J. Karjalainen, Chisu, Dr. Alban (Swe), Ismo Alanko, Olavi Uusivirta @ Tapiola Festivaali, Tapiolan urheilupuisto, 19.8.2022

by

Tapiola Festivaali on uusi kaksipäiväinen festivaali, jonka taustalla toimii kokenut festivaalijärjestäjä Loud n’ Live. Tapahtuma on selkeästi suunnattu ohjelmansa puolesta aikuiseen makuun ja sellaiseen, jolle retro tarkoittaa 1990-lukua. Ennalta katsottuna yleisfiilis ohjelmistosta oli laadukas, mutta aika mielikuvitukseton ja siksi väsähtänyt. Tutustuin tapahtumaan vain ensimmäisen päivän aikana. Sikäli on hassua, että lomakauden jälkeen perjantain ohjelma alkoi puolen päivän jälkeen, joka vaati monen lintsaamista koulusta tai työpaikoilta.


Sijainti tapahtumalle on täydellinen. Tapiolan urheilupuisto sijaitsee vain 10km Helsingistä, mutta itse Espoossakin riittää kolmen sadan tuhannen asukkaan pohjalta potentiaalia festarille. Metropysäkki sijaitsee vieressä, kelvolliset pysäköintimahdollisuudet ja urheilupuisto takaa etäisyyttä asuintaloihin. Sideways-tapahtuman tapaan urheilupuistossa pystyy hyödyntämään jäähallia, missä saa meluta myöhään ja sisätila suo tapahtuman järjestäjille varmuutta huonon sään sattuessa. Puutarhakaupunki Tapiolan urheilupuisto kuulostaa ihanan vehreältä ympäristöltä, mutta valitettavasti festarimiljöö oli karu ilman mitään ideaa, josta voisi olla innoissaan. Lavat sijaitsivat urheilukenttien välissä asfaltilla. Plussaa tapahtuma sai käytännöllisyydestä. Järjestelyt toimivat moitteettomasti ja jonot olivat maltillisia. Tapahtumapaikakka oli tylsä ja ohjelmistossa samat nimet, joita näkee muutenkin kaikkialla. Ei jätä kovin elämyksellistä muistijälkeä.

Artisteilta en odottanut mitään ihmeellisyyksiä. Olavi Uusivirta pistää aina itsensä likoon eikä 28 asteen helle tehnyt poikkeusta. Tunnin settiin mahtui takuuvarmat hitit ja jengi eläytyi hyvin mukana. Maistiaisena pian ilmestyvältä albumilta Pieni kuolema kuultiin kappale Älä päästä mua menemään. Lisäksi Ikuiset lapset -albumin kappale En tiedä mitä menetän jos jään edusti harvemmin kuultuja kappaleita. Olavi Uusivirran rutinoitunut bändi on jo melkein osa itse Olavi Uusivirtaa. Kitaristi/kosketinsoittaja Timo Kämäräinen on oikea käsi ja vasemmassa kädessä bassottelee Jaakko Kämäräinen. Rumpali Olli Krogerus on tietenkin jalat.

Ismo Alanko on tullut nähtyä itsenäisillä pitkillä keikoilla, mutta ensi kertaa bongasin festivaalisettiin puristetun hittipotpurin miehen uran ajalta. Tiukka tunnin setti sisälsi Hassisen konetta, Sielun veljiä mutta eniten soolouran parhaita kappaleita keikan päättäneeseen Taitelijaelämään. Myöhäisiltapäivän keikka käynnistyi paahtavassa kuumuudessa auringon paistaessa päin muusikoiden pläsiä. Ainoastaan takalinjojen muusikoilla saattoi olla hitusen helpompaa lavan varjoissa. Keikan dramaturgia oli harkittu ja toimiva. Iso yhtye tarjosi tasapainoisesti vauhtibiisejä ja maalailevimpia hetkiä. Kattauksesta Pornografiaa erottui kuin uudestisyntyneenä. Siekkareiden Rakkaudesta oli iltapäivän täysosuma, vaikka yleisö lauloi mieluummin Levottomia jalkoja. Ismo Alangon seurassa lavalla soittivat a-luokan muusikot: Joakim Berghäll, Jussi Jaakonaho, Mikko Mäkelä, Juho Viljanen ja Niko Votkin.

Chisu on ilmoittanut jäädyttävänsä uransa ja sille on varmasti syynsä. Liudan megahittejä suoltanut artisti vaikutti lopen kyllästyneeltä laulaessaan Mun koti ei oo täällä tai Baden Badenia toisella päälavalla. Aikansa kutakin. Onneksi laulut elävät ja Chisu saa varmasti uutta virtaa tulevista projekteista.

