Tuntematon's avatar

Antti Autio, Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 1.3.2024

Antti Autio julkaisi neljännen albuminsa Täällä sinua kaivataan vastikään helmikuussa. Tuore pitkäsoitto vastaa odotuksiin vahvana jatkumona menestyneelle edelliselle kolmosalbumille, jota voi pitää artistin läpimurtona, vaikka varsinaista valtavirtaa ei ole vielä käännytetty. Sen sijaan indie-rintaman etulinjaan hän murtautui täysin purjein. Parempi sitä on ollakin suuri riippumaton artisti pienen Soit Se Silti -levymerkin suojissa kuin joutua isojen tuotantoketjujen vietäväksi.

Antti Aution musiikki on häpeilemätöntä kaipausmusiikkia romantikoille ja luusereille. Aution musiikki tekee taiten arjen pienistä hetkistä impressionistista taidetta, joka ei pelkää kurkottaa kaikkeuden rajoille. Autio näytti purevan myös Espoon Tapiolassa, sillä Louhisali oli myyty täyteen. Sisään astuessa näytti siltä, että on odotettavissa hurjaa fanittamista, koska saliin oli tuotu poikkeuksellisesti aitoja, joita useammin näkee festivaaleilla tai mellakoissa. Selvisi kuitenkin, että aitoja tarvittiin erottamaan anniskelualue, koska lippuja tilaisuuteen myytiin alaikäisille. Yleisön jakauma oli kuitenkin selkeästi aikuispainotteinen, joten teini-ilmiöstä ei voida puhua. 

Antti Autio yhtyeineen astui lavalle Sarastuksen soidessa, joka on klassinen instrumentaalihetki uudella albumilla. Keikka rakentui pitkälti uusien biisien varaan, vaikka seassa kuultiin myös edellisen Kaikki talot huojuun (2022) hittikappaleet sekä muistiaiset ensimmäiseltä Minä tuon mukanani sateet (2017) ja Pihalla tuulee taas (2019) -albumeilta.

Uusi albumi on siinä mielessä teemalevy, että kappaleet ovat saaneet innoituksensa Raana Lehtisen maalauksesta Sarastus, jonka taiteilija maalasi albumia varten. Selvästi hyvä kimmoke, sillä kuvataide on synnyttänyt tasavahvan laulukokoelman. Livenä soitettuna moni uusi kappale kuulosti vielä naksun paremmalta, sillä Antti Aution yhtyeen soitto vangitsee intensiivisyydellään, josta ei tahdo päästää irti.

Ensimmäisen kappaleen Haluun sut aikana sormet hapuilivat vielä hermostuneesti, koska ilmassa oli vielä aistittavissa pientä jännitystä, mutta ei mennyt kauan, kun esiintyminen kaikkinensa alkoi rullata. Antti itsekin kertoi yhtyeen soittavan vasta toista kertaa livenä uusia kappaleita. Bändi on soittanut pitkään yhdessä: Rummuissa Joska Saarinen, viulussa ja koskettimissa Ella Rosenlund, kitarassa Joel Parvamo ja bassossa Jussi Liukkonen. Vajaan puolentoista tunnin keikka tuntui jopa hippasen lyhyeltä, sillä biisejä olisi riittänyt pitempäänkin vetoon. Yleisön seasta toivottiin encorena yhtä kappaletta toistamiseen, mutta siihen kohtelias Antti vastasi, että ei ole ollut tapana tehdä niin. Pari ylimääräistä biisiä saatiin kuitenkin kuulla.

Louhisalin akustiikka on varsin kelvollinen. Piippuhyllyiltä kuului kuitenkin soraääntä, että sanoista ei olisi saanut selvää, mutta permannolle lähellä lavaa ei ollut ongelmaa. Antti Aution polveilevat sävelmät nappaavat mukaansa, mutta yhtä keskeisessä roolissa ovat laadukkaat lyriikat, joten harmituksen ymmärtää, jos niistä ei saanut selvää. Kappaleiden sanoituksiin on ilo uppoutua, sillä tarinat, tunnelmat ja riimit onnistuvat saumattomasti nousemaan korkeampaan rekisteriin kuten tekee myös Aution ansiokas tulkinta. Antti Aution persoonallinen ääni tuntuu venyvän hetkittäin rajattomasti, mutta hauskaa on aika ajoin tunnistaa pieniä äänihiukkasia muiden tunnettujen kotimaisten laulajien kaanonista, joista mainittakoon vaikkapa Gösta Sundqvist, J.Karjalainen ja Tuomari Nurmio.

Perjantai-iltaan mahtui useita kohokohtia. Uusista kappaleista esiin nousivat Norja, Lippispoika ja Yksin. Encoressa kuultu nimikappale Täällä sinua kaivataan on tehty livehuipennukseksi, mutta jatkossa siihen virkaan saattaisi passata Pieni taas, jossa on nostetta grande finaleksi. Vanhoista kappaleista Onko liian myöhä tarttui huuliin ja Tuhansien öitten läpi kiinnittäytyy tunteisiin miltei ikonisessa asemassa. Antti Autio edustaa uutta intellektuellia lauluntekijäkaartia, jonka esikuvat löytyvät menneestä. Silti kehityskaari tuntuu olevan alati nouseva. Hän on kovin tervetullut artisti tähän tekoälyttömään aikaan.

Settilista: 

Haluun sut, Tuhansien öitten läpi, Vittu minä kuolen tänne, Onko liian myöhä, Liikaa, Minä tuon mukanani sateet, Pieni taas, Lippispoika, Yksin, Norja, Kissapeto, Kaunein sana maailmassa, Pihkassa, Kaikki hyvin – encore – Täällä sinua kaivataan, Lisää ääntä

Tuntematon's avatar

Beirut (US) @ Tempodrom, Berlin, 17.2.2024

Tempodrom nousee kuin dystooppinen sirkusteltta Metropoliksen kaupungissa, mutta todellisuudessa se seisoo ylväänä Potsdamer Platzin liepeillä Berliinissä. Monitoimiareena on juuri sellainen konserttipaikka, joka puuttuu Suomesta ja erityisesti Helsingistä. Konserttihalli on arkkitehtonisesti näyttävä ilmestys tasaisessa maastossa, mutta erityisen käytännöllinen nykyaikaisten tapahtumien näyttämöksi. Sisään pääsee sujuvasti useista rakennusta ympäröivistä ovista. Lipuntarkastus ja silmämääräinen turvatarkastus ovat ripeitä. Tempodrom on siitä täydellinen, että se vetää 4000 henkeä, mutta tuntuu kuitenkin enemmän klubilta kuin areenalta. Näkyvyys on hyvä sekä permannon takareunoilta että salia ympäröivistä katsomoista. Tempodromin kokoisia konserttipaikkoja tarvitaan, koska sen kokoluokan artisteja sattuu olemaan enemmän kuin stadionluokan bändejä. 

