Avainsana-arkisto: Kulttuuritalo

Tuntematon's avatar

Pixies (US), Big Special (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 14.8.2024

by

Vaihtoehtorokista nousee aika ajoin nimiä, jotka kolkuttelevat valtavirtaa. Pixies teki sen 1980-luvun lopulla ja piti kirkasta liekkiä yllä 1990-luvun alussa, kunnes alkoi hautautua grungen alle. Yhtye on vaikuttanut moneen yhtyeeseen ja kuuntelijakunta on ollut uskollista.

Vuonna 1986 Bostonissa perustetun yhtyeen matka on ollut vaikuttava, vaikka taukoakin on pidetty pitempiä periodeja. Historiaan ei ole kuitenkaan mahtunut kuin yksi Suomen vierailu Joensuun Ilosaarirokissa 2017. Yhtye nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran. Vuosi sitten myyntiin tulleet liput myivät hetkessä loppuun, joten lisäkeikalle oli tarvetta. Osallistuin ensimmäisenä myyntiin tulleeseen keskiviikkoiseen tykitykseen.

Pixies on tehnyt oman sukupolvensa faneihin pysyvän jäljen, sillä varsin omistautuneen oloista kaiffaria yleisössä esiintyi. Ilahduttavaa oli nähdä myös nuorempaa sukupolvea paikalla, ei isäpappojen maanittelemana, vaan ihan omasta tahdosta kaveriporukalla. Kahden loppuunmyydyn konsertin perusteella olisi Pixies voinut täyttää jäähallin ainakin black box -versiona, mutta hyvä näin; akustisista haasteistaan huolimatta Kulttuuritalo on konserttipaikkana ainutlaatuinen. 

Pixiesiä lämmitti Big Special, jota tuli hieman ennakkoon kuunneltua ja sen perusteella päätin ehtiä paikalla ajoissa. Kysessä on duo, jonka muodostavat laulaja Joe Hicklin ja rumpali Callum Moloney. He ovat punkduo olematta kuitenkaan pelkästään punk, vaan kaikkea mahdollista spoken wordista, bluesiin ja soulahtavaan fiilistelyyn. Mikä oleellisinta, yhtyeellä oli käsikirjoitettu show, joka toimi. Hicklinin rooli oli täyttää lava karismallaan, kun taas Moloney hoiti seremoniamestarin tehtävät rumpalin asemista – tai ei hän tahtonut jakkarallaan pysyä – sillä kaveri ampaisi välillä salin takalehtereille saakka. Hetkittäin molemmat sankarit vaelsivat yleisön seassa. Keikan kiehtovuus oli pitkälti juuri tässä mietityssä ja yllättävässä 45 minuuttisessa.

Yhtyeessä on potentiaalia ja muutamassa biisissä on ainesta kestokuunteluun. Vielä kun saavat pari isoa hittiä lupaavan vastajulkaistun esikoislevynsä Postindustrial Hometown Blues jatkeeksi, niin suosio voin nousta uusiin sfääreihin. Moloney jakoi läpi keikan huvittavasti peukkuja, jotka saivat vastapeukkuja yleisöstä ansaitusti.

Pixies asetti itselleen haasteita valitsemalla lämmittelijäksi artistin, joka veti vertoja pääesiintyjälle. Pixies ei ollut huono, ainoastaan tylsä. Molemmat artistit paukuttivat kovalla volyymilla, joten alakerrasta oli hankittava korvatulpat, jotka aina syövät sävyä ja fiilistä musiikin kuuntelusta vähintään 30%. Reilun parin tunnin paahto olisi kyllä jättänyt jälkensä kuulottimiin.  Pixies soitti puolitoistatuntisen keikan, johon oli mahdutettu peräti 28 kappaletta. Kertoo kappaleiden napakkuudesta, mutta myös välispiikkien puutteesta. Jos Big Special hallitsi yleisön välisen vuorovaikutuksen, niin Pixies siitä vähät välitti. Tietty viileys kuuluu rokkenrolliin, mutta jos ei hitustakaan yritä miellyttää yleisöä, niin se syö esityksen lumoa.

Pixies soittaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Laulaja-kitaristi Black Francis vastaa yhtyeen biiseistä ja on lavalla vahva olemus ja ääni kantaa yhä. Kitaristi Joey Santiago ei ole virtuoosi, vaan riffittelee paikoin kömpelöstikin. Rumpali David Lovering hoitaa hommansa, mutta Big Specialin eloisan Moloneyn jälkeen tuntui hänkin kesyltä. Ainoa rooli, joka yhtyeessä on vaihtunut on basistin virka. Miehisessä ympäristössä, varsinkin vielä 1980-luvulla, naisbasisti oli raikas lisä bändeissä. Sonic Youth lienee ollut Pixiesinkin esikuva, missä Kim Gordonin rooli oli keskeinen. Pixies-yhtyeen alkuperäinen basisti Kim Deal jatkaa edelleen The Breedersin keulilla. Hänen jälkeensä Paz Lenchantin palveli yhtyettä kymmenisen vuotta ja nyt on vuorossa Emma Richardson, joka tuo virtaa yhtyeeseen. Bassolinjat ovat merkittävässä roolissa Pixiesin musiikissa ja Emma lunasti paikkansa hienosti. 

Biisit soitettiin liukuhihnalta ja dramaturgian tajua ei settilistassa kummemmin nähty. Illan ehdoton kohokohta oli Debaser, joka on yhtyeen merkkiteokselta Doolittle (1989). Biisissä oli sitä voimaa, jota esitys olisi kaivannut enemmänkin. Isot hitit Where is My Mind ja Here Comes Your Man menettivät merkitystään laahaavuudessaan. Monkey Gone to Heaven on yhtyeen parhaimmistoa ja onnistui tehtävässään. Uusista kappaleista Chicken teki pientä vaikutusta taustalauluineen. Keikka todisti, että Pixies osaa hommansa ja eikä hommaa viedä vain nostalgian varassa, mutta samalla muistutti miksei yhtyeestä koskaan tullut valtavirtaa: hittejä ja tarttuvia biisejä ei kuitenkaan ole riittävästi. Itse diggailin vuonna 1990 julkaistua Dig For Fire – kappaletta juuri sen melodisuuden vuoksi ja pettymystä lisäsi, ettei sitä veivata tällä kiertueella. Nyt yhtye päätti keikan The Jesus and Mary Chain coveriin Head On. Hieno veto, joka nousee omien biisien yläpuolelle. 