Metro Areenan suojissa oli Radio Novan sponssaama retrolava, missä artistit edustivat electrodancea 90-luvulta. Kävin vilkaisemassa Dr. Albanin esityksen. Tupa oli aivan täynnä ja jengi näytti odottavan sitä yhtä hittiä It’s My Life. Minikeikalla kappaletta ei tarvinnut kauan odottaa, sillä artistin repertuaari on muutaman kappaleen varassa. Dr. Alban edusti sitä osastoa, joka kerää sääliä pitserian nurkkakeikoilla. Tällä kertaa karmeutta sai seurata ison areenan lavalla. Musiikki oli miksattu pieleen, taustanauhat ja päällelaulut eivät natsanneet. Pitkälti yli kuusikymppisen Dr. Albanin parhaat päivät ovat auttamatta takana, mutta minkäs teet, kun yksi hitti on syvällä suomalaisten sydämissä.  

Esiintyvistä artisteista J. Karjalainen mahtui vielä oman makuni piiriin. Karjalaisen keikat ovat aina tasalaatuisia. Useasti miehen yhtyeineen nähnyt, eikä koskaan ole osunut hutia. Karjalaisen ikivihreät kestävät kulutusta ja uusissa kappaleissa on sen verran ideaa, että solahtavat klassikoiden sekaan mukavasti. J. Karjalaisen taustalla soittavat niin timanttiset muusikot, että mestarin kohtalona on sama kuin Olavi Uusivirralla – voiko J. Karjalaista olla ilman Mikko Lankista, Janne Haavistoa, Tom Nymania ja Pekka Gröhniä. 

Tapiola Festivaali oli yhden päivän kokemuksen varassa ihan kiva kokemus. Festivaalilta puuttuu vain profiili, siksi ensimmäinen vuosi välittyi hajuttomana ja mauttomana. Tapiola festivaali edustaa samaa kauraa kuin Himos Festivaalit sun muut karkelot. Turvalliset kotimaiset tähtiartistit ja ysäritähdet Ruotsista riittävät päätökseksi ostaa lippu. Tapiola festivaali myytiin jo ennakkoon miltei loppuun. Olisi mahtavaa, jos Tapiola festivaali rohkenisi panostamaan jatkossa muutamiin ajankohtaisiin ulkomaisiin tähtiin sekä uusiin kotimaisiin tulokkaisiin, jotta saisi ilmeikkyyttä ja loisi itselleen brändin, joka kestää vuosikymmeniä kuten Pori Jazz tai Ruisrock. Lämpimät elokuun illat sopivat musiikin juhlaan, mutta jos festivaali ei jätä persoonallista jälkeä mielen päälle, alkavat tulevaisuuden elokuiset illat tuntua ennen pitkää viileiltä.

Coldplay (UK), London Grammar (UK) @ Stade de France, Paris, 19.7.2022

by

Elämme ristiriitaisia aikoja. Maailmanlaajuisesti stadioneita täyttäviä AOR-yhtyeitä ei synny enää samaan tapaan kuin ennen. Musiikkiteollisuus on ollut jo pitkään murroksessa ja muuttunut digitaaliaikana sirpaleisemmaksi. Onko Coldplay viimeinen dinosaurusluokan orkesteri, joka sekin on tosin kertonut rajoittavansa kiertueita ilmastonmuutoksen vuoksi ja ilmoittanut lopettavansa musiikin tekemisen kolmen seuraavan albumin jälkeen. Toisaalta tapahtumien suosio jatkaa kasvua ja kotimaassakin olympiastadion on täyttynyt tänä vuonna useammin kuin koskaan. Kynnys astua stadionluokkaan on laskenut, mutta samalla artistit eivät välttämättä vedä yleisöä kuin kansallisesti.

Coldplay on ollut pakko-nähdä-listalla vuosikausia jo siitäkin syystä, että yhtye ei ole koskaan esiintynyt Suomessa. Viime vuosituhannen alussa julkaistut yhtyeen ensimmäiset neljä klassikkoalbumia ovat olleet kovassa kulutuksessa. Viime vuosien Coldplay on muuttunut tanssittavammaksi ja sitä myöten fanipohja on laajentunut. Onnelliset tähdet tuikkivat universumissa kohdalleni lopulta tänä vuonna, kun sain lahjaksi matkan Pariisiin ja pääsylipun Coldplayn konserttiin.

