Tuntematon's avatar

Kraftwerk (DE), Myles Smith (UK), Antti Autio (FI), Fabiana Palladino (UK) @ Pori Jazz, 20.7.2024

by

Jos Kirjurinluodolla torstaina satoi, niin lauantaina tarvitsi enemmän aurinkolaseja. Järjestäjä tiedotti päätöspäivän kävijämääräksi 9.500 katsojaa, mihin vaikutti sään sijaan ohjelmatarjonta. Iltapäivän ensimmäistä artistia oli seuraamassa Skoda-lavalla vain joitakin satoja ihmisiä, mikä oli tietysti ennakkoon odotetulle artistille festivaaliolosuhteissa kovin vähän. 

Fabiana Palladino on muusikko, joka on vieraillut Jessie Waren taustalaulajana Kirjurinluodon päälavalla kuusi vuotta sitten. Tänä keväänä hän julkaisi esikoisalbuminsa, jossa soi ajanmukaiset soundit kasarimausteilla. Albumi sai kehuvia arvosteluja ja kuuntelukokemuksena se tarjoaa laatua luureihin. Fabiana on sattumoisin maineikkaan basisti Pino Palladinon tytär. Tyttärestä tuli lauluntekijä ja hänen laulunsa kuulostivat iltapäivän kuumuudessa oikein hyvältä, mutta niukan yleisön edessä vuorovaikutuksesta ei irronnut lisäarvoa.

Sulavasti laulanut Fabiana Palladino esitti kappaleensa moitteettomasti kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Jokaisessa kappaleessa oli oivallisia yksittäisiä ideoita, mutta yksikään ei noussut livenä esitettynä esiin selkeänä iskusävelenä. Tunnelmoivista kappaleista parhaiten purivat I Can’t Dream Anymore, Give Me a Sign ja Forever. Fabiana Palladinon esitys kiinnittyi kuitenkin mieleen ja ansaitsee perusteellisempaa tutustumista esikoisplattaan.

Päälavan avasi lauantaina mukavassa nosteessa oleva Antti Autio, jonka olen nähnyt tänä vuonna jo levynjulkaisun merkeissä. Autio on yhtyeineen tässä kevään ja kesän aikana saanut lisää varmuutta uusien kappaleiden esittämiseen, johon settilista pitkälti rakentuu. Uusi teemalevy Täällä sinua kaivataan on onnistunut kokonaisuus ja Pori Jazzin päälavalla levyn laulut innoittanut kansimaalaus sai ansaitsemensa huomionsa valtavana projisointina. Kappaleiden aikana sanoja tuli kuunneltua tarkemmin ja ne johdattivat etsimään aiheita levyn kannen hienosta kuvituksesta. Bändin jäsenten esiintymisasut olivat yhtä lailla visuaalisesti huoliteltuja. Bändi oli pukeutunut löysiin yöasujen kaltaisiin vaatteisiin, joiden yksilölliset kuosit voisivat houkutella laajemminkin marimekkokansaa vaatekaupoille. 

Myles Smith esiintyi Skoda-lavalla ennen illan viimeistä pääesiintyjää. Keväällä Stargazing -hitin julkaissut laulaja ei ole vielä antanut laajempaa näyttöä, sillä hänen konserttinsa tukeutuvat vähäiseen julkaistuun tuotantoon: takana on vasta EP ja läjä sinkkuja. Stargazing on saanut runsaasti soittoa ympäri Eurooppaa, mutta nähtäväksi jää riittääkö muiden kappaleiden osalta rahkeet pitkäkestoisempaan suosioon. Näkemäni perusteella näin ei tule käymään.

Suurelle yleisölle Mylesin musiikki oli helposti lähestyttävää, mutta en usko, että biiseistä jää omintakeista jälkimakua. Smithin äänessä on yhtäläisyyksiä Chris Martiniin, joka kyllä valitettavasi häiritsi enemmän kuin kiehtoi. Myles Smith esiintyi rumpalin ja kitaristin kanssa ja tarttui itsekin aika ajoin kitaraan. Muut instrumentit tulivat tallenteilta taustalaulua myöten ja sekin vähensi konsertin kiinnostusta. Myles jaksoi liikkua ja jututtaa yleisöä ja näillä keinoin isompikin lava olisi ollut hänen karismallaan täytettävissä. Eniten jäi vaivaamaan, että erottuuko keskitien viihdyttäjä kuitenkaan massasta riittävästi. Setin päättänyt ns. kakkosbiisi Solo kuulosti samasta puusta veistetyltä kuin itse pääkalikka.

Elektronisen musiikin pioneeri Kraftwerk oli lauantain pääesiintyjä. Heti julkistuksen jälkeen aloin spekuloida Kraftwerkin toimivuutta perinteisessä Kirjuriluodon kontekstissa niin yleisön kuin perinteisen ohjelmiston suhteen. Kraftwerk on ikoninessa asemassa, mutta kuitenkin oman elektropolkunsa kulttiklassikko, ja monelle marginaalimusiikkia. Yhtyeen edellinen keikka vedettiin Montreauxin jazzeilla, joten ehkäpä Pori oli luonteva jatke yhtyeelle.

Olen nähnyt Kraftwerkin sisätiloissa kuusi ja puoli vuotta sitten https://keikkakeppi.com/2018/02/17/kraftwerk-ger-finlandia-talo-15-2-2018/ ja aika samankaltaisella agendalla konemusiikkia esitettiin tälläkin kertaa.  Kraftwerkin minimalistinen konemusiikki on viihdyttänyt yli 50 vuotta, mutta live-vetojen voima on neljän miehen robottitönötyksessä ja taustalle projisoiduissa verkkaisissa visuaaleissa. Varsinaista tunne-elämystä keikoilta en kuvitellut Porissa saavani.

Eittämättä konserttikokemus saattoi tuntua oudolta, jos istui kaukana rinteessä pitkän päivän uuvuttamana. Itsekin seurasin ensimmäisen vartin etäasemista ja etäiseksi meinasi esitys jäädä, kunnes viisastuin ja siirryin lähietäisyydelle lavan eteen. Sielläpä saikin juonesta kiinni. Musiikin nyanssit avautuivat aivan eri tavalla ja projisoidut visuaalit kertoivat tarinaa yhtyeen luomasta keinotekoisesta maailmasta. Uppouduin täysin tietokoneavusteisen musiikin maailmaan. 

Tärkein havainto Kraftverkin konsertista on se, että ulkoilmassa nurmikolla laskevan auringon valossa seistessä voi Kraftwerkin rytmimusiikin tahdissa tanssia. En ole koskaan ajatellut heidän soittavan varsinaisesti tanssimusaa, vaikka sitähän se on. Vieressä pari innokkaasti joraavaa keski-ikäistä naista sanoittikin sen osuvasti: v***n hyvää teknoa! He eivät oletettavasti kuuluneet siihen intohimoiseen faniryhmään, joita oli myös saapuvilla bändipaidoista päätellen.

Kraftwerk todisti miten neljä seisovaa miestä laatikoidensa takana voi tehdä esityksestä elävänä kiehtovan. Konsertti kesti puolitoista tuntia ja siinä kuultiin ne samat biisit mitä kuullaan muuallakin huolella suunnitellun visuaalisuuden ehdoilla. Jatsikansa innostui eniten, kun eetteriin nakuttivat klassikot Computer Love ja Radioactivity. Loppupuolen The Robots ja Music Non Stop sinetöivät konsertin ja ottivat viimeistään niskaotteen ennakkoon vaikeasta yhtälöstä. Jos malttoi heittäytyä Kraftwerkin matkaan, niin varmasti sai mukaansa ainutkertaisen ja emotionaalisen muiston. Kraftwerk toimi niin hyvin juuri epätodennäköisen ympäristön vuoksi, mutta täydelliseksi keikan teki yksi virhe. Tietokoneet kaatuivat pimentäen taustaprojisoinnit. Hetken harmaus ja hiljaisuus aiheuttivat kivikasvoisissa soittajissa hämmennystä. Bändin ainoa alkuperäisjäsen Ralf Hütter joutui sanomaan keikan ainoan välispiikin: Computer restart. Robotitkin ovat inhimillisiä.

