Sen verran taukoa edellisestä Tavastian vierailusta, että en ollut huomannut, että pääsisäänkäynnin bändimainokset näkyvät nykyään digitaalisella taululla. Perinteiset paperiset keikkajulisteet ovat siis mennyttä. Sisällä oli tarjolla kuitenkin esitys mikä ei ole neljässäkymmenessä vuodessa liiemmin muuttunut. Nimittäin Dingo, jonka hysteeriseen suosioon johtanut läpimurto tapahtui tasan neljäkymmentä vuotta sitten 1984. Tuona samana vuonna toteutui myös yhtyeen unelma, kun he esiintyivät ensimmäistä kertaa Tavastialla. Urho Kekkosen kadulla sijaitseva rockpyhättö on jokaisen yhtyeen tavoite numero yksi.
Sisään astuessa epäilytti mahtaako Dingo vetää kesäperjantaina klubiin väkeä, kun samaan aikaan Olympiastadionilla soittaa Metallica kymmenille tuhansille. Turha pelko, sillä soiton alkaessa 21.30 tupa oli kirjaimellisesti täynnä. Tunnelmassa oli aistittavissa pientä hysteriaa. Ennakko-odotusten sijaan yleisö ei koostunut nostalgian nälkäisistä viisikymppisistä, vaan porukan ikäskaala oli yllättävän laaja. Sifonkihuiveja heilui yleisön seassa, mutta myös tarkoituksenmukaista pukeutumista kasarihengessä.
Dingo on yhtä kuin Neumann, joka on yhtyeen kiistaton johtaja ja poikkeuksellinen lauluntekijä. Alkuperäisistä soittajista mukana soittaa yhä kitaraa Jonttu Virta, jonka läsnäolo riittää kohottamaan tunteeseen, että tässä on se sama Dingo, joka villitsi suomalaiset 1980-luvun puolivälissä. Dingon huuma kesti aikanaan hetken, mutta siitä huolimatta Neumann on jatkanut juttuaan tiuhaan vaihtuvalla kokoonpanolla. Edellisen kerran näin yhtyeen menestysvuosien kokoonpanossa Allas Poolilla 2017 (https://keikkakeppi.com/2017/08/20/dingo-allas-sea-pool-helsinki-18-8-2017/), mutta sen vuoden kiertueen jälkeen ei muita alkuperäisiä ole riveissä nähty. Basisti Pepe Laaksosen yllättävä poismeno keväällä kertoo kaiken rajallisuudesta. Surun kuukausista huolimatta Dingo voi ikäisekseen varsin hyvin, johon elinvoimaa tuovat uudet soittajat. Leena Peisa loihtii koskettimista ne tutut melodiat. Saska Ketosen energinen rummuttelu pitää homman jäntevästi paketissa ja basistin paikan hiljattain ottanut Tom Eklund huokuu rock-uskottavuutta eturivissä.
Neumann voi ottaa päällikkönä rennommin. Sen sijaan, että hän eläytyisi nuoruuden innolla esiintymiseen, Nipa tyytyy kitaran suojissa johtamaan koko salin orkesteria, johon kuuluu oleellisena osana yleisö. Yhteislaulu alkoi heti ensimmäisenä kuullusta kappaleesta Sinä ja minä ja jatkui encoreen. Yhtye soitti puolentoista tunnin keikan, johon biisejä ei mahtunut kovin montaa, sillä välispiikit ajelehtivat ylipitkinä. Ehkäpä Nipalla oli paljonkin asiaa, mutta miksauksen vuoksi puheesta ei saanut selvää ainakaan yläparvelle. Vierestä kuuluikin nurinaa, kun biisien väliset tauot ovat aivan liian pitkiä. Settilista tarjosi taatun hittipotpurin menestyslevyjen pop-kappaleita. Myöhemmiltä vaiheilta kuultiin ainoastaan Elämäni sankari, joka on tuttu Via Finlandia -albumilta (1994).
Encore alkoi tunnelmoiden, kun Neumann lauloi yleisön kanssa Jokaisen aamun. Tämän jälkeen yleisö saikin yllätyksen, kun lavalla pamahtivat Saku Taittonen ja Emil Kihlström. He näyttelevät jouluna ensi-iltaan tulevassa Levoton tuhkimo -elokuvassa Neumannin ja Jontun roolit. Saku heittäytyi laulamaan osan leffan nimikkokappaleesta ja osoitti, että karismaa ja yhdenköisyyttä löytyy kuten esikuvaltaan 1980-luvulla. Aikamatka Dingon alkuvaiheisiin elokuvan kautta on ainakin näyttelijöiden osalta varsin lupaava. Dingon vahvuus on ainutlaatuisen ajattomat biisit, jotka toimivat silloin ja toimivat nyt uusille sukupolville.