Stade de France on Ranskan suurin stadion, joka vetää konsertteihin parhaimmillaan 90.000 katsojaa. Massiivisten lavarakennelmien vuoksi Coldplayn spektaakkeliin myytiin reilu 70.000 lippua per konsertti, mutta kun keikkoja on peräti neljä samalla viikolla, niin yhtyeen näki Pariisissa peräti 260.000 katsojaa. Yhtyeen ideologia oli parkkeerata sirkus yhteen paikkaan pidemmäksi aikaa, jotta hiilijalanjälki olisi mahdollisimman pieni. Konserteissa pyritään hyödyntämään uusiutuvia energialähteitä, kierrättämään ja tekemään kaikki valinnat mahdollisimman ekologisesti. Coldplayn hallintokoneisto on laskenut tarkkaan kannattaako Muhammedin mennä vuoren luo vai toisin päin. Oletettavasti melkoisen runsas joukko on lentänyt kauempaa konserttien perässä Pariisiin. Coldplayn seuraava etappi on Bryssel ja sitten Lontoo. Kummassakin paikassa kuullaan useita keikkoja.

Konserttipäivään osui myös jännitettä nostava elementti, sillä poikkeuksellinen helleaalto velloi Euroopan yllä. Pariisiin ennustettiin konserttipäivälle 39 asteen painostavaa kuumuutta. Coldplay kantoi vastuutaan ja ohjeisti ennen keikkaa jakamassaan tiedotteessaan ihmisiä välttämään saapumista liian aikaisin ja pukeutumaan viilentäviin vaatteisiin. Kentälle oli varattu vesipisteitä ja ensiapuhenkilökuntaa hätätilanteiden varalle. Sääennuste piti kutinsa. Aurinko alkoi laskea vasta lähempänä iltakymmentä, jolloin lämpötila putosi 35 asteen alapuolelle. Hikistä puuhaa yleisölle, mutta nostan hattua koko tapahtumaorganisaatiolle. Tirehtööri Chris Martin ei säästellyt kaloreita ravatessaan ympäri stadionia parin tunnin ajan. Erityismaininnan ansaitsee myös basisti Guy Berryman, joka soitti keikan alusta loppuun riisumatta pilottitakkiaan.

Ennen Coldplayta päälavalle nousi London Grammar, joka oli mainio valinta lämmittelijäksi. Hannah Reidin, Dan Rothmanin ja Dot Majorin muodostama englantilaistrio soitti juuri oikean mittaisen keikan tarjoten kymmenen kappaleen satsin kattauksen uraltaan. Yhtye oli itselleni vain nimenä tuttu, vaikka heillä on katalogissaan kolme menestynyttä albumia ja saaneet huomiota musiikkialan medioissa. London Grammar oli virkistävä ilmestys illansuun kuumuudessa. Yhtyeen voimavara on Hannah Reidin lauluäänessä, joka venyy, kestää ja taipuu.

London Grammar

Stade de France korvensi yleisöään kuin leivänpaahdin, mutta auringon säteiden laskeuduttua kolossaalisten seinien taakse, alkoi grillivastusten kuumuus helpottaa. Sain seurata konserttia hyviltä istumapaikoilta Gold Area-katsomosta. Hyvästä paikasta huolimatta esiintyvät artistit erottuivat lilliputteina. Konsertin edetessä kuumuus tuuperrutti muutamia yleisöstä ja ylhäältä katsomosta erotti ensiapujoukkoja pelastustöissä. Coldplay keskeytti kerran esityksen ja muistutti pitämään nesteytyksen kunnossa ja vaikka poistumaan välillä jäähdyttelemään stadionin suojiin. Toisen kerran keikka keskeytyi kun Chris Martinin silmään lensi roska, mutta tauko kesti vain hetken ja kesken jäänyt kappale soitettiin uudestaan.  

Sisään tullessa yleisölle jaettiin valkoiset rannekkeet, joille kehkeytyi lopulta merkittävä rooli konsertin visuaalisessa vaikuttavuudessa. Katsomossa odotus alkoi villiintyä jo varttia ennen oletettua showtimea. Aallot velloivat yleisömeressä ja tyyntyivät vasta kun John Williamsin ET:n lentoteema alkoi soida taustanauhalta ja johdatti soittajat lavalle. Kiertue tottelee tuoreimman albumin Music of the Spheres -nimeä. Coldplay on aina kurottanut häpeilemättömästi sfääreihin. Yhtye aloitti indiebändinä 1990-luvun lopulla, mutta heti alkuun se näyttäytyi salonkikelpoisena, jos vertaa muihin aikalaisbändeihin. Muiden tavoitellessa katu-uskottavuutta, soitti Coldplay isoin soundein.

