Varhaisiin musiikillisiin kokemuksiini lapsuudessani liittyy vahvasti Ritchie Blackmore ja Rainbow. Kun TV-ohjelmassa Toivotaan, toivotaan esitettiin kappale I Surrender, uskon monen muunkin jannun tajunnan räjähtäneen samanaikaisesti. Lyömätön kappale oli ukkosenjohdatin Rainbow’n varhaisempaan tuotantoon, mutta eritoten Deep Purplen klassisiin albumeihin. Hard rock tai paremminkin varhainen heavymusiikki fantasiapohjaisilla sanoituksilla valloitti pikkupoikien mielenmaisemat helposti. Ritchie Blackmoren sorminäppärät kitarasoolot tekivät saman vaikutuksen kuin Taru Sormusten herra kirjallisuudessa.
Rainbow kävi suosion vuosinaan Suomessa muutaman kerran, mutta kun ikäni puolesta olisi ollut mahdollista nähdä yhtye, ei sitä enää ollut tai en pitänyt kiinnostavana. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin oli kiehtovaa palata 1980-luvun tunnelmiin, vaikkakin pienin odotuksin. Aika moni muu oli ajatellut tehdä samoin, sillä Ritchie Blackmore’s Rainbow möi Hartwall Areenan loppuun. Yleisö oli miesvaltaista ja varttunutta, joiden seassa tunsin itseni jälleen junioriksi.
Ritchie Blackmorella on hankalan miehen maine. Se liittynee enemmän hänen taiteelliseen kunnianhimoon ja haluun sanoa viimeinen sana, mutta monet tarinat antavat kuvan oikukkaasta mestarista. Etenkin Deep Purple koostui vahvoista persoonista, joista varsinkaan Ian Gillan ja Blackmore eivät syöneet spagettia samalta lautaselta. Deep Purplesta erottuaan Blackmore sai Rainbow’n johdossa olla herra despootti ja pitää mieleistään rekrytointia jatkuvasti käynnissä.
Blackmore vietti syntymäpäivänsä aattoa perjantaina. Ikääntyminen ei näytä hidastavan 73-vuotiasta kitaristilegendaa. Hän haluaa kaatua saappaat jalassa. Blackmore on ollut aktiivinen aina. Viimeiset vuodet ovat kuluneet Blackmore’s Night-projektin kanssa, missä hän on keskittynyt keskiaikaisiin tunnelmiin vaimonsa Candice Nightin kanssa. Pari vuotta sitten hän päätti palata sinne, missä suuren yleisön mielestä on omimmillaan eli hard rockin pariin. Kiertueelle Rainbow on hyvä otsake, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ritchie Blackmore’s Deep Purple, sillä settilista koostui molempien yhtyeiden kappaleista.
Uuden kokoonpanon keulilla lauloi chileläinen Ronnie Romero, joka on saman ikäinen kuin albumi Difficult to Cure (1981). Romero on mukautuva laulaja ja taivuttelee mikkiständiä esikuviensa mukaisesti. Erityisesti häneltä luonnistui Ronnie James Dio laulamat hitit kuten Stargazer. Ruotsalainen kosketinsoittaja Jens Johansson on tuttu Stratovarius-kokoonpanosta ja hän keräsi yleisöpisteet soittamalla hetken Jean Sibeliuksen Finlandiaa. Basson varressa Bob Nouveau nousi esiin laulaessaan syntymäpäiväonnittelut Blackmorelle. Ritchie ei ollut innoissaan huomiosta, joka muistutti ikävästi, ettei hänen saagansa ole loputon. Yhdysvaltalainen Nouveau ja maanmies rumpali David Keith ovat nousseet Blackmoren luottosoittajaksi, sillä heillä on jo useamman vuoden historia Blackmore’s Nightissa. Kokoonpanolla oli homma koko ajan vähän hakusessa, sillä kun kukaan ei oikein tiennyt mitä maestro Blackmore seuraavaksi aikoi.
