Avainsana-arkisto: Helsinki

Tuntematon's avatar

Ane Brun (Nor), Horace Andy and Dub Asante (Jam), Saint Etienne (UK), The Black Keys (US), Chromatics (US) @ Flow Festival, Helsinki 11.8.2012

by

Ane Brun Flow’ssa. Kuva: Jyrki Arnikari

Flow’n lauantain starttasi norjalainen Ane Brun, joka on keijujen kuningatar niin äänensä kuin olemuksensa puolesta. Valkoiseen pakkasrouvan huntukaapuun pukeutunut nainen on uljas ilmestys ja kun suu aukeaa, lähtee sellainen satakielen kujerrus, jota ei ihan päivittäin kuule. Jos eilinen Lykke Li on vaikuttava, menee Ane Brun meikäläisen mittapuulla vaaksan verran edelle. Tällä naisella on järisyttävän kaunis ääni. En ollut nähnyt Anea aikaisemmin ja nyt ison bändin kanssa esiintynyt Brun otti Nokia Blue Tentin komeasti haltuun. Biisirepertuaari ei ollut järin tuttuja, mutta jokaisen laulun tulkinta oli samaan aikaan riipaisevan koskettavaa ja ällistyttävän kaunista. Lopussa dynaaminen Do You Remember pisti teltan viimeistään sekaisin.

Sitten lauantain anti jatkuikin hengailun merkeissä, mikä on myös oleellista festaroinnissa. Ja siinä tohinassa meinasi unohtua Horace Andy and Dub Asante, jota ennalta pidin mielenkiintoisena. Horace on pitkän linjan jamaikalaismuusikko, joka on vetänyt reaggaeta jo 1970-luvun alussa, mutta nousi Massicve Attackin kanssa tehdystä yhteistyöstä suurempaan tietoisuuteen 1990-luvun alun trip hop -aallonharjalla. Nyt keikka meni kuitenkin perinteisen reggaen tahdissa ja se sopi mainiosti lauantain aurinkoiseen keliin. Kovin hyvin en päässyt sisään, sillä kesken keikalle saapuminen ja 50m päästä toljotettuna jäi vähän etäiseksi. Horacen läpimurtohitti Skylarking ja Bill Withers -cover  Ain’t No Sunshine When She Gone ovat aina lempeitä kuunneltavia.

Brittiläinen Saint Etienne on ollut hieman ristiriitainen tuttavuus. Hienoja pop-kappaleita on rustattu jo 1990-luvun alusta. Välillä ollaan oltu tauolla, mutta nyt taas kehutun paluulevyn Words and Music by Saint Etienne värkännyt yhtye on taas valokeilassa. Bändiä en ole nähnyt aiemmin, mutta nyt nousi listalle – pakko nähdä. Hienosti laulut toimivatkin, mutta on se lavapreesens vähän tätimäinen, mitä tulee laulaja Sarah Cracknellin esiintymiseen. Konevelhot Bob Stanley and Pete Wiggs seistä tönöttävät jäykkinä syntikoidensa takana. Muutama Saint Etiennen biisi on tukevasti klassikkoasemassa kuten He’s On The Phone tai You’re In A Bad Way, mutta kyllä tätä kuuntelee melkein mieluummin levyltä kuin livenä. Sehän se elektropopin ongelma yleensä on, ettei elävän yleisön edessä patsastelu tuo paljon lisäarvoa. Yksi bändin tunnetuimmista kappaleista on jälleen kerran Neil Young -cover Only Love Can Break Your Heart, mikä taas omasta näkökulmasta katsottuna on Saint Etiennen ärsyttävimpiä biisejä.

