Jos ruutupaitainen reissumies Mark Olson tulee kaupunkiin esiintymään, tilaisuutta ei voi jättää väliin, vaikka lähellä se tällä kertaa oli. Kuulin nimittäin keikasta vasta muutama tunti ennen tilaisuuden alkamista. Asiat tärkeysjärjestykseen ja ehdin paikalle viime tipassa. Kiinnostava kotimainen lämmittelijä Ochre Room jäi valitettavasti kuulematta, mutta kavutessani Korjaamon vintin portaita ylös aloitteli kulkuri Olson juuri esiintymistään norjalaisen kaunottaren Ingun Ringwoldin kanssa. Ehdin siis sopivasti mukaan tunnelmaan. Mark Olson tekee Suomessa peräti viiden konsertin kiertueen.The Jayhawks on vaihtoehtoisen kantrirockin, jota myös americanaksi kutsutaan, ehdottomia kärkinimiä. Kansainvälinen läpimurto tapahtui vuonna 1992, jolloin yhtye julkaisi mestariteoksen Hollywood Town Hall. Siitä lähtien olen seurannut orkesterin otteita säännöllisesti. The Jayhawksin historia alkoi Minneapolisissa, missä Mark Olson perusti yhtyeen edelleenkin alkuperäisten kitaristi Gary Lourisin ja basisti Marc Perlmanin kanssa vuonna 1986. Mark Olson oli alkuun pääasiallinen biisintekijä ja laulaja, kunnes Gary Louris alkoi saada sijaa sävelten rustaajana ja toisena laulajana. Olsonin ja Lourisin yhteislaulusta muodostui se poikkeuksellinen voima, joka teki läpimurrosta käänteentekevän. The Jayhawks säilyi kuumana nimenä Tomorrow the Green Grass –albumin (1995) myötä. Sitten Mark Olson lähtikin bändistä ja näytti siltä, että se vaientaa myös The Jayhawksin. Mutta ei. Louris piti bändin kurssin korkealla tosin viemällä tyyliä popahtavampaan ja progressiivisempaan suuntaan.

Olson vetäytyi Joshua Treen autiomaahan silloisen muusikkovaimonsa Victoria Williams sairastuttua MS-tautiin. Puolison hoitamisesta tuli pääasia, mutta ei Olson musiikkia jättänyt, vaan perusti Williamsin kanssa uuden bändin The Original Harmony Ridge Creek Dipper, joka kuitenkin jäi pienimuotoisemmaksi niin sisältönsä kuin suosionsa suhteen, kun vertaa The Jayhawksin samanaikaisiin tekemisiin.

Kuten mainitsin Olsonin ja Lourisin stemmalaulanta oli ylivoimaista. Sen jälkeen Olsonin ääni tuntui yksinään raakileelta, vaikka persoonallinen tulkitsija hän on omillaankin. Louris pärjäsi tahoillaan paremmin. Jokaisen meistä on jossain vaiheessa valittava Lennonin ja McCartneyn välillä. Tässä tapauksessa nostin Lourisin lipun salkoon. Creekdippersin tuotantoa seurasin pintapuolisesti ja vasta Salvation Blues (2007) –sooloalbumilla Mark Olson nousi lähelle sitä tasoa, mitä hän oli ollut vielä Jayhawksissa. Vakuuttava linja jatkui Ready for the Flood (2008)–albumilla, jolla Olson ja Louris palasivat duona yhteen 13 vuoden tauon jälkeen. Muutama vuosi myöhemmin Olson palasi Jayhwaksin riveihin. Yhteinen aikaansaannos Mockingbird Time (2011) antoi haisun 1990-luvun kultaisista vuosista, mutta ei tavoittanut samaa tasoa sävellysten osalta. Olson jaksoi Jayhawksissa yhden albumin ja kiertueen, jolloin mies edellisen kerran kävi Suomessa.