Miksi keikka alkoi vasta iltayhdeksältä? Takarajaksi määritetty klo 23 osoittautui kohtalokkaaksi, sillä ylimääräiset numerot jäivät soittamatta. Moskovassa ja Pietarissa oli kuultu 2-4 encorea. Ei keikka tyngäksi jäänyt, mutta perehtyneellä yleisöllä oli oletus, että Smoke on the Water kuultaisiin illan huipennukseksi. Pitkään jatkunut epäluuloinen taputus päätyi pettyneeseen mölinään ja ulos valumiseen.
Silti Blackmore tarjosi yhtyeineen konsertissa lähes kaikki keskeiset kappaleet, vaikka muutama tärkeä Rainbow -biisi jäi puuttumaan. Keikan nytkäytti liikkeelle Spotlight Kid, jolla Rainbow on startannut kauan. Kakkosena soitettiin Russ Ballardin säveltämä klassikko I Surrender. Siinä se lapsuuden hittikappale sitten meni ja vei mukanaan suuremmat odotusarvot, sillä se toinenkin Ballardin hitti Since You Been Gone soitettiin neljäntenä. Dramaturgisesti settilista olisi voinut olla harkitumpi ja perinteikkäämpi, missä hitit kuullaan vasta keikan loppusuoralla. Illan parhaaksi vedoksi nousi kuitenkin Man on the Silver Mountain. Keikan puolivälissä homma meni läskiksi. Yhtyeen pitämä tauko katkaisi keikan jäntevyyden. Breikin jälkeen Child in Time sai vielä Areenan kohteliaasti hymisemään, mutta muuten edettiin ilman kompassia.
Keikan videoprojisoinnit olivat köykäisiä. Esimerkiksi varsinaisen setin viimeisenä kuullun Burnin taustalla paloivat tylsät tulenlieskat ja tuliräjähdykset. Istuin korkealla kolmannella tasolla ja etäisyyttä lavalle oli sen verran, että screenille olisi kaivannut videokuvaa soittajista. Jäi arvailujen varaan kuinka arvaamaton Blackmore johti yhtyettään. Näytti siltä, että Romeron piti kysyä lupa jokaiseen välispiikkiin Parasta antia taustakankaalla esittivät klassiset levynkannet kuten Rising, Down to Earth ja Straight Between the Eyes. Niissä on sitä nostalgista voimaa, joka iskee edelleen nuoren sällin otsaluuhun kuin valokeila.
Settilista:
Spotlight Kid
I Surrender
Mistreated
Since You Been Gone
Man on the Silver Mountain
Perfect Strangeres
Sixteent Century Greensleeves
Soldier of Fortune
Difficult to Cure
All Night Long
Child In Time
Stargazer
Long Live Rock ’n’ Roll
Burn
New York Times julkaisi mielenkiintoisen artikkelin, jossa oli tutkittu miten teininä löydettyä musiikkia rakastaa koko elämän. 
Depeche Mode on Lontoon itäpuolella Essexin Basildonissa perustettu elektronisen popmusiikin menestyneimpiä yhtyeitä. 1980-luvun alusta bändi on julkaissut tasaiseen tahtiin albumeja, joista tuorein Spirit ilmestyi viime vuonna. Yhtye kiertää maailman konserttilavoja nyt Global Spirit -otsakkeen nimissä. Alkuun bändi oli pienemmän yleisön suosikki. Popimpi ilme sai pian industriaalisempia sävyjä, mutta muuttui samalla melodisemmaksi. Suurempaan suosioon yhtye kapusi 1980-luvun loppupuolella. Hittilevy Violator (1990) varmisti maailmanlaajuisen menestyksen. Depeche Mode on ollut minulle hienoista albumikokonaisuuksista huolimatta loistavien sinkkujen bändi. Kokoelmat: Singles 1981-85 ja Singles 1986-1998 todistavat Depeche Modean nerokkuuden. Yhtye on tänä päivänäkin suuri, mutta isoja hittejä ei ole tullut aikoihin, joten kolmatta sinkkukokoelmaa tuskin on odotettavissa.
