Ohion Clevelandista kotoisin olevalla Dylan Baldilla oli tapana perustaa feikkejä bändejä ja luoda niille tilejä Myspaceen. Yhdestä tuli totta, kun bändiä kysyttiin keikalle. Tämä yhtye on vuodesta 2011 alkaen julkaissut viisi kelpoa levyä. Tuorein niistä Last Building Burning julkaistiin viime lokakuussa ja sen puitteissa bändi kiertää nyt Keski-Eurooppaa. Osuin sopivasti Berliiniin, kun bändi saapui kaupunkiin.
Musik & Frieden sijaitsee Speer-joen varrella ja edustaa täysin muuta kuin vastarannalla pönöttävä Mercedes Benz -areena. Musik & Frieden on intiimi klubi, joka vetää 400 henkeä ja perjantain huuma ja Cloud Nothings imaisivat paikan täyteen väkeä. Klubissa on juuri sitä oikealla tavalla kliseisen perusrokkiluolan spirittiä. Ovella päivystää elämänsä portsarina tehnyt vitsiniekka. Rupiset vessat ovat graffittien tapetoimat. Baaritiskiltä myydään Jeveriä ja Berliner Pilsneriä kolme euroa pullo. Onpa paikassa oma baari röökinpolttajillekin.
En ole koskaan fanittanut Cloud Nothingsia yltiöpäisesti, mutta tuottelias bändi on ansainnut monta vilkaisua. Taisin nostaa yhden heidän biisinsä omalle vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalle jokunen vuosi sitten. Musik & Frieden oli niin täynnä, että keikka piti kuunnella samoilta asemilta salin laidalta. Saksalaisyleisö otti rauhallisesti lukuun ottamatta eturivin intoilijoita, jotka innostuivat muutaman biisin jälkeen crowd surffaamaan.
Keikka keskittyi luonnollisesti uuteen albumiin, joka on pari naksua suoraviivaisempi kuin aikaisemmat melodisemmat pitkäsoitot. Musik & Friedenin akustiikka ei ollut ihan paras. Yllättävän matala tila teki soundista vähän tuhnun. Miksauspöytäkin sijaitsi ovenpielessä, josta tuskin hädin tuskin näki lavalle. Tunnelmaan pieni tunkka ei vaikuttanut. Cloud Nothings puristi biisit rutiininomaisesti sekoilematta. Dylan Baldi raastoi komppiitaraansa ja suolsi biisejä lippis päässään. TJ Duke lauloi taustoja bassonsoiton ohella. Rumpali Jayson Gerycz piti paukutti menemään. Chris Brown murjoi kitaraansa ja etenkin komeassa Dissolution-biisissä, joka venyi kestoltaan kymppiminuuttiseksi ja käynnistyi rytinällä, mutta laantui hetkeksi psykedeeliseksi surinaksi ja kiihtyi lopulta huikeaan loppukiriin. Uusista biiseistä toimivat eri hyvin sinkkubiisit Leave Him Nowja The Echo of the World.
Cloud Nothings soitti napakan tunnin ja vartin mittaisen keikan, jossa keikan loppupuoli varattiin vanhempien albumien materiaaleihin. Life Without Sound(2017), Here and Nowhere Else(2014) ja Attack On Memory(2012) tarjosivat kukin parit maistiaiset. Keikan parhaan kappaleen tittelin nappasi Stay Useless, joka todisti bändin olevan parhaimmillaan melodisen slacker rockin väkevimpiä väkertäjiä.
Setlist:
On on Edge
Leave Him Now
In Shame
Offer and End
The Echo of The World
Dissolution
So Right So Clean
Another Way of Life
Modern Act
Now Here In
Enter Entirely
Darkened Rings
Psychic Trauma
Stay Useless
I’m Not Part of Me
Encore
Wasted Days
Pahaa unta? oli SE -yhtyeen kakkosalbumi, joka ensimmäisen herkän teemalevyn … ja me tehtiin rakkautta(1979) jälkeen muistutti jo laulukokoelmaa sisältäen kymmenen biisiä, kun esikoisella kuultiin vain neljä kappaletta. Albumille on annettu ansaitusti klassikon leima, ja Svart Records julkaisi uusintapainoksen vinyylinä sopivasti keikkojen alle. Louhisalissa albumia ei soitettu järjestyksessä mikä pitikin mielenkiintoa yllä. Yhtye oli selvästi puhaltanut karstat pois Tavastian lavalle ja nyt nähtiinkin eheä setti. Epävarmuutta näkyi vain ensimmäisissä välispiikeissä, mutta pian Yarin jutustelut alkoivat luistaa samaan tahtiin kuin laulu ja soitanta. Mielenkiintoista oli kuulla miten Häpeä oli syntynyt Yarin soitellessa The Rolling Stonesin Miss You–biisiä takaperin.