Sitten alkoikin Olsonin kulkurivuodet. Hän on nimittäin matkustanut uuden vaimonsa kanssa pitkin poikin maailmaa, tutkinut musiikin uudistamisen mahdollisuutta, keräillyt instrumentteja ja nyt näkemäni konsertin pohjalta onnistunut siinä erinomaisesti. Kuvittelin näkeväni Mark Olsonin yksinään ja akustisen kitaran kera, mutta lauteilla hänen seurassaan oli Ingunn Ringwold ja liuta erikoisia lyömäsoittimia ja kielisoittimia maailman eri kolkista. Olsonin ääni on tosiaan tunnistettava, mutta yksinään paikoin puuduttava. Onneksi Ingunn Ringwold stemmat syvensivät laulantaa. Hetkittäin mieleen tulivat Olsonin ja Lourisin parhaat hetket kuten esimerkiksi huikeassa Blue –biisissä. Ingunn Ringwold tunnetaan myös levyttävänä artistina Sailorine. Olson on tuottanut Sailorinen Tea Leaves –albumin ja nyttemmin parivaljakko jakaa töiden lisäksi siviilielämän. Tätä ei voinut olla huomaamatta. Olson hymyili kuin vastarakastunut teini katsellessaan Ingunnia. Yleisö tuntui silloin toissijaiselta, vaikka ajoittain ujojen välispiikkien lomasta Olson innostui auliisti kertomaan tarinoita.

Mennäänpäs itse keikkaan. Olin ensi kertaa Korjaamon vintillä. Pienen koulun kolkon juhlasalin tunnusta huolimatta, paikka osoittautui pienimuotoisen viihtyisäksi. Etenkin makeat lamput toimivat sisustuselementtinä komeasti. Baaritiski on kätevästi vieressä, mutta ei sielläkään kesken musisoinnin uskalla jauhaa tarinaa, sillä se rikkoisi intiimin paikan tunnelman välittömästi. Paikalle oli kerääntynyt arviolta 50 henkeä, joista suurin osa istui pöytien ääressä. Keikkatiketti maksoi 18€, jonka päälle pakollinen eteismaksu, vaikkei takkia kesäkeleillä mukana kantaisikaan. Kuitenkin erittäin kohtuullinen hinta kahdesta kokoonpanosta.

Mark Olsonin settilista oli läpileikkaus koko urasta. Jayhawksin biisejä, Creekdippersiä, soolomateriaalia ja tuoreita stygejä. Keikan kakkosbiisi Salvation Bluesilta löytyvä Clifton Bridge osoittautui illan kovimmaksi vedoksi. Eikä varhainen Creedippers kaunokki Eyes Are the Window ollut yhtään heikompi esitys. Yleisö innostui luonnollisesti eniten Jayhawks klassikoista kuten Sister Cry ja Two Angels. Mielenkiintoista oli huomata miten kahden artistin ja usean vaihtuvan instrumentin myötä soitto kuulosti täyteläiseltä. Ingunn Ringwold soitti pääosin perkussioneita, mutta kietoi jalkaansa ties minkälaisia helistimiä ja näppäili erikoisia kielisoittimia. Olson hoiti myös lyömäsoittimia, mutta soitti pääosin kitaraa. Pitkä yhteinen matka ja soiton rutiini tekivät yhteissoitosta nautittavaa.

Löysin aikanaan The Jayhawksin debyyttialbumin The Jayhawks (1986) vinyylinä ja sen arvoa en ole koskaan tajunnut täysin, mutta nyt levyltä kuultiin pari biisiä. Erityisesti King of Kings sai riemukkaan tulkinnan. Taidanpa ottaa Mark Olsonin liidaaman pitkäsoiton uudestaan kuunteluun. Varsinainen setti päättyi Jayhawksin paluulevyn biisin Black Eyed Susan. Sen jälkeen pariskunta kävi kääntymässä takahuoneessa ja soitti vielä kaksi biisiä. Keikan päätti Over My Shoulder, joka sai erään parin tanssimaan. Kaunis päätös reilun tunnin mittaiselle keikalle. Olson ja Ringwold tulivat vielä keikan jälkeen juttelemaan ihmisten seuraan ja jakamaan nimmareita. Ei voi muuta todeta kuin, että lämminhenkinen keikka.