Depeche Mode on pysynyt brändinsä osalta aina lestissään. Siihen vaikuttaa ensisijaisesti yhtyeen laadukas musiikki, mutta toisaalta tapa näkyä mediassa. Depeche Mode ei höpise turhia. Sen visuaalinen ilme on levynkansissa, musiikkivideoissa ja valokuvissa aina huoliteltua. Tyylikkyyden takuumiehenä on varsin usein Anton Corbjin. Hän on arvostettu visualisti (valokuvaaja, musiikkivideo-ohjaaja ja elokuvaohjaaja), jonka muita asiakkaita on mm. U2. Corbjinin ensimmäinen yhteistyön tulos oli Black Celebration (1986) -albumille tehty A Question of Time -video.
Depeche Mode on vahva livebändi, vaikka edustaa genreä, jonka esiintymisistä jää yleensä mieleen vahva visuaalisuus. Eritoten Dave Gahan on karismaattisista laulajista aliarvostetuin. Hän ottaa yleisön haltuun heti ensimmäisestä virnistyksestä ja vakuuttaa bravuurillaan väkkärämäisellä pyörimisellä olevansa yhtä häikäisevä kuin Chuck Berry ankkakävelyssään. Andy Fletcher on majesteetillinen hahmo kosketinsoittimiensa takana. Bändin musiikilliset aivot kuuluvat kitaristi/kosketinsoittaja Martin Gorelle. Vakituisen kiertuekokoonpanoon kuuluu lisäksi riehakas rumpali Christian Eigner sekä kosketinsoittaja/basisti Peter Gordeno, jotka auttavat pitämään soundin rouheana.
Depeche Mode soitti odotetun keikan. Yhtye on veivannut samaa tarkoin treenattua settiä kaupungista toiseen. Vanhojen hittien seassa kuultiin uusia biisejä vain kolme, joista Going Backwards on paras. Ultra (1997) -albumilta soitettiin peräti viisi kappaletta, joista pari lauloi tuttuun tapaan Martin Gore. Encoren alussa kuultiin yllättävin valinta, kun Martin esitti kappaleen I Want You Now. Riisutussa versiossa hänen äänensä pääsi parhaiten esille. Varsinaisessa setissä kuultiin alkupään tuotannosta vain yksi kappale: Everything Counts. Se oli keikan kohokohta. Se oli sitä eilen ja on oleva aina, jos NY Timesin artikkeliin on uskominen.
Länsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.
Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.
Kraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan. Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.
Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix -ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.
The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.
Skotlannista on siunaantunut useita hyviä artisteja. Yksi sen kärkinimistä on Belle and Sebastian, joka on niittänyt mainetta reilun 20 vuoden ajan. Onnistunut esikoisalbumi Tigermilk, julkaistiin 1996 ja siitä lähtien musiikkia on ilmestynyt säännöllisesti. Viimeisin teossarja on EP-trilogia How to Solve Our Human Problems, josta tätä kirjoittaessa kolmas osa on vielä julkaisematta. Kaksi ensimmäistä osaa todistaa, että yhtyeen luovuus on ehtymätön. Oli ilo olla läsnä kiertueen aloituskonsertissa Antwerpenissa.
Stuart Murdoch lauloi keikan aluksi Nobody’s Empire. Toisena soitettu I’m a Cuckoo ei tahtonut lähteä käyntiin. Kitaristit sekoilivat sen verran, että vasta kolmas kerta toden sanoi. Se jäikin ainoaksi merkiksi rutiinin puutteesta, sillä muuten keikka sujui kuin belgialaisilta oluen valmistaminen. Murdoch on myös elokuvantekijä ja visuaalisuuteen satsataan luonnollisesti taustaprojisoinneissa. Koko keikan ajan esitystä elävöittivät multimediaaliset elementit. Eritoten vanhat hyvin leikatut arkistomateriaalit värittivät yleisurheilun juhlaa kappaleessa The Stars of Track & Field. Urheilu on mieleinen aihe Murdochille, joka taitaa yhä kantaa kovinta poptähden juoksemaa maratonaikaa 2:57:08.