Beirut edustaa indie-musiikin valtavirtaa ainakin siinä mielessä, että myi Tempodromen kolmena peräkkäisenä iltana loppuun. Tosin 12.000 ihmistä olisi voinut täyttää kerralla yhden ison areenankin. Parempi ehdottomasti yleisön kannalta, jos bändi jaksaa veivata samaa settiä pienemmille massoille.

Santa Fe’ssä syntynyt Zach Condon perusti yhtyeen vuonna 2006, ja vaikka bändistä puhutaan, on kyseessä usealla muusikolla ympäröity sooloprojekti. Lavalla nähtiin yhdeksän muusikon ammattitaitoinen yhtye, joka tarjosi liki kahden tunnin verran maailmanmusiikista ja eritoten itäeurooppalaisesta vaikutteita ottanutta lauhkeaa popmusiikkia. Yhtyeen selkärankana on puhaltimet, koska nokkamies Condon on itse trumpetisti, mutta laulun ohella hän soittaa myös ukulelea. Kolmen puhaltimen yhtye käy vahvaa dialogia jousisoitinten kanssa, mutta muut instrumentit ovat yhtä oleellinen osa yhtyeen soundia.

Beirut julkaisi loppusyksystä tuoreimman albuminsa Hadsel, jonka laulut syntyivät Zach Condonin toipuessa elämän rasituksista Lofoottien takana sijaitsevalla Hadselin saarella. Albumin ympärille ei ole käynnistetty varsinaista julkaisukiertuetta, vaan Berliinin kolme iltaa soitettiin itsenäisenä ”non tour” tapahtumana. Eikä kuulemma lisäkiertuetta ole hetkeen tulossa. Jos on Condon ladannut akkuja, niin hyvin on palauduttu, sillä koko yhtye oli erittäin elinvoimaisessa kunnossa. Beirutin yleisilme on raukean leppoisa, mutta kuitenkin lauluista löytyy ryhtiä ja rakennetta, joka saavuttaa täyteläisyyden tunteen. Beirutin viipyilevässä musiikissa kuuluu balkanilaisia soundeja, mutta myös yhtä lailla siitä on löydettävissä meksikolaista tunnelmaa ja eri puolilta Eurooppaa otettuja vaikutteita kuten Hadselin norjalaisia villapaitafiiliksiä.

Tempodorin illassa kuultiin kaikkiaan 23 kappaletta, joka oli samalla läpileikkaus Beirutin urasta. Uusin albumi sai painoarvoa ja hyvä niin, koska laulut tuovat uutta ulottuvuutta yhtyeen lauluvalikoimaan. Nimikappale Hadsel huokuu harmoniaa ja The Tern onnistui hypnoottisuudellaan olemaan illan mieleenpainuvin esitys. Vanhoista tutuista Elephant Gun, Nantes, Postcards from Italy ja No No No saivat jengin heilumaan, vaikka melankolispainoitteinen Beirut ei tarjoa lähtökohtaisesti jorausmusaa. Yllättävää oli nähdä yleisön ikäjakauman venyvän parikymppisistä kuusikympisiin. Kansainvälisyyden katsomon puolella selittää taas Berliinin eksklusiivinen konserttisarja.

Beirut teki vaikutuksen keikallaan ja vaikka kyse on Zach Condoniin henkilöityvästä musiikkiprojektista, niin ei pidä unohtaa muita soittajia. Rumpali Nick Petree ja basisti Paul Collinsin ovat soundin kivijalka, jonka ympärille Kyle Resnickin ja pasunisti Ben Lanzin hyvä täydentää puhallintrio ja stemmalaulut keulamies Condonin laidoilla. Kosketinsoittaja Aaron Arntz tuo yhtä lailla soundiin monimuotoisuutta sellistin, viulustin ja alttoviulustin tuodessa sielukkuutta. Beirut edustaan nykyaikaisessa musiikkitarjonnassa hyvällä tavalla vanhahtavaa ja eri kulttuureista vaikutteita imevää musiikkia, joka on kuitenkin kiehtovaa ja persoonallista. Lavan koristeelliset taustaikkunat näyttivät keikkaa odotellessa tympeiltä, mutta valojen sammuessa niillä oli keskeinen reflektoiva osa visuaalisessa ilmeessä. Toivotaan Zach Condonille voimia tehdä laajempi kiertue heti kun sen aika on.

Settilista:

The Shrew, Gallipoli, January 18th, Elephant Gun, So Many Plans, The Tern, Santa Fe, The Rip Tide, Hadsel, The Peacock, Nantes, Postcards from Italy, Spillhaugen, Scenic World, No No No, Serpian Cocek, Regulatory – encore – So Allowed, In the Mausoleum, The Gulag Orkestar – encore 2 – The Penalty, Ederlezi, Un Dernier Verre (Pour la Route)

Tuntematon's avatar

Pekka Nisu @ Sellosali, Espoo, 26.1.2024

Seurasin Pimeys -yhtyeen uraa melko tiiviisti sekä levylautasella että keikoilla sen vuosikymmenen mitä yhtye ehti olla olemassa. Pimeys oli raikas tuulahdus kotimaan indiepoprock-skenessä ja ehti tuottaa neljä tasokasta albumia. Ei jäänyt kauaksi, että yhtyeestä olisi tullut koko kansan suosikki, uusi Egotrippi, mutta juuri ennen suurempaa läpimurtoa yhtye lopetti yllättäen toimintansa muutama vuosi sitten. Valitettavasti tiet eivät eronneet ilman kärhämiä, josta Helsingin sanomatkin raportoi (HS 21.4.2021), mutta eipä siinä mitään uutta, taiteilijoiden näkemyserot ovat törmäilleet ennenkin.