Pixies tarjosi rutiinisuorituksen, vaikka aiempaa kokemusta ei luonnollisestikaan ole. Tosin muita vertailukohtia rittää. Keikan päätteeksi bändi ryhmittyi lavan keskelle kumartamaan kiitokset. Se hetki osoitti, että keikkaa oli kaivattu, sillä aplodeissa raikui hurmoksellisuutta. Yhtye on merkinnyt monille paljon ja todistettavasti yleisö sai mitä oli odottanut kauan. Pitkään eivät taputusten tarvinnut kuitenkaan raikua, sillä encoret eivät kuulu myöskään Pixiesin agendaan.

Tuntematon's avatar

The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

by

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night. 

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Tuntematon's avatar

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

by

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson C. Frankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Tuntematon's avatar

White Lies (UK), Charming Liars (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 27.4.2022

by

Kulttuuritalo tiedotti jonkin aikaa ennen konserttia, että permanto on muutettu seisomakatsomoksi suuren kysynnän vuoksi: onpa sitten tilaa tanssia. Sopii lähtökohtaisesti erinomaisen hyvin White Liesin keikalle, mutta todellinen syy katsomojärjestelmän muuttamiseen taisi olla vaisuhko lipunmyynti. Seisova yleisö antaa illuusion, että sali olisi täydempi kuin onkaan. Väljyys on usein hyväksi, mutta bändin ja järjestäjien kannalta toivoo enemmän kuhinaa. Olisihan se kiva saada yhtye toistekin maaperällemme. Edellisistä Suomen keikoista oli vierähtänyt 11 vuotta. 

White Lies edustaa toisen aallon post-punk genreä, josta ovat ponnistaneet mm. Editors ja Franz Ferdinand. White Liesin muodostavat kolme kaverusta laulaja-kitaristi Harry McVeigh, basisti Charles Cave ja rumpali Jack Lawrence-Brown. Yhtye perustettiin Lontoossa 2007 ja plakkarissa on jo viisi tasalaatuista täyspitkää albumia. Tuorein As I Try Not to Fall Apart julkaistiin helmikuussa ja sen tiimoilta yhtye kiertää parhaillaan Eurooppaa. 

Pienehköksi jäänyt yleisö sai nauttia täysipainoisesta White Liesin keikasta. Alkulämmöt tarjosi Charming Liars, joka kiertää tourilla mukana. Charming Liarsin keulilla Kilyan Maquire rokkikukkoili lavalla kuin olisi esiintynyt kymmenien tuhansien edessä. Charming Liars ei yhtyeenä vakuuttanut; biisit olivat kliseisiä ja simppeleitä ralleja, jäämättä erityisesti mieleen, mutta yhtyeen asenne oli kohdillaan ja tahto lämmittää yleisö White Liesin esitykseen keräsi arvostusta. 

White Liesin asteli kellon tarkasti lavalle. Kolmikon lisäksi kokoonpanoon kuului kosketinsoittaja. Heti kärkeen Harry McVeigh nosti kädet pystyyn tervehdykseksi, mutta siihen egoilu sitten jäikin. Yhtye piti matalaa profiilia, mutta soitto pysyi korkeatasoisena alusta loppuun. Aloitusbiisissä ei säästelty, sillä edelleen yhtyeen isoin biisi Farewell to the Fairground kajahti Alvar Aallon suunnittelemassa pyhätössä komeasti. Strobovalot säkättivät ensimmäisen kappaleen taustalla ja pelkäsinkin, että tätäkö koko keikka on. Valot tukivat kauttaaltaan lavan visuaalisuutta ja vältyin migreeniltä. White Lies on kasvanut suuren indiebändin saappaisiin ja tuntuikin kuin olisi tullut kuuntelemaan stadionkeikkaa Kulttuuritalolle. Yhtyeen yleissoundi on muhkea, jossa kulkee mukana kuitenkin syntetisaattorilla luotuja jänniä yksityiskohtia. Jos uran alkuvaiheissa kitara oli enemmän pinnassa, niin nyt soitanta on ajan hengen mukaisesti elektronisempaa.

Keikan alkupuolisko toimi saumattomasti Is My Love Enough -biisiin saakka, sitten tuli suvantoa ja vaikka loppukeikan settilista olikin periaatteessa priimaa viimeiseen encoreen saakka, ekan puolen tunnin fiilikseen ei jostain syystä päästy. Vieressäni kyllä jorattiin ja kiljuttiin antaumuksella. Bändin jäsenet soittivat kivikasvoisina virkamiehinä revittelemättä, mutta laulaja Harry McVeigh piti kohteliaita välipuheita ja väläytteli tyytyväisenä makeeta Ricky Gervais-virnettään.

White Lies ei tarjoa varsinaisesti uutta genressään, mutta jatkaa Joy Divisionin perintöä ja päivittää post-punkia tähän päivään. Yhtyeen vahvuus on McVeighin raamikas ääni, joka kasvattaa keskinkertaisemmankin biisin loistoon. Uuden albumin kappaleet pärjäävät komeasti vanhoille iskusävelmille, ainoastaan Step Outiside jäi vaisuksi poppikseksi, kun taas levyllä keskinkertainen There No Cure For It -kasvoi junnaavuudessaan toimivaksi jamitteluksi. Vanhemmasta materiaalista esikoissinkku Unfinished Business kestää vuodesta toiseen. Muista kappaleista Time to Give erottui edukseen. Bändin biisit ovat tarttuvia ja kulutusta kestäviä. Samalla ammattimaisella asenteella ja asteittaisella kehittymisellä White Lies jatkaa helposti pitkään. Kundeista välittyy into ja tahto mikäpä sen tärkeämpää. Toivottavasti seuraavalla kerralla tupakin on täynnä.