Keikan loppupuolella Stuart Murdoch kutsui joukon väkeä lavalle tanssimaan. The Boy with the Arab Strap laittoi lanteet heilumaan. Jorauksen jälkeen rauhoituttiin ja Stuart laskeutui lavan reunalle istumaan tanssijoiden kanssa. Hän esitti vaikuttavasti kappaleen Legal Man. Encoren kärkeen Stevie Jones lauloi kantrilauluksi tituleeraamansa The Wrong Girl. Viimeisenä esitettiin yleisön toivekappale, joka ironisesti oli nimeltään Get Me Away From Here, I’m Dying. Olisin kaivannut dynaamisempaa lopetusta keikalle, mutta kaikkea ei voi saada. Tämä kelpasi komeasti. Konsertti meni heittämällä Ruisrokissa vuonna 2010 nähdyn edelle, vaikka festareita ei saakaan verrata klubikeikkoihin. Setti kesti tunnin ja kolme varttia. Etenkin ensimmäinen tunti meni kuin pilvissä. Uudet kappaleet toimivat, mutta ilahduttavaa oli kuulla liuta lauluja debyyttialbumin lisäksi If You’re Feeling Sinister (1996) ja The Life Pursuit (2006) -albumeilta.
New Yorkilainen indieyhtye Nada Surf on suosittu Ranskassa. Let Go -merkkiteoksensa 15-vuotista taivalta juhlistava yhtye aloitti Euroopan kiertueen Amsterdamista, mutta patonkien maassa yhtye soittaa peräti yhdeksässä kaupungissa. Ranskan osuus avattiin Lillessä ja sen ykkösklubissa nimeltä L’Aéronef. Nyt ei puhuta pikkupaikasta, sillä La Sal Grande vetää 1850 henkeä. Aivan rautatieaseman vieressä sijaitsevaan klubiin mennessä tuntuu kuin nimensä mukaisesti astuisi lentokoneeseen. Isoon saliin saa kavuta monta tärähtelevää metalliporrasta, jonka jälkeen on huolellinen turvatarkastus, mikä on varsin ymmärrettävää maassa, jossa Bataclanin verilöyly ei unohdu. Muuta lentokoneeseen viittaavaa paikassa ei ole kuin sen funktionaalisuus. En muista hetkeen olleeni yhtä viihtyisässä ja toimivassa klubissa, joka on yhtä aikaa iso ja intiimi.
Nada Surf soitti kaksiosaisen keikan, jossa kuultiin lähes kolmen tunnin verran musiikkia. Ensimmäinen puolisko pyhitettiin klassikkoalbumille. Toinen puolisko tarjosi yhtyeen avainkappaleita koko uran varrelta. Nada Surf aloitti toimintansa 1990-luvulla triona ja sama kolmikko kapusi lavalle. Vain laulaja Matthew Caws säesti itseään kitaralla, basisti Daniel Lorcan ja rumpali Ira Elliotin laulaessa stemmoja. He esittivät ensimmäisenä Let Gon avaavan kappaleen Blizzard of ’77. Sitten kytkettiin plugit kaappeihin ja lavalle riensi kitaristi Doug Gillard, josta tuli yhtyeen varsinainen jäsen vasta 2012. Lavalla nähtiin lisäksi kiertuekosketinsoittajana toimiva Louis Lino.
Nada Surf soittaa kitaravetoista melodista rokkia, jota on helppo verrata skotlantilaiseen Teenage Funclubiin. Itseäni yhtyeessä viehättää sen tasalaatuisuus. Hittejä ei ole, mutta eipä myöskään huteja. Let Go -albumiin kului tasan tunti. Hienoimpia hetkiä olivat Fruit Fly, joka kasvaa balladista voimapopiksi ja Hi-Speed Soul, jossa kitarariffit tavoittavat hetkittäin Johnny Marrin ilmavuutta. Yleisön lemmikkejä olivat hempeämmät Blonde On Blonde ja Inside of Love sekä iskevä Happy Kid. Daniel Lorcan tulkitsema La Pour Ca nappasi paikallisilta viimeistään pisteet. Yhtyeen välispiikeistä selvisi yksi syy menestykseen Ranskassa: sekä Caws että Lorca puhuivat pitkät pätkät sujuvaa ranskaa. Molemmat ovat käyneet ranskankielistä koulua ja viettäneet lapsuudessaan aikaa maassa.