Settilista:
Sinä ja minä, Lähetyssaarnaaja, Kirjoitan, Elämäni sankari, Apinatarhaan, Kulkuri ja kaunotar, Perjantai, Autiotalo, Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi – encore – Jokainen aamu, Levoton tuhkimo
Jos puhutaan post-punkista, niin The Strokes iski kovimmin viime vuosikymmenen alun amerikkalaisista uusista bändeistä, mutta ei mennyt montaa vuotta, kun Skotlannista mäjäytettiin takaisin. Franz Ferdinand onnistui Take Me Out –voimahitillään murtautumaan suoraan eturiviin. The Strokesin taso laski loistavan debyytin jälkeen, mutta Franz Ferdinand on pienen notkahduksen jälkeen varsin luomisvoimainen ja kiinnostava bändi edelleen. Tänä vuonna julkaistu Always Ascending on siitä elävä todiste.
Yhtyeen keulamies Alex Kapranos on ehtivä kaveri. Hän on mukana myös superkokoonpanossa BNQT, joka julkaisi viime vuonna esikoisalbuminsa. Muutama vuosi sitten Franz Ferdinand lyöttäytyi yhteen legendaarisen The Sparksin kanssa ja siitä syntyi varsin freesiä jälkeä FFS-nimellä.
Keikka alkoi tuoreen albumin tarttuvalla nimikappaleella Always Asending. Heti perään jatkanut Lazy Boy jatkoi samalla linjalla ennen kuin esikoisalbumin tunnelmiin johdattanut The Dark of the Matinée sai yleisön ensimmäisen kerran innostumaan isosti. Hitikäs Paper cages osoitti uuden materiaalin olevan korkeatasoista ja alusti hienosti tunnetuimpia kappaleita. Do You Want To -biisin aikana Kapranos laulatti koko Helsinkiä. Take Me Outin riffitykityksen jälkeen saatiin pieni suvanto, joka pohjusti keikan varsinaisen osuuden päättäneitä tarttuvia Love Illumination ja Ulysses-biisejä. Encoressa koko paketin kääri kasaan säkenöivä This Fire, joka teki joka ainoasta yleisössä olleesta pyromaaneja. Franz Ferdinand vakuutti olevansa hyvissä voimissa, eikä haittaa, jos yhtye ei astu enää isompiin saappaisiin, sillä Alex Kapranoksen ja kumppaneiden soittoa oli ilo seurata lähietäisyydeltä.
Dingon Sinä ja minä -single säväytti ilmestyttyään alkuvuodesta 1984. Ostin myöhemmin keväällä Nimeni on Dingo –debyyttialbumin, mutta suosion kasvaessa hurrikaanin lailla, siirryin muiden artistien pariin. Dingo löi läpi aikana, jolloin punkin synnyttämä ja uuden aallon jatkama realismista voimansa saanut musiikki alkoi toistaa itseään. Dingo osui häpeilemättömällä romantiikallaan ajallisesti kultasuoneen. Kansa ihastui maailman meriä seilanneen Pertti ”Neumann” Niemisen lauluihin, mutta myös bändin glamrockista lainattuun näyttävään pukeutumistyyliin. Erityisesti sifonkihuivista tuli bändin tavaramerkki. Dingosta tuli teinityttöjen suuri suosikki. Pojat tykkäsivät salaa.
Allas Sea Poolin yhteyteen rakennettu kesälava on kaupungin komein ulkoilmaklubi. Maailmanpyörän juuressa meren ääressä on kesän mittaan soittanut useita nimekkäitä artisteja. Dingo sai kunnian päättää tämän kesän ohjelmiston. Alue on sopivan kokoinen, jossa joka puolelta näkee lavalle hyvin. Yhtye soitti hyvin suunnitellun setin niin biisien kuin kestonsa puolesta. 75 minuutin keikka toimi lähes virheettä. Kahta kappaletta lukuun ottamatta settilista koostui 1980-luvun hiteistä. 1990-luvulta kuultu Perjantai muistuttaa vielä Neumannin biisintekotaidosta, mutta Elämäni sankari oli turhempi valinta. Sen sijaan oma ikisuosikkini Pistoolisankari olisi voinut korvata sen.
Dingo soitti pätevän keikan. Paikka oli näyttävä ja elokuun lämpöisen illan tihkusade ei latistanut tunnelmaa. Soittotaito ei ole vuosien varrella ruostunut. Neumannin persoonallinen laulu on edelleen tunnistettava, vaikka samoihin korkeuksiin ääni ei taivu. Alkuun näytti siltä, että Neumann välipuheineen vetää omaa show’taan, mutta loppua kohden myös muut saivat huomionsa. Satumaisen hieno hetki sattui, kun bändi soitti biisin Rio Ohoi ja samaan aikaan meressä aivan lavan vieritse lipui ”banaanilaiva”. Mielikuvissa oli helppo hypätä jahdin kyytiin.
Keikkakeppi 