The Petrovic Blasting Company (US), SF Blues (Fin), Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani (FIN), Erin (Fin), Pariisin kevät (Fin) @ Työväen musiikkitapahtuma, Valkeakoski 27.7.2012

Lapsuudessa kun ajeli Valkeakosken ohi, paikan muistaa luotaantyöntävän lemunsa vuoksi. Paperitehdaskaupunki jäi mieleen, vaikkei siellä tullut pysähdyttyä kovinkaan usein. Nyttemmin kaupunki on tullut tutuksi ja uskallan väittää, että se on yksi viehättävämmistä pikkukaupungeista koko maassa – kompakti koko, tehdasmiljöö, jalkapallo, tennis, höyrylaiva m/s Lokki ja upea vesistö molemmin puolin.

Työväen Musiikkitapahtuma järjestettiin jo 40. kerran. Tapahtuman menneisyyteen en ole perehtynyt, mutta uskoakseni aikanaan tapahtuma on ollut kovinkin punainen. Itse olen ravannut vaihtelevasti kyseisillä festareilla vuodesta 2004  ja siitä lähtien se on ollut täysin nykyaikainen ja toimiva musiikkifestivaali ilman poliittista päälleliimausta. Toki Työväen musiikkijuhlien sponsorit ovat nytkin sieltä vasemmalta laidalta. Muutaman viime vuoden aikana juhlat ovat järjestetty Tervasaaren tehtaan ympäristössä. Edelleen täydessä iskussa töräyttelevä tehdas ei päästele enää karmeita hajuja, vaan on ainutlaatuinen maisema festareille.

Artistit ovat pääosin eturivin suomalaisia ja vähän takarivinkin. Ohjelma on tehty ihan mielenkiintoiseksi ajatuksella jokaiselle jotakin. Joka vuosi ohjelmistosuunnittelijat ovat löytäneet myös kiinnostavia ulkomaisia nimiä listoille kuten henkilökohtaisen listan startterina nähty The Petrovic Blasting Company. Orkesteri tulee rapakon takaa, mutta musiikkilliset piirteet ja juuret löytyvät Balkanilta. Ennakkotietojen mukaan odotin Balkan Fever -bileiden kaltaista infernaalista bailumeininkiä, mutta kauaksi jäivät ennankkoluulot. Hyvin oli Balkanin tunnelmat tavoitettu, mutta kovin lempeässä temmossa edettiin. Veljesten, Josh ja Justin Petrovic, perustama bändi soitti taidokkaasti torveineen, hanureineen ja lyömäsoittimineen, mutta näin alkuillan fiiliksissä jätti hieman valjun maun. Voi kun tätä olisi saanut kuunnella pari tuntia myöhemmin pienessä klubissa.

Kakkosaktina näin Heikki Silvennoisen, Dave Lindholmin ja Pepe Ahlqvistin liidaaman SF Blues -nimisen kokoonpanon. 10-vuotis juhlakiertueella oleva heppujen sivuprojektibändi kiertää nyt alkuperäiskokoonpanolla rummuissa Janne Rajala ja bassossa Mikko Löytty. Toki välillä riveissä on nähty muitakin mestareita kuten Eero Raittinen, Mikko Kuustonen ja Jukka Gustavson. SF Blues mättää taattua perusbluesia, mutta jestas miten patrioottisella nimellä. Pahimmillaan orkesterin voisi kuvitella näkevänsä – tiedätte kyllä missä. Ehkä nimessä on jotain sarkasmia, jota en ymmärrä. Siitä huolimatta demokraattisesti vuoron perään lauluvuoron saaneet Silvennoinen, Lindholm ja Ahlqvist hoitivat hommansa tyylikkäästi. Bändi ei yllättänyt, mutta takuuvarmat bluesjamit saivat aikaan. Varsinkin Lindholmin karisma kestää säässä kuin säässä, ja kappas, olin kuvitellut Pepe Ahlqvistin vain taitavaksi laulajaksi ja huuliharpunimijäksi, mutta mieshän osaa soittaa myös kitaraa. Siihen voisi kiinnittää kovastikin huomiota, jos se ei taittuisi sutjakkaasti Silvennoisen tai Lindholmin vieressä. Keikan päätti uljaasti Jimi Hendrixin Hey Joe –cover.

Tuure Kilpeläinen ja Kaihon karavaani on noussut parin viime vuoden aikana käsittämättömään suosioon etnoiskelmillään. Olen kerran nähnyt bändin intiimeissä hääbileissä ja hyvän grooven he saivat aikaan. Itselle Tuure on tuttu jo yli kymmenen vuoden takaa ja miehen kolme ensimmäistä soololevyä ovat erittäin laadukkaita -kuin miespuolista jonnatervomaata. Harmi vaan, ettei Tuure lyönyt näillä sooloplatoilla läpi. Ei olisi ollut kaukana, että hänestä olisi tullut uusi Aki Sirkesalo. No, löihän se Tuure sitten läpi ja sai suuren iskelmäyleisön polvillensa. Tuure on raahannut kuitenkin mukanaan rock-uskottavuutta, ja eivät häntä kaikki rokkaritkaan ole hylänneet. Puusali pullisteli pinkeänä kun Tuure veteli Valon pisaroita ja Ystävänpäivää. Minäkin olisin ollut tyytyväinen jos oisin kuullut viisun tai pari Just tai Kysymyksiä sudelle -albumeilta.

Erin, se Nylon Beatin nasaalimmin laulanut puolisko, sai pitkän hiljaiselon jälkeen tehtyä sen ensimmäisen soololevynsä. Jonnalla on useampia yrityksiä, mutta ei kummoisella menestyksellä. Erin taitaa tehdä hyvinkin pian Tuuret. Ihan samaa sukseeta yleisön edessä folk-pohjaista poppisiskelmää soittanut Erin ei vielä saanut, mutta kun kansa saa kuullakseen vielä pari muuta Vanha nainen hunningolla kaltaista hittiä, niin luulenpa Erin jää jämäkästi kansan suosikiksi.

Pariisin kevät on kovassa huudossa. Illan pääesiintyjää jäin kuuntelemaan kiinnostuneena, että mikä tässä Arto Tuunelan johtamassa poppisyhtyeessä oikein ihmisiä vetää puoleensa. Taannoin en voinut minäkään välttää kuulemasta hittiä Tämän kylän poikii, joka soi radiossa alvariinsa, enkä myöskään lukematta Hesarin käsittämättömän ylistävää Ilosaaren keikka-arvostelua. Näistä huolimatta en ollut törmännyt yhtyeeseen livenä aikaisemmin. Siistiä, nättiä ja paikoin eteeristä  ja  mahtipontista elektorinista pop-musiikkia, joka vei aika monet mukaansa, muttei minua.

Taisi olla sään puolesta kesän komein päivä, ja kun aurinko laski tehtaan taakse, oli mukava tassutella alueelta pois odottamaan seuraavan päivän antia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s