Settilista


Farewell to the Fairground, There Goes Our Love Again, Am I Really Going to Die, To Lose My Life, Hurt My Heart, Time to Give, Is My Love Enough, Step Outside, First Time Caller, Big TV, There Is No Cure For it, Unfinished Business, Tokyo, I Don’t Want to go to Mars Encore Death, As I Try Not to Fall Apart, Bigger Than Us

Tuntematon's avatar

Nina Hagen (Ger) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 26.4.2016

by

Nina Hagen hämmensi jo edellisellä Suomen vierailullaan 2010 Kaisaniemessä, niin keikan nähneet väittävät. En ollut paikalla, mutta nyt ymmärrän miksi. Punkin ylipapittaren uskoontulo on muuttanut keikkojen luonteen. Ennen räävitön ja rienaava eri musiikkityyleillä teatraalisesti leikittelevä artisti on tänä päivänä gospelsaarnaaja, jolla on suora puhelinyhteys taivaaseen. Nina Hagen laukoo pokkana: ”Jumala on olemassa ja Darwin oli väärässä.”

NinaH_5Ei keikka pelkkää gospelia ollut, vaikka We Shall Overcome -tyyliset viisut jäivät päällimmäisenä mieleen. Illan aikana kuultiin myös Boney M –diskokombon hitiksi coveroima rastafariklassikko Rivers of Babylon, mutta Nina Hagenin käsittelyssä sekin muuttui gospeliksi. Settilista sisälsi myös aimo annoksen kabaree-hengessä Bertolt Brechtiä, jota Nina Hagen ylisti niin teatterin kuin historiankin suurimpana oppi-isänään.

NinaH7Eipä ole helppoa olla Nina Hagenin bändissä, sillä settilista näytti tulevan Hagenin päästä mielen mukaan. Useaan otteeseen kakkosriviltä katsottuna niin kosketinsoittaja, basisti kuin kitaristikin näytti olevan pihalla, että mihin kappaleeseen pitäisi päästä kiinni. Nina soitti itse akustista kitaraa ja istui baarijakkarallaan suurimman osan keikasta. Silloin tällöin hän nousi seisaalleen kuten David Bowien poismenoa kunnioittavalla tulkinnallaan Better Future. Sääli vain, että esitys oli fiasko, kun Hagen ei tahtonut muistaa sanoja. Lukulasit taisivat jäädä backstagelle, sillä lattialla olevasta lunttilapusta hän ei saanut selvää. Onneksi kitaristi kannatteli apulaulullaan häntä ja biisi saatiin vaivoin loppuun.

Kuusikymppinen Nina Hagen on fyysisesti hyvässä kunnossa ja pukeutuu edelleen huomiota herättävästi. Ääniala on vuosien saatossa kaventunut, mutta matala viskibasso on oiva keino viihdyttää yleisöä. Nina Hagen esitys oli settilistansa osalta pettymys, koska hän ei soittanut sitä musiikkia mistä hänet 1970- ja 1980-luvuilla opittiin tuntemaan. Parasta Nina Hagenin keikassa olivatkin välipuheet, vaikka  liturgia saneltiin pääosin saarnastuolista. Kiinnostavaa oli kuulla Hagenin tarinoita keskitysleirillä kuolleesta isoisästä, omasta puberteetistaan kuten myös fasismin ja rasismin vastaisista kannanotoista. Hän väitti myös, että rock’n rollin keksi Sister Rosetta Tharpe. Ei ihan tuulesta temmattu.

NinaH_2

Keikan päätteeksi Nina Hagen soitti odotetusti My Wayn, mutta keskeytti sen välittääkseen harmituksensa, että promoottorit olivat karsineet kiertuebudjettia pudottamalla rumpalin pois. Yleisö olisi kuunnellut mielellään myös rumpalia, sillä lipusta joutui pulittamaan lähes 60€. Ennakkolipunmyynti oli sen verran heikkoa, että sali täyttyi vain reilun puolen salin verran, mutta paikalla oli sitäkin innokkaampaa yleisöä. Enpä muista hetkeen nähneeni, että yleisöstä olisi ojennettu artistille kiitokseksi suuri kukkakimppu. Hieno ele tosifanilta.

NinaH6

Tuntematon's avatar

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo, Helsinki 13.11.2015

by

On tullut näillä sivuilla aikaisemminkin hehkutettua, että Ismo Alanko on yksi elinvoimaisimmista 1980-luvun alun uuden aallon rockin pioneereista. Hänen luovuutensa ei ole hyytynyt 35 –vuotta kestäneen uransa aikana, eikä Alanko ole koskaan hiihtänyt samoja latuja pitkin. Matkalle mahtuu useita osumia, mutta huteja vähemmän. Syksyllä ilmestynyt Ismo Kullervo Alanko on paras albumi aikoihin. Alanko on saanut erinomaisen yhtyeensä ja tuottaja Artturi Tairan kanssa aikaan kypsän teoksen, joka tutkiskelee moniulotteisesti elämän kauneutta ja säröjä.

Ismo Alanko soitti kahtena iltana peräkkäin miltei täysille saleille Kulttuuritalossa. Jahkailin keikalle lähtöä sen verran, että liput kelvollisille paikoille olivat jo huvenneet. Ampaisin liikkeelle vasta puoli tuntia ennen keikan alkua ja tiketti tuli hankittua ensimmäistä kertaa Tori.fi:n kautta. Sain liput paikan päällä tasan 20:00, jolloin keikan piti alkaa. Valitettavasti parkkipaikan etsimiseen tuhlautui aikaa sen verran, että ensimmäinen biisi Lintuperspektiivi jäi kuulematta. Mikrokosmoksen alkaessa istuin jo suht hyvillä paikoilla ja pääsin keskittymään Ismo Alangon ja bändin soitantaan.