Ensimmäinen biisi Ei vielä starttasi napakasti ja olikin illan parhaita. Ei toki muutkaan pettäneet. Yari lauloi lähes yhtä hyvin kuin 38 vuotta sitten. Litku lauloi biisit Anna mun olla ja encoressa kuullun Kevyesti puoli viiteen. Illan ainutkertaisimpia hetkiä oli kuulla Varjot, jota ei ole aikaisemmin soitettu bändikeikoilla. Viimeiseen hengenvetoon vei Jean-Luc Goddardin elokuvalliseen maailmaan. Eikä ihme, sille Yari on myös ansioitunut elokuvasäveltäjä. SE ei ollut aikanaan hittibändi, mutta nimikappale täyttää hitin erityispiirteet ja sai sen mukaisen vastaanoton. Kun valot sammuu oli tismalleen oikea lopetus teemalliselle osuudelle.
Varsinaisen albumin jälkeen yhtye palasi lavalle ja esitti ylimääräisenä viisi kappaletta. Kotimaiselle käännetty cover-versio Talking Headsin Thank You For Sending Me An Angel -kappaleesta kääntyi alkuperäistä mielenkiintoisemmaksi. Tämä muistutti, että Yari on aina ollut myös nerokas covereiden tekijä. Aina ilahduttavaa nähdä, kun vakka löytää kantensa. Niin on käynyt tässä yhteenliitännässä. Tuntematon numero on kovan tason pumppu, jolta taipuu mikä vaan. Rumpali Sami posautti kannuillaan sumut pois kuten Yari sen hauskasti ilmaisi, basisti Baba-R näyttää Pekka Pohjolalta ja ehkä paikoin kuulostaakin, kun taas kitaristi Alexi tavoitti yllättävän hyvin SE -yhtyeen tunnistettavan kitarasoundin. Lauluntekijänä taitava Litku näytti kyntensä myös kosketinsoittajana ja taustalaulajana
Keikka päättyi kappaleeseen Ei asfaltti liiku, joka on poiminta historialliselta Pohjalla -punk-kokoelmalta, jota myös Pojat –yhtye on versioinut ansioikkaasti. Se tuntematon numero tarjosi nautinnollisen keikan ja todisti, että Espoossakin voi tehdä muutakin kuin asua.
Settilista:
Ei vielä
Kyynelet
Ollaan naurettu niin kauan
Häpeä
Anna mun olla
Varjot
Viimeiseen hengenvetoon
Yö Safarilla
Pahaa unta?
Kun valot sammuu
Encore
Kiitos enkeleistä
Mä haluan elää
Kevyesti puoli viiteen
Eloise
Ei asfaltti liiku 
Ultramariinissa viehätti tietenkin melodiarikas ja harkiten tuotettu musiikki sekä Ville Aallon vaikuttavat tekstit. Kun Ultramariini ilmoitti paluustaan, hämmästytti eniten Aallon jättäytyminen sivuun yhtyeestä. Kuka pystyisi tekemään yhtä tunnusomaiset sanoitukset uusiin lauluihin. Pestin nappasi vokalisti Matti Johannes Koivu, joka on soolourallaan näyttänyt kyntensä taitavana biisintekijänä. Kuultuani ensimmäisen singlen Sointu selvisi, että hän tavoittaa sanoituksissaan Ultramariinin hengen.