Kauan ei haavoja nuoltu, kun lauluntekijäkaksikko Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pistivät tahoillaan sooloprojektit pystyyn. Heti ensimmäisiä julkaisuja kuunnellessa tuntui, että yksittäisistä onnistumisia lukuun ottamatta kumpikaan ei oikein pääse samaan laatuun albumikokonaisuuden mittakaavassa. Vajaa kolme vuotta Pimeyden hajoamisen jälkeen Pekka Nisu on ollut enemmän musiikin osalta valokeiloissa. Hän julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa Lauhanmaa ja todistaa lauluntekijänä, että hän on saanut kasaan nipullisen biisejä, joka toimii erityisesti kokonaisuutena.

Pekka Nisun kaksi ensimmäistä albumia tarjosi tarttuvia yksittäisiä kappaleita, mutta Lauhanmaata hän on lähtenyt rakentamaan temaattisena pakettina, joka kumpuaa artistin omista juurista Huittisten sikapitäjästä. Nisu on kirjoittanut kappaleita, jotka käsittelevät maaseudun näivettymistä henkilökohtaiselta tasolta, mutta toisaalta myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Albumi on kannanotto olematta kuitenkaan osoitteleva, koska viestit kulkevat luontevasti osana itsenäisiä kerronnallisia lauluja, joissa esikuvat löytyvät sydänmaanrokin suurilta kuten John Cougar Mellencamp tai Bruce Springsteen. Pekka Nisun maaseutulaulut soivat kuitenkin ilman riuskaa vääntöä, niissä on lohduttomuuden seassa herkkyyttä, iloa ja kaipuuta. Hän katsoo kaupunkilaisen silmin mennyttä aikaa, joka ei enää palaa.

Pekka Nisu aloitti uuden albumin myötä kiertueen Espoon Sellosalista, joka oli tuskin puolillaan väkeä. Istuvassa katsomossa väljyys haittaa enemmän kuin klubissa, missä jengi voi kerääntyä lavan eteen seisoskelemaan. Lieneekö tiedotus jäänyt vajaalle. Yleisön puute ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan Pekka Nisua ja hänen bändiänsä. Viisihenkinen kokoonpanon soitanta lähti pienen alkujäykkyyden jälkeen rullaamaan varsin mallikkaasti. Basistina toimi Jukkis Virtanen, joten lavalla nähtiin puolet alkuperäisestä Pimeydestä, vaikkakaan yhtään vanhaa kappaletta ei soitettu vanhan yhtyeen repertuaarista. Valinta oli oikea, sillä ilta oli Lauhanmaan. Nisun aiemmilta albumeilta riittää omiakin biisejä ohjelmiston jatkeeksi.

Pekka Nisu bändeineen soitti Lauhanmaan kappaleet miltei levyltä tutussa järjestyksessä. Onnistuneimmat hetket keikka tarjosi rauhallisimmissa kappaleissa Askeleet ja Nyt kun oon jo menettänyt sinut. Vauhtikantri Jouni kuulostaa alkuun lähes ärsyttävä rallatukselta kertsinsä puolesta, mutta pinnan alta aukeaa mainio kertomus maatilan kesätyöntekijästä. Täyteläisimmin soundi soi, kun Jiri Kuronen nousi lavalle vierailemaan haitarin kanssa upeissa kappaleissa Huittisten Hirvenpää ja Jatkaja. Yhtyeen muut jäsenet olivat Axel Virkkunen kitarassa, Julius Sihvonen koskettimissa ja Ville Hatanpää rummuissa. Kaikki soittajat osallistuivat aktiivisesti myös laulamaan stemmoja. Keikan encoressa soitanta yltyi ilotteluun, kun Vapaa maa ja Näin susta unta soivat riemukkaasti. Viimeinen kappale Suomen kesä osat 1 & 2 nousi Springsteeniaanisiin sfääreihin Junglelandin jalan jäljissä. Pastissi on kuitenkin varsin häpeilemätön ja siksi komea laulu. Jostain mielenperukoilta alkoi välkkyä ajatus, miltä kappale kuulostaisi Pate Mustajärven laulamana.

Tuntematon's avatar

Lloyd Cole (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.1.2024

Olin hankkinut pari tikettiä Lloyd Colen odotetulle Suomen keikalle ja toinen oli jäädä käyttämättömäksi. Kysellessäni ihmisten kiinnostusta moni muisti Lloyd Cole & The Commotions -yhtyeen 1980-luvulta ja erityisesti esikoislevyn Rattlesnakes, mutta ei yhtäkään varsinaista biisiä, vaikka muutamia Colen kappaleista onkin laskettavissa indie-klassikoiden joukkoon. Ilta Lloyd Colen seurassa tarjosi unohdettua nostalgiaa. 

Brittiläinen Lloyd Cole on tehnyt 40 -vuotisen uran levyttävänä artistina, joskin soolouraa on painettu jo vuodesta 1989. Musiikkityyli on vaihdellut kitararockista, folkpoppiin ja countryyn sävytettynä elektromausteilla. Briteissä yhtyeensä The Commotionsin kanssa tehdyt kolme albumia: Rattlesnakes (1984), Easy Peaces (1985) ja Mainstream (1987) kapusivat levylistoille, mutta varsinaisia valtavirtahittejä ei uralle kertynyt. Tasalaatuisen kitaravetoinen heleä indie-rock-pop keräsi kuitenkin laajalti fanipohjaa aina Suomea myöten. 

Lloyd Cole on asunut pitkään Yhdysvalloissa, mutta brittiläisyys välittyy yhä erityisesti välispiikkien kuivakkaan ironisesta huumorista. Hieman yli 60-vuotias Cole vaikutti valkoisissa housuissaan ja paidassaan varsin elinvoimaiselta ilmestykseltä. Mukanaan hänellä oli pyyhe ja muki kuuma juomaa. Pian selvisi, että Lloyd oli sairastunut flunssaan ja oli lähellä, että koko konsertti olisi jäänyt väliin. Cole kertoi olevansa surullinen, sillä odotettu Suomen visiitti täytyi vetäistä jaksamisen rajoilla. Ennakkotietojen mukaan konsertin piti kestää kaksi tuntia ja tästä syntyikin jännite, että jaksaako Lloyd Cole puolikuntoisena kuinka pitkään. Yksin soittaessa voi tukeutua vain itseensä.

