Aamun sanomalehteä lukiessa törmäsin ilmoitukseen, että Storyvillen kesäterassin iltapäivässä esiintyy grammy-voittaja Ted Russel Kamp ja vielä ilmaiskeikalla. Aurinkoisella kelillä piha olisi ollut varmasti täynnä, mutta sateen turvin lähdin liikkeelle toiveikkaana, että terassilla olisi hyvin tilaa.
Turha spekuloida olosuhteilla, sillä konsertti oli siirretty sateen suojaan alakerran musiikkiklubiin. Porukkaa oli mukavasti, mutta satunnaisia ohikulkijoita ei kellariin kätketty konsertti houkutellut. Ulkotiloissa on normaalia aloittaa musisointi klo 15, mutta kellariklubissa iltapäivämatinea vaati hetken totuttelua. Toki Grammy-statuksella voisi täyttää isommatkin konserttisalit, mutta nyt paikalla oli uteliaita juurimusiikin ystäviä ja niitä, jotka ovat nähneet artistin Suomessa aiemminkin.
Ennakko-odotuksissa kuvittelin seuraavani lauluntekijän akustista soolokeikkaa, mutta yllätyin, kun Ted Russel Kamp nousi lavalle kolmen muun muusikon kanssa. Tarjolla oli bändikeikka eikä minkä tahansa yhtyeen kanssa. Ted soitti itse luonnollisesti bassoa, mutta kitaroista vastasi kotimaisten blueskitaristien eturiviin noussut Tuomas Metsberg ja Melrosen ja monen muunkin kokoonpanon mestari Tokela. Rummuista vastasi Hoedownin riveistä tuttu Topi Kurki. Neljännen biisin aikana yhtye sai vielä erityisvieraan, kun lyömäsoittimien taakse asettui Olli Haavisto. Kovatasoisesta bändistä huolimatta arvelutti, miten ukoilta taittuu Russell Kampin biisit. Erinomaisesti taittui ja paljastui myös, että yhdessä on soitettu aiemminkin aina Espanjaa myöten. Olli Haavisto on ollut varsinainen rumpali aiemmilla Kampin keikoilla, mutta ilmeisesti kesäkeikkakiireet J. Karjalaisen kanssa antoi mahdollisuuden vierailla vain Storyvillessä. Topi Kurki oli kyllä mies paikallaan, vaikka vasta toista kertaa rumpalina Kampin taustalla.
New Yorkissa syntynyt Ted Russel Kamp on tehnyt pitkän uran ja plakkariin mahtuu useampi sooloalbumi. Sittemmin Los Angelesiin musiikillisten esikuviensa perässä muuttanut artisti on tehnyt yli 15-vuotisen uran myös Shooter Jenningsin basistina ja tuottanut useita albumeja eri artisteille. Grammy-palkinto on saavutus, mutta sen Kamp nappasi basistina Tanya Tuckerin albumilla While I’m Livin’.
Ted Russel Kamp yhtyeineen tarjosi juurimusiikin juhlaa, vaikka aikaeron vaivaama mies sanoikin napanneensa aika ajoin satunnaisia torkkuja. Bändillä oli takana yksi keikka edellisiltana Myllykoskella, mutta siitä välittyi vain sujuvampi yhteissoitto. Keikka starttasi mehukkaasti Home Away From Home -kappaleella ja tasalaatuinen kantribluesrokki rullasi hienosti koko keikan. Ted Russell Kamp on lajityypilleen uskollinen sanansaattaja. Biisit ovat sinänsä peruskauraa, mutta kappaleissa on riittävästi vaihtelevuutta, jottei mielenkiinto herpaantunut. Sanoitukset pyörivät tuttujen teemojen ympärillä kuten Hobo Nickel ja California Wildflower, mutta kuultiin myös vähemmän sankarillisia tarinoita laulussa The Upside to the Downslide ja Down in Mexico. Tedin laulussa on sielukkuutta, jota Tokelan ja Metsbergin stemmat tukivat hienosti.