Ennen varsinaista settiä bändi piti kahdenkymmenen minuutin breikin. Hyvä oli yleisönkin hengähtää, sillä varsinainen osuus tarjosi tarttuvia kappaleita melkein ähkyksi saakka. Näin yhtyeen ensimmäistä kertaa, joten kynnys yliannostukseen oli korkealla. Periaatteessa minulle olisi riittänyt Let Gon läpikäynti, mutta kun tuli Lilleen asti lähdettyä, niin nautin koko kattauksesta. Nada Surf toimii virheettömästi livenä, mutta mitään superkarismaattista lavaelämystä yhtye ei esitä, kuten ei verrokki Teenage Fanclubikaan. Musiikki puhuu puolesta.
San Diegosta kotoisin oleva Hot Snakes on post-hardcoren mielenkiintoisimpia kokoonpanoja. Yhtye teki läpimurtonsa 2000-luvun alussa ja kolmen kovan albumin jälkeen jäi pitkälle tauolle, kunnes kytkivät taas soittimet vahvistimiin. Hot Snakesin pääpiruilla on historiaa monessa bändissä (Drive Like Jehu, Rocket from the Crypt), joten kyseessä ei ole ihan untuvikkojen joukkio. Nyt viidenkympin kieppeillä olevat äijät ovat paluun kunniaksi tuutanneet uuden singlen myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta albumilta Jericho Sirens. Lisäksi Sub Pop on laittanut ulos vanhan tuotannon uusintapainoksina – ja onneksi vinyyleinä, sillä vielä viime vuosikymmenen alussa ilmestyi paljon hyvää tavaraa vain cd-formaatissa.
Sticky Mike’s Frog Bar on kahden kerroksen baari. Yläkerrassa hengailutilaa ja varsinainen klubi alakerrassa. Ostin lipun ennakkoon WeGotTickets -nettimyynnin kautta. Ostotapahtuma sujui ongelmitta, mutta varsinaista tikettiä eivät ennalta toimittaneet. Viestissä korostettiin vihreiden arvojen vuoksi, että lippua ei tarvitse tulostaa. Riittää, kun ottaa mukaan viitenumeron. Tämä vaikutti hieman epävarmalta touhulta, varsinkin kun saapuu kaukaa. Lisäjännitystä toi lumimyrsky, joka viivästytti lentoa usealla tunnilla. Lopulta ehdin keikalle kreivin aikaan. Sisäänpääsyyn riitti lopulta, että nimi oli listalla.
Oven takaa avautui klubi, joka paljastui melkoiseksi hobittiluolaksi. Korkeutta ei ollut paljon yli päälaen, mutta katossa oleviin useisiin palkkeihin olisi lyönyt päänsä keskimittainenkin. Palkit oli sentään pehmustettu. Pari sataa henkeä vetävä klubi oli sokkeloinen ja musiikin kuunteluun epäkäytännöllinen. Hetkittäin loppuunmyydyssä konsertissa valtasivat mielen klaustrofobiset ajatukset, varsinkin tulipalon sattuessa. Näköyhteys lavalle tarjotaan vain niille, jotka tunkeutuvat eturiviin. Aikomukseni oli kuunnella Hot Snakes paraatipaikalta, mutta asetuin kuitenkin lavan laitamille. Hyvä niin, sillä keikan mittaan olisin lentänyt nurin monta kertaa eturivin väen heiluessa ja ryntäillessä kuin mullilauma. Crowd Surfingilta ei myöskään vältytty. Kelpo meininkiä, koska yleisö oli suurelta osin setäosastoa.
Hot Snakes on kiertänyt pitkin Englantia ja keikkakunto oli trimmattu kuosiin. Yhtye tarjosi monipuolisen kattauksen yhtyeen tuotannosta. Ilahduttavasti joukossa oli uutta materiaalia, josta etenkin single Six Wave Hold-Down istui muiden sekaan komeasti. Debyyttialbumi Automatic Midnight (2000), kova kakkonen Suiside Invoice (2002) ja killeri kolmonen Audit in Progress (2004) kahlattiin demokraattisesti läpi. Henkilökohtaisesti juuri Audit in Progress on tehnyt suurimman vaikutuksen, jolta kuultiinkin räjäyttävät Braintrust, This Mystic Decade ja Plenty for All.