Ensimmäisenä kuultiin uusimman levyn avainbiisi Higher Power, joka singlenä jää yhtyeen repertuaarissa keskinkertaiseksi, mutta livenä kappale onnistui starttaamaan mainiosti. Rannekkeiden funktio selvisi myös, kun ne alkoivat välkkyä valolähteinä eri väreissä läpi konsertin. Esimerkiksi kun kuultiin Yellow, hohkasi koko areena keltaisena rannekevalojen ansiosta. Kun laulettiin Human Heartia, muodostui yleisöön kaksi sydäntä. Koko konsertin ajan yleisö sykki osana visuaalisuutta ja se teki kokemuksesta ainutkertaisen. En muista aiemmin nähneeni vastaavanlaista.

Konsertti oli jaettu blokkeihin, joissa yhtye esiintyi kolmella eri lavalla. A-lavalta siirryttäessä piskuiselle C-lavalle, sai yhtye kulkea toista sataa metriä kentän toiseen laitaan. Chris Martinille pisteet, että takaisin juostessaan soitti samalla akustista kitaraa. Pyrotekniikkaa ei myöskään säästelty alussa. Lähinnä pohdin miten voi vielä parantaa keikan lopussa, mutta huipennuksena ilotulitteet räiskyivät näyttävästi lavan yllä. 

Yhtyeen kaksikymmenvuotisen uran aikana yleisöpohja on kasvanut ja osalle tietyt levytykset voivat tuntua vieraammilta. Itse kuulun konkariosastoon, missä intoillaan alkupään hittikappaleista kuten Yellow, Politik, In My Place, Clocks, kun taas nuorempaa osastoa tanssittaa kappaleet kuten Hymn for the Weekend, Paradise ja My Universe. Muutamaan heikompaan kappaleeseen saatiin puhallettiin puhtia visuaalisuuden avulla. Illan urotyönä Martin lauloi Magic -kappaleen ranskaksi.

Coldplay nojaa pitkälti Chris Martinin karisman varaan, mutta aika harvoin yhtyeessä useampi liidaa. Kovin moni ei taas nousisi keulahahmoksi ilman toimivaa bändiä. Lavalla Martin kerää huomion innostuneella olemuksellaan ja leveällä hymyllään, kun muut hoitavat hommansa kivikasvoisina. Studiossa kaikilla jäsenillä (kitaristi Jon Buckland, basisti Guy Berryman, rumpali Will Champion) on merkittävä rooli biisien säveltämisessä.

Coldplay on tunnettu albumeilla vierailevista maailman tähdistä kuten Beyoncé, Rihanna tai Selena Gomez. Konsertissa lavalle vierailijana piipahti London Grammarin Hannah Reid, mutta hän ei jäänyt ainoaksi, sillä yhtyeen luovuutta edusti lavalle ilmestynyt käsinukke. Ei mikä tahansa nukke, vaan Coldplayn sivutuotteena luoman The Weirdos -ryhmän hahmo, jonka nukettajana ja äänenä toimi Angel Moon.

Coldplay tarjosi spektaakkelin. Tästä isompaa elävän musiikin tapahtumaa on vaikea kuvitella. Kaksi tuntia riitti helteessä erinomaisesti ja vaikka lukuisia hittejä jäi kuulematta, tuntui kokonaisuuus sopivalta annokselta. Visuaalisuutta pystyy jatkossakin kehittämään led-valoin ja hologrammein, mutta kenen musiikki kantaa suuremman tapahtuman soundtrackina kuin Coldplayn? Chris Martin on sanonut itsekin, että heidän musiikkinsa käsittelee aina jotain suurempaa ja käsittämätöntä.

Coldplayn konsertti oli pitkään toivelistallani. Elämyksellisyyden lisäksi konsertti muistutti, että mikä tahansa on mahdollista, kun jaksaa pitää kipinää yllä. Kaikista näkemistäni stadionkonserteista Coldplay tarjosi kollektiivisimman kokemuksen, joka mahtipontisuudestaan ja pateettisuudestaan huolimatta välittyi aitona. Paluumatkalla metroon ranskalaiset lauloivat Viva la Vidaa kuin marseljeesiä.

Coldplay setlist: Higher Power, Adventure of a Lifetime, Paradise, Charlie Brown, The Scientist, Viva la Vida, Hymn for the Weekend, Let Somedy go (with Hannah Reid), Bani Adam, Politik, In My Place, Yellow, Sunrise, Human Heart, People of the Pride, Clocks, Infinity Sign, Something Just Like This, Midnight, My Universe, A Sky Full of Stars, Sparks, Magic (Magique), Humankind, Fix You, Biutiful

London Grammar setlist: Californian Soil, Missing, Hey Now, Lord It’s a Feeling, How Does It Feel, Hell to the Liars, Wasting My Young Years, Strong, Lose Your Head