Lauantain kiistattoman pääesintyjän tittelin nappasi ohiolainen The Black Keys, joka on autotallirockin ja bluespoljennon pohjalta noussut nopeasti käsittämättömääns suosioon. Edellinen Brothers –albumi ja sinkkubiisi Tighten Up aloittivat nousukiidon, jolle viime vuotinen El Camino –pitkäsoitto antoi vaan lisää potkua. Lonely Boy on soinut kiivaasti radioissa ja sai päälavan edustalla jengin yltuiöpäiseen heiluntaan. The Black Keys on duo, jonka kiertueella tukena ovat kosketinsoittaja ja basisti. Melkein ilman heitäkin kitaristi-laulaja Dan Auerbach ja rumpali Patrick Carney pärjäisivät. Sen verran jytky duo kyseessä. Tunnin mittaisella keikalla oli alusta asti upea draivi. Keikka starttasi maanisella Howlin’ For You – stygellä ja siitä sitten kuultiinkiin liuta bluespohjaista groovea aina encoreen saakka, joka alkoi Everlasting Lightilla jatkui vielä parin biisin verran. Laulaja Dan vetää sielukkaasti ja Patrick mäiskii antaumuksella kannuja. Tämä bändi pysyy varmasti vielä pitkään ihmisten huulilla, kunhan ei vaan käy samoin kuin Kings of Leonille, joka latistui heti kun saavutti valtavirran suosiota.

The Black Keysien jälkeen takki oli suht tyhjä, mutta piti vielä änkeytyä Nokia Black Tentiin, missä elektrobändien eturiviin astellut Chromatics heitti meikäläisen osalta festareiden päätöskeikan. Uuden albumin nimibiisi Kill For Love imaisi mukaansa Jesus and The Mary Chainin ja New Orderin kyllästämiin hämyisiin tunnelmiin, mutta myös vanhemmat suosikit Lady ja In the City toimivat hyvin. Keikan päätti kaksi coveria, joista ensimmäisenä kuultu Kate Bushin Running Up That Hill jäi kyllä esikuvansa taakse, mutta vikana kuultu jälleen kerran yksi Neil Young cover Into the Black  kuulosti mielenkiintoisen harsoiselta versiolta. Kill For Love -albumia pitää kuulostella tarkemmin.

Flow on rytmimusiikin riemujuhla, kesän komeasti päättävä festivaali. Neljä päivää olisi nähnyt 160€ hintaan, mutta kahdesta päivästä sai maksaa 110€. Pieni ero koko hoitoon, mutta harvalla on saumaa olla humussa koko aikaa, koska tapahtumaan kuuluu kuin kuuluukin voimia kuluttavaa sosiaalista hippailua. Ensi vuonna voisi yrittää laittaa focuksen vielä enemmän esiintyviin artisteihin, sillä kovin monta kiinnostavaa jäi näkemättä. Saa nähdä pystyykö, sillä tietyn tavan sitä on kehittänyt festaroida. Jotta Flow’sta nauttii vielä enemmän, kannattaa käyttää aikaa ennakkotutkimiseen. Se on helppoa näinä Spotify ja Youtube-aikoina.

Tuntematon's avatar

Tamikrest (ML), Miike Snow (Swe), Lykke Li (Swe), Charles Bradley and His Extraordinaires (US) @ Flow Festival, Helsinki 10.8.2012

by

Flow Festival on nelipäiväinen musiikin riemujuhla, johon tänä vuonna oli mahdollisuus osallistua perjantaina ja lauantaina. Keskiviikon  Bon Iver jäi hieman kalvelemaan, varsinkin kun muiden paikalla olleiden todistajanlausunnot ovat olleet pääsosin ylistäviä. Sunnuntain Björk ja Feist saavat odottaa myös toista mahdollisuutta.

Flow on muutamassa vuodessa noussut yhdeksi maan tärkeimmistä festivaaleista. Flow’lla on rasitteena snobi hipsterileima ja se jakaa mielipiteitä voimakkaasti. Mutta niinhän pitääkin, makuasioista jos mistä, on mukavinta kiistellä. Joku on väittänyt, että Flow on näyttäytymispaikka, missä musa ei olekaan pääasia, mutta mielestäni Flow jos mikä pystyy aistiherkästi poimimaan kiinnostavan ohjelmiston. Urbaani tarjonta voi tuntua iskelmä- ja hevikansasta erikoisuuden tavoittelulta, kun listalla ei olekaan  niitä Radio Novan tuttuja viisuja, vaan elektropoppia, aavikkobluesia ja monenmoista indie-yrittäjää. Eikä mitään ilmeistä. Ohjelmisto saattaa vaikuttaa marginaaliselta, vaikka joukossa on toki isojakin nimiä. Täytyy nostaa kuitenkin hattua ohjelmistosuunnittelijoille, joilla on näkemystä ja pystyvät tarjoamaan laajan skaalan tuntemattomia bändejä ja toisaalta tutumpia herkkuja hittilistoilta, jotka ovat jollakin tavalla ajassa kiinni. Stadionluokan Red Hot Chili Peppereitä tai Bruce Springsteeniä ei Flow’ssa näy, vaikka puolet jengistä niistäkin varmasti diggaa. Flow on uuden äärellä, mutta on onnistunut joka vuosi nappaaman myös mielenkiintoisen klassikkoartistin kuten tänä vuonna haaviin saatu Bobby Womack, joka tosin suureksi pettymykseksi joutui perumaan keikkansa. Peruuntumista tuli tänä vuonna Flow’n kirous, sillä myös odotettu Frank Ocean jätti Flow’n väliin ääniongelmiensa vuoksi. Tästä huolimatta tapahtuman line-up oli kova ja mielenkiintoisia nimiä riitti.