Ismo

Keikan ensimmäinen puolisko oli pyhitetty uudelle albumille, joka soitettiin kokonaisuudessaan läpi. Se oli ehdottomasti illan kiinnostavin osuus, jonka valkokauluspaitoihin sonnustautunut orkesteri soitti tyylipuhtaasti. Odotukset uuden albumin kappaleisiin olivat kovat ja niistä erityisesti Kieli jolla vaikenen, Unelmia ja valheita ja Liikemies nappasivat varmat paikat myös Alangon tulevien vuosien keikoilla. Mikrokosmos on äänilevyllä suosikkeja, mutta livenä jäi jostain syystä vähän kesyksi. Keskittyminen on olennaista kaikessa tekemisessä ja todennäköisesti en vain viime hetkellä saapuneena ollut siihen vielä valmis. Aivokääpiö on taas ristiriitainen biisi. Melodia on vangitseva, mutta kertosäe lamaannuttava. Jos on parjattu monet kerrat Kultsan akustiikkaa, niin nyt on vuoro kehua talon arkkitehtuuria. Alanko on panostanut visuaalisuuteen aiemminkin, mutta nyt taustalle projisoidut taideteokset ja videokuva korostivat keikan fiilistä ja Kulttuuritalon uljautta.

Väliajan jälkeen lavalle palasi vaatteet vaihtanut kokoonpano. Jos ensimmäinen osuus kattoi kymmenen biisiä, niin toisella puoliajalla kuultiin peräti 20 kappaletta. Viisi niistä oli liikaa. Fanihan jaksaa kuunnella sankariaan vaikka koko illan, mutta tällä kertaa työviikon väsyttämänä vastaanottokyky olisi ollut passeli kahden ja puolen tunnin vetoon. Konsertti kesti kaikkineen kolme tuntia ja 20 minuuttia, josta vajaa puoli tuntia meni turhauttavaan taukojonotteluun. Vielä kun keksittäisiin keino miten väliajalla ehtisi nauttimaan rauhassa lasin viiniä eikä hermostuneesti jonottamaan ja lopulta horaista litkut naamaansa, kun on pitäisi olla jo takaisin salin puolella.

Alangon toinen setti alkoi tunnelmallisesti Sielun Veljien Sumuista Hymyä kappaleella, jota en muista aikaisemmin kuulleeni ainakaan Ismon soolokeikoilla. Lokaa ja kuita, joka on Ismo Alangon Radio –kokoonpanon sinkkuherkku, on myös harvemmin kuultuja, mutta nousi miltei illan hienoimmaksi stygeksi. Pari Harsoiselta teräkseltä (1982) kuultua Hassisen kone –biisiä Kupla Kimaltaa ja Pelko olivat myös illan kohokohtia. Sitten alkoikin puuduttavampi jakso, vaikka eihän Ismo koskaan kohtele kappaleitaan saatika yleisöään välinpitämättömästi. Hän pistää aina itsensä likoon ja harva uskoisi, että rokkikukko on jo 55-vuotias ukko. Ismossa ei ollut vikaa, joitakin biisivalintoja olisin tehnyt toisin, jotta ilta olisi ollut täydellinen. Värityskirja ja Rakkaus on ruma sana eivät taaskaan päässeet ei-suosittujen kappaleiden listalta pois, vaikka Juho Viljasen pasuuna nostikin biisit lentoon. Myös Pulu olisi saanut jäädä lentämättä. Keikka päättyi trioon: Piste, Kuka teki huorin ja Ekstaasiin. Ismon bändi on pysynyt samana Maailmanlopun sushibaarista (2013) lähtien ja yhteen hitsaantuminen alkaa hipoa virheettömyyttä. Jussi Jaakonaho taipuu kitaran varressa mihin vaan. Niko Votkin rummuissa ja Mikko Mäkelä bassossa ovat sekä tiukka rytmiryhmä että taustalaulukööri. Multi-instrumentalisti Joakim Berghäll maustaa biisin kuin biisin joko saksofonilla tai vaikka poikkihuilulla.

Ismo Alanko

Ismo Alanko yhtyeineen on iskussa ja konserttisalit ympäri maan täyttyvät; Kulttuuritalokin kahtena iltana peräkkäin, joista olin todistamassa jälkimmäistä iltaa. Ismon tuntien molemmat illat olivat varmasti tasavahvat, mutta kuitenkin ohjelmistonsa puolesta hieman erilaiset. Perjantain encore kasvoi peräti neljän biisin mittaiseksi. Sen aloitti aina niin ajankohtainen Kun Suomi putos puusta. Perään kuultiin Hassisen kone –klassikko Tällä tiellä. Ismo Alanko Teholla tuotannosta poimittu Antaudutaan ja Siekkareiden Laulu eivät olleet ilmeisimmät päätöskappaleet, vaikka aina Ismo on tupannut laulaen keikkansa päättämään.

 

 

 

 

Tuntematon's avatar

The Orchestra (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki 7.8.2015

by

Yhtye nimeltä The Orchestra myi kaksi iltaa loppuun Kulttuuritalolla. Jos julisteessa olisi mainostettu vain bändiä ilman muuta täsmennystä, kulttuuritalo olisi ollut kovin tyhjä. Markkinoinnissa onnistuttiin kuitenkin laittamaan päähuomio siihen, että kokoonpano koostuu entisistä Electric Light Orchestran ja ELO Part II:n jäsenistä, jotka soittavat kaikki heidän hittinsä, joten liput myytiin nopeasti loppuun.image

Kovimmille Electric Light Orchestra -faneille The Orchestra on vain cover-bändi. Siitäkin huolimatta, että joka jampalla on yhteys ELO -yhtyeisiin. Täysiverinen Electric Light Orchestra ole mitään ilman Jeff Lynneä. Se on sama kuin The Wailers ilman Bob Marleyta tai mikä tahansa bändi ilman biisintekijäänsä ja dynamoaan. Jeff Lynne omistaa nykyään yksin ELO:n nimioikeudet ja esiintyy sillä harvakseltaan, mutta silloinkin ilman Kulttuuritalossa esiintyneen The Orchestran jäseniä. Lähtökohta originaliteettia arvostavalle oli siis kehno.