Lloyd Cole on yhä aktiivinen muusikko. Hän julkaisi viime vuonna tuoreimman julkaisunsa, joka illan tunnelmia osuvasti kuvastaen olikin nimetty On Pain. Artisti esitys saattoi olla kivulias hänelle itselleen, mutta Savoyn yleisölle keikka näyttäytyi siltä rutinoituneen mallikkaalta suoritukselta. Lloyd Cole soitti vuoroin kahta akustista kitaraa ja osoitti olevan siinä taitava. Hänen lauluäänensä pysyi kuulaan puhtaana, ainoastaan kerran yskintä keskeytti kappaleen. Cole sai välipuheillaan porukan nauramaan ja myöhemmin myös laulamaan, kun hän tarvitsi stemmoihin avustavaa laulantaa. 

Konsertti oli kaksiosainen, jossa väliaika oli tarpeen etenkin artistille. Kattavaan settilistaan mahtui kolmisenkymmentä kappaletta, joiden seassa kuultiin lauluja uudelta albumilta, joista nimikappale ja The Idiot erottuivat parhaimpina. Jälkimmäiseen yleisön apua juuri tarvittiin taustalaulussa. Lloyd Cole on sanoittajana vakuuttava ja biisit rakentuvatkin pitkälti lyriikoiden varaan.  Soolouralta kuultiin myös 1990-luvulta materiaalia kuten konsertin avannut Don’t Look Back ja letkän tarttuva Like Lovers Do. Eikä jäänyt The Commotions aika huomioimatta, sillä Lloyd Cole soitti tusinan verran kappaleita bändiajoilta, oikeastaan ne kaikki mitä odotettiin. Iltaan mahtui myös yksi David Bowie cover kappaleesta Can You Hear Me?

Lloyd Cole näyttää myrtyneeltä mieheltä ilman sairasteluakin. Siitä huolimatta hänen olemuksestansa huokuu sydämellinen artisti, jossa on haurasta karsimaa. Keikka pysyi hyvin kasassa, vaikka pyyhkeellä oli käyttöä hien puskiessa kasvojen läpi. Lloyd Cole ansaitsee ehdottomasti sisupisteet hyvin skarpatusta keikasta, mutta toivottavasti artisti ei riskeerannut terveyttään. Tervetuloa joskus uudestaan takaisin ja olisihan se hienoa kuulla Colen kappaleita myös sähköisinä bändiversioina, koska useat on sellaisiksi tehty.

Valokuvaus konsertissa oli kielletty, mutta tämän verran uhmasin ohjeistusta.

Settilista:

Don’t Look Back, Mr. Malcontent, Trigger Happy, On Pain, Why in the World, Can You Hear Me, Rattlesnakes, Pay For It, Like Lovers Do, My Other Life, 2CV, Undressed,  Tried to Rock, The Afterlife, Are You Ready to Be Heartbroken, Brand New England, The Idiot, Why I Love Country Music, Butterfly, Traffic, Diminished Ex, Jennifer She Said, Woman in a Bar, My Alibi, It’s Late, Cut Me Down, Violins, Perfect Skin – encore – Lost Weekend, Forest Fire

Tuntematon's avatar

Tom Jones (UK), The Teskey Brothers (AUS), Pepe & Saimaa (FIN), Eric Gales (US), SuperBlue: Kurt Elling Feat. Charlie Hunter (US) , Tuomo & Markus Feat. Verneri Pohjola (FIN), Erja Lyytinen (FIN) @ Pori Jazz, 13.7.2023

Tihkusateessa Kirjurinluodon ulkoilma-areena näyttäytyi väljempänä kuin siihen on yleensä tottunut. Yleisöä vaikutti saapuneen vähän, vaikka lavalla Erja Lyytinen tarjosi maailmanluokan asiakaspalvelubluesia. Ensimmäisen päivän Kirjurinluodon ohjelmisto näyttäytyi lähtökohtaisesti senioripainoitteisena, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että yleisömassat saapuisivat vasta illan pääesiintyjien aikaan. Laadukkaita artisteja riitti kuitenkin iltapäivästä keskiyöhön. Sadetta saatiin niskaan ajoittain ihan kunnolla ja vasta iltasella Kirjurinluoto paistatteli auringossa ja tungoksessa. 

Ensimmäisestä visiitistä Pori Jazzeille on allekirjoittaneella 31 vuotta, jolloin piti bongata Ringo Starr. Välillä on kertynyt pitempiä taukoja, mutta on festivaali pitänyt kutinsa tasalaatuisena rytmimusiikin ystävien kesäjuhlana, jossa näkee niin vanhoja pioneereeja kuin tuoreita nousevia tähtiä. Jazz on massatapahtuman lipputulojen kannalta toissijaista, mutta profiilin vuoksi tärkeää, että sitäkin kuullaan monipuolisesti.

Torstain kattaus oli kaikin puolin kiinnostava. Seilasin vain päälavan ja jokilavan välillä, vaikka muitakin stageja festivaali tarjoaa. Jokilava oli nimetty tällä kertaa OP-lavaksi kaupallisen yhteistyön vuoksi ja splitattu kahtia niin, että vasemmalta puolelta pääsi katsomaan konsertteja lasi kädessä ja oikealla puolella sopi mennä kaiken ikäisten. Lavasta uupuu Kirjurinluodolle ominainen puistomaisuus rinteineen, kun yleisö tönöttää tasaisella asfaltilla, mutta toisaalta ruokakojujen läheisyyden mahdollistaa ruokailin musiikin kuuntelun lomassa.

OP-lavalla esiintyi ensimmäisenä Tuomo & Markus, joka nousi alkuvuoden puheenaiheeksi kehutun Game Changing -albumin myötä. Kävin katsastamassa heidän levynjulkaisukeikan talvella ja intiimin klubikeikkaan verrattuna tunnin ulkoilmaesitys tuntui maistiaiselta yhtyeen barbeque-kastikkeessa marinoituun sävykkääseen americanaan. Keikan aloitti esikoisalbumin Over the Rooftops ja päätti Verneri Pohjolan svengaava sävellys, mutta muut kappaleet toimitettiin tuoreelta albumilta. Moniäänisesti laulavan yhtyeen käsittelyssä musiikki rullaa täsmällisesti nostaen hetkittäin kylmiä väreitä. Joidenkin laulujen syntyhistoriaan on vaikuttanut yhteiskunnalliset kimmokkeet ja hyvä niin, sillä musiikilla on aina ollut paikkansa puhua myös politiikkaa.

