Pekko Käppi & K:H:H:L (FIN) @ Nosturi, Helsinki, 29.3.2019

Kotimaisen folkrokin terävin keihäänkärki Pekko Käppi & K:H:H:L kutkutti kovasti ja harmittelin, että tekee tiukkaa saada mahtumaan samaan iltaan kahta konserttia eri soittoajoista huolimatta. Olin menossa katsomaan JJyllin, Kuoppiksen ja Von Hertzenin veljesten Kingston Wall -inkarnaatiota Kulttuuritalolle, mistä tarkoitukseni oli karata kesken keikan Nosturiin tsekkaaman kovan albumin julkaisseen Pekko Käpin kokoonpanoa. Kultsan ovella törmäsin tuttuun, joka kyseli, josko olisi ylimääräistä lippua. Ei ollut, mutta päätin luopua omastani ja lähdin suorilta Nosturiin. Kaikki voittivat.

Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden hillittömäin hevoisten luut) on kasvanut uunituoreen Väärä laulu –albumin myötä nelikoksi lyömäsoittajan liityttyä ryhmään. Soundi kasvoi sitä myöten isommaksi ja syvemmäksi. Tamperelaisen kokoonpanon albumin julkaisua juhlistettiin isolla kirkolla asti. Pekko Käppi yhtyeineen tekee kansanmusiikille sen mitä Värttinä teki aikoinaan eli pukee sen populaariin muotoon, jota kelpaa valtavirrankin kuunnella. Kotimaan rajojen ulkopuolellakin.

Käpin jouhikko on instrumentti, jota ei näe usein rokkibändin soitinvalikoimassa. Enkä osannut kuvitella miten monipuolisesti jouhikantele soi, kun sitä vasta ensi kertaa pääsin livenä kuulemaan. Nelikielinen vempain sylkee mystistä energiaa kuin pohjan akka vitsauksia. Tommi Laineen kitara haastaa jouhikkoa taistoon kyyttösilmän tavoin. Nuutti Vapaavuoren basso soi koreasti kuin kaukomielellä. Rumpujen taakse asettunut Jani Auvinen takoo kuin seppo rumpujaan.

Keikka alkupuoli painottui luonnollisesti uuteen albumiin. Nimikkobiisi ja singlenäkin julkaistu Musta Kimppu ovat tämän vuoden ehdotonta parhaimmistoa jo näin alkuvuodesta. Helsingin sanomien hehkuttama Ikoni –sinkku on todellakin maagisen tarttuva laulu, mutta valitettavasti myös helpoiten kuluva ja ehkä eniten siksi, että minimalistiset lyriikat toistuvat liikaa.

Pekko Käppi & K:H:H:L louhii kansanperinteiden kallioista lohkareita joihin jauhaa sekaan rokin ja bluesin tuttuja elementtejä. Tästä keitoksesta moni velho olisi ylpeä. Tärkeää on myös Pekon antaumuksellinen tulkinta, jossa laulu ponnistaa parhaimmillaan kantapohjista kuten. Yhtä lailla oleellisen osan yhtyeen luomaan maisemaan maalaa Toni Tapanisen kalmaiset sanoitukset.

Alkuun esityksessä oli havaittavissa pientä patoutumaa, mutta nopeasti vesi virtasi uomiinsa. Pekko itse totesi myös, että hyvinhän tämä menee. Niin meni. Kuuntelin keikan alun salin keskivaiheilta ja hetkittäin teki mieli soundin osalta päästä kuulemaan bändiä intiimiin luolaan, mutta siirtyessäni miksauspöydän taakse, kuulosti bändi erinomaiselta. Käppi kelpasi Keikkakepille, mutta 1h 40min annos tuntui just maksimimäärältä. Yhtye taputettiin ansaitusti takaisin varsinaisen setin jälkeen. Ensimmäisen coverina kuultiin mielenkiintoinen versio LamaMun pelko-biisistä ja viimeisenä Matilda (2017) -albumin helmi Palavien lasten laulu. Pekko Käppi & K:H:H:L tarjoaa laadukasta mystiikkaa laatikossa, jota suosittelen penkomaan.