Tamikrest

Perjantain ensimmäinen täky oli Pohjois-Malista kotoisin oleva Tamikrest. Bändi soitti alueen mielenkiintoisimmalla lavalla. Nimittäin Wastelands on kuin pieni amfiteatteri, jonka päällä leijuu valtava pallo. Ehdin tutustua Tamikrestiin ennalta ja odotukset olivat kovat. Saharan autiomaan Tuareg-kansaa edustava Tamikrest on vangitseva kokemus. Nuoren Bob Marleyn näköinen Ousmane Ag Mossan liidaama bändi yhdistää tuaregilaista perinnetietoista musiikkia länismaiseen rock – blues -poljentoon ja nousi ehkä koko Flow kiinnostavimmaksi esiintyjäksi. Viime vuonna julkaistu Toumastin-levy on vakuuttava tekele. Yhtyeen hypnoottinen, sähkökitaravetoinen soundi imaisee mukaansa ja eikä tahdo päästää irti. Erityisesti Aratan N Tinariwen on huikea näyte bändin biisintekotaidoista.

Seuraavana tsekkasin ruotsalaista Miike Snow’ta joka nousi päälavalle  Frank Oceanin tilalle. Miike Snow’n mahtipontinen elektropoppis toimi hyvin isolla lavalla. Elokuun hämärtyvässä illassa näyttävä show oli edukseen. Bändi ei ollut Animal-hittiä lukuunottamatta entuudestaan kovin tuttu, mutta yllätti iloisesti. Uuden Happy to You -albumin biiseistä Devil’s Work, The Wave, Pretender ja Paddling Out toimivat komeasti. Jenkki Andrew Wyatt laulaa mainiosti ja ruotsalaiset Christian Karlsson ja Pontus Winnberg  pitävät pumppua kasassa.

Perjantain pääesintyjä Lykke Li on ollut kovassa nosteessa ja saavuttanut Suomessakin vankan fanipohjan viime vuotisen Wounded Rhymes -levyn ansiosta. I Follow Rivers -sai Suvilahden asfaltin tärisemään ja viiltävän kaunis veto kuultiin myös Sadness Is A Blessing -biisistä. Lykke Li on tummasävyisen popin kiistattomia mestareita ja kolkuttelee kärkipaikkoja skandinavian naisartistien kaartissa. Päälavan sijaan olisin kyllä katsonut artistia mieluummin intiimissä teltassa.

Charles Bradley and His Extraordinaires

Yksi odotetuimpia Flow-artisteja oli Charles Bradley and His Extraordinaires, jonka perinnetietoiseen souliin ehdin ennalta hieman tutustua. Mies ei tarjoa mitään uutta, mutta tekee klassisen soulinsa lähes samalla intensiteetillä ja karismalla kuin esikuvansa James Brown. Reilu kuuskymppinen kaveri ei ole eilisen teeren poika, vaikka onkin vasta tehnyt yhden täyspitkän albumin. Mies on elättänyt itseään kokkina ja James Brown-imitaattorina, mutta nyt on ura lähtenyt vakuuttavasti liikkelle omalla tuotannolla. Toki settiin mahtuu mainio versio Neil Youngin Heart of Goldista. Komea päätös ekalle festaripäivälle. Veikkaan, että Bobby Womack olisi jäänyt kakkoseksi, jos olisi keikan pystynyt terveydeltään vetämään.