Pahimman ripottelun aikana henkistä sateenvarjoa päälavalta tarjosi Kurt Elling, joka on aikamme parhaita jazz-laulajia. Hänen funkimpi projektinsa SuperBlue toimi erinomaisesti myös suurelle yleisölle, joka ei niin jazzin perään kumartele. Syynä on tietenkin Ellingin valovoimainen ja leikittelevä esiintyminen unohtamatta tietenkään Charlie Hunterin tarttuvia kappaleita. Elling versioi raikkaasti myös Cody Chesnuttin klassikon The Seed, jonka päälavalla vuonna 2007 versioi myös The Roots. Kaikkinensa mukavaa iltapäivän chillailua jopa märissä tennareissa.

Torstain yllättäjiä oli myös Eric Gales, joka on olemukseltaan ja kitaransoittotaidoiltaan lähinnä Jimi Hendrixiä mitä olen koskaan nähnyt. Miehellä on 30-vuotinen ura ja liuta albumeita, mutta itselle jäänyt kuitenkin tuntemattomaksi. Setti koostui omista kappaleista, joita osaa on ollut säveltämässä myös toinen blueskitaramestari Joe Bonamassa. Seassa kuultiin raikas versio myös The Beatles -klassikosta Come Together. Kahden lyömäsoittajan täydentämä bändi soitti mallikkaasti liiderinsä tukena.

Päälavan edusta tungeksi ihmisiä, kun Pepe & Saimaa astui lavalle, mutta samaan tapaan täyteen ahdettu oli myös lava, kun Pepe Willbergin ja Saimaa yhtyeen tueksi liittyivät Vantaan viihdeorkesteri ja  Vaskivuoren lukion alumnikuoro. Väkeä pursui lauteilla niin paljon, että myöhemmin nähty Tom Jonesin kokoonpano vaikutti kellaribändiltä. Pepe & Saimaan vuonna 2014 julkaistu albumi on tämän vuosituhannen kotimaisia merkkiteoksia ja sen kokonaan soittaminen isolla kokoonpanolla oli jälleen vaikuttava ja jopa liikuttava kokemus. Olin paikalla, kun samainen setti soitettiin ensimmäisen kerran Helsingin juhlaviikoilla vajaa yhdeksän vuotta sitten. Se oli ikimuistoisen mieleenpainuva konsertti, mutta ei tämä Kirjurinluodon veto kalvennut elämyksenä lainkaan. 

Albumi soitettiin läpi kokonaisuudessaan ja encorena saatiin kuulla Pepen varhaiselta Jormas -yhtyeen repertuaarista tuttu Taivas vain tietää. Pepe Willberg on artisti, jonka ääni ei ruostu vuosikymmenien saatossa. Se soi lähes yhtä puhtaana kuin 1960-luvun lopulla. Pepen arvokkaan hapuileva olemus tarjosi mainiota ristiriitaa Saimaan kirjavaan ja rentoon muusikkoseurakuntaan. Vantaan viihdeorkesteri ei tuo väriä visuaalisesti, mutta sitäkin enemmän auditiivisista voimaa. Vaskivuoren lukion alumnikuoro hoiti hommansa hienosti ja nuorille laulajille esiintyminen isolle yleisölle oli varmasti ikimuistoinen kokemus.

Saimaan moottori on Matti Mikkola, joka on tuottanut ja säveltänyt visionsa ympärille upeat kappaleet, löytänyt oikean tulkitsijan ja parhaat soittajat ja biisintekijäkumppanit. Laulut kumartavat 1960-70 -lukujen iskelmille, mutta soivat silti ajattomina. Albumin myötä Pepe on saanut ansaitusti uuden nosteensa, kuten myös Matti Mikkola arvostuksensa. Pepe & Saimaa projektissa usein unohtuu kuitenkin laulujen sanat, joku nekin on sanoittanut, jotta Pepelläkin on laulettavaa. Suurin osa on syntynyt Timo Kiiskisen taitavasta kynästä, mutta seassa on myös kaksi Johanna Vuoksenmaan sanoitusta, joista Sinä lupasit on ehta onnistuminen.

The Teskey Brothers oli ennalta vieras yhtye, mutta oletettavasti se, jota jälkeenpäin kuuntelen eniten. Australian Melbournesta kotoisin oleva yhtye on kasattu veljesten Josh ja Sam Teskeyn ympärille. Edeltä mainittu on siunattu sielukkaalla äänellä ja jälkimmäinen on yhtyeen valovoimainen kitaristi. Yhtye on saanut ansaittua huomiota kotimaassaan ja tätä menoa tunnettuus laajenee. Soulahtava bluesrock ei ole ei ole kuuminta listakamaa, mutta uskon yhtyeen keräävän paljon uusia kuuntelijoita ainakin retropiireissä.

Porin konsertti oli vangitseva. Yhtyeen ilme lavalla oli melko koruton, mutta musiikki puhui puolestaan. Josh Teskeyn ääni on santapaperilla hiottua motownia. Yhtään hittiä ei ensikuulemalta korviin tarttunut, mutta ei yhtään hutiakaan. Tasalaatuinen settilista sisälsi mainiota biisejä yhtyeen kolmelta pitkäsoitolta. Tuoreimmalta tänä vuonna julkaistulta The Winding Way –albumilta kuultiin mainiot kappaleet I’m Leaving  ja Take My Heart. Toivottavasti joskus koituu mahdollisuus nähdä karismaattinen yhtye myös klubiolosuhteissa.

Illan pääesiintyjä ja syy saapua Kirjurinluodolle oli monelle luonnollisesti kuolematon Tom Jones. Walesin prinssi on ravannut Suomessa useasti ja tähän kertaan lähdin siltä pohjalta, että 83-vuotias mestari tuskin enää tulee. Keikan jälkeen voi sanoa, että hyvinkin levytykset ja kiertueet saattavat jatkua tulevaisuudessakin. Mielikuva Tom Jonesista kaatuu helposti mahtipontisen viihdeartistin puolelle, mutta yllättäen Jones nousi lavalle kompaktin bändin kanssa, jossa giganttisuus uhkui vain itse laulajassa. Yhtyeen instrumentteihin kuului muun muassa harmonikka, joka ei ensimmäisenä yhdisty Tompan soundeihin, mutta tämäpä juuri teki konsertista erityisen.

