin väliajan jälkeen saatiin kuulla vielä toinen tunti. Konserttilippu permannolle miksauspöydän taakse maksoi 42€, mikä ei ollut kuin viisi euroa enemmän kuin kuusi vuotta sitten
Keikka ei pettänyt. Uusista biiseistä Flowershop Forget-Me-Not ja Cow with Spleen nousevat helposti keikkasuosikeiksi tulevaisuudessakin. Vanhoista biiseistä J.O.S Days soitettiin hieman liian suoraviivaisesti, josta sen sävykkyys hieman kärsi. Tähän lienee syy, että olen tykästynyt liikaa alkuperäiseen albumiversioon. Henk Hofstede on mainio viihdyttäjä. Sivistynyt mies on mainio tarinankertoja, jonka jutustelun lomassa on helppo asettua sodanjälkeisen Amsterdamin kaduille. Pockets of Rain kappaleen taustalla nähtiin arkistomateriaalia meteorologi Kari Nyströmin sääennustuksista. Nits osaa lokalisoinnin, mutta ihmekös, sillä Suomeen inspiroi heitä erityisesti.
Ursus Factorylla on ollut jo Suomessa muutaman vuoden kovan livebändin maine. Ensimmäinen pitkäsoitto julkaistiin viime vuonna ja sitä ennen yhtyeen tuotanto oli parin EP:n varassa. Keikkaa yhtye on tahkonnut paljon ja katusoittohistoria on loksauttanut kaverusten soiton kohdilleen. Ursus factory soittaa vinksahtelevan grooven omaavaa garagerockia, jossa on mukana kaikki kliseet, mutta virkistävästi. On sitä ennenkin nähty kukkoilua, kuten Ripatti kaivellessaan pallejaan tai Pelkosen revitellessään kitaraansa kuin Prince.
Ritchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.
Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.
Silti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.
New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. 
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Keikkakeppi 