Edellisestä Flow’sta on pari vuotta ja alue oli muuttunut edukseen. Lakiko niin sanoo tai mikä lie päähänpisto, on vetää alueelle kaistoja ja kulkuväyliä minne ei saa viedä juomia. Koko aluehan on K-18. Aina myös maristaan tarjoilujen hinnoista. Oluttölkin sai 7€ hintaan, mikä on aika normaalia festarihinnastoa. Ei niitä kovin montaa voi siihen hintaan juoda. Sapuskapuoli on taas muihin festareihin nähden omaa luokkaansa. Kyllä kelpaa ravintotietoisten syödä, kun löytyy luomua ja sushia. WC-alueita on vain kolme ja nekin turhan etäällä alueen laidoilla. Miesten puolelle ei ole jonoja, mutta matkaa on sen verran, ettei viitsi alvariinsa juosta tarpeillaan. Suosituimmaksi WC:ksi paljastui alueen ytimessä ollut Lämpö-ravintola. Siellä tosin jonottivat kundien lisäksi myös mimmit. Unisex-tunnelma kuvaa hyvin Flow’n vapaamielistä meininkiä.

Suvilahti on hulppea alue kaupunkifestarille. Vanha teollisuusalue kaasukelloineen tekevät miljööstä persoonallisen. Asfalttalue ei ole ehkä kaikkein mukavin alusta patsastella tuntitolkulla, mutta onneksi takapihan nurtsialueella voi hengähtää aina välillä. Ja mikä Flow’ssa parasta pääsee yöksi kotiin keräämään voimia uuteen päivään – metrolla.

Tuntematon's avatar

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US) @ Tavastia, Helsinki 1.8.2012

by

Southside Johnny  & The Asbury Jukes on monelle se sivutuote, joka on tullut Bruce Springsteenin faniuden kylkiäisenä. Samalla tavalla itsekin löysin artistin, mutta minulle Southside Johnnysta on kasvanut Brucen merkittävä sielun veli. Asiaan vaikuttaa luonnollisesti se, että Johnny on kotoisin samoilta New Jerseyn rantamilta kuin itse pomo ja soittaa soulin ja rytmibluesin kuorruttamaa Heartland Rockia.

Southside Johnny kantaa huikeaa keikkamainetta, jonka myötä hän on saanut suuren kulttisuosion. Johnny aloitti samalla Asbury Parkin legendaarisella Upstage clubilla 40 vuotta sitten kuten Bruce ja Miami Steve, joksi Steven van Zandtia silloin kutsuttiin. Heillä oli jopa yhteisiä bändivirityksiä, kunnes Brucen purjeet saivat aiemmin tuulta allensa. Southside Johnnyn kynä ei vain ole ollut koskaan yhtä terävä kuin kahdella muulla Asbury Parkin muskettisoturilla. Johnny on tehnyt useita biisejä myös, mutta ne alkupään parhaat albumit ovat pääosin van Zandtin ja Springsteenin säveltämiä. Johnny ei ole ehkä ollut levy-yhtiöiden suhteen yhtä onnekas kuin Bruce ja Steven, mutta tästä huolimatta ja näiden edellä mainittujen herrojen avustuksella noussut lähtemättömästi lajityyppinsä tähdistöön. Nykyään Southside Johnny oikealta nimeltään Johnny Lyon liidaa omaa Leroy records -labelia.

Southside Johnny on karismaattinen tulkitsija ja valettu nimenomaan klubiympäristöön. Kuvitelkaa miltä tuntuisi olla Brucen keikoilla alle tuhannen hengen rock-luolassa. Tavastian kokoisia saleja Southside Johnny & Asbury Jukes juuri kiertää ja antaa mahdollisuuden sille unelmalle, mitä Brucen kanssa ei ole voinut enää vuoden 1975 jälkeen tavoittaa, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Siksipä Tavastian keikka on ollut yksi kaikkien aikojen odotetuimpia. Monta kertaa on haaveiltu kanssauskovaisten parissa matkaa Amsterdamin Paradisoon tai naapurimaahan, missä Jukesit ovat useammin vierailleet. Edellisestä Suomen soolokeikastakin on jo vierähtänyt 19 vuotta. Nyt ilmoitus konsertista tuli aivan puun takaa ja kun se vielä asettui kalenterissa Brucen keikan jälkeiselle päivälle, niin jestas sitä odotti enemmän kuin joulupukkia lapsuudessa. 35€ lippu tuli hankittua luonnollisesti sinä päivänä, kun ne tulivat myyntiin. Samalla aloin leikitellä ajatuksella, että jompi kumpi vierailisi toistensa lavalla. Ei näkynyt jetlagista kärsivää Southside Johnnya stadionilla laulamassa I Don’t Want to go Home -biisiä pomon kanssa, eikä nähty Brucea tai realistisempaa vaihtoehtoa Little Steveniä Jukesien keikalla.