Tuntematon's avatar

Pet Shop Boys (UK), Scary Pockets (US), Sophie Ellis-Bextor (UK) @ Pori Jazz, 18.7.2024

by

Kirjurinluoto on tullut tutuksi useina kesinä ja enemmän on muistikuvia sadetakeista kuin hellehatuista. Ainakin tämä oli päällimmäisenä mielessä, kun pakkasin sadetakkia mukaan. Säällä on suuri merkitys, kun tehdään ostopäätöstä lähteä ulkoilmakonsertteihin varsinkin aikana, jolloin ihmiset tekevät ylipäätään päätöksensä lähtemisestä viime tinkaan. Järjestäjän virallisen ilmoituksen mukaan jatsikansaa oli kerääntynyt vain 10.500 katsojaa, joka on melko vähän kapasiteettiin nähden ja paljon vähemmän verrattuna aikaisempien vuosien nimikkäiden esiintyjien vetovoimaan, mutta paikallaolijaa väljyys ei tietenkään haittaa, sillä lavan eteen pääsee vaivatta.

Kirjurinluodon avauspäivänä kattauksen olisi pitänyt suuren yleisön silmissä kansainvälisesti kiinnostavin, sillä pääesiintyjäksi oli kiinnitetty Pet Shop Boys, jonka näin samoilla juhlilla myös 10 vuotta sitten. https://keikkakeppi.com/2014/07/24/pet-shop-boys-uk-george-clinton-parliament-funkadelic-us-hurts-uk-pori-jazz-18-7-2014/ Kansainvälisiä nimekkäitä artisteja on ollut entistä vaikeampi saada Suomeen kustannus- tai kiertueaikataulusyistä, joihin vaikuttaa paljolti Suomen sijainti Euroopan koiliskulmassa ja itäinen esirippu, jonka taakse artistit eivät toistaiseksi matkusta. 

Kirjurinpuiston areena oli muutettu täksi vuodeksi kokonaan anniskelualueeksi (K-18), joka osaltaan söi vanhaa piknik-perinnettä, johon oli helppo liittää myös lapsiperheiden festivaalinviettoa. Tämä tuskin vaikutti suuresti lipunmyyntiin, koska musiikki on pääosin aikuisyleisöä palkitsevaa. Alueella tapahtuneet muutokset tekivät päälavan konserttien seuraamisesta mukavampaa, kun miksausteltat oli jaettu kahteen osaan avatakseen paremmat näkymät lavalle rinteestä eikä virvoitusmyyntipistettä ollut enää paraatipaikalla lavan etulinjassa. 

Torstain anti jäi osaltani kolmeen esiintyjään. Sade ei estänyt tänäkään vuonna nauttimasta hyvistä esityksistä. Ripsottelevan sateen kestää mainiosti, jos musiikki tarjoaa aurinkoa. Sophie Ellis-Bextor oli ehdottomasti positiivinen yllätys. Murder on the Dance Floor -hitistään tuttu, mutta muuten paitsioon jäänyt artisti on ollut kuitenkin ahkera läpi uransa. Hän aloitti uransa indie-bändissä Theaudience 1990-luvun lopulla, mutta yhden albumin jälkeen aloitti soolouransa, joka jatkuu yhä. Muita isoja globaaleja hittejä ei ole vielä osunut, mitä voi pitää pienenä ihmeenä, sillä niin ihastuttavasti Sophie veti mukaansa tanssimaan.

Sophie Ellis-Bextorin vahvuus on karismaattisessa esiintymisessä. Hän diskoili menemään koko tunnin ajan ja hengästyneenä jutteli mukavia yleisölle ja aina välillä siemaili pussiteetään. Ellis-Bextorin vahvuus esiintyjänä on välittömyys. Hän ei ole teatraalinen kuten moni muu suuri artisti genressään, vaan on oiva esimerkki rohkeudesta tehdä arjesta tanssia kuten hänen kokoelma-albuminsa Songs from the Kitchen Disco hyvin kuvastaa. Ellis-Bextorin taipuisa ääni tarjosi omien kappaleiden seassa myös liudan covereita ABBAlta, Madonnalta ja Cheriltä. Keikasta jäi hyvä mieli.

Skoda-lavalla oli seuraavaksi vuorossa viraalihitiksi noussut yhtye nimeltä Scary Pockets, joka on hyvä esimerkki tavasta lyödä läpi ilman perinteisesti levy-yhtiötä. Los Angelista kotosin oleva yhtye kokoontuu kerran kuussa ja äänittää samalla kertaa neljä funkahtavaa coveria tunnetuista kappaleista, joita sitten julkaisevat viikottain. Yhtyeen puhemiehenä toiminut kitaristi Ryan Lerman sanoikin suoraan, että he eivät sävellä kappaleita, mutta tekee tutuista lauluista parempia versioita. Kirjurinluodon ankeimmalla lavalla asfaltin edessä on vaikeaa päästä samaan tunnelmaan kuin huikealla päälavalla. Yhtye piti kovaa menoa päällä, ja ehkä vähän turhan alleviivaavasti siihen nähden miten hengettömiksi versioiksi funkit biisit lopulta jäivät. Yritystä ja taidokkuutta löytyi, mutta jokin jäi esityksestä puuttumaan. Lieneekö johtunut siitä, että kolme laulajan vuorottelu vei terää yhtenäisyydeltä, kun kukin asteli lavalle vetämään osuutensa kuin karaokessa. Scary Pockets on varmasti raikasta huolella tehtyä sisältöä Youtubeen, mutta lavalla se ei toiminut odotusten mukaisesti.

Pet Shop Boys on tullut nähtyä ennen tätä parikin kertaa ja elektronisen musiikin konserteissa odotukset ovat yleensä enemmän visuaalisuudessa ja kollektiivisessa innostumisessa kuin itse lavalla tapahtuvasta erityisyydestä. Elektronisen popin menestyneimmän pop-duo on pysynyt ajattomana. Kaksikko on pysynyt elegantisti poikamaisina, vaikka uraa takana on nelisenkymmentä vuotta. Juuri 70-vuotta täyttänyt Neil Tennant on karismaattinen ja ikäisekseen hänen äänensä on vetreässä kunnossa. Joitakin vuosia nuorempi Chris Lowe esiintyi brändinsä mukaisesti hiljaisena heppuna taustalla. Pet Shop Boysin parhaat biisit syntyivät yhtyeen alkutaipaleella, mutta sorvin äärellä ollaan jatkuvasti: keväällä julkaistu Nonetheless osoittaa yhtyeen luovuuden pysyvän korkealla tasolla.

Pet Shop Boys aloitti konsertin pysyen mystisesti maskien takana parin kappaleen ajan. Pian kasvot paljastuivat ja Neil Tennantin lämmin hymy hurmasi yleisön. Tutut hitit kannattelivat ohjelmistoa, mutta piristysruiskeita ja kiinnostavimpia esityksiksi nousivat uuden albumin kappaleet. Loneliness jää erityisesti kaikumaan päähän ja A New Bohemia on vuoden komeimpia balladeja. Yleisön huumaannutti luonnollisesti eniten kuluinemmat klassikot kuten You Were Always on My Mind ja It’s A Sin. Settilistaan osui mukavia yllättiviä valintoja ja kovimmat hytkytykset sai aikaan Electric (2013) -albumilta tuttu Vocal. 