The Jezabels (AUS) @ Enmore Theatre, Sydney, 18.6.2022

by

Australista on tullut kautta aikain paljon makeita bändejä ja erityisesti sellaisia, jotka eivät ole iskeneet valtavirtaan, mutta kiehtoneet kansainvälisiä indiepiirejä. Englanninkielisen musiikin on luonnollisesti helpompi matkustaa ja monelle australialainen musiikki onkin saattanut olla vain brittiläistä tai jenkkikamaa. Omaa suhdettani australialaiseen musaan on vahvistunut sellaiset yhtyeet kuten The Triffids, The Church, Nick Cave & The Bad Seeds, Hunters & Collectors, Hoodoo Gurus, Cut Copy tai nykyaktiiveista vaikkapa Courtney Bartnett ja Rolling Blackouts Coastal Fever. Näiden lisäksi syntyy joka vuosi uusia artisteja tai sitten vain löytää vanhempia helmiä.

The Jezabels oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus, mitä nyt ehdin perehtyä yhtyeen tuotantoon hankittuani lipun konserttiin. Neljä Sydneyn yliopistossa opiskellutta kaverusta löivät hynttyyt yhteen vuonna 2007 ja alkoivat määrätietoisesti tehdä töitä kohti läpimurtoa. Yhtye julkaisi muutaman huomiota herättäneen singlen ja EP:n ennen kuin ensimmäinen koko pitkä albumi Prisoner näki päivänvalon 2011. Esikoisalbumista tulikin kyseisen vuoden palkituimpia ja pidetyimpiä albumeja Australiassa. Yhtye julkaisi kolme menestynyttä albumia kunnes vuoteen 2016 saakka, jonka jälkeen on pysytellyt pääsääntöisesti tauolla. The Jezabels palasi tänä keväänä juhlistamaan esikoisalbumin 10-vuotisjuhlaa kiertämällä Australian isoimpia kaupunkeja. 

Art deco -tyyliä edustava Enmore Theatre on reilut sata vuotta sitten rakennettu teatteri Sydneyn Newtownissa. Permanto ja parveke vetävät 1600 katsojaa. Ostamassa lipussani oli määritelty istumapaikka, mutta kun saavuin teatterille vain hetkeä ennen keikan alkua, ei kukaan istunut permannolla paikoillaan, vaan odottivat seisten hurmioituneena kaupungin oman bändin kotiinpaluuta. Päätin katsoa miksauspöydän takaa keikan alkupuoliskon, kunnes kapusin ylös parvelle istumapaikalle. Enmore on siitä mainio keikkapaikka, että permanto on laskeva ja jokainen näkee alas lavalle hyvin, vaikka edessä seisoisi pitempikin kaveri. Tila oli myös akustisesti varsin toimiva.

The Jezabels on neljän soittajan kokoonpano, jonka keulahahmo on Hayley Mary, jonka vahva lauluääni onkin yhtyeen kantava voimavara. Muut yhtyeen jäsenet ovat kosketinsoittaja Heather Shannon, rumpali Nik Kaloper ja kitaristi Sam Lockwood. Lisäksi live-keikoilla matkaa mukana vieraileva basisti. Yhtyeen soundi on mahtipontinen, paikoin melodramaattinen, mutta yhtyeen musiikki on kuitenkin helposti lähestyttävää. Kappaleissa on miellyttäviä melodiakulkuja, jotka paranevat mitä enemmän lauluja kuuntelee.

Keikka alkoi arvoituksellisesti. Prisoner -albumin nimikkokappaleen yhtye soitti läpikuultavan verhon takaa ikään kuin introna. Varsinainen keikka käynnistyi, kun verho laskeutui ja albumin isoin hitti Endless Summer pelmahti Enmoren ilmatilaan. Lauantai-illan vauhdittama yleisö oli heti lämpimänä. Koko esikoisalbumi kuultiin kronologisessa järjestyksessä ja parhaat hetket tarjosivat Try Colour, Rosebud ja varsinaisen osuuden päättänyt Catch Me. 

Hayley Mary on karismaattinen esiintyjä, joka liikehdinnällään käyttää koko ison lavan hyödykseen. Karisma välittyi myös yleisöön, joka oli täysillä mukana keikan alusta loppuun. Hänen lauluäänestään voi löytää vivahteita jopa Kate Bushilta ollen kuitenkin ihan omansa. Muu bändi soitti vähäeleisesti ja pitkälti savuharson hämyssä. Encoressa kuultiin vielä viisi kappaletta, jotka olivat kokoelma yhtyeen tunnetuimpia kappaleita uran alkupuolelta. Mace Spray aloitti tyrmäävästi ja hullaantunut yleisö liekehti Easy to Love -hitin aikana.