Southside Johnny on vuoden Brucea vanhempi ja jokusen kilon tuhdimmassa kunnossa. Ei varmasti elä yhtä kurinalaista elämää ja saattaa napsauttaa Jack Danielsitkin aika ajoin, mutta hyvässä iskussa näytti kaveri silti olevan. Jos veti Bruce stadionilla ennätyspitkän keikan, veti klubimittoihin nähden Southside Johnny myös maratonin. 2h 40min on Tavastian hikisessä salissa melkoinen annos. Tupakoimattomasta salista ollaan saatu nauttia jo vuosia, mutta silti Tavastian ilmastointi ei ole ihan parasta a-luokkaa, vaikka välillä ilmastointi puhalsi viileämpiä tuulahduksia. Jopa itse Southside Johnny vertasi luolaa nihkeään New Orleansiin. Tästä syystä ja toki myös keikan rakenteellisesta muodosta setti tuntui ylipitkältä. Vajaa pari tuntia olisi ollut kompakti paketti.

Southside Johnny Setlist @ Tavastia, Helsinki

Keikka alkoi pari minuuttia ilmoitetusta myöhässä, joka oli mukavan varhainen puoli kymmenen arki-iltaan. Startterina kuultiin tiukka veto This Time’s It’s For Real, joka on kakkosalbumin nimiraita. Fiilis oli korkealla ja rock-rukouksiin oli vastattu. Sitten I Played The Fool jatkoi samaan malliin. Viisu on umpikovalta Hearts of Stone -albumilta, jonka nimiraitaa vongattiin jo keikan alkupuoliskolla yleisöstä lähetetyllä paperilapulla. Brucen kynäilemää toivebiisiä saatiin kuitenkin odottaa encoreen saakka. Kolmantena kuultiin viimeisimmältä Pills and Ammo -albumilta Harder Than it Looks, joka on todiste siitä, että osaa se eteläpuolen jussikin säveltää tarttuvan rallin. Tunteikas Love on the Wrong Side of Town jatkoi huikeaa settiä. Ensimmäinen puoli tuntia oli todella timmi aloitus. Seuraava tunti olikin tasapaksumpi, josta osa meni turhaan sekoiluun ja keskinäiseen kukkoiluun lähinnä kosketinsoittaja Jeff Kazeen ja Johnnyn välillä. Onneksi ohjemistoon osui helmiä kuten Without Love, Next to you ja Got to Be A Better Way Home.  Illan yllättävin pätkä kuultiin The Feverin yhteydessä, kun Jukesit vetivät leikittelevän version Ben E. Kingin Spanish Harlemista. Rouhea versio kajautettiin myös The Rolling Stonesien Happy -biisistä johon oli ujutettu osio Let it Bleedistä. Lopussa Trapped Again ja Talk to Me posautti Tavastian äijävoittoisen yleisön kirjaimellisesti ilmaan. Toisen encoren aloitti vuoden 1991 Van Zandtin comeback-yhteistyönä tehdyltä Better Days-levyltä kuultu railakas I’ve Been Working Too Hard.

Jos on Bruce Springsteen evankelista, niin Southside Johnny omaa stand up -koomikon lahjoja. Mies on terävä sanoissaan, mutta perinteisen lavakomiikalle totutun itseironian sijaan huumori oli silkkaa sarkasmia. Ivan perusuhri oli pääosin kosketinsoittaja Kazee, mutta myös yleisöstä möläyttäneet saivat napakasti takaisin. Suomen kieli sai myös kuulla outoutensa Finnish – Flamish sekoituksena. Muutenkin Southside Johnny osoitti improvisaatiokykyä vetämällä yleisöhokemasta come on tosta vaan biisin, johon Jukesit myös liittyivät hetken jamitteluun. Samoin Aretha Franklinin Chain of Fools syntyi mikinjalustan naputtelusta.