Esiintymislava laajeni alun lämmitellyn jälkeen ja ison screenin edestä paljastui duon lisäksi pari lyömäsoittajaa ja kosketinsoittaja. Visuaalit olivat laadukasta videotaidetta, jonka rytmisyys ja vaihtelevuus pitää katseen kiinnitettynä pitkälti screenillä, vaikka keikkaa pääsikin seuraamaan hyvältä lähietäisyydeltä. Neil Tennant on charmantti ja liikkui laajalla skaalalla lavalla. Chris Low nousi esiin puhelaulaessaan osuutensa harvemmin kuullusssa Paninarossa. Pet Shop Boys vei mukanaan luomaansa dreamlandiinsa odotetusti. Se ei pettänyt, ei yllättänyt, muuta kuin osin biisivalinnoillaan. Puolentoista tunnin settilistaan mahtui peräti 23 kappaletta, joka on mahdollista, jos vähän napsii biisien kestoista pois.

Settilista:

Suburbia, Can You Forgive Her, Opportunities (Let’s Make Lots of Money), Where the Streets Have No Name (I Can’t Take My Eyes off You), So Hard, Left to My Own Devices, Domino Dancing, Dancing Star, Loneliness, A New Bohemia, Loves Comes Quickly, Paninaro, You Were Always on My Mind, Dreamland, Heart, It’s Alright, Vocal, Go West, It’s a Sin – encore – West End Girls, Being Boring,

Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki, 12.7.2024

by

Pelkistetysti Springsteen & E Street Band tour -nimellä kulkenut maailmankiertue starttasi jo viime vuonna. Näin viime vuoden kesäkuussa Zürichin vedon ja pitkälti saman kaavan mukainen konsertti nähtiin myös Helsingissä. Springsteen yhtyeineen pyrkii tekemään jokaisesta show’staan yksilöllisen vaihtelemalla settilistan järjestystä ja esittämällä harvemmin kuultuja kappaleita. Helsingissä keikka kesti viitisen minuuttia kauemmin kuin Sveitsissä ja soittolistaan mahdutettiin pari biisiä enemmän, yhteensä 32 laulua. 

Bruce Springsteen on tunnettu terveistä elämäntavoistaan sen mukaisesta energisyydestään, mutta viime vuonna Springsteen joutui keskeyttämään kiertueen vatsahaavan vuoksi ja lykkäämään konsertteja. Helsingin konsertti pysyi suunnitellussa aikataulussa, kun Bruce ehti toipua esiintymiskuntoon. 74-vuotiaaksi hän on poikkeuksellisen elinvoimainen eikä ikääntymisen merkkejä huomaa lavapreesensissä edes vuoden takaiseen. Yhtä kovassa iskussa oli bändikin, jonka jäsenet ovat kutakuinkin ikätovereita saksofonisti Jake Clemonsia ja torvisektiota sekä taustalaulajia lukuun ottamatta. Brucen ääni kesti hyvin ja skaalautui kappaleiden vaatimusten mukaan reilun kolmen tunnin ajan. Ainoastaan löysempi kiertueaikataulu viitaa ikääntymisen vaatimaan palautumiseen: konserttien väleissä on usein parin kolmen päivän taukoja. Matkustaminen ja lavarakenteiden pystytys vaatii oman aikansa, mutta on bändi takonut rautaa tiukemmallakin tahdilla. 

Bruce Springsteen & E Street Band ei antanut odotella itseään vaan bändin jäsenet kapusivat lavalle viitisen minuuttia etuajassa kuten senioreilla on tapana. Ensimmäisenä kuultu Lonesome Day alleviivasi heti miten yhteisöllisiä Brucen konsertit ovat niin laulun, joraamisen kuin käsien heiluttamisen merkeissä. Brucen karisma puree, mutta viehätysvoimaa löytyy myös yhtyeen muilta jäseniltä. Brucen taustalla häärii peräti 18 muusikkoa, ja tästä instrumenttimäärästä lähtevä musiikin pauhu on parhaimmillaan katarttisen huumaavaa. 

Seurasin konserttia E-katsomosta, kun vuosi takaperin näin yhtyeen hyviltä asemilta golden arealta. Olympiastadionin keskikatsomoon katon alle kuului yllättävän hyvin, vaikkei kaikkia musiikillisia nyansseja luonnollisestakaan voinut havaita kuin sisätiloissa hallitussa akustiikassa. Istumapaikoilla on puolensa, kun on kyse maratonkeikasta. Seisomaan noustiin vasta encoressa. Lavan edustalla näkee paremmin ja on mahdollisuus seurata yksittäisiä muusikoita jos kestää väentungoksen. Katsomosta näkee yhtyeen soitantaa vain screenien kautta, mutta samalla vaikuttuu eri tavalla stadionympäristöstä ja ihmismassasta.

E Street Bandin keikkoja leimaa hyväntuulisuus. Positiivisuus sykkii soittajien suonissa ja säteilee yleisöön. Kun on aika vakavoitua, niin niihinkin hetkiin riittää tunnelatausta ilman paatosta. Yleisön kosiskeluksi Bruce oli opetellut muutamia suomenkielisiä sanoja kuten tervehdyksen ”moi” ja yleisöä moukaroineen Wrecking Ballin aikaan kannustushuudon ”kovempaa”.

En muista viime vuonna havainneeni kiertueella tekstityksiä, mutta nyt neljän vuoden takaisen Letter to You -albumin nimikappale nähtiin suomennettuna. Sanoissa ei ole mitään vaikeasti ymmärrettävää ja siksi käännösteksitys tuntui virheeltä varsinkin kuin muissa kappaleissa samaa ei nähty. Seuraavan kerran tekstitys projisoitiin välispiikissä, kun Bruce käsitteli kaiken rajallisuuden teemaa kertoessaan olevansa viimeinen heppu hengissä hänen varhaisesta The Castiles -bändistänsä. Bruce esitti akustisesti herkän Last Man Standing -kappaleen, mutta samaan aikaan kentän takaosan baariosastolla papatettiin tuoppien ääressä niin kovaa, että möly häiritsi ainakin katsomoa, mutta toivottavasti ei itse artistia. 

Settilista oli muodoltaan sama kuin koko kiertueella, mutta treenattuja biisejä on niin paljon, että variaatiota ja yllätyksiä riittää kullekin keikalle. Reason to Believe -kappaleesta kuultiin mainio voimabluesversio. Youngstown soi harvinaisempana herkkuna kuten myös rytmikäs E-Street Shuffle. Long Walk Homea ei ollut soitettu livenä kymmeneen vuoteen. Kolmessa tunnissa biisejä tuutattiin perä perään hengästyttävään tahtiin ja välispiikkejä kuultiin vähän, koska laulut saivat puhua puolestaan. Bruce huipensi keikan tuttuun hittipotpuriin, joista erityisesti Tenth Avenue Freeze-Out saa aina nostamaan hatun päästä, jo itse biisinä, mutta erityisesti siksi, kun se kumartaa edesmenneille Clarence Clemonsille ja Danny Federecille. Illan viimeisenä encoren encorena Bruce esitti yksin kappaleen I’ll See You In My Dreams, joka muistuttaa kuolevaisuudestamme ja siitä että kuolema ei ole kuitenkaan päätepiste. Laulun sanat ilmestyivät taas screenille ja tarkoituksena auttaa viesti katsojille perille.