Yhtyeen rumpalina toimi palmikkopää Jason Kourkounis, joka piti paketin kasassa komeasti. Enemmän kalifornialaiselta automyyjältä näyttävä basisti Gar Wood osoittautui karismaattiseksi peukuttajaksi. San Diegon auringon päivettämä ja armoitettu kitaristi John Reis taas veivasi ja vatkasi kuusikielistään yleisön seassa monta biisiä ennen kuin nousi lavalle. Laulaja-kitaristi paahtoi urku auki samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Kyllä kelpasi – Hot Snakes sihisi, sähisi ja pisti kuin tuhat kaktuksen piikkiä.
Alvar Aallon suunnittelema Kulttuurikeskus pääsee parhaiten oikeuksiinsa puoliakustisen musiikin parissa. Iron & Wine on juuri sitä musiikkia, mitä taloon kannatta eritoten buukata. Sam Beamin johtama Iron & Wine aloitti Euroopan kiertueen Reykjavikissa, mutta kartalla seuraava nuppineula osui Helsingin kohdalle. Kiertueen kakkospaikka on usein kiitollisin. Ensiesityksen karsta on putsattu, mutta alkuintoa riittää. Rutiinin puutteesta ei ollut kuitenkaan merkkejä, sillä bändi oli kiertänyt Pohjois-Amerikkaa tuoreen albuminsa tiimoilta koko viime syksyn.
Lavan ylle oli ripustettu roikkumaan pilviä. Tietyissä valoissa ne näyttivät paikoin tyylikkäiltä elementeiltä, mutta hetkittäin karseilta jättihattaroilta. Valot maalasivat kulttuurikeskuksen tilaa niin, että välillä ajalehti tuijottelemaan seiniä. Onneksi intiimi ja tiheästi etenevä setti palautti harharetkiltä oleellisen ääreen. Sam Beam esitti yhtyeineen materiaalia kattavasti koko uralta, mutta koskaan ei voi palkita kaikkien laulutoiveita. Omalta listalta jäi myös muutamia uupumaan. Sam Beamin kappaleet ovat useita kertoja kuuntelua kestäviä, mutta hieman liikaa samasta puusta veistettyjä.
Keikka alkoi vakuuttavasti kappaleella The Trapezee Swinger, jonka jouduin vielä kuuntelemaan permannon reunalta. Vasta kappaleiden välissä ihmiset saivat liikkua paikoillensa. Asetuin miksauspöydän taakse C-katsomoon, joka osoittautui erinomaiseksi paikaksi sekä näkyvyyden ja kuuluvuuden osalta. Sähköiset soundit ovat aina ongelma Kulttuurikeskuksessa, mutta folk á la Iron & Wine toimi moitteettomasti miksauksen ja akustiikan osalta. Keikan kohokohtia olivat uuden levyn Thomas County Law ja About a Bruise. Valitettavasti Beast Epicin väkevin kappale Claim Your Ghost jäi kuulematta. Sen sijaan miehen valtavirtaisin single-julkaisu Call It Dreaming lämmitti yleisöä eniten. Vanhemmasta materiaalista toimivat alati vaikuttava Boy with a Coin ja illan kohokohtana kuultu tulkinta New Orderin Love Vigilantes -biisistä.
Dinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.
Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.
Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012). Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.
The Horrors oli syksyn odotetuimpia keikkoja. Lippu piti hankkia heti sen tultua myyntiin, sillä ennakoin yhtyeen olevan liian iso Tavastian lauteille. Heidän tuorein albuminsa kipusi parhaimmillaan 8. sijalle Brittien virallisella albumilistalla. Tavastialla oli kuitenkin yllättävän vähän väkeä, parvi oli tyhjillään ja takabaari kiinni. Ehkä 400 kuulijaa oli saapunut paikalle torstai-illaksi. Miksi bändi ei ole löytänyt tämän enempää suomalaista yleisöä?