Riisutut tulkinnat Jonesin kappaleista todistivat, että kappaleet toimivat hyvin. Spektaakkelimaisuus alkoi auringon laskun jälkeen korostua taustaprojisoinneissa, mutta kaiken kaikkiaan ilahduttavaa oli nähdä Tom Jones elinvoimaisena ja pienimuotoisen yhtyeen säestämänä. Setti kesti tunnin ja kolme varttia mikä on komea suoritus ilman taukoja vanhalle miehelle. Osan lauluista hän lauloi baarijakkaralta, mutta piti itsensä aktiivisena laulamisen ohella tarinavetoisilla välispiikeillä.

Settilista tarjosi tulkintoja Tom Jonesin uran alkuvaiheista aina viimeisimpään Surrounded by Time (2021) -albumiin. Jones on aina ollut tulkitsija ja esittänyt muiden kappaleista vähintäänkin mahtailevia ja usein jopa parempia versioita. Esityksen aikana kuultiin kaikki hitit It’s not Unusual, Delilah, What’s New Pussycat, If I Only Knew, joiden aikana kännykkäkamerat yleisön seassa joutuivat töihin. Mielenkiintoisimmat biisivalinnat olivat Walesilaisen Katell Keinegin väkevä One Hell of a Life ja Bob Dylanin One More Cup of Coffee (Valley Below) sekä Leonard Cohenin Tower of Song. Vaikka koko setin avasi itseironisesti I’m Growing Old, varisi keikan mittaan vuosia kevyesti sen 60 vuotta. Se on epätavallista.

Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & E Street Band @ Letzigrund Stadion, Zürich, 13.6.2023

Edellisestä Bruce Springsteen & E Street Bandin konsertista Pariisissa oli vierähtänyt tasan kymmenen vuotta. Aikaisempien Springsteen -keikkojen raportteja löytyy tältä sivustolta kuten esimerkiksi ikimuistoisen hengästyttävästä Helsingin konsertista vuodelta 2012 https://keikkakeppi.com/2012/08/01/bruce-springsteen-e-street-band-olympiastadion-helsinki-31-7-2012/. Brucen keikkojen kaava on tuttu, mutta siitä huolimatta ne eivät tunnu toisteiselta, vaan jokainen ilta välittyy itsenäisenä tapahtumana. Brucen vahvuutena voi pitää sitä, että hän on pitänyt itsensä liikkeessä 55 vuotta ja vaikka vanha koira ei uusia temppuja varsinaisesti opi, varioi se oppejaan innostuneesti.

Piti lähteä Keski-Eurooppaan saakka nähdäkseen palan 2023 vuoden kiertuetta. Tällä kertaa rekkakaravaania ei seilattu Suomeen saakka eivätkä muut Skandinavian keikat osuneet aikatauluihin. Olen seurannut Brucea juniorista asti ja nähnyt livenä useasti, joten mitään uutta ei ollut odotettavissa. Sen sijaan artistin näkemiseen ajoi vierivät ja ehtyvät vuodet. Seniorimusiikin alla kuplii aina riski, että olisiko tämä se viimeinen kiertue. Bruce on 73-vuotiaana kuitenkin poikkeuksellisen hyvässä kondiksessa. Yhtä lailla muut E Street bandilaiset hänen ympärillään huokuvat elinvoimaa, joten jatkoa varmasti seuraa.

Liput tuli hankittua noin vuosi aiemmin ja lisäinvestoinnilla aukeni mahdollisuus seurata konserttia lavan etuosasta. Sveitsi on Euroopan kalleimpia maita ja varmasti matkan olisi voinut tehdä huokeammin muualle. Toisaalta Zürich tarjosi muuta ainutkertaisia aktiviteettia kulttuurikokemuksen ympärille. Keikkalippujen osalta maassa ei olla päästy vielä digiaikaan, joten liput saapuivat kirjattuna postina kotiin. Lippuja piti sitten säilöä kuin pöytähopeita ja jännittää, että ne pysyvät tallessa stadionin porteille saakka.

Letzigrund on FC Zürichin kotistadion ja vetää jalkapallon pariin 25.000 katsojaa. Rokkikeikalle saa ahdettua tuplat ja Bruce veti stadionin täyteen faneja useassa sukupolvessa. Mitä vanhempi yleisö, sitä varmemmin vaaleat tennarit tulivat tallatuiksi. Keikka alkoi tuttuun tapaan reilun vartin verran myöhässä ilmoitetusta. Keikasta meni eka puolisko aurinkolasit päässä, mutta pallon laskeuduttua mailleen sai nauttia myös lavavaloista Zurichin pimenevässä illassa. Springsteenin kanssa lavalle nousi peräti 16 muusikkoa, joista E Street Bandia vahvistivat perkussionistin lisäksi neljä taustalaulajaa ja torvisektio. Valtava orkesteri pääsikin illan mittaan veisaamaan komeaa pauhua. Visuaalisesti lava oli koruton, mihin bändi mustissa vaatteissaan ei tuonut lisäväriä. Videoprojisointi oli massiivisinta mitä olen hetkeen nähnyt. Vaikka lavalle näki eturintamasta muutenkin hyvin, antoi taustaprojisointi mahdollisuuden tarkkailla muusikoiden elehdintää ja soitantaa poikkeuksellisen läheltä.

E Street Band tarjosi tasan kolmen tunnin elämyksen. Kestoltaan hieman pidempi kokonaisuus kuin kiertueen keskivertokeikat, mutta yllättävän samankaltaisia keikkasettejä ovat konsertit kiertueella kuitenkin noudattaneet. Pientä variaatiota löyty joka illassa, mutta treenattujen biisien määrä oli suppeampi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, jolloin Wrecking Ball -kiertueella keikat saattoivat teemoittua albumien ympärille. Lähes kolmekymmentä kappaletta on kuitenkin aimo annos.