Bruce oli sonnustautunut valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja solmioon. Ehkä se kuvastaa tiettyä seestymistä. Vuosi sitten Bruce intoutui repimään mustan lyhythihaisen kauluspaidan uhmakkaasti rinnasta auki. Nyt ei lähtenyt kuin encoressa liivi. Eikä taivu yli seitsemänkymppiseltä enää crowd surfing, jota tavattiin nähdä kymmenisen vuotta sitten. Siitä huolimatta keikkakunto on käsittämättömän kova ja Bruce jaksaa kiertää yleisön edessä heittämässä ylävitosia. Sympatiapisteet hän nappasi taas lahjoittamalla eräälle pikkupojalle huuliharpun. Helsingin keikka oli onnistunut ja kymmenet tuhannet ihmiset näyttivät valuvan ulos stadionilta tyytyväisyyttä huokuen. Tiimalasin hiekat hupenevat vääjäämättömästi, mutta Bruce Springsteenin ja E Street bandin kohdalla hiekan muruset valuvat jarru pohjassa.

Settilista:

Lonesome Day, My Love Will Not Let You Down, Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, Promised Land, Hungry Heart, Reason to Believe, Youngstown, Long Walk Home, Working on the Highway, Darlington County, The E Street Shuffle, Nightshift, My Hometown, The River, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road – encore – Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Dancing in the Dark, Tenth Avenue Freeze-Out, Twist and Shout – 2. encore –  I’ll See You In My Dreams

Tuntematon's avatar

Dingo @ Tavastia, Helsinki 7.6.2024

by

Sen verran taukoa edellisestä Tavastian vierailusta, että en ollut huomannut, että pääsisäänkäynnin bändimainokset näkyvät nykyään digitaalisella taululla. Perinteiset paperiset keikkajulisteet ovat siis mennyttä. Sisällä oli tarjolla kuitenkin esitys mikä ei ole neljässäkymmenessä vuodessa liiemmin muuttunut. Nimittäin Dingo, jonka hysteeriseen suosioon johtanut läpimurto tapahtui tasan neljäkymmentä vuotta sitten 1984. Tuona samana vuonna toteutui myös yhtyeen unelma, kun he esiintyivät ensimmäistä kertaa Tavastialla. Urho Kekkosen kadulla sijaitseva rockpyhättö on jokaisen yhtyeen tavoite numero yksi. 

Sisään astuessa epäilytti mahtaako Dingo vetää kesäperjantaina klubiin väkeä, kun samaan aikaan Olympiastadionilla soittaa Metallica kymmenille tuhansille. Turha pelko, sillä soiton alkaessa 21.30 tupa oli kirjaimellisesti täynnä. Tunnelmassa oli aistittavissa pientä hysteriaa. Ennakko-odotusten sijaan yleisö ei koostunut nostalgian nälkäisistä viisikymppisistä, vaan porukan ikäskaala oli yllättävän laaja. Sifonkihuiveja heilui yleisön seassa, mutta myös tarkoituksenmukaista pukeutumista kasarihengessä.  

Dingo on yhtä kuin Neumann, joka on yhtyeen kiistaton johtaja ja poikkeuksellinen lauluntekijä. Alkuperäisistä soittajista mukana soittaa yhä kitaraa Jonttu Virta, jonka läsnäolo riittää kohottamaan tunteeseen, että tässä on se sama Dingo, joka villitsi suomalaiset 1980-luvun puolivälissä. Dingon huuma kesti aikanaan hetken, mutta siitä huolimatta Neumann on jatkanut juttuaan tiuhaan vaihtuvalla kokoonpanolla. Edellisen kerran näin yhtyeen menestysvuosien kokoonpanossa Allas Poolilla 2017 (https://keikkakeppi.com/2017/08/20/dingo-allas-sea-pool-helsinki-18-8-2017/), mutta sen vuoden kiertueen jälkeen ei muita alkuperäisiä ole riveissä nähty. Basisti Pepe Laaksosen yllättävä poismeno keväällä kertoo kaiken rajallisuudesta. Surun kuukausista huolimatta Dingo voi ikäisekseen varsin hyvin, johon elinvoimaa tuovat uudet soittajat. Leena Peisa loihtii koskettimista ne tutut melodiat. Saska Ketosen energinen rummuttelu pitää homman jäntevästi paketissa ja basistin paikan hiljattain ottanut Tom Eklund huokuu rock-uskottavuutta eturivissä. 

Neumann voi ottaa päällikkönä rennommin. Sen sijaan, että hän eläytyisi nuoruuden innolla esiintymiseen, Nipa tyytyy kitaran suojissa johtamaan koko salin orkesteria, johon kuuluu oleellisena osana yleisö. Yhteislaulu alkoi heti ensimmäisenä kuullusta kappaleesta Sinä ja minä ja jatkui encoreen. Yhtye soitti puolentoista tunnin keikan, johon biisejä ei mahtunut kovin montaa, sillä välispiikit ajelehtivat ylipitkinä. Ehkäpä Nipalla oli paljonkin asiaa, mutta  miksauksen vuoksi puheesta ei saanut selvää ainakaan yläparvelle. Vierestä kuuluikin nurinaa, kun biisien väliset tauot ovat aivan liian pitkiä. Settilista tarjosi taatun hittipotpurin menestyslevyjen pop-kappaleita. Myöhemmiltä vaiheilta kuultiin ainoastaan Elämäni sankari, joka on tuttu Via Finlandia -albumilta (1994). 

Encore alkoi tunnelmoiden, kun Neumann lauloi yleisön kanssa Jokaisen aamun. Tämän jälkeen yleisö saikin yllätyksen, kun lavalla pamahtivat Saku Taittonen ja Emil Kihlström. He näyttelevät jouluna ensi-iltaan tulevassa Levoton tuhkimo -elokuvassa Neumannin ja Jontun roolit. Saku heittäytyi laulamaan osan leffan nimikkokappaleesta ja osoitti, että karismaa ja yhdenköisyyttä löytyy kuten esikuvaltaan 1980-luvulla. Aikamatka Dingon alkuvaiheisiin elokuvan kautta on ainakin näyttelijöiden osalta varsin lupaava. Dingon vahvuus on ainutlaatuisen ajattomat biisit, jotka toimivat silloin ja toimivat nyt uusille sukupolville.   

Settilista: 

Sinä ja minä, Lähetyssaarnaaja, Kirjoitan, Elämäni sankari, Apinatarhaan, Kulkuri ja kaunotar, Perjantai, Autiotalo, Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi – encore – Jokainen aamu, Levoton tuhkimo  

Tuntematon's avatar

Antti Autio, Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 1.3.2024

by

Antti Autio julkaisi neljännen albuminsa Täällä sinua kaivataan vastikään helmikuussa. Tuore pitkäsoitto vastaa odotuksiin vahvana jatkumona menestyneelle edelliselle kolmosalbumille, jota voi pitää artistin läpimurtona, vaikka varsinaista valtavirtaa ei ole vielä käännytetty. Sen sijaan indie-rintaman etulinjaan hän murtautui täysin purjein. Parempi sitä on ollakin suuri riippumaton artisti pienen Soit Se Silti -levymerkin suojissa kuin joutua isojen tuotantoketjujen vietäväksi.

Antti Aution musiikki on häpeilemätöntä kaipausmusiikkia romantikoille ja luusereille. Aution musiikki tekee taiten arjen pienistä hetkistä impressionistista taidetta, joka ei pelkää kurkottaa kaikkeuden rajoille. Autio näytti purevan myös Espoon Tapiolassa, sillä Louhisali oli myyty täyteen. Sisään astuessa näytti siltä, että on odotettavissa hurjaa fanittamista, koska saliin oli tuotu poikkeuksellisesti aitoja, joita useammin näkee festivaaleilla tai mellakoissa. Selvisi kuitenkin, että aitoja tarvittiin erottamaan anniskelualue, koska lippuja tilaisuuteen myytiin alaikäisille. Yleisön jakauma oli kuitenkin selkeästi aikuispainotteinen, joten teini-ilmiöstä ei voida puhua. 