Ted on tarinankertoja ja juttua riitti myös kappaleiden välissä, mikä venytti keikan liki kolmen tunnin matineaksi. Keikka käsitti kaksi settiä puolen tunnin breikillä. Biisit oli valikoitu settilistaan enimmäkseen sooloalbumeilta ja erityisesti kuultiin viime vuonna julkaistun California Son -albumin mainioita kappaleita kuten Every Little Thing ja Hangin’ On Blues. Kohottavin osuus kuultiin toisessa setissä, kun Ted esitti kappaleita yksin säestäen itseään vain bassolla. Näissä Ted todellakin osoitti lahjakkuutensa basistina ja sai perinteisen kuusikielisen tuntumaan tylsältä komppaajalta. Ted Russell Kamp on jäänyt sydämestään kiinni juurimusiikkiin ja tämän jälkeen ei tulisi mielenkään päästää häntä siitä vapaaksi.
Päälava on Kirjuriluodon helmi. Suomessa ei ole toista vastaavaa ulkoilmakonserttipaikkaa, josta kaksikymmentuhatpäinen yleisö voi kuunnella tähtiartistia niin että sen näkee lähes joka puolelta. Isot screenit auttavat niitä, jotka seuraavat konserttia ylärinteestä. Miksauskoppikin on saatu mahtumaan poikkeuksellisen matalaan telttaan. Digitaalinen taustakangas antaa kullekin artistille mahdollisuuden korostaa esiintymistä omalla visuaalisella materiaalilla.
J. Karjalainen astui lauteille hyväntuulisena ja säesti itsekseen uuden albumin nimikappaleen. Sitten perusbändi Pekka Gröhn koskettimissa, Mikko Lankinen kitarassa, Tom Nyman bassossa ja Janne Haavisto rummuissa liittyivät soitantaan Stindebinden tahdissa. Hänen vasen kätensä on uuden albumin jamihelmi ja nousi hienosti taitavan orkesterin käsissä lentoon. Itse J. ei kuitenkaan ollut käsimerkeistään päätellen tyytyväinen miksaukseen. Suurta yleisöä tämä ei haitannut, vaan lanteet keinuivat letkeissä iskusävelmissä. J. Karjalaisen setti oli muutaman uuden biisin jälkeen hittipainotteinen. Kolmen cowboyn aikana lavalle nousivat vieraina Olli Haavisto ja Veli-Matti Järvenpää. Myös Electric Sauna-kokoonpanon aikainen lyömäsoittaja Mouhamadou L. Malang Cissokho nähtiin lavalla. Myöhemmin vielä kolme puhaltajaa toivat lisää potkua musiikkiin. Mukavasti jutusteleva J. Karjalainen otti ison lavan rennolla pienieleisellä otteella haltuun. Vaikka J. ei ole lavalla suurten liikkeiden mies, hänen musiikkinsa on sellaista kansallisperinnettä, josta kukaan ei voi olla pitämättä.
Päälavan välittömässä läheisyydessä sijaitsevalla jokilavalla oli vuorossa John Grant. Monella tapaa illan odotetuin artisti, joka myös täytti saappaansa komeasti. Olin nähnyt Grantin aiemmin Midlaken lämmittelijänä, jonka kanssa hän teki yhteistyötä ensimmäisen soololevynsä parissa. Sääli, että J. Karjalaispöhnäinen yleisö ei löytänyt John Grantia, vaan hän joutui esiintymään varsin pienelle joukolle. John Grant laulaa komealla baritonilla ja hänen musiikissaan on viitteitä sellaisiin mestareihin kuin Father John Misty, Morrissey, David Bowie tai Elton John. Keikka alkoi rullaavasti viime vuonna julkaistun Grey Tickles, Black Pressure -albumin kappaleella Down Under. Keikan edetessä John Grant tanssahteli kukon askelin vuoroin lavan etualalla, välillä hän laskeutui pianon ääreen. Miehen taustalla soitti mainio orkesteri, joka koostui sekä islantilaisista että briteistä. Itse John Grant on kotoisin Michiganista, josta starttasi uransa The Czars yhtyeensä keulilla. Kun Grant kertoi yleisölle asuvansa nykyään Reykjavikissa, sai hän väkijoukosta välittömästi jalkapallokannustushuudon hù! Soolouralla Grant on ollut vuodesta 2010, jolloin hän julkaisi erinomaisen albumin Queen of Denmark. Tältä Grant soitti hyytävän kauniin kappaleen Marz. Kakkoslevyltä Pale Green Ghosts (2013) kuultiin odotetusti merkkiteos GMF. Uudelta albumin kokeilevampi soundi löytyi muun muassa You & Him, Snug Slacks ja Disappointing –kappaleista. John Grant laulaa suorasukaisesti henkilökohtaisista asioista ja juuri siksi hänen musiikkinsa on poikkeuksellisen ajatuksia herättävää.