The Orchestrassa soittaa kuitenkin pari tyyppiä, jotka ovat olleet mukana myös alkuperäisessä Jeff Lynnen ja Roy Woodin perustamassa ELO:ssa, eivät ihan alusta asti, mutta melkein kuten Mik Kaminsk, joka soitti viulua vuodesta 1973 lähtien läpi kaikki bändin tärkeimmät menestyksen vuodet. Popmusiikkiin yhdistetyt jousisovitukset olivat nimenomaan ELO:n tunnusomainen piirre ja Mik Kaminskin veikeä lavakarisma oli silloisessa ELOssa kuten nyt myös The Orchestrassa keskeistä. Kosketinsoittaja Lou Clark oli tärkeä vierailija ELO:n läpimurtolevyllä Eldorado (1974), millä hän teki jousi- ja kuorosovitukset. Myöhemmin 1980-luvun alussa hän toimi myös vakituisena jäsenenä.Orchestra

Jeff Lynne on hyvä laulaja ja hänellä on tunnistettava ääni, mutta laulut demokraattisesti jakanut eturivin trio hoiti vokaaliosuudet jopa monipuolisemmin. Kosketinsoittaja/kitaristi Eric Troyer lauloi vuoroin basisti Glen Burtnikin ja kitaristi Parthenon Huxleyn kanssa. He kaikki ovat ELO Part II:n entisiä jäseniä. Rumpujen takana Gordon Townsend hoiti hommansa hyvin ja hänen taustansa on myös ELO Part II:ssa. Rutinoitunut Bändi toimi kokonaisuudessaan moitteettomasti, vaikka hittibiisit pudotettiin aika yllätyksettömästi. Kappaleista ei kuultu rohkeita sovituksia vaan uskollisesti mentiin Lynnen hengessä. The Orchestran ongelma on se, että siltä puuttuu selkeä keulahahmo. Parthenon Huxley kiitteli muutaman kerran yleisöä ja kehui Helsinkiä, mutta eipä paljon kummempia jutustellut.

Kulttuuritalo on upea talo, mutta F-katsomon takalinjoille soundit kuulostivat kolkoilta. Koulun jumppasalivertaus ei ole siis kaukana. Alvar Aalto ei vaan konserttisalia suunnitellessaan tiennyt, että talossa tullaan soittamaan sähköisesti vahvistettua musiikkia. Onneksi soundeihin tottui, kun biisit veivät mukanaan.

Orchestra2The Orchestra soitti peräti 21 kappaletta. Keikka starttasi tunnustelevasti All Over The World ja Rock ‘n’ Roll is King –kappaleilla, mutta rouvakaksikko Sweet Talkin’ Woman ja Evil Woman aukaisivat purjeet, joiden voimalla mentiin paria suvantokohtaa lukuun ottamatta loppuun asti. Oma kestosuosikkini Showdown jäi muiden rinnalla vähän valjuksi, mutta muuten hittipotpuri ei jättänyt kylmäksi. Tulipa taas todistettua, että Jeff Lynne on säveltänyt liudan iskusävelmiä. Standing in the Rain nousi muiden ilmeisten kappaleiden seasta esiin progressiivisuudellaan. Ei kenelläkään yllätys, että loppupuolella Mr. Blue Sky ja Don’t Bring Me Down laulattivat eniten yleisöä.

John Lennon mainitsi joskus, että The Beatles olisi voinut kuulostaa jatkaessaan toimintaansa 1970-luvulla Electric Light Orchestralta. Ei huono vertaus, sillä Jeff Lynnen sävelissä on samankaltaisia melodiakulkuja. Eikä viittaus The Beach Boysiin stemmalaulujen osalta ole pahasti pielessä, varsinkaan jos siihen vielä lisää vielä inasen ABBAa. The Orchestra tarjosi viihdyttävän ELO-iltaman, jossa oli paikoin hurmoksellinen meininki. Keski-ikäiset mimmit nousivat penkeistään ja jorasivat hittien mukana käytävillä. Yleisö sai mitä halusi. Jeff Lynne tulee tuskin koskaan virallisen ELO:n kanssa Suomeen, joten ei siinä mitään pahaa, että The Orchestra tuuraa, jos tekee sen näin onnistuneesti. Muusikot tarvitsevat myös elantonsa, sillä heille ei kerry massia tekijänoikeuskorvauksista kuten kappaleiden säveltäneelle Jeff Lynnelle. Liput Kultsalle maksoivat suolaiset 46-69€ riippuen paikasta, onneksi itse sain tiketit nimikaima vakuutusyhtiö ELOn kilpailusta.95465969a935e9524d267ab565983059

Tuntematon's avatar

Ismo Alanko feat. Jukka Orma & Asa @ Kulttuuritalo 6.12.2013

by

Itsenäisyyspäivän presidentin vastaanoton aikaan kaksi miljoonaa suomalaista istuu TV-vastaanottimien ääressä, mutta vajaa 1500 henkeä juhlii Suomen synttäreitä kulttuuritalossa, missä Ismo Alanko bändeineen tarjoaa kolmannesvuosisataa juhlistavan konsertin hyvin pitkälti kansallisromanttisissa tai paremminkin kansallisrealistisissa tunnelmissa. Ismo Alangon ensimmäinen julkaisu Täältä tullaan Venäjä ilmestyi Hassisen koneen nimissä 1980 ja siitä alkoikin poikkeuksellisen kirjava ura, joka jatkuu yhä. Toki Ismo verrytteli aiemmin Joensuussa mm. Suck and Fuck All Night Long -bändillä ja monella muulla virityksellä, mutta julkinen ura käynnistyi reilut kolmekymmentä vuotta sitten.  Moni juhlii tasavuosia, mutta Ismolta ne olivat jääneet väliin, joten pitkäsoiton kierrosnopeuden lukema 33 1/3 oli hyvä otsikko uran välitilinpäätökseksi.

