The Horrors oli syksyn odotetuimpia keikkoja. Lippu piti hankkia heti sen tultua myyntiin, sillä ennakoin yhtyeen olevan liian iso Tavastian lauteille. Heidän tuorein albuminsa kipusi parhaimmillaan 8. sijalle Brittien virallisella albumilistalla. Tavastialla oli kuitenkin yllättävän vähän väkeä, parvi oli tyhjillään ja takabaari kiinni. Ehkä 400 kuulijaa oli saapunut paikalle torstai-illaksi. Miksi bändi ei ole löytänyt tämän enempää suomalaista yleisöä?

The Horrors vieraili toista kertaa maassamme. Edellinen visiitti Ruisrockissa on 10 vuoden takaa, jolloin bändi oli julkaissut ensimmäisen garagerock -albuminsa Strange House. Seuraavalla albumilla Primary Colours yhtye löysi post-punk soundinsa, joka on kulminoitunut kypsimpään syntetisaattorivetoiseen muotoonsa nyt julkaistulla viidennellä albumilla, joka on ytimekkäästi nimetty V.

Tämän tyylilajin bändit ovat toimineet vahvojen keulahahmojen varassa. Kaikki muusikot ovat totta kai persoonia, mutta kukaan ei nouse samalla tavalla esille kuin liki kaksimetrinen Faris Badwan. Imagollisesti The Horrors on pitkälti hän. Mustat, huulet, meikatut silmät toivat luonnollisesti mieleen  Robert Smithin The Cure -yhtyeestä, mutta muuten hän on kuin koira-aitauksessa säntäilevä whippet. Äkkinäiset liikkeet ovat uhmaavia, mutta samalla tietystä arkuudesta välittyy tunne, että mies ei tekisi pahaa murtovarkaallekaan.

Keikka alkoi uuden albumin Hologram -kappaleella. Setti kesti vain reilun tunnin muiden Euroopan keikkojen tapaan. Settilistassa ei tullut yllätyksiä, vaan yhtye toistaa pitkälti opeteltua soittolistaa. Bändin arsenaalista löytyisi biisejä pitempäänkin keikkaan, mutta tämä satsi oli oikein sopiva. Keikka oli ehjä kokonaisuus ja dramaturgisesti hyvin rakennettu. Soundi oli hyvä, mutta Badhamin laulu oli miksattu hieman tunkkaiseksi.

Yhtyeen dynamo näyttäisi olevan mies syntetisaattori saattoreiden takana. Tom Cowan taikoo laitteistaan eteeriset saundit, jotka starttaavat kappaleet kuin vaivihkaa, milloin sähisten, milloin nakuttaen. Biiseistä kuoriutuu kiinnostavia, ei helposti purtavia, vaan kuuntelua kestäviä teoksia. Niiden pakoton rytmi vie usein hypnoottiseen junnailuun saakka, jota tukee Joe Spurgeonin varma rumputyö. Tietty jäntevyys ei biiseissä ylipäätään olisi pahitteeksi. Basisti Rhys Webb voisi olla pukeutumisen ja kampauksensa puolesta Classix Nouveaux -yhtyeestä. Kitaristi Joshua Hayward jää lavalla hieman varjoon, vaikka ajoittain nousee esiin kuten illan parhaimmistoon nousevassa biisissä Endless Blue.

The Horrors on lähtökohtaisesti unelmien bändi. Se tuo klubiympäristöön ne 1980-luvun post-punk bändit, joita ei enää ole, tai jotka eivät Tavastialle mahtuisi. Biisit ovat hyvää keskivertoa, seiskan arvoisia. Tähän asti suurta yleisöä miellyttävää kympin hittiä ei vielä ole. Still Life on tähän asti kantanut bändin tunnetuimman kappaleen viittaa, vaikka uuden albumin Press Enter to Exit ja Machine ovat hengenheimolaisia. Mutta uudessa materiaalissa on kappale, joka on lähellä täyttä kymppiä: Something to Remember to Me By. Biisi on helposti kuluvan vuoden tarttuvimpia biisejä, ja tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen tasokas. Jos kehitys jatkuu saman suuntaisena ja rinnalle tulee muutama kova styge, niin yhtyeellä on mahdollisuus saada Suomessa isompia yleisöjä ainakin festivaaleilla.

Settilista:

Hologram

Machine

Who Can Say

In and Out of Sight

Mirror’s Image

Sea Within a Sea

Weighed Down

Press Enter to Exit

Endless Blue

Still Life

Encore

Ghost

Something to Remember Me By