Alkuperäisiä Asbury Jukes-jäseniä ei nykykokoonpanossa ole, mutta siitä huolimatta nuoremmista kavereista koottu bändi svengasi hyvin ja silmin nähden jäbät nauttivat soittamisesta Southside Johnnyn ympärillä. Kaikki kundit ovat myös laulutaitoisia ja sekös sopii moneen yhteishoilotukseen. Kukin pääsi myös vuorollaan ottamaan lavan keskiön haltuun ja vetämään soolonsa. Saksofonisti Jeff Isley oli ehkä tyypeistä karismaattisin.

Ylioptimistinen toive nähdä Bruce tai Little Steven lauteilla korvattiin Markus Nordengstrengillä. En osannut vielä arvata, että Mare nousee sisäänjuontamisen jälkeen myös lavalle soittamaan. Toki alkupuheissaan Southside Johnny kehui uutta tuttavuutta Latebirdseihin. Mistähän moinen? Mare osaa toki Amerikan rockin aakkoset, mutta myös hengailun heidän ympärillään. Nordenstrengille vierailu oli varmasti unelma, mutta yleisölle esitys ei tuonut lisäarvoa. Joka tapauksessa hienoa, että Mare pääsi vetämään kaksi biisiä täydelle salille sankarinsa seurassa. Ensimmäisenä kuultiin The Bandin The Weight ja toisena saman bändin coveroima, mutta alkuperäisesti Lefty Frizzelin tunnetuksi tekekämä countryklassikko Long Black Vail.

Keikan päätyttyä Southside Johnny jäi istumaan lavan reunalle bänditoveriensa kanssa jakamaan nimikirjoituksia. Nyt on sitten plakkarissa itse sankarin nimi kuten myös Jeff Kazeen ja kitaristi  Glenn Alexanderin hutaistu allekirjoitus. Mitäpä aikamies tekee nimmareilla, mutta onhan se vaan siistiä olla tyytyväinen fani.

Brucelta saimme tiistaina näytön siitä, mitä on antautuminen yleisölle. Samaa sydän verellä -linjaa pitää myös veriveljensä Southside Johnny, jonka paita kastui myös aika haipakkaa keikan kuluessa. Ennen kuin ruutupaita oli aivan läpimärkä, näin rinnassa pitkään sydämen muotoisen hikiläiskän. Tällaisia mielikuvia synnyttää parhaimmillaan heartland rock.

ps. Sain julkaistavaksi valokuvan Southside Johnnysta by Pasi Rytkönen. Suosittelen käymistä kaverin sivuilla katsomassa myös muita rautaisesti ikuistettuja keikkahetkiä: www.facebook.com/PasiRytkonenPhoto

Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & The E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki 31.7.2012

by

Silhuetissa jäntevä hahmo seisoo kevyessä haara-asennossa, kädessään Telecaster-kitara ja taustalla avautuu ihmismeri. Hahmo kääntyy ja nostaa kädet ylös ja kymmentuhatpäinen yleisö lainehtii aalloissa. Tämä mies lavalla on pomo.

Vuonna 1949 New Jerseyn Freeholdissa, jota myös fariseusten seurassa kutsutaan luvatuksi maaksi, syntynyt Bruce Springsteen on ehkä kaikkein kirkkain helmi ja todiste siitä, että rock on ikuinen nuoruus. Iästä huolimatta. Springsteenin poikkeuksellinen lahjakkuus ja tarmokkuus huomattiin jo yli neljäkymmentä vuotta sitten ja ensiksi levy-yhtiön mestarit yrittivät leipoa miehestä folk-tähteä Bob Dylanin tapaan. No, olisi Springsteen siihenkin muottiin taipunut ja sittemmin todistanut taitavansa myös folkin muutamalla albumilla. Springsteen loi kuitenkin oman tyylilajinsa heartland rock, johon on toki muitakin liitetty Tom Pettya ja Southside Johnnya myöten. Springsteen on lajinsa ylivoimainen kuningas tai The Boss kuten häntä todella kutsutaan. Tämän lempinimen herra sai jo silloin kun stadioneille oli vielä vuosia matkaa. Mies nimittäin maksoi bändinsä jätkille palkan ja pomohan se on, joka lyö setelit käteen keikan jälkeen. Maailmassa ei ole montaa ihmistä, jotka lähes kaikki tuntevat vain etunimeltä. On eräs Elvis ja tämä Bruce.