Antti Autio yhtyeineen astui lavalle Sarastuksen soidessa, joka on klassinen instrumentaalihetki uudella albumilla. Keikka rakentui pitkälti uusien biisien varaan, vaikka seassa kuultiin myös edellisen Kaikki talot huojuun (2022) hittikappaleet sekä muistiaiset ensimmäiseltä Minä tuon mukanani sateet (2017) ja Pihalla tuulee taas (2019) -albumeilta.

Uusi albumi on siinä mielessä teemalevy, että kappaleet ovat saaneet innoituksensa Raana Lehtisen maalauksesta Sarastus, jonka taiteilija maalasi albumia varten. Selvästi hyvä kimmoke, sillä kuvataide on synnyttänyt tasavahvan laulukokoelman. Livenä soitettuna moni uusi kappale kuulosti vielä naksun paremmalta, sillä Antti Aution yhtyeen soitto vangitsee intensiivisyydellään, josta ei tahdo päästää irti.

Ensimmäisen kappaleen Haluun sut aikana sormet hapuilivat vielä hermostuneesti, koska ilmassa oli vielä aistittavissa pientä jännitystä, mutta ei mennyt kauan, kun esiintyminen kaikkinensa alkoi rullata. Antti itsekin kertoi yhtyeen soittavan vasta toista kertaa livenä uusia kappaleita. Bändi on soittanut pitkään yhdessä: Rummuissa Joska Saarinen, viulussa ja koskettimissa Ella Rosenlund, kitarassa Joel Parvamo ja bassossa Jussi Liukkonen. Vajaan puolentoista tunnin keikka tuntui jopa hippasen lyhyeltä, sillä biisejä olisi riittänyt pitempäänkin vetoon. Yleisön seasta toivottiin encorena yhtä kappaletta toistamiseen, mutta siihen kohtelias Antti vastasi, että ei ole ollut tapana tehdä niin. Pari ylimääräistä biisiä saatiin kuitenkin kuulla.

Louhisalin akustiikka on varsin kelvollinen. Piippuhyllyiltä kuului kuitenkin soraääntä, että sanoista ei olisi saanut selvää, mutta permannolle lähellä lavaa ei ollut ongelmaa. Antti Aution polveilevat sävelmät nappaavat mukaansa, mutta yhtä keskeisessä roolissa ovat laadukkaat lyriikat, joten harmituksen ymmärtää, jos niistä ei saanut selvää. Kappaleiden sanoituksiin on ilo uppoutua, sillä tarinat, tunnelmat ja riimit onnistuvat saumattomasti nousemaan korkeampaan rekisteriin kuten tekee myös Aution ansiokas tulkinta. Antti Aution persoonallinen ääni tuntuu venyvän hetkittäin rajattomasti, mutta hauskaa on aika ajoin tunnistaa pieniä äänihiukkasia muiden tunnettujen kotimaisten laulajien kaanonista, joista mainittakoon vaikkapa Gösta Sundqvist, J.Karjalainen ja Tuomari Nurmio.

Perjantai-iltaan mahtui useita kohokohtia. Uusista kappaleista esiin nousivat Norja, Lippispoika ja Yksin. Encoressa kuultu nimikappale Täällä sinua kaivataan on tehty livehuipennukseksi, mutta jatkossa siihen virkaan saattaisi passata Pieni taas, jossa on nostetta grande finaleksi. Vanhoista kappaleista Onko liian myöhä tarttui huuliin ja Tuhansien öitten läpi kiinnittäytyy tunteisiin miltei ikonisessa asemassa. Antti Autio edustaa uutta intellektuellia lauluntekijäkaartia, jonka esikuvat löytyvät menneestä. Silti kehityskaari tuntuu olevan alati nouseva. Hän on kovin tervetullut artisti tähän tekoälyttömään aikaan.

Settilista: 

Haluun sut, Tuhansien öitten läpi, Vittu minä kuolen tänne, Onko liian myöhä, Liikaa, Minä tuon mukanani sateet, Pieni taas, Lippispoika, Yksin, Norja, Kissapeto, Kaunein sana maailmassa, Pihkassa, Kaikki hyvin – encore – Täällä sinua kaivataan, Lisää ääntä

Tuntematon's avatar

Beirut (US) @ Tempodrom, Berlin, 17.2.2024

by

Tempodrom nousee kuin dystooppinen sirkusteltta Metropoliksen kaupungissa, mutta todellisuudessa se seisoo ylväänä Potsdamer Platzin liepeillä Berliinissä. Monitoimiareena on juuri sellainen konserttipaikka, joka puuttuu Suomesta ja erityisesti Helsingistä. Konserttihalli on arkkitehtonisesti näyttävä ilmestys tasaisessa maastossa, mutta erityisen käytännöllinen nykyaikaisten tapahtumien näyttämöksi. Sisään pääsee sujuvasti useista rakennusta ympäröivistä ovista. Lipuntarkastus ja silmämääräinen turvatarkastus ovat ripeitä. Tempodrom on siitä täydellinen, että se vetää 4000 henkeä, mutta tuntuu kuitenkin enemmän klubilta kuin areenalta. Näkyvyys on hyvä sekä permannon takareunoilta että salia ympäröivistä katsomoista. Tempodromin kokoisia konserttipaikkoja tarvitaan, koska sen kokoluokan artisteja sattuu olemaan enemmän kuin stadionluokan bändejä. 

Beirut edustaa indie-musiikin valtavirtaa ainakin siinä mielessä, että myi Tempodromen kolmena peräkkäisenä iltana loppuun. Tosin 12.000 ihmistä olisi voinut täyttää kerralla yhden ison areenankin. Parempi ehdottomasti yleisön kannalta, jos bändi jaksaa veivata samaa settiä pienemmille massoille.

Santa Fe’ssä syntynyt Zach Condon perusti yhtyeen vuonna 2006, ja vaikka bändistä puhutaan, on kyseessä usealla muusikolla ympäröity sooloprojekti. Lavalla nähtiin yhdeksän muusikon ammattitaitoinen yhtye, joka tarjosi liki kahden tunnin verran maailmanmusiikista ja eritoten itäeurooppalaisesta vaikutteita ottanutta lauhkeaa popmusiikkia. Yhtyeen selkärankana on puhaltimet, koska nokkamies Condon on itse trumpetisti, mutta laulun ohella hän soittaa myös ukulelea. Kolmen puhaltimen yhtye käy vahvaa dialogia jousisoitinten kanssa, mutta muut instrumentit ovat yhtä oleellinen osa yhtyeen soundia.

Beirut julkaisi loppusyksystä tuoreimman albuminsa Hadsel, jonka laulut syntyivät Zach Condonin toipuessa elämän rasituksista Lofoottien takana sijaitsevalla Hadselin saarella. Albumin ympärille ei ole käynnistetty varsinaista julkaisukiertuetta, vaan Berliinin kolme iltaa soitettiin itsenäisenä ”non tour” tapahtumana. Eikä kuulemma lisäkiertuetta ole hetkeen tulossa. Jos on Condon ladannut akkuja, niin hyvin on palauduttu, sillä koko yhtye oli erittäin elinvoimaisessa kunnossa. Beirutin yleisilme on raukean leppoisa, mutta kuitenkin lauluista löytyy ryhtiä ja rakennetta, joka saavuttaa täyteläisyyden tunteen. Beirutin viipyilevässä musiikissa kuuluu balkanilaisia soundeja, mutta myös yhtä lailla siitä on löydettävissä meksikolaista tunnelmaa ja eri puolilta Eurooppaa otettuja vaikutteita kuten Hadselin norjalaisia villapaitafiiliksiä.