The Jezabels heitti tyylipuhtaan paluukeikan, joka voi tarkoittaa yhtyeen laajempaakin aktivoitumista tulevaisuudessa. Yhtyeen viimeiseksi jäänyt albumi Synthia (2016) on isoin onnistuminen ja sille toivoisi jatkoa. Hayley Maryn sooloura ei ole kuitenkaan päässyt vielä ihan samalle asteikoille yhtyeen tuotannon kanssa. The Jezabels on noteerattu myös Briteissä ja heittänyt joitain konsertteja olemassa olonsa aikana myös Yhdysvalloissa, mutta on vielä selkeästi australialaisten oma indiesuosikki.

Settilista: Prisoner, Endless Summer, Long Highway, Trycolour, Rosebud, City Girl, Nobody Nowhere, Horsehead, Austerlitz, Deep Wide Ocean, Piece of Mind, Reprise, Catch Me encore Mace Spray, A Little Piece, Easy to Love, Hurt Me, Dark Storm

Spiritualized (UK), Party Dozen (AUS) @ Big Top, Luna Park, Sydney @ 16.6.2022

by

Vivid on valotaiteen juhla vähän samaan tapaan kuin Lux Helsingissä, mutta mittakaava on giganttinen. Konsertti järjestettiin osana valotapahtumaa Luna Parkin huvipuistossa heti Sydneyn ytimen pohjoispuolella. Sinne piti matkata ikonista Harbour Bridgeä pitkin, mutta samalla sai ihailla valolla maalattuja pilvenpiirtäjiä ja Sydneyn oopperataloa. Itse värikäs huvipuistokin oli näyttävämpi valoloistossaan. 

Big Top on konserttisali vähän samaan tapaan kuin Peacock Linnanmäellä, mutta sillä erotuksella, että se vetää 2950 katsojaa. Samaisella venuella on esiintynyt suuria nimiä ympäri maailmaa. Nyt vuorossa oli Spiritualized, joka on tunnettu space-rockistaan ja eritoten klassikkoalbumistaan Ladies and Gentlemen We Are Floating in Space (1997). Vividin valotapahtuman näkökulmasta valinta oli oivallinen ja itse konserttikin tarjosi komeammat ja monipuolisemmat valaistukset kuin klubikeikat yleensä.

Illan aloitti lämmittelijän roolissa erikoiskaksikko Party Dozen, jonka muodostivat saksofonisti Kirsty Tickle ja rumpali John Boulet. Joskin aika kakofoninen heidän keikkansa, mutta kerrankin jotain aivan muuta. Yhtyeen soundi on industriaalisen psykedeelistä rämistelyä ilman tarttuvia melodioita tai perinteisiä rakenteita. Ajoittain Kirsty lauloi omaperäisesti huutamalla saksofonin torviosaan, josta laulu kuului kuin kaukaisesta megafonista. Biisit olivat ihan kappaleen mittaisia ja pieninä annoksina ihan mielenkiintoinen musikaalinen kokemus.

Sen sijaan Spiritualizedin keikkaa ei ollut mutkaton. Ehkä suurin ongelma oli biisien lopettaminen. Puhutaan nyt vaikka kliimaksista. En ole yhtyettä nähnyt aiemmin enkä tiedä onko space-rockin määre mukainen tapa lopettaa biisit ehtymättömään junnaukseen, jota tuki lähes strobomainen valojen välke. Jos eka biisi loppuu kuin viimeinen biisi ja aika moni muukin kappale ennen keikan kruunaavaa laulua, alkaa itse musiikkiin valitettavasti väsyä. Lähtökohta keikalle ei ollut paras mahdollinen, sillä podin jetlagia ja vire ei ollut paras mahdollinen. Erityisesti olin kiinnostunut kuulemaan Spirtualizedin tuoretta albumia Everything Was Beautiful, jota olin muutamaan kertaan ehtinyt kuulemaan.

Keikka sinänsä oli monelta osin onnistunut. Valot pitivät vaihtelullaan mielenkiintoa yllä, jos ei sitä migreenin rajoille ajanutta biisien lopetusvälkettä lasketa. Yhdeksänhenkinen yhtye soitti hienosti ja soundi oli muhkea, johon sielua ja syvyyttä toivat kolme taustalaulajaa. Bändin keulahahmo Jason Pierce, joka tunnetaan myös nimellä J. Spaceman, ei satsannut esiintymiseen kummemmin. Saattaa olla hänelle tyypillistä, mutta J. Spaceman istui sivuttain yleisöön päin koko keikan. Katselin suurimman osan keikasta hänen selkäänsä. Ei mitään kontaktia, ei välispiikkejä, Pierce keskittyi vain musiikkiin laulamalla ja soittamalla kitaraa. Kappaleiden välissä hän käänsi edessään olevan lehtiön sivuja. Kauaksi en erottanut, että lukiko biisien sanoja vai nuotteja. Yhtyeen asemointi lavalla oli sinänsä tyylikäs, kun muut muusikot olivat sijoittuneet kaareen niin, että lavan keskikohta jäi tyhjäksi. 