STRFKR (US), Daniel T. (US) @ Vinyl Music Hall, Pensacola, FL, 13.3.2019

Pensacola on kuuluisa upeista hiekkarannoistaan ja Tappajahai 2 -elokuvan kuvauslokaatiosta. Pohjos-Floridassa sijaitsevan kaupungin keskustassa on liuta viihdyttäviä ravintoloita ja eräässä kulmassa tarjoaa elävää musiikkia klubi nimeltä Vinyl Music Hall. Muutaman sata ihmistä vetävän venuen ainoa miinus oli yllättävän viileästi puhaltanut ilmastointi. Laite taisi olla kesäasetuksilla, vaikka Floridan illassa lämpötila ei paljon alle 20 asteen laske maaliskuussa. Lippuja keikalle myytiin vielä ovelta huokeaan 25 dollarin hintaan.

Illan pääesiintyjä oli oregonilainen STRFKR (aiemmin Starfucker). Yhtye on indiepiireissä kohtalaisen tunnettu elektronista poppia soittava yhtye, jolla on reilun kymmenen vuoden historia. Bändillä on Spotifyissa parhaimmillan kymmeniä miljoonia kuuntelukertoja. Yhtye aloitti toimintansa Joshua Hodgesin sooloprojektina, mutta sittemmin nelihenkiseksi bändiksi kasvanut projekti on julkaissut jo viisi albumia.

Lämmittelijä Daniel T. jäi vähäiselle huomiolle, mutta dj-pohjalta elektronista tanssimusiikkia soittava kaveri osoittautui lopulta pääesiintyjää kiinnostavammaksi. Los Angelesilainen tuottaja Daniel Terndrup on julkaissut viime syksynä mielenkiintoisen Heliotrope-albumin. Sen perusteella olisi pitänyt nähdä hänen koko keikka.

Pääesiintyjä STRFKR oli lievä pettymys, vaikka yli 20 kappaleen settiin mahtuikin muutama mainio osuma. Setti toisti itseään ja osa biiseistä oli väkisin väännettyjä ralleja. Yhtye soitti tiukasti ja petasi innostuneelle yleisölle trampoliinia, jonka päällä voisi hyppiä. Vähille jäivät pomput.

Bändin kärkibiiseistä Open Your Eyes ja Rawnald Gregory Erickson the Second ovat onnistuneita, mutta vastaavasti Kahil Gibran ja While I’m Alive ovat matoja, joita ei haluaisi korvakäytävään muhimaan. Versio Cindy Lauperin Girls Just Want to Have Fun -hitistä erottui edukseen, koska on hyvä biisi, mutta onhan se nyt väsynyt valinta.

STRFKR teki kaikkensa, että kansa viihtyisi. Valot ja taustaprojisoinnit olivat näyttävämpiä kuin yleensä klubeilla. Silppusateelta ei säästytty. Joshua Hodges kätkeytyi itse aurinkolasien ja takkuisen peruukkipehkon taakse ja luovutti seremoniamestarin tehtävät parille astronauttitanssijalle, jotka heiluivat usean biisin ajan lavan edessä. Loppupuolella liittyi vielä kolmaskin tanssija, joka ei tuonut lisäarvoa. Tyypit olivat ihan hauskoja hahmoja, mutta olisin heiltä odottanut treenattua koreografiaa enkä päätöntä jorausta. Seremoniamestaritkin toistivat itseään. Parasta antia tarjosi astronautti, joka crowd surffasi näyttävästi yleisön käsien päällä. Keikan päätteeksi hän nousi vielä horjuvan ilmapatjajoutsenen selkään ja ui yleisölammikon halki niin kuin linnuista uljaimman pitääkin.

The Avett Brothers (US) @ Saenger Theatre, Mobile, AL, 12.3.2019

Broideissa on poweria. New Orleansilaiset Saengerin apteekkariveljekset perustivat peräti 61 teatteria viime vuosisadan alussa. Alabaman Mobileen he rakennuttivat 1927 teatterin, joka vetää lähes 2000 katsojaa. Talo on edelleen kulttuurin pääpyhättö kaupungissa. Arkkitehtoonisesti korskea rakennus on ottanut vaikutteita renessanssista ja kreikan mytologiasta. 

Veljesvoimaa oli tarjolla myös illan ohjelmassa. The Avett Brotherson Pohjois-Carolinasta kotoisin oleva bändi, jonka perustivat Seth ja Scott Avett. Matkan varrella mukaan ovat liittyneet basisti, viulusti Bob Crawford ja sellisti Joe Kwon. Kiertueella heitä vahvistavat rumpali Mike Marshja kosketinsoittaja Bonnie Avett-Rini. Scott soittaa banjoa, mutta myös pianoa, kun taas Seth on  kitaran varressa. Molemmat vuorottelevat päävokaaleissa, mutta eritoten heidän laulutaidot pääsevät esiin stemmalauluissa, joihin myös Joe Kwon liittyy mukaan aika ajoin.

