Kun nuorena poikana aloin käydä pop- ja rock-historian peruskoulua, istuin usein kirjaston musiikkiosaston kuuntelukopissa ja kahlasin läpi albumi albumilta tärkeitä 1960-luvun klassikoita. Jossain vaiheessa beat- ja rhythm&blues -pohjainen musiikki alkoi kallistua myös psykedeelisemman rockin suuntaan. Levylautaselle astuivat Love, The Moody Blues ja Procol Harum. Kukin teki tavallaan vaikutuksen ja jonkin verran fiilistelin orkestereiden repertuaaria. Sitten vanhat mestarit jäivät sivuun, eivät unholaan, mutta sinne ylähyllylle pölyttymään.

Vuonna 2013 edellä mainitut dinosaurikset ovat yhä voimissaan. Tosin Love toimii ilman edesmennyttä johtohahmoansa. Nimittäin Arhtur Lee menehtyi 2006 ja bändi kulkee nyttemmin Love Revisited nimellä. Sen sijaan  The Moody Blues ja Procol Harum kiertävät edelleen elinvoimaisina alkuperäisten poppamiestensä vetäminä. Procol Harumin pääjehu on käytännössä aina ollut bändin perustaja Gary Brooker. Vuonna 1967 aloittaneista bändikavereista urkuri Matthew Fisher lähti lätkimään 2003. Muutama vuosi tämän jälkeen Fisher nosti kanteen koskien tekijänoikeusriitaa, jotka liittyivät orkesterin kansallishymniin A Whiter Shade of Pale. Mielikuva Procol Harumin musiikista syntyy Gary Brookerin vahvasta persoonallisesta laulannasta, mutta myös Hammond -uruilla luodusta soundista, jonka alkuperäinen seppä taas on Matthew Fisher. Hän oli myös yksi ikonisimman kappaleen tekijöistä, mutta sai siitä krediitin vasta oikeuden päätöksen turvin 42 vuotta myöhemmin. Siihen asti kuusi miljoonaa kopiota myyneen jättihitin puntatukot olivat menneet Brookerin ja bändin hovisanoittajan Keith Reidin taskuun.

Kulttuuritalo on suomalaisen populaarimusiikin keikkapaikkojen tärkeimpiä temppeleitä jos puhutaan paikassa esiintyneistä artisteista. Mainittakoon Jimi Hendrix ja Led Zeppelin esimerkkeinä. Alvar Aallon suunnittelema talo on kaunis arkkitehtuuriltaan ja vajaat 1400 henkeä vetävänä salina varsin toimiva. Kulttuuritalo oli remontissa reilut puolitoista vuotta ja palasi ruotuun vasta vähän aikaa sitten. Nyt olikin mielenkiintoista tarkastaa millaisen ilmeen talo oli saanut. Kultsaa on haukuttu aina akustiikastaan kaikuisaksi, mutta täytyy muistaa, että Alvar Aalto suunnitteli talon 1950-luvulla akustisille konserteille. Tänä päivänä kaikuongelma koskee nimenomaan sähköisiä esityksiä. Remontin jäljistä ei osunut mitään silmiin pistävää, mutta tavoite onkin ollut saada paikka näyttämään alkuperäiseltä. Akustiikan eteen ei suunnitelmista huolimatta tehty mitään ja se sama jumppasalimainen kaiku häiritsikin edelleen ainakin laitamille F-katsomoon, missä kuuntelin keikan. Äänentoistoon ja tekniikkaan oli kuitenkin satsattu, joten akustiikan voi sanoa himpun verran parantuneen.

Procol Harumin keikalla akustiikkaongelmat eivät haitanneet kuin ajoittain. Sävykkäästi Shine on Brightly -biisillä alkanut keikka vei mukanaan. Kakkosena kuultu Pandora’s Box on kestävä klassikko ja siitä mieleen nousi mainio cover-tulkinta Hermes, jonka Pepe Willberg teki Suomeksi. Homburg toi vahvimmin mieleen ne ensihetket Procol Harumin kanssa kirjaston kopissa. Kaleidoscope ja As Strong as Samson vakuuttivat vahvoina versioina. Keikan kohokohdaksi nousi aina niin eeppinen Grand Hotel.