Ismo Alanko @ Kulttuuritalo

Ismo Alanko ei ole tyytynyt samoihin turvallisiin kenkiin, vaan on koko ajan tallustellut erilaisilla jalkineilla – onhan miehellä levottamat jalat. Hassisen kone tempasi Alangon uran liikkeelle ja nosti lahjakkuuden heti uuden aallon harjalle sinne Eppu Normaalin vanaveteen. Hassisen kone tikkasi kolme klassista ja toisistaan eroavaa albumia, joiden maisemat vaihtuivat punkahtavasta materiaalista progressiiviseen. Sitten olikin Alangon aika uusiutua ja vuorossa oli Sielun veljet, josta syntyi suomirokin historian  intensiivisin ja legendaarisin livebändi. Tämän jälkeen Alangon kokoonpanot ovat vaihtuneet säännöllisesti, mutta yhtyeet ovat olleet Ismo Alanko etuliitteellä varustettuja. On ollut Säätiötä, Tuonelan lukiota ja Teholla -kokoonpanoja. Alangon ominaispiirre on ollut eteenpäin meneminen, mutta kuitenkin niin, että artistin tunnistettavuus kaikkine maneereineen on läsnä. Ismo Alanko on meikäläiselle ollut merkittävä artisti. Olen seurannut miehen uraa, jos en ihan eturivistä, niin sivusilmällä tarkkaillen lähes alusta asti. En ole suuri fani, mutta toisen asteen diggari, jolle Ismo on tarjonnut sekä mittaamattoman hienoja musiikillisia retkiä, mutta myös joitakin mitäänsanomattomia hetkiä. Lievästä epätasaisuudesta huolimatta kokonaiskuva on kuitenkin kannukset ansaitseva ja jos Alanko on Suomirokin työhevonen, niin aika helppoa on valjastaa hänen repertuaaristaan kattaus yltäkylläiseksi juhlaillaksi.

Ismo Alanko  aloitti setin Värityskirjalla, joka ei sytyttänyt heti liekkeihin. Perään soitettu Hassisen koneen Harsoinen teräs antoi lupauksen koko uraa luotaavasta illasta. Lunastus piti kutinsa. Alanko niputti laaja-alaisesti aikaansaannoksensa juhlapakettiin. Ei epäilystä, etteikö Alanko olisi poiminut ohjelmistostaan itsenäisyyspäivään istuvaa materiaalia kuten vahva kansakunnan muutosta tutkiskeleva laulu Kun Suomi putos puusta. Tämän jälkeen soitettu heikompi rallatus Nokian takana oli kovin ilmeinen ja illan turhin valinta.

Bändissähän ei ole mitään vikaa. Tuottaja/kitaristi Jussi Jaakonaho on valtakunnan keskeisimpiä tuottajahahmoja monen artistin kuten Jonna Tervomaan taustalla. Hienosti Jaakonaho häärää myös Ismon ympärillä. Silmiin pistävää lava-asetelmassa oli se, että Ismo oli selkeästi lavan edessä ja bändi taustalla kaukana. Tänä iltana ei ollut epäselvää kuka oli stara. Basisti Mikko Mäkelä on pitkän linjan basisti joka on ansioitunut myös elokuvaäänen parissa. Mikossa on lavakarismaa ja sitä on kerätty aina Egotripistä lähtien. Rumpujen takana kapulamestarina toimii Niko Votkin, joka on myös Knucklebone Oscarin lattiatomeja kaatava voima. Mies on ulkoisesti ilmiselvä sielun veli. Juhlakonsertista kun on kyse, oli kokoonpanoon otettu myös laajan skaalan puhaltimia soittava Joakim Berghäll ja Juho Viljanen, joka koskettimien ohessa hoiteli myös suuren huomion ilmeestä vienyttä pasuunaa.

Ensimmäisellä puoliskolla päästiin paikoin balkanilaisiin tunnelmiin, varsinkin kun hienosti yhteen hitsaantunut bändi heitti sähäkän sovituksen Sielun veljien Totuus vai Teguilasta. Kohokohdaksi nousi Onnellisuus, joka ison bändin sovituksena soi kuin stadionrock. Tuoreimman albumin nimibiisi Maailmanlopun sushibaari riisui Alangon kuin alastomaksi yleisön edessä. Väkevä kokemus.  Siekkariklassikko Rakkaudesta soitettiin yllättävän aikaisin, olisin veikannut encore-biisiksi. Ismon nkybändin veto ei kalvennut alkuperäisyhtyeen versiolle muuta kuin lavapreesenssissä. Ennen taukoa Ismo hitusen mokasi, kun kertoi seuraavan kappaleen jälkeen alkavasta väliajasta. Johan siitä ahnaimmat alkoivat valua pois salista baaritiskille saman tein. Ehkä fiksua, mutta niille jotka haluavat nähdä  setin loppuun saakka, teki levoton liikuskelu keskittymisen Ennakkoluuloja ja vainoharhoja -kappaleeseen vaikeaksi.