The Avett Brothers on vuonna 2000 alkaneen uransa aikana noussut folkrokin ja americanan eturivistöön. Rick Rubinin tuottama I and Love and You(2009) oli heidän läpimurtonsa. Sen jälkeen he ovat rynnineet listoilla kärkikahinoihin useasti. The Avett Brothers putoaa selvästi valkoihoiseen yleisöön ja laajalla ikäskaalalla. Nimittäin yhtään afroamerikkalaista ei konsertissa näkynyt. Loppuunmyyty teatteri oli ruutupaitoja täynnä aina teineistä varttuneeseen yleisöön. The Avett Brothers tarjoaa puhtoista musiikkia, joka ei ärsytä ketään. Seth ja Scott ovat muutenkin mallikelpoisia, monelle unelmien vävypoikia. Yleisön reaktiot muistuttivat kärjistetysti sitä, mitä The Beatles aiheutti aikoinaan.

Yhtyeen suosio oli nähtävissä myös lippujen hinnoissa. Kalleimmista sai pulittaa lähes 100 dollaria ja ylimmän piippuhyllynkin liput olivat 56 taalaa. Onneksi on stubhub.com, jonka kautta saattaa löytää loppuunmyytyihin tapahtumiin tikettejä. Usein lippuja saa sitä halvemmalla, mitä lähempänä konserttia malttaa kärkkyä. Kuten nyt muutama tunti ennen esitystä, sain lipun välityskuluineen 20 dollarilla, vaikkakin teatterin piippuhyllyltä.

The Avett Brothers antoi odottaa 20 minuuttia ennen kuin nousivat lavalle. Yhtye soitti yltäkylläisen parituntisen keikan, joka alkupuolelta vaikutti tuoreelta ja innostavalta. Ei taso loppua kohden laantunut, mutta biisit alkoivat toistaa itseään. Ohjelmisto oli rakennettu huolella, missä tunnelmat vaihtuivat hempeästä yleisön tanssittamiseen. Huumoriakin jaettiin, mutta meikäläiseen sanaleikittely ei pudonnut. Yleisöllä oli kuitenkin kivaa ja enpä muista nähneeni vähään aikaan vastaavaa yleisöä, joka teatterin valtavaa parvea myöten nousi seisomaan. 

The Avett Brothers tekee sitä samaa mitä Mumford & Sons Euroopan puolella. Perinnemusaa massoille. Ja hyyä niin, jos biisit ovat vielä kelvollisia. Bändin isoimmat hitit ovat I and Love and You ja No Hard Feelings sekä turhanpäiväinen rallatus Ain’t No Man. Yhtyeeltä on odotettavissa uusi albumi lähiaikoina, sillä ennen pitkää kiertuetta yhtye on julkaissut pari uutta singleä Trouble Letting Go ja Neapolitan Sky. Molemmat ovat mutkattomia kappaleita, jotka pitävät bändin samalla Pohjois-Amerikkaa kiertävällä radalla.

Kurt Vile & The Violators (US), The Sadies (CAN) @ The Civic Theatre, New Orleans, LA, 10.3.2019

New Orleans on jazzin koti ja musadiggarin paratiisi. Tasokasta ja monipuolista elävää musiikkia on tarjolla turistien täyttämillä ranskalaisen korttelin kaduilla ja baareissa. Etenkin legendaarinen Bourbon Street sykkii kellonajasta huolimatta. Onko siis järkeä mennä erikseen maksulliselle live-keikalle?

The Civic Theatre sijaitsee New Orleansin Business Districtin kyljessä. Teatteri on yli 120 vuotta vanha ja varsin toimiva kompleksi kaksikerroksisella parvekkeella. Akustisesti sali ei ollut kovin hyvä, sillä korkeutta on tilassa vähän liikaakin. Joka tapauksessa soundit kuulostivat paremmalta permannolle. The Civic Theatre vetää 1200 henkeä ja osoittautui kuitenkin melko tunnelmalliseksi konserttipaikaksi. 