Keikka alkoi 19.30, joka on itse asiassa arki-iltaan mainio aloitusaika. Puoli kahdeksaksi ehtii töistä kiirehtimättä ja ilta ei veny liian pitkäksi. Kulttuuritalon konserteissa on usein väliaika, mikä paikoin istuu ohjelmaan, mutta usein se on pakollinen voimistelu, jossa jengi tungeksii baaritiskille, vessaan ja tupakalle ehtimättä tehdä mitään kunnolla, kun ympärillä velloo toistatuhatta ihmistä ja kapasiteetit ovat vajavaisia. Ilman väliaikaa keikalle kertyi kestoa reilu tunti ja kolme varttia.

Toinen setti tuntui ekaa puoliskoon verrattuna aavistuksen laimeammalta, vaikka väkevästi starttatiin The VIP Room -biisillä, joka on bändin tuoreinta materiaalia kymmenen vuoden takaa. Sitten meno vähän rauhoittui, kunnes Broken Barricades nosti taas leukaa ylöspäin. Millä mittakaavalla mitattuna tahansa A Whiter Shade of Pale on ansainnut paikkansa Telluksen rock-klassikoiden Hall of Famessa, mutta valitettavasti mestariteos on myös puhki kulutettu ja rutkasti coveroitu, vaikkakin Paleface teki raikkaan version Kalpeaakin kalpeampaa vuonna 2010. Yli-ilmeisyydestään huolimatta A Whiter Shade of Pale esitettiin kuitenkin arvonsa mukaisesti ja nykyinen urkuristi Josh Phillips taikoi Hammondista taatut äänivyöryt. Varsinaisen setin päätti tyylikäs A Salty Dog. Sitten Gary Brooker ja kumppanit kumarsivat pitkään ja saivat ansaitut taputukset. Enpä muista kuulleeni yhtä vaativaa encoren vonkausta. Jälkiruokaa saatiin odottaa pitkä tovi, mutta lopulta Conquistador hyvästeli tyytyväisen yleisön.

Ilta Kulttuuritalossa oli onnistunut. Sali oli täynnä, taisi ainoa vapaa paikka olla vieressäni. Lava oli koruton, vain valojen ja yhden taustakankaan somistama. Taustafondissa hämmensi alkuun Shine on Brightly -albumin kannesta jäljitelty ”flyygelikitara”, jonka ylle oli rukattu Yhdysvaltain lippu. Procol Harum on erittäin brittiläinen bändi, mutta Gary Brooker paljasti, että kangas oli valmistettu taannoista jenkkikiertuetta varten. Kiertuebudjetti on oltava nihkeä, jos ei Eurooppaa varten pystytä visuaalisuutta päivittämään. Olkoonkin niin, että bändi luottaa auditiivisuuteensa, joka maalaa mielikuviin vahvat maisemat.

Jos huitelee Gary Brooker lähempänä seitsemääkymmentä, niin sen huomaa ainostaan herrasmiehen charmantista olemuksesta. Laulu ja pianon soitto kulkee,  juttu luistaa ja ironiset vitsit putoavat katsomon puolelle. Ei ihme, että kunniaa tehtiin seisaaltaan. Yleisö oli luonnollisesti varttuneempaa, mutta oli ilo bongata joukosta myös populaarimusiikinhistoriasta kiinnostunutta nuorempaa sakkia. Juniorimman väen keskuudessa tapahtuu muuten paljon vähemmän rasittavaa möläyttelyä, mihin taas muutama vanha humaltunut jäärä sortui Kultuuritalossa saadakseen huomiota. Konserttisalin hiljaiset suvannot on helppo keskeyttää huutamalla jotain älyvapaata, vaikkakin yrittäisi olla kunnioittava. Onneksi Brooker otti yleisöstä tulleet möläytykset huumorilla. Yhden jampan hän epäili olevan Turusta, koska ei saanut mitään selvää äijän Turkish-kielestä.