Keikan parasta antia olivat uuden levyn kappaleet, vaikka erikoista, että ainoatakaan singlejulkaisua ei kuultu. Etenkin harmitti, että Mainline Song/The Lockdown Song loisti poissaolollaan. Onneksi The Best Thing You Never Had (The D Song) jyräsi illan hienoimmaksi esitykseksi. Muut kappaleet olivat laaja kattaus uran varrelta aina debyyttialbumin spirituaalisesta Shine A Light -laulusta alkaen. Jason Pierce ei ole erityisen hyvä laulaja ja siksi bändin isolla soundilla ja taustalaulajilla on merkittävä roolinsa. Myös Kirsty Tickle nousi pari kertaa lavalle tuoden lisää voimaa. Laskeskelin, että yhden biisin keskimääräinen kesto lähenteli kymmentä minuuttia. Se on tällaiselle vähän kärsimättömälle kaverille liikaa. Siksipä keikka ei transformoinut avaruuden aurinkokuntiin saakka, vaan jäi tällä kertaa pyörimään maata kiertävälle radalle. 

Settilista: Hey Jane, She Kissed Me (It Felt Like a Hit), Shine A Light, I’m Coming Home Again, A Perfect Miracle, I’m Your Man, Here It Comes (The Road) Let’s Go, Best Thing You Never Had (The D Song) Let It Bleed (For Iggy), The A Song (Laid in Your Arms), Damaged, Soul on Fire, Come Together, Sail On Through encore So Long You Pretty Thing

Duran Duran (UK) @ In the Park, Kaisaniemen puisto, Helsinki 2.6.2022

by

Kun Duran Duran soitti edellisen kerran Suomessa vuonna 1982 Kulttuuritalolla, kuuntelin isosiskoni hankkimaa tuoretta kakkosalbumia Rio kaukana iästä, että olisin itse päässyt keikoille. Duran Duran edusti uusromantiikkaa, josta piti tykätä hieman salaa kuten tapahtui hieman myöhemmin myös kotimaisen jätti-ilmiön Dingon kohdalla. Molemmat D-bändit olivat ns. tyttöjen bändejä, vaikka niitä kuuntelivat yhtä lailla pojatkin. Kaisaniemen puiston In the Park -tapahtuma todisti, että Duran Durania oli kokoontunut kuulemaan kirjavasti kaikenlaista väkeä nuorista eläkeläisiin peräti 12.000 henkeä.

Duran Duran löi läpi 1980-luvun alussa MTV-sukupolveen, joka oli oppinut löytämään uusia artisteja musiikkivideoiden kautta. Läpimurtohitti Girls on Film erottui muista rohkeudellaan, jota ei tänä päivänä sulatettaisi samalla tavalla. Visuaalisuuden voitti kuitenkin itse biisi, joka loi tunnistettavan soundimaailman koko bändin tulevalle tuotannolle. Duran Duran oli aikansa Beatles ja nätteinä poikina vuorasivat musiikkilehtien kannet ja julisteet. Yhtye saavutti maailmanlaajuisen suosion ja kiljuntaa kuului massoittain myös Suomesta, joten suuri ihme, että heidät nähdään vasta 40 vuoden päästä seuraavan kerran härmän perukoilla.

Barbarella sci-fi -leffasta nimensä napannut Duran Duran teki kolme menestysalbumia ja useita hittejä kasarilla Dingon tapaan. Sen jälkeen ura ei ole The Wedding Albumia (1993) lukuunottamatta noussut aallonharjalle. Samaan tapaan Dingo sai nostetta Via Finlandiasta ysärillä. Duran Duran on tehnyt kuitenkin koko ajan uutta musiikkia ja kiertänyt aktiivisesti maailman lavoja. Dingo on tässäkin suhteessa kompannut kotimaassa, mutta ei yhtä tasalaatuisesti kuin Duran Duran. Suurin ero löytyy siitä, että Duranin alkuperäinen kokoonpano on pysynyt koossa. Ainoastaan originaali kitaristi Andy Taylor siirtyi sivuun menestysvuosien jälkeen.

Yleisön oli ikuistettava kännykkäkameroillaan hetki, kun Ordinary Worldin soidessa Urainan lipun värit valtasivat screenin.