Eilinen konsertti Helsingissä oli Springsteenin neljäs kerta Suomessa, keikkoja on toki vuoden 2003 Rising-kiertueen tuplakeikka mukaan laskettuna viisi. Jokainen keikka on ollut mammuttimainen ja osoitus siitä, että Bruce Springsteen on syntynyt viihdyttämään yleisöä. Kolme tuntia on kulunut helposti ja huomaamatta. Joskus tunnin keikkakin voi olla tuskallinen kokemus, mutta Springsteenin seurassa ei ole sitä ongelmaa. Brucea ja mitä tahansa stadionsankaria pitää muuten aina kuunnella kentällä, katsomoiden penkit ovat jalkapallon katselua varten. Eilinen Wrecking Ball -kiertueen Euroopan osuuden päättänyt Helsingin konsertti taisi saada Springsteenin kaikkien aikojen pisimmän keikan tittelin. Kellotin kestoksi 4h 10min. Keikan finaalissa oli venytyksen makua, mutta hurmoksellisessa tunnelmassa sen ei olisi toivonut loppuvan koskaan. Sitä todellakin yhtyi viimeisten biisien joukossa kuultuun Southside Johnny & The Asbury Jukes biisin sanoihin I Don’t Want to Go Home. Tämä biisi on muuten Steven Van Zandtin käsialaa.

Brucen taustalla hääräävä mestarillinen E Street Band on kärsinyt viime aikoina alkuperäisten jäsenten kadosta. Ensiksi menehtyi Danny Federici ja vuosi sitten myös Clarens Clemons siirtyi saksofoneineen ikuisten muistojen bändiin. Clemonsia saatiin korvaamaan veljen poika Jake Clemons ja hyvin jätkä päräyttikin. Ihan sinne eturiviin setänsä vakipaikalle ei rookie vielä päässyt, vaan veteli siellä muun torvisektion jatkeena. Pidemmissä sooloissa kuten Dancing in the Darkissa, pääsi Jake lavan keskiöön. Laskin lavalla soittaneen kaikkiaan 16 muusikkoa, joten voidaan puhua E Street Big Bandista. Tällä kokoonpanolla tavoitettiin niin gospel-tunnelmat kuin herkät folk-fiilikset. Ainoa ketä en havainnut lavalla oli Brucen vaimo Patti Scialfa.

Bruce aloitti kohteliaasti sanomalla hyvää iltaa suomeksi ja näytti olevan hyvässä kondiksessa muutenkin. Eipä sitä neljän tunnin vetoja ihan keskenkuntoisena vetäisikään. Miehen ääni kuulosti jopa paremmalta kuin viimeksi Tampereen Ratinassa 2009. Bändi on soittanut kiertuellaan runsaasti John Fogertyn tuotantoa ja Helsingissä saatiin kuulla ensi kertaa Rocking All Over the World. Springsteenin kynästä on lähtenyt niin monta omaa mestariteosta, ettei covereita tarvitsisi soittaa lainkaan. Brucepa kunniottaa rock-historiaa ja haluaa esittää sellaisia viisuja jotka ovat olleet hänelle merkittäviä esikuvia uran alussa ja omaa tyyliä luodessa kuten Detroit Medleyssä ja konsertin päättäneissä Twist & Shoutissa kuultiin. Jackie Wilsonin tunnetuksi tekemä (Your Love Keeps Lifting Me) Higher and Higher sai sellaisen messiaanisen käsittelyn, että Olympiastadion oli nousta ilmaan. Tällä coverilla tehtiin tosin niitä minuuttejakin keikkaan, mutta ansaitusti.