Keikka kesti lähes kolme tuntia, jos vähentää kulttuuritalon väkinäisen pakollisen väliajan. Teattarissa väliaikakonjakit on osa paikallaan, mutta rokkikonsertissa se on rasite, varsinkin jos toista tuhatta ihmistä puskee samaan aikaan baaritiskille ja sanetiittitiloihin. Se on valittava jompi kumpi. Näin väliajasta jää Kulttuuritalolla hapan maku, kun olut pitää horasta hätäisesti naamaan.

kuva-13

Asa & Ismo Alanko

Toinen puoliaika alkoi mielenkiintoisesti kun Ismo istui kosketinsoittimen ääreen ja veti yksin ironisen vollotuksen Masentunut ameeba. Bändi liittyi kahden biisin jälkeen Ismon seuraan ja sitten alkoi liuta vanhaa klassikokamaa kuten Hassisen koneen Tällä tiellä, Hiljaa virtaa veri ja Levottamat jalat. Keski-ikäisen yleisön lahkeet alkoivat auttamatta lepattaa. Soolouran tuotannosta Ekstaasiin toimi mainiosti Joakim Berghällin poikkihuilulla varustettuna. Sitten suunta muuttui, kun keikan ensimmäinen vieras Asa saapui räppäämään Narrin pestiä. Ei Asan jeesikään saanut vielä Kultsaa räjähtämään, mutta kun Sielun veljien ydin Jukka Orma otti lavan haltuun, niin enää ei ollut epäselvää kuka on lavan kingi. Samalla taitava Jussi Jaakonaho haihtui taustakööriin. Jukka Orman läsnäolo on millä tahansa mauserilla mitattuna poikkeuksellista, mutta kenenkään muun kuin Ismo Alangon vieressä, hän ei samaa valovoimaa tavoita. Jukka Orma on lavaesiintymisensä ja miksei myös kitaransoittonsa puolesta Suomen Wilco Johnson. Tajuttoman energian ja rytmikkään kitaransoiton omaava kaveri. Hassisen koneen Muoviruusuja omanapuissa sai Orman kitaroinnissa jämäkän käsittelyn. Muu bändi soitti korkealla tasollaan, mutta jäi varjoon. Asa ryntäili aina välillä vetämään molotuksensa, mutta tuntuivat irrallisilta muissa kuin Narrin pestissä. Lopulta Aina nälkä sai  jengin villiintymään ja On mulla unelma oli perseeseen pyyhittävän siniristilipun myötä se itsenäisyyspäivän huipennus. Peltirummun laitettua Siekkariosuus nippuun tuntui, että olisi nähnyt Sielun veljet minikeikalla. Tähän jos mihin oli hyvä päättää varsinainen setti.

Orma & Alanko

Jukka Orma & Ismo Alanko

Encorena kuultiin yllättäen Pop-musiikkia, jonka Ismo teki yhden biisin projektiksi jääneelle Neljä baritonia -kokoonpanolle (Ilkka Alkanko, A.W Yrjänä, Kalle Ahola). Biisin on kulunut karaokeralli, mutta hauskahan tämä oli kuulla livevetona. Ikivetreä Rappiolla piti meiningin takuuvarmasti katossa ja pienen breikin jälkeen kuultiin vielä toisessa encoressa Vittu kun vituttaa, josta mietiskelin komeaa juntti-Suomen t-paitatekstiä. Ja kappas, keikan jälkeen paitamyyntipisteessä eniten meni kaupaksi juuri vitutus-paitoja. Onneksi keikka ei päättynyt kuitenkaan vitutukseen, vaan siihen ainoaan oikeaan juhlakiertueeseen sopivaan päätöskappaleeseen Taiteilijaelämää. Se on uhmakas luovan boheemiuden ylistyslaulu. Tähän moni kuvitteli keikan päättyvän, mutta tuli sieltä vielä annos satiiria, kun Tuulipuvun tuolla puolen pisti laiskanletkeästi hommaan pakettiin. Se olisi ollut keikan startterina täysosuma, mutta nyt jälkijälkiruokana vähän hukkapala. Alangon keikka oli kuin joulun ruokapöytä, jossa on vaikea olla syömättä itseään ähkyksi. Laskin Ismon  soittaneen kolmekymmentäkolme kappaletta. Sopivan harkittua 33 1/3 juhlakonserttiin.  Ja jos liput maksaa 35€, niin sehän tekee aika lailla euron kipale.

Tuntematon's avatar

Procol Harum (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki 8.10.2013

by

Kun nuorena poikana aloin käydä pop- ja rock-historian peruskoulua, istuin usein kirjaston musiikkiosaston kuuntelukopissa ja kahlasin läpi albumi albumilta tärkeitä 1960-luvun klassikoita. Jossain vaiheessa beat- ja rhythm&blues -pohjainen musiikki alkoi kallistua myös psykedeelisemman rockin suuntaan. Levylautaselle astuivat Love, The Moody Blues ja Procol Harum. Kukin teki tavallaan vaikutuksen ja jonkin verran fiilistelin orkestereiden repertuaaria. Sitten vanhat mestarit jäivät sivuun, eivät unholaan, mutta sinne ylähyllylle pölyttymään.

Vuonna 2013 edellä mainitut dinosaurikset ovat yhä voimissaan. Tosin Love toimii ilman edesmennyttä johtohahmoansa. Nimittäin Arhtur Lee menehtyi 2006 ja bändi kulkee nyttemmin Love Revisited nimellä. Sen sijaan  The Moody Blues ja Procol Harum kiertävät edelleen elinvoimaisina alkuperäisten poppamiestensä vetäminä. Procol Harumin pääjehu on käytännössä aina ollut bändin perustaja Gary Brooker. Vuonna 1967 aloittaneista bändikavereista urkuri Matthew Fisher lähti lätkimään 2003. Muutama vuosi tämän jälkeen Fisher nosti kanteen koskien tekijänoikeusriitaa, jotka liittyivät orkesterin kansallishymniin A Whiter Shade of Pale. Mielikuva Procol Harumin musiikista syntyy Gary Brookerin vahvasta persoonallisesta laulannasta, mutta myös Hammond -uruilla luodusta soundista, jonka alkuperäinen seppä taas on Matthew Fisher. Hän oli myös yksi ikonisimman kappaleen tekijöistä, mutta sai siitä krediitin vasta oikeuden päätöksen turvin 42 vuotta myöhemmin. Siihen asti kuusi miljoonaa kopiota myyneen jättihitin puntatukot olivat menneet Brookerin ja bändin hovisanoittajan Keith Reidin taskuun.