Keikka alkoi uuden albumin Hologram -kappaleella. Setti kesti vain reilun tunnin muiden Euroopan keikkojen tapaan. Settilistassa ei tullut yllätyksiä, vaan yhtye toistaa pitkälti opeteltua soittolistaa. Bändin arsenaalista löytyisi biisejä pitempäänkin keikkaan, mutta tämä satsi oli oikein sopiva. Keikka oli ehjä kokonaisuus ja dramaturgisesti hyvin rakennettu. Soundi oli hyvä, mutta Badhamin laulu oli miksattu hieman tunkkaiseksi.
The Horrors on lähtökohtaisesti unelmien bändi. Se tuo klubiympäristöön ne 1980-luvun post-punk bändit, joita ei enää ole, tai jotka eivät Tavastialle mahtuisi. Biisit ovat hyvää keskivertoa, seiskan arvoisia. Tähän asti suurta yleisöä miellyttävää kympin hittiä ei vielä ole. Still Life on tähän asti kantanut bändin tunnetuimman kappaleen viittaa, vaikka uuden albumin Press Enter to Exit ja Machine ovat hengenheimolaisia. Mutta uudessa materiaalissa on kappale, joka on lähellä täyttä kymppiä: Something to Remember to Me By. Biisi on helposti kuluvan vuoden tarttuvimpia biisejä, ja tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen tasokas. Jos kehitys jatkuu saman suuntaisena ja rinnalle tulee muutama kova styge, niin yhtyeellä on mahdollisuus saada Suomessa isompia yleisöjä ainakin festivaaleilla.
En tunne Fröbelin palikoiden tuotannosta hyvin kuin kaksi ensimmäistä albumia. Debyyttinä julkaistu nimikkolevy vuodelta 1991 on klassikko ja kakkosalbumi Sutsisatsi (1993) räjäytti pankin. Se oli niin sanotusti siinä, sillä levyä on myyty lähes käsittämättömät 150.000 kappaletta. Yhtyeen suosio on perustunut lauluihin, joihin liittyy aina leikki. Toisaalta yhtyeen läpimurtoa ja tunnettavuutta auttoi esiintymiset television lastenohjelmissa. Yhtye on julkaissut uransa aikana albumeja muutaman vuoden välein.
Keikka alkoi tarkalleen klo 15:00. Mats Lillrank esitteli yhtyeen ja aloitti keikan istumalla laatikon päällä. Headset vapautti miehen kaksin käsin ajamaan autoa lasten kanssa kappaleen Autot vanhanaikaiset aikana. Matsin lauluäänessä on katu-uskottavaa rokkenrollia. Miehen jutustelu muistuttaa jostain syystä Antero Mertarantaa. Puheen intonaatio on jollain hassulla tavalla saman kuuloinen ja viehän Mats lauluissa lapset tavallaan kebabkioskille. Keikan kappalelista koostui pääosin kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Toisena kappaleena kuultu Hippulat vinkumaan aloitti putken joka ei hiljentänyt muuta kuin Matsin välipuheet. Lämpömittari -laulussa pitkän huiskea Timo Nuutinen laski kitaran sivuun ja otti vuorostaan leikittäjän roolin. Lopussa kuultiin odotetusti Sutsisatsi, Taputan ja varsinaisen settilista huipentui Jumppalauluun.
Kuuntelin keikkaa välillä parvelta ja hetken takalinjoilta. Lastenkonsertissa aikuiset istuvat lattialla ja lapset joraavat siinä edessä, mutta kulkuväylää ei oikein ole mihinkään. Väkeä ei ole saman verran kuin aikuisten konsertissa missä yleisö kuuntelee seisten, mutta silti lippuja olisi voitu myydä vähemmän. Tavastialla ei näe joka paikasta hyvin, ja lapsia kun pitäisi kohdella tasavertaisesti. Siinä mielessä Tavastia ei ole paras paikka lastenkonserteille, vaikka ajatus on mitä mainioin. Lastenkonsertit tässä mittakaavassa toimivat paremmin salissa, missä penkkiriveiltä kaikki näkevät tasapuolisesti.
Keikkakeppi 