Zurichin illassa lämpöä riitti lähes hellelukemiin saakka. Keikka rullasi käyntiin My Love Will Not Let You Down -kappaleella, joka jäi alun perin ylijäämäkappaleeksi, mutta on sittemmin noussut live-standardiksi. Kakkosena kuultu No Surrender nappasi yleisön heti yhteislauluun. Kolmantena kuultiin Ghosts tuoreimmalta uusia omia sävellyksiä sisältävältä Letter to You (2020) -albumilta, joka toimi vanhojen seassa mainiosti, jopa paremmin kuin hetkeä myöhemmin kuultu nimikkokappale. Out in the Street aloitti vauhtijakson, jonka jatkeeksi kuultiin Working on the Highway ja Darlington County. Tämän jälkeen aukesi illan raikkain esitys Kitty’s Back, jonka luultavimmin kuulin ensimmäistä kertaa livenä koskaan. Huikea kappale Brucen kakkosalbumilta The Wild, Innocent & The E Street Shuffle (1973). Springsteen alusti biisin kitaristin taidoillaan, mutta vain tehdäkseen tilaa yhtyeen monipuoliselle virtuositeetille. 

Viime vuoden lopulla julkaistu soulin klassikoita kunniottava cover-albumi Only The Strong Survive sisälsi muutaman onnistumisen, mutta jäi kokonaisuutena valjuksi. Nyt livenä soitettu Nightshift on komea The Commodores -klassikko, mutta mitään ihmeempää voitelua ei saanut Brucen käsittelyssä. Toinen yllätyksetön hetki koitui Mary’s Place -biisin aikana, vaikka luokin uskoa näinä hankalina aikoina. My Hometown keräsi yllättäen yleisössä eniten kylttitoiveita ja sen myötä sai kiertuedebyyttinsä. Bruce tarjosi intensiteettiä soittaessaan Last Man Standing -kappaleen yksin. Steven Van Zandt säteili hyvää energiaa hoikistuneessa olemuksessaan ja sinikeltainen kitara kertoi kenen puolella seistään. Yhtyeen dynamo Max Weinberg oli sijoitettu yllättävän lähelle lavan etureunaa, mutta näin rumpali sai ansaitusti huomiota. Roy Bittan seuloi pianosta ja koskettimista tavaramerkkinsä. Nils Lofgren pääsi näyttämään kitaristivelhouttaan erityisesti Patti Smith Groupin alun perin julkaisemassa Because the Night -biisissä. Garry Tallent on huomaamaton kuten aina, mutta välillä asteli etuosaan todistamaan miksi on yhtyeen vankkumaton basisti. Jake Clemonsin saappaat ovat isot, mutta yhä isompaa roolia hänkin näyttää vuosien saatossa saavan. Charles Giordano on ottanut Danny Federicin paikan onnistuneesti. Virallisista bändin jäsenistä Patti Scialfa loisti poissaolollaan. Varsinaisen setin päättänyt Thunder Road soi uljaasti kuten aina, mutta tällä kertaa se tuntui polttavan asfalttia emotionaalisemmin kuin koskaan. Encore oli täyteen ahdettu hittipotpuri, jossa yksi kaksi biisiä tuntui liialta. Ikisuosikki Tenth Avenue Freeze-Out kunnioitti yhä Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoa. Täytyy vain toivoa, että kunnioitettavia ei tule hetkeen lisää.

Bruce Springsteenin konserteista on tullut myös tapahtumia, joissa fanit saavat yleisössä osansa parrasvaloista. Fanit kertovat kylteissään koskettavista kohtaamisista Brucen kanssa vuosien takaa ja yhtä lailla monella on unelma päästä muutaman sekunnin tähdeksi screenille. Yleisön palvelu toimii ja konserttien perusohjelmaan kuuluu se, että kamerat poimivat faneja yleisön joukosta ja etenkin niitä, jotka ovat kavunneet kaverin harteille. Huomiota osaakseen saadessaan, jopa harmaantuneet fanit bailaavat kuin viimeistä päivää. Zürichin ilta oli onnistunut ja päällimmäiseksi tunteeksi jäi riemu ja kaiken rajallisuudesta muistuttava liikutus. Onneksi Bruce pitää itsensä lisäksi myös yleisön liikkeessä.

Settilista:

My Love Will Not Let You Down, No Surrender, Ghosts, Prove It All Night, Letter to You, The Promised Land, Out in the Street, Working on the Highway, Darlington County, Kitty’s Back, Nightshift, Mary’s Place, My Hometown, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road 

encore 

Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Glory Days, Dancing in the Street, Tenth Avenue Freeze-Out, I’ll see You In My Dreams

Tuntematon's avatar

Arctic Monkeys (UK), Inhaler (IRL) @ Avicii Arena, Stockholm, 29.4.2023

Arlandan lentokentältä pääsee näppärästi junalla Tukholman yhtimeen ja aika ketterästi voi jatkaa matkaa tunnelbanalla suoraan entiseen Globeniin, joka nyttemmin toimii nimellä Avicii Arena edesmennyttä supertähteä kunnioittaen. Täsmäkeikkamatkailuun sopi kuin nakutettuna majoitus areenan vieressä. Arctic Monkeysin olin nähnyt kerran aiemmin, mutta lämmittelijä Inhaler oli livenä uusi tuttavuus.

Tukholman sää oli huono ja aikomus oli siirtyä areenaan vasta kun jonot ovat ohi. Lipun ohjeistuksen mukaisesti sisäänpääsy oli juuri tietyltä ovelta, mutta jos ei ole varannut puskuria, voi hitaasti kulkeva 100 metrin jonottaminen syventää otsakurttua varsin nopeasti. Normaalisti lämmittelijän näkeminen ei ole pääasia, mutta tällä kertaa ennakkoon kiinnostus oli nimenomaan Brittein saarilla nosteessa olevaa Inhaleria kohtaan aavistuksen suurempi kuin pääesiintyjään. Eetanavauhtiseen jonotukseen syyksi selvisi turvatarkastus, joka kulki läpivalaisun kautta.

Inhaler oli ehtinyt veivata neljä kappaletta ennen kuin pääsin kyytiin mukaan. Lyhyestä keikasta sai niukin naukin käsityksen missä keikkakunnossa yhtye on, sillä lämmittelijä ei saanut screenauspalveluja. Inhaler kuulosti hyvältä, mutta lavapreesens jäi lilliputtien tihrustamiseksi isossa areenassa. Monimuotoinen yleisö otti lämppärin innostuneesti vastaan ja pientä kirkumistakin oli havaittavissa, mutta se oli vasta alkua.