Kulttuuritalo on suomalaisen populaarimusiikin keikkapaikkojen tärkeimpiä temppeleitä jos puhutaan paikassa esiintyneistä artisteista. Mainittakoon Jimi Hendrix ja Led Zeppelin esimerkkeinä. Alvar Aallon suunnittelema talo on kaunis arkkitehtuuriltaan ja vajaat 1400 henkeä vetävänä salina varsin toimiva. Kulttuuritalo oli remontissa reilut puolitoista vuotta ja palasi ruotuun vasta vähän aikaa sitten. Nyt olikin mielenkiintoista tarkastaa millaisen ilmeen talo oli saanut. Kultsaa on haukuttu aina akustiikastaan kaikuisaksi, mutta täytyy muistaa, että Alvar Aalto suunnitteli talon 1950-luvulla akustisille konserteille. Tänä päivänä kaikuongelma koskee nimenomaan sähköisiä esityksiä. Remontin jäljistä ei osunut mitään silmiin pistävää, mutta tavoite onkin ollut saada paikka näyttämään alkuperäiseltä. Akustiikan eteen ei suunnitelmista huolimatta tehty mitään ja se sama jumppasalimainen kaiku häiritsikin edelleen ainakin laitamille F-katsomoon, missä kuuntelin keikan. Äänentoistoon ja tekniikkaan oli kuitenkin satsattu, joten akustiikan voi sanoa himpun verran parantuneen.

IMG_3349

Procol Harumin keikalla akustiikkaongelmat eivät haitanneet kuin ajoittain. Sävykkäästi Shine on Brightly -biisillä alkanut keikka vei mukanaan. Kakkosena kuultu Pandora’s Box on kestävä klassikko ja siitä mieleen nousi mainio cover-tulkinta Hermes, jonka Pepe Willberg teki Suomeksi. Homburg toi vahvimmin mieleen ne ensihetket Procol Harumin kanssa kirjaston kopissa. Kaleidoscope ja As Strong as Samson vakuuttivat vahvoina versioina. Keikan kohokohdaksi nousi aina niin eeppinen Grand Hotel.

Keikka alkoi 19.30, joka on itse asiassa arki-iltaan mainio aloitusaika. Puoli kahdeksaksi ehtii töistä kiirehtimättä ja ilta ei veny liian pitkäksi. Kulttuuritalon konserteissa on usein väliaika, mikä paikoin istuu ohjelmaan, mutta usein se on pakollinen voimistelu, jossa jengi tungeksii baaritiskille, vessaan ja tupakalle ehtimättä tehdä mitään kunnolla, kun ympärillä velloo toistatuhatta ihmistä ja kapasiteetit ovat vajavaisia. Ilman väliaikaa keikalle kertyi kestoa reilu tunti ja kolme varttia.

Toinen setti tuntui ekaa puoliskoon verrattuna aavistuksen laimeammalta, vaikka väkevästi starttatiin The VIP Room -biisillä, joka on bändin tuoreinta materiaalia kymmenen vuoden takaa. Sitten meno vähän rauhoittui, kunnes Broken Barricades nosti taas leukaa ylöspäin. Millä mittakaavalla mitattuna tahansa A Whiter Shade of Pale on ansainnut paikkansa Telluksen rock-klassikoiden Hall of Famessa, mutta valitettavasti mestariteos on myös puhki kulutettu ja rutkasti coveroitu, vaikkakin Paleface teki raikkaan version Kalpeaakin kalpeampaa vuonna 2010. Yli-ilmeisyydestään huolimatta A Whiter Shade of Pale esitettiin kuitenkin arvonsa mukaisesti ja nykyinen urkuristi Josh Phillips taikoi Hammondista taatut äänivyöryt. Varsinaisen setin päätti tyylikäs A Salty Dog. Sitten Gary Brooker ja kumppanit kumarsivat pitkään ja saivat ansaitut taputukset. Enpä muista kuulleeni yhtä vaativaa encoren vonkausta. Jälkiruokaa saatiin odottaa pitkä tovi, mutta lopulta Conquistador hyvästeli tyytyväisen yleisön.

Ilta Kulttuuritalossa oli onnistunut. Sali oli täynnä, taisi ainoa vapaa paikka olla vieressäni. Lava oli koruton, vain valojen ja yhden taustakankaan somistama. Taustafondissa hämmensi alkuun Shine on Brightly -albumin kannesta jäljitelty ”flyygelikitara”, jonka ylle oli rukattu Yhdysvaltain lippu. Procol Harum on erittäin brittiläinen bändi, mutta Gary Brooker paljasti, että kangas oli valmistettu taannoista jenkkikiertuetta varten. Kiertuebudjetti on oltava nihkeä, jos ei Eurooppaa varten pystytä visuaalisuutta päivittämään. Olkoonkin niin, että bändi luottaa auditiivisuuteensa, joka maalaa mielikuviin vahvat maisemat.

Jos huitelee Gary Brooker lähempänä seitsemääkymmentä, niin sen huomaa ainostaan herrasmiehen charmantista olemuksesta. Laulu ja pianon soitto kulkee,  juttu luistaa ja ironiset vitsit putoavat katsomon puolelle. Ei ihme, että kunniaa tehtiin seisaaltaan. Yleisö oli luonnollisesti varttuneempaa, mutta oli ilo bongata joukosta myös populaarimusiikinhistoriasta kiinnostunutta nuorempaa sakkia. Juniorimman väen keskuudessa tapahtuu muuten paljon vähemmän rasittavaa möläyttelyä, mihin taas muutama vanha humaltunut jäärä sortui Kultuuritalossa saadakseen huomiota. Konserttisalin hiljaiset suvannot on helppo keskeyttää huutamalla jotain älyvapaata, vaikkakin yrittäisi olla kunnioittava. Onneksi Brooker otti yleisöstä tulleet möläytykset huumorilla. Yhden jampan hän epäili olevan Turusta, koska ei saanut mitään selvää äijän Turkish-kielestä.