Jos lähtee työmatkalle Sveitsin Luzerniin, missä lumihuippuiset Alpit ympäröivät pittoreskia turistikaupunkia, voi olla vaikeuksia löytää kiinnostavia rock-keikkoja. Reuss-joen reunoja tepsuttelevat lähinnä helmikaulakoruiset rouvat ja japsituristit kameroineen tarkkailevat Euroopan vanhinta puista Kapellbrücke-siltaa. Kaupungin upea KKL-konserttisali esittää mieluummin klassisen musiikin helmiä, mutta jos laittaa lenkkarit jalkaan ja vetäisee miljöötä avaavan juoksulenkin, pääsee näkemään myös tarkemmin hiotun sveitsiläisen kulissin taakse. Sieltäkin löytyvät graffitit ja muut undergroundin merkit.

Ennen matkaa tutkiskelin alueen keikkasceneä ja osui sieltä silmään joitakin potentiaalisen oloisia klubeja, mutta ei yhtään kiinnostavaa keikkaa ajalle sunnuntai-keskiviikko, jonka Luzernissa vietin. Kaikki kun sattuu tapahtumaan pikkukaupungissa viikonloppuisin. Tutkin jopa mitä kiinnostavaa olisi saatavilla sadan kilometrin säteellä. Zürichissä olisi ollut elektrolegenda Tangerine Dream, mutta ei maksanut vaivaa. Siispä tyydyttävä siihen, mitä Luzern itsessään antaa vai antaako mitään.

Kaupungissa järjestetty Rose d’Or -festivaali, joka minutkin oli houkutellut paikalle, tarjosi tiistai-iltaan Radio Pilatuksen sponsoroiman keikan Grand Casinon Casineum clubilla. Festarivieraille konsertti oli luonnollisesti maksuton, kun tajusi pyytää lipun ajoissa. Esiintyjäksi oli houkuteltu Hollannin tähti Alain Clark, joka kielen vaihdettuaan on saanut suosiota myös maan rajojen ulkopuolella. Duetto Father & Friend kolkutteli jopa Ison Britannian top satasta viitisen vuotta sitten. Alain on Hollannin Haarlemissa 1979 syntynyt mustan cover-laulaja Dane Clarkin poika ja samoilla linjoilla, mutta omilla lauluilla, on jälkikasvu päättänyt jatkaa. Modernia softia soul-poppia, jossa on aavistus kasarilaista iloista Wham-henkeä mitäänsanomattomilla sanoituksilla. Mielikuva syntyi ennakkotutkimusten perusteella ja tämä keikka tuli listalle, jos mitään muuta kiinnostavaa ei kaupungista löydy. Eikä oikein löytynyt, vaikka edellisiltana istuin Wonder Barissa ja kuuntelin sivukorvalla paikallisten suosimassa loukossa lapsityövoimaista etno-orkesteria suussa sulavalta nimeltä Schwyzerörgeliquartet Goschwister Kock. Samalla kun aikuisväki juo weissbieriä ja polttaa ketjussa, sisätiloissa, varhaisteinit panivat parastaan baarin nurkassa. No, ei tästä sen enempää, sillä pääosin istuin terassilla. Palataanpa aiheeseen.

Alain Clark nousi Casineumin lavalle yksin akustisen kitaran kanssa varttia yli kahdeksan ja ei mennyt kuin puoli minuuttia, kun hollannin heppu sai täyden tuvan messiinsä. Radio Pilatus oli selvästi kutsunut paikalle muutakin kuulijakuntaa festariväen lisäksi, sillä hitusen nuorempaa ja naispainoitteisempaa yleisöä oli lavan edustalle kertynyt. Eikä ihme, Alain Clark on veistoksellisen komea hypridi. Miehestä lähtevässä äänessäkin on geenit osuneet maaliin. Alain Clarkin itsetunto on kohdillaan ja se näkyy karismana ja rohkeutena laulattaa yleisöä jo aloitusbiisin Fell in Love aikana. Pian solistin taakse nousi kuusihenkinen bändi, joka alkoi rikkoa ennakko-odotuksia kelvolla soitannallaan. Onko tästä kehkeytymässä oikeasti mainio soul-keikka?