Päälavalle nousi viimeisenä Brian Setzer’s Rockabilly Riot. Bändi on tietyllä tavalla Setzerin paluu Stray Catsiin. Mahtipontinen Brian Setzer Orchestra on vaihtunut pienimuotoiseen kokoonpanoon, jossa kontrabasson ja rumpalin kyljessä kulkee vakituisesti myös pianisti. Ilahduttavaa olikin nähdä, kun neljä jamppaa täyttää hienosti ison lavan soittamalla sitä musiikkia, joka keksittiin 60 vuotta sitten ja joka ei näytä kuolevan koskaan.
Brian Setzerin liidaama Stray Cats oli tärkeässä roolissa, kun fiftarimusiikki nousi 1980 taitteessa taas listojen kärkeen. Rockabilly on simppeliä musiikkia, mutta tuoreella twistillä varustettuna se nousee aika ajoin listoille yhä uudestaan. Hauskaa, että lajityypin hc-harrastajat paneutuvat pieteetillä musiikkiin ja siihen liittyvään kulttuuriin. Brian Setzer bändeineen vaalii myös tarkkaan fiftariperinnettä tötteritukkineen ja asianmukaisine asusteineen. Bändin taustaprojisointi oli visuaalisesti komea, vaikka se hetkittäin muuttuikin teknisten ongelmien vuoksi jättipikseleiksi.
Brian Setzer on 57-vuotiaaksi ehtinyt niittämään peltoa tuhansia hehtaareja ja omaan musiikkityylilleen uskollisena tehnyt sitä komeasti neljättä vuosikymmentä. Jos jostain Setzeriä voi hieman moittia, niin uusiutumiskyvyn puutteesta, sillä edelleen mieheltä eniten odotti niitä tuttuja Stray Cats hittejä. Kaikki siihen asti soitettu oli kuin mukiinmenevää lämmittelyä, vaikka settilistassa kuultiinkin materiaalia kattavasti koko uralta sekä lajityypin klassikoita kuten Jerry Lee Lewisin Great Balls of Fire. Silti Brian Setzer tarjosi massalle takuuvarman esityksen, josta ei voinut lähteä muuta kuin be-pop-a-lula huulillaan pois. Setzer jäi myös illan viimeiseksi aktiksi, sillä Imelda May oli jätettävä väliin.
mutta hallitusti biisejä tukevat riffit. Joshua James itse keskittyi komppaamaan akustisella kitarallaan, mutta istui mies hetkeksi flyygelin ääreen. Coulomben stemmalaulu sai kahden miehen orkesterin kuulostamaan isommalta kokoonpanolta. James soitti pelkästään omaa tuotantoa ja mikäpä sitä soittaessa, kun osaa säveltää varsin laadukasta tavaraa. Valtayleisöä nuoleskelevat hitit puuttuvat, mutta biiseissä on imua. Ennalta en ollut kuunnellut Jamesin koko tuotantoa läpi, mutta tämän esityksen jälkeen en pane vastaan. Joshua James julkaisi vuonna 2012 komean albumin From The Top Of Willamette Mountain, jolta kuultiin useampikin Erityisesti Ghost in the Town, So Did I nousivat esiin. Eikä ollut suuri yllätys, että Joshua James kutsui ystävänsä lavalle ja esitti heidän kanssaan muutaman kappaleen. Poijärven viulu, Kuokkasen ukulele ja Haaviston steel-kitarointi jos mitkä sopivat Jamesin ja Coulomben kaveriksi, mutta miksaaja ei osannut tässä kohtaa hoitaa hommaansa, vaan jätti suomalaisten soiton miltei kuulumattomiin.
Keikkakeppi 