Tempodorin illassa kuultiin kaikkiaan 23 kappaletta, joka oli samalla läpileikkaus Beirutin urasta. Uusin albumi sai painoarvoa ja hyvä niin, koska laulut tuovat uutta ulottuvuutta yhtyeen lauluvalikoimaan. Nimikappale Hadsel huokuu harmoniaa ja The Tern onnistui hypnoottisuudellaan olemaan illan mieleenpainuvin esitys. Vanhoista tutuista Elephant Gun, Nantes, Postcards from Italy ja No No No saivat jengin heilumaan, vaikka melankolispainoitteinen Beirut ei tarjoa lähtökohtaisesti jorausmusaa. Yllättävää oli nähdä yleisön ikäjakauman venyvän parikymppisistä kuusikympisiin. Kansainvälisyyden katsomon puolella selittää taas Berliinin eksklusiivinen konserttisarja.

Beirut teki vaikutuksen keikallaan ja vaikka kyse on Zach Condoniin henkilöityvästä musiikkiprojektista, niin ei pidä unohtaa muita soittajia. Rumpali Nick Petree ja basisti Paul Collinsin ovat soundin kivijalka, jonka ympärille Kyle Resnickin ja pasunisti Ben Lanzin hyvä täydentää puhallintrio ja stemmalaulut keulamies Condonin laidoilla. Kosketinsoittaja Aaron Arntz tuo yhtä lailla soundiin monimuotoisuutta sellistin, viulustin ja alttoviulustin tuodessa sielukkuutta. Beirut edustaan nykyaikaisessa musiikkitarjonnassa hyvällä tavalla vanhahtavaa ja eri kulttuureista vaikutteita imevää musiikkia, joka on kuitenkin kiehtovaa ja persoonallista. Lavan koristeelliset taustaikkunat näyttivät keikkaa odotellessa tympeiltä, mutta valojen sammuessa niillä oli keskeinen reflektoiva osa visuaalisessa ilmeessä. Toivotaan Zach Condonille voimia tehdä laajempi kiertue heti kun sen aika on.

Settilista:

The Shrew, Gallipoli, January 18th, Elephant Gun, So Many Plans, The Tern, Santa Fe, The Rip Tide, Hadsel, The Peacock, Nantes, Postcards from Italy, Spillhaugen, Scenic World, No No No, Serpian Cocek, Regulatory – encore – So Allowed, In the Mausoleum, The Gulag Orkestar – encore 2 – The Penalty, Ederlezi, Un Dernier Verre (Pour la Route)

Tuntematon's avatar

Pekka Nisu @ Sellosali, Espoo, 26.1.2024

by

Seurasin Pimeys -yhtyeen uraa melko tiiviisti sekä levylautasella että keikoilla sen vuosikymmenen mitä yhtye ehti olla olemassa. Pimeys oli raikas tuulahdus kotimaan indiepoprock-skenessä ja ehti tuottaa neljä tasokasta albumia. Ei jäänyt kauaksi, että yhtyeestä olisi tullut koko kansan suosikki, uusi Egotrippi, mutta juuri ennen suurempaa läpimurtoa yhtye lopetti yllättäen toimintansa muutama vuosi sitten. Valitettavasti tiet eivät eronneet ilman kärhämiä, josta Helsingin sanomatkin raportoi (HS 21.4.2021), mutta eipä siinä mitään uutta, taiteilijoiden näkemyserot ovat törmäilleet ennenkin.

Kauan ei haavoja nuoltu, kun lauluntekijäkaksikko Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pistivät tahoillaan sooloprojektit pystyyn. Heti ensimmäisiä julkaisuja kuunnellessa tuntui, että yksittäisistä onnistumisia lukuun ottamatta kumpikaan ei oikein pääse samaan laatuun albumikokonaisuuden mittakaavassa. Vajaa kolme vuotta Pimeyden hajoamisen jälkeen Pekka Nisu on ollut enemmän musiikin osalta valokeiloissa. Hän julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa Lauhanmaa ja todistaa lauluntekijänä, että hän on saanut kasaan nipullisen biisejä, joka toimii erityisesti kokonaisuutena.

Pekka Nisun kaksi ensimmäistä albumia tarjosi tarttuvia yksittäisiä kappaleita, mutta Lauhanmaata hän on lähtenyt rakentamaan temaattisena pakettina, joka kumpuaa artistin omista juurista Huittisten sikapitäjästä. Nisu on kirjoittanut kappaleita, jotka käsittelevät maaseudun näivettymistä henkilökohtaiselta tasolta, mutta toisaalta myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Albumi on kannanotto olematta kuitenkaan osoitteleva, koska viestit kulkevat luontevasti osana itsenäisiä kerronnallisia lauluja, joissa esikuvat löytyvät sydänmaanrokin suurilta kuten John Cougar Mellencamp tai Bruce Springsteen. Pekka Nisun maaseutulaulut soivat kuitenkin ilman riuskaa vääntöä, niissä on lohduttomuuden seassa herkkyyttä, iloa ja kaipuuta. Hän katsoo kaupunkilaisen silmin mennyttä aikaa, joka ei enää palaa.

Pekka Nisu aloitti uuden albumin myötä kiertueen Espoon Sellosalista, joka oli tuskin puolillaan väkeä. Istuvassa katsomossa väljyys haittaa enemmän kuin klubissa, missä jengi voi kerääntyä lavan eteen seisoskelemaan. Lieneekö tiedotus jäänyt vajaalle. Yleisön puute ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan Pekka Nisua ja hänen bändiänsä. Viisihenkinen kokoonpanon soitanta lähti pienen alkujäykkyyden jälkeen rullaamaan varsin mallikkaasti. Basistina toimi Jukkis Virtanen, joten lavalla nähtiin puolet alkuperäisestä Pimeydestä, vaikkakaan yhtään vanhaa kappaletta ei soitettu vanhan yhtyeen repertuaarista. Valinta oli oikea, sillä ilta oli Lauhanmaan. Nisun aiemmilta albumeilta riittää omiakin biisejä ohjelmiston jatkeeksi.

Pekka Nisu bändeineen soitti Lauhanmaan kappaleet miltei levyltä tutussa järjestyksessä. Onnistuneimmat hetket keikka tarjosi rauhallisimmissa kappaleissa Askeleet ja Nyt kun oon jo menettänyt sinut. Vauhtikantri Jouni kuulostaa alkuun lähes ärsyttävä rallatukselta kertsinsä puolesta, mutta pinnan alta aukeaa mainio kertomus maatilan kesätyöntekijästä. Täyteläisimmin soundi soi, kun Jiri Kuronen nousi lavalle vierailemaan haitarin kanssa upeissa kappaleissa Huittisten Hirvenpää ja Jatkaja. Yhtyeen muut jäsenet olivat Axel Virkkunen kitarassa, Julius Sihvonen koskettimissa ja Ville Hatanpää rummuissa. Kaikki soittajat osallistuivat aktiivisesti myös laulamaan stemmoja. Keikan encoressa soitanta yltyi ilotteluun, kun Vapaa maa ja Näin susta unta soivat riemukkaasti. Viimeinen kappale Suomen kesä osat 1 & 2 nousi Springsteeniaanisiin sfääreihin Junglelandin jalan jäljissä. Pastissi on kuitenkin varsin häpeilemätön ja siksi komea laulu. Jostain mielenperukoilta alkoi välkkyä ajatus, miltä kappale kuulostaisi Pate Mustajärven laulamana.