Illan esiintyjistä The Sadies kiinnosti lähtökohtaisesti enemmän kuin Kurt Vile & The Violators. Lähinnä siksi, että Vile on mahdollista nähdä Suomessakin aika ajoin kuten kesäkuussa Sideways -festivaaleilla, kun taas kanadalaisen vaihtoehtokantrirockin kokeneiden kettujen näkeminen on epätodennäköisempää. Kurt Vilen tuotantoon minulla on kuluneen vuosikymmenen kestävä suhde ja Vilen kauttansa ylipäätään tutustuin pari vuotta sitten The Sadiesiin, jonka kappaleella It’s Easy (Like Walking) Kurt vieraili. Sen jälkeen onkin tullut kahlattua The Sadiesin tuotantoa läpi.

The Sadies soitti 50 minuuttisen setin ja esitti aimo määrän kappaleita. Keikan hyvä puoli oli varsin laaja läpileikkaus yhtyeen tuotantoon, mutta huonoa taas kiireen tuntu. Biisit nimittäin pudoteltiin turhankin nopeaan tahtiin. Yhtyeen keulahahmoina toimivat pitkän huiskeat veljekset Dallas Good ja Travis Good. Dallas komppaa kitaraa ja on päälaulaja, kun taas Travis laulaa ajoittain, mutta pääosin poimii repivällä otteellaan Gretch Tennessian kitarastaan varsin elokuvallisia riffejä. Kontrabassoa soittaa Sean Dean ja rumpalina toimii Mike Belitsky.

The Sadies aloitti osuutensa rouhealla The First 5 Minutes -kappaleella, jonka jälkeen saatiinkin kuulla muutama kappale yhtyeen parhaimmistoa kuten Another Year Again ja Cut Corners. Kitaristi Travis kävi alvariinsa säätämässä vahvistinta, mutta tavallisen kuuntelijan korviin en havainnut mitään suurempaa ongelmaa. Dallas viihtyi myös selin aika ajoin, mikä vähensi luontevaa vuorovaikutusta yleisön kanssa. Basisti ja rumpali tekivät taustalla työnsä eivätkä nousseet missään vaiheessa valokeilaan. Kolhot Goodin veljekset sen sijaan jo pelkällä gangsterimaisella olemuksellaan tekivät vahvan vaikutuksen. Kurt Vile liittyi keikan luonnollisesti päättäneeseen It’s Easy (Like Walking) kappaleen ajaksi.

Kurt Vile & The Vialatorsin omaa vetoa saatiin odottaa puolisen tuntia. Hän kapusi aukinaisessa ruutupaidassaan lavalle seuranaan multi-instrumentalistit Jesse Trbovich ja Rob Laakso sekä rumpali Kyle Spence. Yhtye soitti puolentoista tunnin setin, joka oli paikoin uuvuttava kokemus, ei musiikkinsa puolesta vaan aikaerosta kärsineelle kuulijalle. The Sadiesin keikka oli imenyt mehut ja tällä kertaa Vilen settiä olisi riittänyt vähempikin. En valita, hyvä keikka. Biisivalikoima ei suosinut erityisemmin viime syksynä julkaistua Bottle It In -albumia, vaikka siltä kuultiin viisi kappaletta, vaan keikalla kahlattiin monipuolisesti kuluneen vuosikymmenen tuotantoa. 

Katselin keikan lavan etuoikealta ja yllättäen pisti silmään niinkin ulkomusiikillinen seikka kuin Kurt Vilen ryhti. Valtava tukkapehko painaa varmasti päätä, mutta sitä korosti vielä mikkiteline, jonka Kurt laski yllättävän alhaiseen asentoon ja joutui kumartelemaan lauluosuudet. Kitara on luotu hänen käsiinsä, oli se sitten akustinen tai sähköinen, joita hän vuoroin soitteli, mutta mikään yleisön vangitseva persoona hän ei ole.

Keikka alkoi uutukaisen komealla Loading Zones – kappaleella, joka on niitä harvoja miehen kappaleita, joissa taustalaululla on rooli. Biisi rullasi komeasti. Uusista biiseistä hypnoottinen Bassackwards yllätti akustisuudellaan. Vanhemmista kappaleista I’m an Outlaw ja yksin akustisesti esitetty Peeping Tomboy erottuivat edukseen. Encoresta nousi esiin ylivoimaisesti isoin hitti Pretty Pimpin’ joka pisti lousianalaiset alligaattoritkin nyökyttelemään. Setti päättyi Baby’s Arms kappaleeseen, joka otti syliinsä hellän väkevästi. 30 dollarin illaksi varsin laadukas paketti.

