Palikkamusiikkia lapsille jo 30 vuoden ajan. Se on kunnioitettava matka, mille tahansa orkesterille ja varsinkin sellaiselle, joka soittaa edelleen alkuperäisellä kokoonpanolla. Lastentarhaopettajiksi opiskelleet neljä kaverusta soittelivat ensiksi harrastuksekseen, mutta pian yhtyeestä kasvoi jäsenille pitkäksi aikaa leipätyö. Fröbelin palikat on viihdyttänyt useampaa sukupolvea ja kestosuosikin asema ainakin Tavastian juhlakeikasta päätellen on vakaa.

En tunne Fröbelin palikoiden tuotannosta hyvin kuin kaksi ensimmäistä albumia. Debyyttinä julkaistu nimikkolevy vuodelta 1991 on klassikko ja kakkosalbumi Sutsisatsi (1993) räjäytti pankin. Se oli niin sanotusti siinä, sillä levyä on myyty lähes käsittämättömät 150.000 kappaletta. Yhtyeen suosio on perustunut lauluihin, joihin liittyy aina leikki. Toisaalta yhtyeen läpimurtoa ja tunnettavuutta auttoi esiintymiset television lastenohjelmissa. Yhtye on julkaissut uransa aikana albumeja muutaman vuoden välein.

Fröbelin palikoiden keulilla laulun ja kitaran ohessa leikkejä vetää Mats Lillrank. Kitarassa ja leikkiassistenttina toimii Timo Nuutinen. Koskettimissa on Ari Bergström ja rummuissa Hannu Mäkelä, joka soittaa livenä sähkörumpuja voidakseen säädellä paremmin äänen voimakkuutta. Yhtye pitää huolen, että kuulo on tallella keikan jälkeenkin. Yhtyeen taustalla lavalla oli levitetty logo, kaksi piirroshahmoa, jotka ovat tuttuja Sutsisatsi -albumin kannesta. Hahmojen päivitys voisi olla paikallaan juhlavuoden kunniaksi.

Keikka alkoi tarkalleen klo 15:00. Mats Lillrank esitteli yhtyeen ja aloitti keikan istumalla laatikon päällä. Headset vapautti miehen kaksin käsin ajamaan autoa lasten kanssa kappaleen Autot vanhanaikaiset aikana. Matsin lauluäänessä on katu-uskottavaa rokkenrollia. Miehen jutustelu muistuttaa jostain syystä Antero Mertarantaa. Puheen intonaatio on jollain hassulla tavalla saman kuuloinen ja viehän Mats lauluissa lapset tavallaan kebabkioskille. Keikan kappalelista koostui pääosin kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Toisena kappaleena kuultu Hippulat vinkumaan aloitti putken joka ei hiljentänyt muuta kuin Matsin välipuheet. Lämpömittari -laulussa pitkän huiskea Timo Nuutinen laski kitaran sivuun ja otti vuorostaan leikittäjän roolin. Lopussa kuultiin odotetusti Sutsisatsi, Taputan ja varsinaisen settilista huipentui Jumppalauluun.

Kuuntelin keikkaa välillä parvelta ja hetken takalinjoilta. Lastenkonsertissa aikuiset istuvat lattialla ja lapset joraavat siinä edessä, mutta kulkuväylää ei oikein ole mihinkään. Väkeä ei ole saman verran kuin aikuisten konsertissa missä yleisö kuuntelee seisten, mutta silti lippuja olisi voitu myydä vähemmän. Tavastialla ei näe joka paikasta hyvin, ja lapsia kun pitäisi kohdella tasavertaisesti. Siinä mielessä Tavastia ei ole paras paikka lastenkonserteille, vaikka ajatus on mitä mainioin. Lastenkonsertit tässä mittakaavassa toimivat paremmin salissa, missä penkkiriveiltä kaikki näkevät tasapuolisesti.

Encoressa kuultiin lasten laulujen ehdoton klassikko: Leijonaa mä metsästän. Jos lapsilta kysytään, reilun tunnin setti oli täyttä tavaraa. Näin yhtyeen elävänä ensi kertaa elävänä ja hyvästä meiningistä huolimatta aikuiseen makuun yhtye toimii paremmin albumeilla, joita kuuntelee jatkuvallakin toistolla mielikseen. Ehkä olisin keikasta toista mieltä, jos settilistassa olisi soinut suosikkini Heikki ja Kaija. Sitten olisin kailottanut kovaan ääneen ihanaa Fröbelin palikat, ihanaa.