Tuntematon's avatar

Lloyd Cole (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.1.2024

by

Olin hankkinut pari tikettiä Lloyd Colen odotetulle Suomen keikalle ja toinen oli jäädä käyttämättömäksi. Kysellessäni ihmisten kiinnostusta moni muisti Lloyd Cole & The Commotions -yhtyeen 1980-luvulta ja erityisesti esikoislevyn Rattlesnakes, mutta ei yhtäkään varsinaista biisiä, vaikka muutamia Colen kappaleista onkin laskettavissa indie-klassikoiden joukkoon. Ilta Lloyd Colen seurassa tarjosi unohdettua nostalgiaa. 

Brittiläinen Lloyd Cole on tehnyt 40 -vuotisen uran levyttävänä artistina, joskin soolouraa on painettu jo vuodesta 1989. Musiikkityyli on vaihdellut kitararockista, folkpoppiin ja countryyn sävytettynä elektromausteilla. Briteissä yhtyeensä The Commotionsin kanssa tehdyt kolme albumia: Rattlesnakes (1984), Easy Peaces (1985) ja Mainstream (1987) kapusivat levylistoille, mutta varsinaisia valtavirtahittejä ei uralle kertynyt. Tasalaatuisen kitaravetoinen heleä indie-rock-pop keräsi kuitenkin laajalti fanipohjaa aina Suomea myöten. 

Lloyd Cole on asunut pitkään Yhdysvalloissa, mutta brittiläisyys välittyy yhä erityisesti välispiikkien kuivakkaan ironisesta huumorista. Hieman yli 60-vuotias Cole vaikutti valkoisissa housuissaan ja paidassaan varsin elinvoimaiselta ilmestykseltä. Mukanaan hänellä oli pyyhe ja muki kuuma juomaa. Pian selvisi, että Lloyd oli sairastunut flunssaan ja oli lähellä, että koko konsertti olisi jäänyt väliin. Cole kertoi olevansa surullinen, sillä odotettu Suomen visiitti täytyi vetäistä jaksamisen rajoilla. Ennakkotietojen mukaan konsertin piti kestää kaksi tuntia ja tästä syntyikin jännite, että jaksaako Lloyd Cole puolikuntoisena kuinka pitkään. Yksin soittaessa voi tukeutua vain itseensä.

Lloyd Cole on yhä aktiivinen muusikko. Hän julkaisi viime vuonna tuoreimman julkaisunsa, joka illan tunnelmia osuvasti kuvastaen olikin nimetty On Pain. Artisti esitys saattoi olla kivulias hänelle itselleen, mutta Savoyn yleisölle keikka näyttäytyi siltä rutinoituneen mallikkaalta suoritukselta. Lloyd Cole soitti vuoroin kahta akustista kitaraa ja osoitti olevan siinä taitava. Hänen lauluäänensä pysyi kuulaan puhtaana, ainoastaan kerran yskintä keskeytti kappaleen. Cole sai välipuheillaan porukan nauramaan ja myöhemmin myös laulamaan, kun hän tarvitsi stemmoihin avustavaa laulantaa. 

Konsertti oli kaksiosainen, jossa väliaika oli tarpeen etenkin artistille. Kattavaan settilistaan mahtui kolmisenkymmentä kappaletta, joiden seassa kuultiin lauluja uudelta albumilta, joista nimikappale ja The Idiot erottuivat parhaimpina. Jälkimmäiseen yleisön apua juuri tarvittiin taustalaulussa. Lloyd Cole on sanoittajana vakuuttava ja biisit rakentuvatkin pitkälti lyriikoiden varaan.  Soolouralta kuultiin myös 1990-luvulta materiaalia kuten konsertin avannut Don’t Look Back ja letkän tarttuva Like Lovers Do. Eikä jäänyt The Commotions aika huomioimatta, sillä Lloyd Cole soitti tusinan verran kappaleita bändiajoilta, oikeastaan ne kaikki mitä odotettiin. Iltaan mahtui myös yksi David Bowie cover kappaleesta Can You Hear Me?

Lloyd Cole näyttää myrtyneeltä mieheltä ilman sairasteluakin. Siitä huolimatta hänen olemuksestansa huokuu sydämellinen artisti, jossa on haurasta karsimaa. Keikka pysyi hyvin kasassa, vaikka pyyhkeellä oli käyttöä hien puskiessa kasvojen läpi. Lloyd Cole ansaitsee ehdottomasti sisupisteet hyvin skarpatusta keikasta, mutta toivottavasti artisti ei riskeerannut terveyttään. Tervetuloa joskus uudestaan takaisin ja olisihan se hienoa kuulla Colen kappaleita myös sähköisinä bändiversioina, koska useat on sellaisiksi tehty.

Valokuvaus konsertissa oli kielletty, mutta tämän verran uhmasin ohjeistusta.

Settilista:

Don’t Look Back, Mr. Malcontent, Trigger Happy, On Pain, Why in the World, Can You Hear Me, Rattlesnakes, Pay For It, Like Lovers Do, My Other Life, 2CV, Undressed,  Tried to Rock, The Afterlife, Are You Ready to Be Heartbroken, Brand New England, The Idiot, Why I Love Country Music, Butterfly, Traffic, Diminished Ex, Jennifer She Said, Woman in a Bar, My Alibi, It’s Late, Cut Me Down, Violins, Perfect Skin – encore – Lost Weekend, Forest Fire

Tuntematon's avatar

Ditch Days (PT), Grand Sun (PT) @ Poolside, Lisbon, 21.10.2023

by

Lissabon sijaitsee Euroopan lounaislaidalla, mutta siitä huolimatta se on virkeä musiikkikaupunki, jonne kansainväliset artistit päätyvät helpommin kuin tänne koiliskulmaan Suomeen. Olen raportoinut Lissabonissa järjestettävästä Superbock ’em Stock -kaupunkifestivaalista aikaisemmin, jolloin sain käsitystä useista eri kaupungin konserttisaleista. Tämän viikonlopun osalta ulkomaalaisten artistien tarjonta oli niukkaa, joten päädyin tutustumaan paikalliseen tarjontaan Poolside -nimisessä paikassa.

Vedettömän kylpylän henkeä huokunut Poolside ei varsinaisesti ollut rokkiklubi, vaan hub, joka tarjoaa erilaisia tiloja yrityksille ja pienille tapahtumille. Tiloja mainostetaan sopivan sekä konferenssille että konserteille. Sisään astuttiin valkeaa käytävää pitkin, jonka jälkeen kuljettiin muovisten oviverhojen läpi uuteen käytävään ennen kuin edessä avautui pelkistetty ja yllättävän pieni sali. Paikka oli tyylikäs ilman krumeluureja, mutta isoa tapahtumaa tilassa ei voi järjestää, sillä pari sataa henkeä kokee tilan jo ahtaaksi. 

Showtime oli ilmoitettu alkavaksi 21:30, mutta soitto käynnistyi vasta tunnin suunniteltua myöhemmin. Porukkaa paikalla oli ehkä 30-40 henkeä, joten mistään suuresta musiikkijuhlasta ei ollut kyse, mutta tämä sopi itselleni hyvin. Kahden bändin ilta oli kelpo paketti. Ensimmäisenä esiintyi Grand Sun, joka soitti pirteää psykedeelistä poppista. Ehdottomasti illan kaksikosta ekstrovertimpi tapaus. Kosketinsoittaja António Reis vaikutti seremoniamestarilta, joka puhui enemmän kuin lauloi. En kuitenkaan ymmärtänyt portugalinkielisiä välispiikkejä, joten lähinnä aistin vain hyväntuulisuuden. Yhtyeen päälaulaja ja kitaristi Joao Simoes piti myös veikeää tunnelmaa, mutta harmillisesti hänen laulunsa oli miksattu liian hiljaiseksi, joten huomio keskittyi yhtyeen näppäriin kappaleisiin ja ketterään soitantaan. Yhtyeen tuorein sinkku Conseptualized jäi parhaiten mieleen. Yhtyeen historiaan mahtuu single-julkaisuja ja yksi pitkäsoitto Sal Y Amore (2020). Soittajat vaikuttivat vilpittömän iloisilta saadessaan soittaa melko vaatimattomalle yleisölle. Yhtye edustaa indie-osastoa, jonka esikuvat ovat post-punkissa, mutta siitä jäätiin kuitenkin etäälle, sillä yhtye soitti svengikierteistä psycopoppia. Grand Sunissa parasta oli välittömyys.   