Inhaler on irlantilainen bändi, joka vastikään julkaisi mainion kakkosalbuminsa Cuts & Bruises. Parikymppisten dublinilaisten bändi on siinä mielessä raikas kokoonpano, että se soittaa kitaravetoista rockpoppia, jonka esikuvat ovat 1980- ja 1990-luvuilta. Laulaja-kitaristi Elijah Hewsonin taipuisa lauluääni kuulostaa tutulta, koska hänen isänsä sattuu olemaan Bono, mutta muuten vertailukohtia ei liiemmin ole. Kitaristina toimii Josh Jenkinson, bassoa soittaa Robert Keating ja rumpalin virkaa hoitaa Ryan McMahon. Yhtye sai innostuneen vastaanoton ja arvelin nuoren yleisön tulleen Inhalerin perässä. Mikä tietysti ihmetytti, sillä musiikki ei ole moderneinta poppia. Yhtyeeltä puuttuu vielä megahititkin. Esimerkiksi The Things I Do keskitempoisena kappaleena haihtui areenan ilmaan aika nopeasti, mutta debyyttialbumilta It Won’t Always Be Like This(2021) kuultu Who’s Your Money On svengasi napakammin. Setin kolme viimeistä kappaletta olivat singleinä julkaistuja biisejä kuten My Honest Face. Potentiaalia löytyy ja eittämättä yhtye tekee vielä suuremman läpimurron ja lämmittelyt vaihtuu pääesiintyjän hommiin.

Arctic Monkeys nousi rytinällä kaikkien huulille vuonna 2006 julkaistun räväkän debyyttialbumin Whatever People Say I am, that’s what I’m Not myötä. Sen jälkeen suosio on aaltoillut, kunnes vuoden 2013 pitkäsoitto AM nosti heidät pysyvästi areenaluokkaan. Sittemmin Alex Turnerin kipparoima bändi on suoltanut rohkeasti erilaista musiikkia, kuten uusin The Car istuu minkä tahansa luksushotellin aulamusiikiksi. 

Arctic Monkeys on iso bändi, mutta lavarakennelmia ei ole eikä taustaprojisointiinkaan ole suuremmin panostettu. Lavan keskelle sijoitettu ympyrän muotoinen screen oli viileän tyylikäs ja kuvasti uusimman albumin hienostuneempaa tunnelmaa. Karismaattinen Turner oli sonnustautunut tummaan pukuun. Yhtyeen muut jäsenet kitaristi Jamie Cook, rumpali Matt Helders ja Nick O’Malley jäivät pienempään rooliin tai ainakin siitä vinkkelistä mitä valtavan areenan laitamille heistä erotti.

Hämmentävää oli Arctic Monkeysin vastaanotto. Jo keikkaa odottaessa yleisö piti omaa valoshowtaan tehden kännyköiden valoilla hauskoja muuveja. Yleisön seassa oli tyyppejä, jotka ovat seuranneet yhtyeen uraa alusta saakka, mutta yllättäen myös teini-ikäisiä, joiden reaktio oli jotain mitä en olisi uskonut kokevani. En ole nähnyt Beatlesia livenä, mutta voisin kuvitella, että Arctic Monkeysin saama vastaanotto ei ollut kaukana vastaavasta hysteriasta. Nuori yleisö reagoi äänekkäästi niin, että itse musiikki oli jäädä jalkoihin. Ensimmäisenä heräsi kysymys, että mistä moinen suosio. Tuskin Arctic Monkeys uusimmalla lounge-kelpoisella levyllään heitä on kosiskellut, enkä usko, että mikään hittisarja tai leffa olisi nostanut heidän musiikkiaan erityisen asemaan. Vieruspaikalta sain kuitenkin tiedon, että yhtye on noussut viraalihitiksi TikTokissa 505-kappaleella. Tämä oli ilahduttava tieto, sillä some-alustat voivat olla väylä vanhemmalle musiikille tavoittaa uuden sukupolven kuuntelijoita.      

Yleisön vahvalla vastaanotolla oli myös haittapuolensa. Alex Turnerin ei tarvinnut kuin nostaa mikrofonijalusta ylös, niin huutovyöry valtasi areenan. Miksaaja joutui nostamaan äänenvoimakkuutta konsertin aikana ja Alex Turnerkin vitsaili että, eikö teillä ole muuta tapaa reagoida. Pitkästä aikaa kaipasin korvatulppia keikalla, mutta en musiikin vuoksi. Yleisön mukanaoloa oli ihastuttava seurata, mutta se vei kyllä terää itse esitykseltä. Arctic Monkeys soitti kiertueen mukaista settilistaa pienesti varioiden. Sattumia kuultiin koko uran ajalta. Yhtyeen tarttuvimmat biisit Snap Out of It, Why’d You Only Call Me When You’re High ja Do I Wanna Know löytyvät aiemmin mainitulta hienolta AM-albumilta, mutta yllättävän hyvin toimivat myös Teddy Picker ja Four Out Of Five sekä uusimman albumin helmet There’d Better Be A Mirrorball ja Body Paint. Yleisön olisi kuvitellut villiintyvän erityisesti 505 -biisin aikana, mutta tuhansien fanien lauma eläytyi laulaen keikan alusta loppuun.

Settilista:

Sculptures of Anything Goes, Brainstorm, Snap Out of It, Grying Lightnin, Teddy Picker, Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair, Why’d You Only Call Me When You’re High, Four Out of Five, Arabella, Pretty Visitors, Star Treatment, There’d Better Be A Mirrorball, Suck It and See, Fluorescent Adolescent, Do I Wanna Know?, 505, I Wanna Be Yours, Body Paint – encore – Big Ideas, I Bet You Look Good on the Dancefloor, R U Mine?

Tuntematon's avatar

The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Tuntematon's avatar

Jonna Tervomaan suljettu sydän @ Sellosali, Espoo, 15.4.2023

Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia. 

Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.

Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi. 

Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.

Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.

Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.

Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.

Settilista: 

Myöhemmin

Päivänsäde 

Se ei kuulu mulle

Tänään lähdetään

Aika kultainen

Rakkauden haudalla

Läpikulkumatkalla

Toisen kanssa

Päästä yli

Lempi pehmentää pään

Kuuleeko kukaan

Keskeneräinen

Roi

Stop

Et tahdo tietää

Suunta muuttuu

Yhtä en saa

En sinulta rauhaa saa

Encore

Suljettu sydän

Minä toivon

Penni

Tuntematon's avatar

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.