Alain Clark ei ole mikään pitkä veijari, mutta oliko hänen ympärillensä koottu tarkoituksella metriheikkien orkesteri, jotta tähti kimmeltäisi hieman korkeammalta. Tämä hieman ihmetytti, sillä yleinen faktahan on, että hollantilaiset ovat maailman pisin kansa. Kelasin hetken näköharhaa, mutta kun kosketinsoittaja nosti kroppansa pystyyn, tajusin, kyllä Hollannista hujoppeja löytyy.

Keikkapaikka Casineum on klubi paikallisessa glamoröösissä Grand Casinon tiloissa. Ennakkoluulot pakottivat ottamaan pikkutakin mukaan, mutta yllätyin kuinka casual-meininki paikassa oli ja lämpöisen tunnelman vuoksikin takki oli riisuttava ensimetreillä. Jengi heilui Heineken-pullot kädessä ja lauloi rohkeasti mukana. Lava oli suht korkealla yleisöön nähden, mutta siitä oli etuna, että jopa peränurkasta näki moitteettomasti. Tilaa ei ole rakennettu kevyttä musiikkia ajatellen, mutta ihan kelpo soundit oli ruuvattu miksauspöydästä. Selkeä järkytys olivat stagevalot, jotka oli kopioitu jostain messukeskuksen ohjelmalavalta.

Keikka starttasi kiinnostavasti. Biiseissä tarttuvia melodioita, mutta voi miten pliisuja sanoituksia. Love is Everywhere edusti syvällisimpää osastoa. Joskus taisin sanoa, että melodia menee sanoitusten edelle, mutta kyllä ponnettomat sanat tekevät verrattomastakin biisistä äkkiä jäätävän yököttävän. Tämä teoria edustaa samaa tulevaisuuden pessimismiä kuin Manic Street Preacherskin aiheesta  yhteiskunnallisemmin joskus lauloi – jos siedät luokattomat sanoitukset, sinun lapsesikin hyväksyvät ne. Voi kun Alain olisi saanut kynästään vaikka kuvaelmia Amsterdamin jäätyneistä kanaaleista, olisin ollut paljon vastaanottavaisempi.

Alain Clark on kuitenkin sokerisissa biiseissään aito ja se antoi armoa. Keikan pohjanoteeraus oli tuoreen levyn maistiaisena kuultu Happy Birthday, mitä ennen poika kertoi isänsä viettävän tänään syntymäpäiväänsä, ja kappas, arvatkaapa kenelle biisi omistettiin. Ei siinä mitään, kaunis ajatus, mutta kun laulaa Happy Birthday Baby omalle isälleen, tulee väistämättä nolo olo. Tämä kuitenkin vahvisti jotain odotuksia, sillä olin veikkaillut keikan alussa kaverilleni, että vierestämme johdatettu valkopaitainen musta varttuneen Sam Cooken näköinen mies on Alain Clarkin isä.

Pari viimeistä biisiä olivat sen verran jykevää funkya soulia, että sanat ja isät katosivat mielestä hetkeksi. Groovy bändi sai Generation Love Revival –biisiin paikoin hypnoottisen meiningin, josta fibat levisi helposti koko saliin. Fiilis alkoin nousta kuin elohopea auringon paisteessa. Encorena kuultiin kuten arvailin Father & Friend, ja totta, Dane Clark nousi lavalle laulamaan duettoa poikansa kanssa. Alainin ääni oli miellyttänyt koko keikan, mutta kun cover-bändi-laulajana kannuksensa saanut isä-Dane avasi suunsa, olin myyty. Äijä oli kuin suoraan Motown-katalogista repäisty tai kuin Curtis Mayfieldin kadonnut veli. Mistä Amerikan musta soul olikaan jäänyt paitsi? Alain oli raahannut paikalle koko perheensä äitineen ja siskoineen ja tämä karkkinen huipennus pysyi kuin pysyikin äyräitten sisäpuolella. Joskus imeläkin voi olla sopivan karvaista, josta jää neutraali loppumaku. Näin kävi tällä reilun tunnin viihteellisellä keikalla.