Illan toinen esiintyjä Ditch Days on myös paikallinen yhtye, mutta Spotifyn soittokertojen perusteella selvästi isompi yhtye, mutta johtuen oletettavasti siitä, että yhtyeellä on kytköksiä Kanadaan ja sitä kautta saavuttanut laajemman yleisön. Ditch Days edusti illan introvertimpää osastoa, jonka musiikki taiteili pehmeämmän melodisen ja dream popin puolella. Kolmihenkinen yhtyeen live-kokoonpano oli viisihenkinen ja näki heti, että ovat ennenkin soittaneet. Nimittäin yhtye keinutteli sulavasti helteiseen siestaan sopivia säveliä. Familiar Faces ja Clementine -kappaleita kuunnellessa oli helppo kuvitella itsensä uneliaana aurinkovarjojen alle, vaikka ulkona roiski vettä harmaalta taivaalta. Yhtyeen tunnetuin kappale on Seth Rogen, jolla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen koomikon kanssa, vaan paremminkin abstrakti tunnelmakuvaus pössyttelystä.  

Kurkistus portugalilaiseen indieskeneen oli odotusten mukainen. Lupaavia bändejä, joille kansainvälinen läpimurto voi olla kaukaista, mutta toisaalta portugalista on lyhyempi matka maailmalle, varsinkin jos vielä laulukielenä on englanti. Spotifyn kautta heidän uraansa on helppo kuitenkin jatkossakin seurata. Obrigado.

Tuntematon's avatar

Johnny Marr (UK) @ Huvila, Helsingin juhlaviikot, 23.8.2023

by

Helsingin juhlaviikot on musiikkifestivaaleista parhaimpia. Julkisilla pääsee, teltan suojissa ei kastu, tarjoilut ovat maistuvia ja puitteet kaikkinensa toimivat. Artistikattaus on monimuotoista ja hinta on siinä mielessä kohdillaan, että lippuja on usein saatavilla vielä konsertin aattona. Jos haluaa nähdä useamman artistin eri päivinä, kipuaa budjetti luonnollisesti korkeaksi. Ohjelmisto on huolella suunniteltua, missä fokus ei ole määrä vaan laatu.

The Smiths oli 1980-luvun merkittävimpiä brittiyhtyeitä ja tuotteliaan biisintekijäkaksikon luoneet laulaja Morrissey ja kitaristi Johnny Marr tehtailivat lyhyehkön elinkaarensa aikana liudan helmiä, joista tuli kestäviä pitkälti raikkaiden melodioiden ja omintakeisten sanoitusten vuoksi. Yhtyeen julkikuva kohdistui pitkälti Morrisseyn karismaattiseen esiintymiseen. Johnny Marria arvostettiin säveltäjänä mutta myös kitaristina, koska hänen helisevä kitarasoundi leimasi yhtyeen soundin. Yhtye teki neljä klassista albumia ja lukuisia tarttuvia singlejä. Yhtyeen visuaalinen ilme piti huolitellun ja coolin linjansa sen viiden vuoden ajan mitä yhtye ehti olla toiminnassa ennen riitaisaa päätepistettään.

The Smithsin ainoaksi vierailuksi Suomessa jäi keikka Provinssirockissa 1984, jota en ollut kokemassa. Sen sijaan Morrisseyn olen nähnyt neljä kertaa 2000-luvulla. Tästäkin huolimatta Johnny Marrin ensimmäinen soolovisiitti Suomessa vei lähimmäksi The Smithsiä kuin yksikään Morrisseyn konsertti aikaisemmin. 

Johnny Marr soitti puolentoista tunnin setin huvilateltassa. Häntä lämmitteli Sam Shingler, jolta ehdin kuulla vain yhden kappaleen, joten jätetään hänelle palstatilaa seuraavaan kertaan. Johnny Marr esiintyi nelihenkisen yhtyeen säestyksellä kantaen itse vastuun laulusta ja kitarasta. Johnny Marrin soolotuotantoa on tullut seurailtua niukemmin, mutta aika ajoin sieltä on tullut poimittua joitakin sattumia. Marr on kuitenkin ollut aina työteliäs ja ehtinyt tekemään The Smithsin jälkeen usean muusikon kanssa yhteistyötä aina elokuvamusiikkiin saakka.

Keikka alkoi mainioilla biisivalinnoilla. Armatopia on Marrin soolotuotannon pirteimpiä nannatteluja, mutta pientä mailanpuristusta oli vielä havaittavissa. Heti kakkosesa kuultu Panic aukasi hanat ja artistin ja yleisön välinen jännitteisyys hälveni. Hienon kappaleen erinomaisuutta korosti perään soitettu Sensory Street, joka oli illan vaatimattomin laulu. Setti koostui suurelta osin soolotuotannosta, joista erottuivat edukseen New Town Velocity, Somewhere, Hi Hello sekä Walk Into the Sea. The Smiths -klassikkoista This Charming Man ja How Soon is Now säväyttivät. Yksi yllättävä cover kuultiin keikan puolen välin jälkeen, kun yhtye versioi Depeche Moden I Feel You . Lopuksi kuultiin Marrin yhdessä Bernard Sumnerin kanssa perustaman Electronicin hitti Getting Away With It, joka kalpeni alkuperäisen rinnalla eikä nostanut tunnelmaa samaan hurmokseen kuin encoren aikana soitetut Bigmouth Strikes Again ja There is a Light That Never Goes Out. Vaikka yleisö oli ikäjakaumaltaan kirjavaa, nimenomaan keski-ikäiset intoutuivat yhteislauluun.

Johnny Marrin lavakarisma tukeutuu juuri kuusikieliseen ja keskipisteenä oleminen ei näyttäydy hänelle luontevana. Yritykset rokkikkukkoiluun olivat ujoja. Vokalistina hän jää Morrisseyn falsettiin taipuvasta baritonista kakkoseksi, mutta yllättäen juurikin The Smithsin tuotantoa esittäessä Marr lauloi parhaiten. Kokonaisuutena keikka oli positiivinen kokemus ja ainutkertainen mahdollisuus kuulla legendaarista kitaristia ja The Smithsin ikivihreitä kappaleita. Johnny Marr piti ilmeensä pitkään manchesterilaiseen tapaan peruslukemilla, mutta keikan mittaan ylpeys karisi ja vaihtui hymyyn ja tyytyväisyyteen. Mikäpä siinä tehdä elinvoimaista soolouraa ja muistella lahjakasta nuoruutta, kun oma kilpi on paljon puhtaampi kuin kiistanalaisella Morrisseylla. 

Johnny Marrin bändi koostui taitavista muusikoista, joilla riittää yhteistä historiaa. Soundi oli eheä ja alusta loppuun. Heitä ei kuitenkaan esitelty keikan aikana mikä alleviivaa Johnny Marrin arvoa tavallaan. 

Settilista:

Armatopia, Panic, Sensory Street, The Answer, Ariel, New Town Velocity, Spirit Power and Soul, This Charming Man, Somewhere, Walk Into the Sea, Hi Hello, I Feel You, Please, Please, Please Let Me Get What I Want, How Soon Is Now, Easy Money, Getting Away With It 

encore 

Night and Day, Bigmouth Strikes Again, There is A Light That Never Goes Out