Uusi albumi soitettiin lähes läpikotaisin, josta vain Yksi jäi pois. Esikoisalbumilta kuultiin peräti kuusi kappaletta ja kakkosalbumilta Kevään ja kesän tähtikuvioita (2005) -albumilta vain Huominen, tulisitpa nopeasti. Kolmannelta Ydin (2010) -albumilta esitettiin pari laulua. Pitkä tauko ei näkynyt yhtyeen soitossa. Keikka oli virheetön, vaikka sitä oli harjoiteltu vain parin julkisen keikan verran. Kosketinsoittaja Tuomas Ilmavirta on avain yhtyeen tunnistettavaan soundiin, rumpali Juri Kaskela ja basisti Teemu Vilmunen ovat dynaaminen rytmiduo. Keulilla Matti Johannes Koivun ääni tavoittelee utopiaa paremmin kuin kenenkään.
Wigwam pystytettiin 1960-luvun lopulla ja harva teltta on lepattanut tuulessa 50 vuotta. Ei tämäkään teltta ole selvinnyt tukipuita vaihtamatta ja nuotion äärellä on polteltu rauhanpiippuja usean intiaanin voimin. Yhtyeen puolivuosisataista taivalta juhlitaan syyskiertueella, jonka kolmas konsertti pidettiin Tampere-talossa.
Konsertti oli muhkea kokonaisuus, siitäkin huolimatta, että jouduin jättämään väliin viimeiset kappaleet, kun piti kiirehtiä junaan. Keikka jätti kylläisen olon, vaikka huipennus ja encoret jäivät kuulematta. Yhtye oli poistanut karstat Kulttuuritalon keikoilla ja konkarit soittivat erinomaisesti. Illan seremoniamestarin roolia kantoi Jukka Gustavson, joka kertoi laulujen taustoista, ei syntytarinoita, mutta tekijät. Hän vastasi päävokaaleista yllättävän moneen kappaleeseen, sellaiseenkin mitkä oletin Jim Pembroken laulavan. 72-vuotiaan Pembroken ääni on edelleen vaikuttava, mutta ei kestä samaa rasitusta kuin nuorempana. Takarivistä oli vaikea erottaa kuka lauloi. Muutenkin olisi ollut mukava seurata instrumenttien taidokasta käsittelyä lähempää. Nyt konsertin merkitys oli enemmän siinä, että sai nähdä vanhat legendaariset jermut livenä ja siten ison siivun suomalaista kulttuurihistoriaa.
Jos puhutaan post-punkista, niin The Strokes iski kovimmin viime vuosikymmenen alun amerikkalaisista uusista bändeistä, mutta ei mennyt montaa vuotta, kun Skotlannista mäjäytettiin takaisin. Franz Ferdinand onnistui Take Me Out –voimahitillään murtautumaan suoraan eturiviin. The Strokesin taso laski loistavan debyytin jälkeen, mutta Franz Ferdinand on pienen notkahduksen jälkeen varsin luomisvoimainen ja kiinnostava bändi edelleen. Tänä vuonna julkaistu Always Ascending on siitä elävä todiste.
Yhtyeen keulamies Alex Kapranos on ehtivä kaveri. Hän on mukana myös superkokoonpanossa BNQT, joka julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa. Muutama vuosi sitten Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen legendaarisen The Sparksin kanssa ja siitä syntyi varsin freesiä jälkeä FFS-nimellä.
Keikka alkoi tuoreen albumin tarttuvalla nimikappaleella Always Asending. Heti perään jatkanut Lazy Boy jatkoi samalla linjalla ennen kuin esikoisalbumin tunnelmiin johdattanut The Dark of the Matinée sai yleisön ensimmäisen kerran innostumaan isosti. Hitikäs Paper cages osoitti uuden materiaalin olevan korkeatasoista ja alusti hienosti tunnetuimpia kappaleita. Do You Want To -biisin aikana Kapranos laulatti koko Helsinkiä. Take Me Outin riffitykityksen jälkeen saatiin pieni suvanto, joka pohjusti keikan varsinaisen osuuden päättäneitä tarttuvia Love Illumination ja Ulysses-biisejä. Encoressa koko paketin kääri kasaan säkenöivä This Fire, joka teki joka ainoasta yleisössä olleesta pyromaaneja. Franz Ferdinand vakuutti olevansa hyvissä voimissa, eikä haittaa, jos yhtye ei astu enää isompiin saappaisiin, sillä Alex Kapranoksen ja kumppaneiden soittoa oli ilo seurata lähietäisyydeltä.
Keikkakeppi 