E Street Band esitti reilu 30 biisiä ja jos biiseistä laskee sämplet ja pätkät mukaan, on määrä liki 40. Ja etenkin jos huomioi vielä ne 5 bisiiä, jotka Bruce veti yksistään ennen varsinaisen keikan alkua. En nähnyt tätä lämmittelyä, sillä tähtäsin vasta oletettuun aloitusaikaan, joka piti olla klo 19. Keikka tosin alkoi vasta 19.48. Springsteenin keikoilla on ollut jo perinteistä, että yleisö heiluttelee pahvilappuja toivebiiseistä, joita maestro sitten aina yllätykseksi noukkii lavalle. Tällä kertaa Bruce nappasi kiertueneitsekasteen saaneen Light of Dayn ja veti sen kuin tosta vaan bändin kanssa. E Streetin Bandin keikkakunto on aina ollut tunnetusti kova ja jokaiselle kiertueelle on treenattu iso satsi biisejä soittokuntoon. Tässä täytyy nyt kuitenkin tuottaa pieni paljastus, sillä  kuulemma  ennen konserttia Springsteenin apurit jakavat toivebiisipahveja hardcore-faneille. Tosin tämä on tietoa kylän miehiltä, eikä tarkkaa omin silmin nähtyä todistetta asiasta ole.  Hyvinkin voin uskoa tätä väitettä. Käsikirjoitetaan ne teatterinäytelmätkin. Tärkeintä, että yleisö viihtyy. Toki siellä on varmasti sydämestä omin käsin tehtyjä pahvilappuja.

Omiksi suosikeiksi keikan sadosta nousivat ikihyvä The Night, väkevästi vedetty Prove it All Night, harvoin livenä kuultu Darlington County, Because the Night, missä Nils Lofgren pääsi näyttämään kitarasoolotaitonsa  ja aina yhtä vaikuttava Clarens Clemonsin bändiin liittymisen ajoista kertova Tenth Avenue Freeze Out. Biisi keskeytettiin tyylikkäästi ja The Big Man sai Screenillä oman ansaitun muistohetkensä. Uudesta tuotannosta Shackled and Drawn jytisi parhaiten ja tietenkin varsinaisen keikan päättänyt Land of Hope and Dreams. Keväällä julkaistu Wrecking Ball -albumi on mielestäni yksi pomon kehnoimmista. Epätasainen kokonaisuus, joka on tuotettu tylsän keskitien rockiksi ja kun biiseihin ei olla saatu tarpeeksi ideaa on tungettu epäluontevaa irkkupoljentoa, vaikka toki Brucella onkin puoliksi irlantilaiset juuret. Silti levyllä on hetkensä ja se on osoitus miehen tuotteliaisuudesta ja luovuuden ehtymättömyydestä. Ja mikä parasta uudet biisit toimivat livenä yllättävän hyvin.

Konserttilava on massiivinen, mutta koruton. Springsteenin keikalla on aina tärkeintä sisältö, eivätkä kolossiaaliset monumentit ja pyrotekniikat. Lavan toisessa kulmassa liehui Suomen lippu ja toisessa kulmassa oli itseensä kiertynyt Yhdysvaltain lippu. Olihan keikassa valtiovierailun fiilistä, sillä katsomossa istui ex-pressa Tarja Halonen. Se ei ollut ihme, että lopun hittiputkessa Tarjakin jammasi innostuneesti, mutta myös samassa seurueessa ollut Päivi Räsänen alkoi hillitysti heilumaan. Sisäasianministerin ekat kaksi tuntia meni kännykkää näppäillessä, vaikka evankelistaa olikin tullut kuulemaan. Bruce on luvatusta maasta ja omaa saarnaamisen suhteen profeetan taidot.

Nähdyistä Brucen keikoista eilinen spektaakkeli nousi kun nousikin vuoden 2008 Helsingin keikan ohi ja osoitti sen, että parhaimmillaan stadionkeikkallakin voi tuntea olevansa lähellä artistia, vaikka välimatkaa onkin 50 metriä. Bruce on syntynyt lähtemään ja esiintymään ihmisten edessä. Yhtä hyvin hän voisi vetää puolentoista tunnin hittiputkikeikan ja vetää hillot himaan, mutta kun laji on miehelle intohimo ja hinnoittelukin maltillista, ei voi valittaa. Kenttälippu maksoi 69€ eli sellaiset 17 euroa per tunti. Ei riistä tämä pomo.