Kurt Vile & The Violators

Settilista

Loading Zones

Jesus Fever

Bassackwards

I’m an Outlaw

Check Baby

Girl Called Alex

Cold Was the Wind

Peeping Tomboy

Wheelhouse

Wakin’ On a Pretty Day

KV Crimes

Skinny Mini

Wild Imagination

Encore

Pretty Pimpin’

Puppet to the Man

Baby’s Arms

Cloud Nothings (US) @ Musik & Frieden, Berlin, 8.2.2019

Ohion Clevelandista kotoisin olevalla Dylan Baldilla oli tapana perustaa feikkejä bändejä ja luoda niille tilejä Myspaceen. Yhdestä tuli totta, kun bändiä kysyttiin keikalle. Tämä yhtye on vuodesta 2011 alkaen julkaissut viisi kelpoa levyä. Tuorein niistä Last Building Burning julkaistiin viime lokakuussa ja sen puitteissa bändi kiertää nyt Keski-Eurooppaa. Osuin sopivasti Berliiniin, kun bändi saapui kaupunkiin.

Musik & Frieden sijaitsee Speer-joen varrella ja edustaa täysin muuta kuin vastarannalla pönöttävä Mercedes Benz -areena. Musik & Frieden on intiimi klubi, joka vetää 400 henkeä ja perjantain huuma ja Cloud Nothings imaisivat paikan täyteen väkeä. Klubissa on juuri sitä oikealla tavalla kliseisen perusrokkiluolan spirittiä. Ovella päivystää elämänsä portsarina tehnyt vitsiniekka. Rupiset vessat ovat graffittien tapetoimat. Baaritiskiltä myydään Jeveriä ja Berliner Pilsneriä kolme euroa pullo. Onpa paikassa oma baari röökinpolttajillekin. 

En ole koskaan fanittanut Cloud Nothingsia yltiöpäisesti, mutta tuottelias bändi on ansainnut monta vilkaisua. Taisin nostaa yhden heidän biisinsä omalle vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalle jokunen vuosi sitten. Musik & Frieden oli niin täynnä, että keikka piti kuunnella samoilta asemilta salin laidalta. Saksalaisyleisö otti rauhallisesti lukuun ottamatta eturivin intoilijoita, jotka innostuivat muutaman biisin jälkeen crowd surffaamaan.

Keikka keskittyi luonnollisesti uuteen albumiin, joka on pari naksua suoraviivaisempi kuin aikaisemmat melodisemmat pitkäsoitot. Musik & Friedenin akustiikka ei ollut ihan paras. Yllättävän matala tila teki soundista vähän tuhnun. Miksauspöytäkin sijaitsi ovenpielessä, josta tuskin hädin tuskin näki lavalle. Tunnelmaan pieni tunkka ei vaikuttanut. Cloud Nothings puristi biisit rutiininomaisesti sekoilematta. Dylan Baldi raastoi komppiitaraansa ja suolsi biisejä lippis päässään. TJ Duke lauloi taustoja bassonsoiton ohella. Rumpali Jayson Gerycz piti paukutti menemään. Chris Brown murjoi kitaraansa ja etenkin komeassa Dissolution-biisissä, joka venyi kestoltaan kymppiminuuttiseksi ja käynnistyi rytinällä, mutta laantui hetkeksi psykedeeliseksi surinaksi ja kiihtyi lopulta huikeaan loppukiriin. Uusista biiseistä toimivat eri hyvin sinkkubiisit Leave Him Nowja The Echo of the World.

Cloud Nothings soitti napakan tunnin ja vartin mittaisen keikan, jossa keikan loppupuoli varattiin vanhempien albumien materiaaleihin. Life Without Sound(2017), Here and Nowhere Else(2014) ja Attack On Memory(2012) tarjosivat kukin parit maistiaiset. Keikan parhaan kappaleen tittelin nappasi Stay Useless, joka todisti bändin olevan parhaimmillaan melodisen slacker rockin väkevimpiä väkertäjiä. 

Setlist:

On on Edge

Leave Him Now

In Shame

Offer and End

The Echo of The World

Dissolution

So Right So Clean 

Another Way of Life

Modern Act

Now Here In

Enter Entirely

Darkened Rings

Psychic Trauma

Stay Useless

I’m Not Part of Me

Encore

Wasted Days

Monkeybar (NO/SE), Lucy and Liem – The LSD Duo (UK/VN) @ Yoko Cafe, Ho Chi Minh City, 16.1.2019

Yoko Cafe on napannut nimensä tietenkin Yoko Onolta, ja jotta ei jäisi epäselväksi, kahvilabaarin seinää koristaa seppelöity Yokon ja John Lennonin kuva kuuluisasta hair peace & bed peace -tempauksesta. Se ei vielä tuonut rauhaa vuonna 1969 sodan runtelemaan Vietnamiin. Ho Chi Minh City, joka aiemmin tunnettiin nimellä Saigon on kokenut vaiherikkaita vuosia niin Ranskan siirtomaavallan kuin kaikkien aikojen turhimman sodan aikana. Taistelut ja kauheudet ovat taakse jäänyttä elämää ja nykyään Ho Chi Minh City on vahvassa kasvussa sykkivä kaupunki, mistä löytyy elävää musiikkia lähes päivittäin.

Yoko Cafe on viihtyisä baari, jonka pienellä lavalla aloitti Saigoniin asettunut nottinghamilainen laulaja Lucy Alexandra Howson.  Häntä säesti paikallinen kitaristi Nguyen Hieu Liem. Yoko Cafe oli vetänyt iltaysiltä alkaneelle keikalle mukavasti väkeä. Osa oli kaltaisiani muualta tulleita, joista taas suurin osa varmaan pitemmällä visiitillä kuin meikäläinen. Lucy & Liem The LSD duo esitti omaa tuotantoa ja illan lyhyeen settiin mahtui nippu uunituoreita kappaleita, joiden sanoja Lucy välillä lauloi pienestä muistikirjasta ja välillä puhelimen näytöltä. Kitaristi Liem säesti velhon ottein. Lucyn laulut ovat intiimejä bluespohjaisia ja paikoin nimensäkin mukaan psykedeelisiä sävyjä omaavia biisejä, joissa eri mielentasoissa hempeys pehmentää sopivasti raakuutta ja taas ajoittain rujous karhentaa suloisuutta.

Illan pääesiintyjä Monkeybar on norjalais-ruotsalainen duo. Ennakkotiedoista kuvittelin yhtyeen olevan kuin kotimainen Nieminen & Litmanen, mutta pieleen meni, ei ollut lähelläkään sitä. Rumpali-kosketinsoittajaduosta kyse, mutta siihenpä yhtäläisyydet jäivät: ei samaa groovea, vaan paljon elektronisempi ja jatsimpi. Monkeybarin musiikki seilaa vuonoja pitkin luoden parhaimmillaan eeppisiä tunnelmia, mutta tallailee välillä omissa kahluusaapaissaan. Kosketinsoittaja Steinar Nickelsen ja rumpali Erik Nylander ovat soittaneet pitkään yhdessä ja hyvällä draivilla homma taittui. Yleisölle musa taisi olla liian vaikeaa, sillä väkeä valui pois keikan mittaan. Duo soitti tyylikkäästi tunnin setin, vaikka lopussa salissa oli enää kourallinen kuulijoita. Monkeybar on julkaissut yhden pitkäsoiton Last Dance (2016), mutta tammikuun alussa ilmestynyt single We are the Planes lupailee lisää uutta materiaalia. 

Monkeybarin soitanta oli irtonaista ja välillä heidän musiikkinsa soutaa synkempiä vesiä lankeamatta kuitenkaan surumielisiin säveliin. Tietty ilo ja eteenpäin menemisen meininki on kuitenkin vallitsevaa. Monkeybar tekee jatkuvaa matkantekoa, jossa suunnan valitsee Nickelsen, mutta vauhdin määrää Nylander. Hikiseen Saigonin iltaan Monkeybar sopi mainiosti. Yhtye on kaukana apinoista eikä siinä edes ketään muuta apinoida, mutta jokunen päivä aiemmin Ta Cu -vuorella näkemäni villit apinat taisivat olla etiäinen Monkeybarin keikasta.

Pelle Miljoona Oy @ Hotelli Waltikka, Valkeakoski, 15.12.2018

Kuvahaun tulos haulle pelle miljoona oy waltikka

Mallasveden rannalla sijaitseva Hotelli Waltikka on kuin ajan patinoima risteilyaluksen yökerho, missä peilikatto tekee tilasta avaramman tuntuisen. Valotaulussa hohtava ”Naistenhaku” muistuttaa maailmasta, missä miehet ovat olleet vallankahvassa. Illan keikan aikana naistenhaku kyltti loisti alusta loppuun. Nyt on matriarkaattien aika, kuten totesi Pelle Miljoona avauspuheenvuorossaan.

Pelle Miljoona Oy on ensisijaisesti yhtye, vaikka keulilla heiluu Pelle Miljoona, hippipunkin suuri filosofi. Pelle Miljoona teki 1970-80 –lukujen taitteessa useilla kokoonpanoilla liudan klassisia albumeita, mutta valtakunnallinen suursuosio lankesi 1980 julkaistulla Moottoritie on kuuma -albumilla. Vanhojen legendojen paluukeikkoja on aika ajoin, kun juhlitaan vuosikymmenien takaista historiaa. Pelle Miljoona Oy:n keikka oli siitä ainutlaatuinen, että joka ainoa alkuperäisjäsen on hengissä ja Valkeakosken keikan perusteella vielä varsin mojovassa iskussa.

Keikka lähti liikkeelle sata lasissa, kun klassikko Juokse villi lapsi vangitsi pirkanmaalaiset laulamaan mukana. Vokaaliosuudet aloitti vapauden valistaja Pelle, kun taas valtakunnan solidaarisin punkrokkari Tumppi Varonen soitti rumpuja. Illan mittaan kaverit vaihtoivat tonttejaan muutamaan otteeseen. Tumppi on laulajana taipuisampi, mutta rajallisemman äänialan omaava Pelle säkenöi karismaa ja asennetta yhtä kovaa kuin vuonna 1980. Yhtyeen tärkein biisintekijä Ari Taskinen istui matalalla profiililla koko keikan koskettimien takana. Bändin energisin oli Sam Yaffa, joka liidasi taustalaulut, mutta tuntui, että oli koko touhun kivijalka. Kitaran varressa Andy McCoy osoitti olevansa edelleen sankari. Pienen hiljaiselon jälkeen mies vaikuttaa olevan taas kelpo vireessä niin Pelle Miljoona Oy:n riveissä kuin tuoreen soolomateriaalinsa parissa. Keikalla Andy lauloi yhden biisin, käännösversion Blue Öyster Cultin klassikosta Don’t Fear the Reaper, joka oli kääntynyt Kuin Romeo ja Juliaksi ja menetti sitä myöten arvoaan.

Illan settilista koostui omista levytyksistä, mutta myös Pelle Miljoonan muiden yhtyeiden kappaleista ja parista coverista. Pelle Miljoona Oy julkaisi kaikkien yllätykseksi syksyllä viiden biisin EP:n, josta kaikki kuultiin illan aikana. Uusista biiseistä Tumpin biisi Olen unessa näyttäytyi varsin tarttuvana lauluna ja Hei hei hei sopi illan settiin kuin olisi ollut aina mukana. Klassikkobiiseistä  parhaiten futasivat ne, joissa taustalaululla on keskeinen osa kuten Koska sydän sanoi niinMulla menee lujaa ja Vapaus on suuri vankila. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että niihin oli yleisön helpoin yhtyä mukaan. Notkea nostalgia nosti tunnelman Waltikan peilikattoon.

Vanhojen jermujen keikoissa on se ilo, että taidot ovat juurtuneet maaperään sen verran tukevasti, että ikihongat humisevat kuin nuoret pajukot. Taito ei ole karissut eikä Pelle Miljoona Oy:n osalta myöskään meininki. Lisäksi näissä vuosikymmenten uraa juhlistavissa kiertueissa on läsnä suuren kunnioituksen ilmapiiri, mutta aina myös haikeuden, sillä tämä saattaa olla se viimeinen. 

Settilista

Juokse Villi Lapsi

Koska sydän sanoi niin

Anna soihtusi palaa

Diggaan Rock’n’Rollista

Gabriel

Kovat Kundit

Älä äiti itke

Valkokangasrakkautta

Lanka palaa

Meille kävi näin

Olen unessa

Kuin Romeo & Julia

Mulla mene lujaa

Hei hei hei

Tänä yönä vien sut pois

Vapaus on suuri vankila

Olen kaunis

Moottoritie on kuuma

Encore

Ei tämä lama päähän käy

Tahdon rakastella sinua

Hyvää yötä maailma