Kaisaniemessä olisi ollut täydellistä nähdä lämppärinä Dingo, koska yleisölle olisi uponnut molemmat. Sen sijaan Kaisaniemessä nähtiin lämppärinä Nile Rodgers & CHIC. Oletettavasti kovan vedon vetivätkin, mutta jätin väliin ihan vaan sään vuoksi. Mikä on heikko tekosyy, mutta olin nähnyt saman kokoonpanon kuitenkin aiemmin Flow’ssa, joten päätin satsata tällä kertaa pääesiintyjään. Alkukesän tuuli puhalsi 10 m/s ja sadetta oli räiskinyt pitkin päivää. Kun astelin kumisaappaissani Kaisaniemeen, sade oli jo rauhoittunut. Taisi olla ihka ensimmäinen kerta kun saapastelin ylipäätään millekään keikalle. Vasta Hold Back the Rain -kappaleen soidessa, alkoi käsikirjoituksen tarkasti sataa.

Duran Duran soitti kiertueen ohjelmistoon nähden uskollisen keikan. Dramaturgisesti keikan alkupuoli oli kantoi paremmin ja biisivalintojen vuoksi meno hieman hyytyi keskivaiheen jälkeen, kunnes loppua kohden meininki kiihtyi ansaittuun huipennukseensa. Settilistassa ei ollut moitteen sijaa. Hitit kuultiin, mutta parhaiten toimi Notorius ja uuden albumin tanssihitti Tonight United. Yhtye esiintyi huonosta säästä huolimatta innostuneesti. John Taylor on yhä kovan luokan bassottelija ja rumpali Roger Taylor pitää soiton kasassa. Nick Rhodes on yhtä tyylitietoinen velho keyboardien takana kuin nuorempana. Simon Le Bon laulaa yllättävän hyvin tunnistettavalla äänellään. Live-esityksessä tajusin vasta miten suuressa roolissa saksofoni on yhtyeen soundissa Simon Willsecroftin noustessa lavalla keskiöön useaan otteeseen.

Ikävintä oli kuitenkin se miten musiikki kantautui miksauspöydän taakse. Lienee etenkin kovan tuulen syy, kun kuunteleminen oli hetkittäin tuskallista musiikin hukkuessa aika ajoin muutaman kymmenen metrin matkalle. Keikka oli jäädä kakkoseksi luonnonvoimille, mutta Duran Duran otti lopulta työvoiton. Encoren aikana poistuessani porttien ulkopuolelle Save A Prayer ja Rio kuuluivat tasalaatuisen kirkkaana. Lienee parhaan nautinnon saaneet ne, jotka maksoivat VIP-liput eturiviin tai ne, jotka eivät maksaneet lainkaan.

Settilista:

The Wild Boys

Hungry Like the Wolf

Invisible

All of You

A View to a Kill

Notorious

Pressure Off

Come Undone

Give It All Up

What Happens Tomorrow

Ordinary World

Tonight United

Planet Earth

Hold Back the Rain

White Lines (Don’t Don’t Do It)

Girls on Film

Encore

The Chauffeur

Save a Prayer

Rio

White Lies (UK), Charming Liars (UK/US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 27.4.2022

by

Kulttuuritalo tiedotti jonkin aikaa ennen konserttia, että permanto on muutettu seisomakatsomoksi suuren kysynnän vuoksi: onpa sitten tilaa tanssia. Sopii lähtökohtaisesti erinomaisen hyvin White Liesin keikalle, mutta todellinen syy katsomojärjestelmän muuttamiseen taisi olla vaisuhko lipunmyynti. Seisova yleisö antaa illuusion, että sali olisi täydempi kuin onkaan. Väljyys on usein hyväksi, mutta bändin ja järjestäjien kannalta toivoo enemmän kuhinaa. Olisihan se kiva saada yhtye toistekin maaperällemme. Edellisistä Suomen keikoista oli vierähtänyt 11 vuotta. 

White Lies edustaa toisen aallon post-punk genreä, josta ovat ponnistaneet mm. Editors ja Franz Ferdinand. White Liesin muodostavat kolme kaverusta laulaja-kitaristi Harry McVeigh, basisti Charles Cave ja rumpali Jack Lawrence-Brown. Yhtye perustettiin Lontoossa 2007 ja plakkarissa on jo viisi tasalaatuista täyspitkää albumia. Tuorein As I Try Not to Fall Apart julkaistiin helmikuussa ja sen tiimoilta yhtye kiertää parhaillaan Eurooppaa. 

Pienehköksi jäänyt yleisö sai nauttia täysipainoisesta White Liesin keikasta. Alkulämmöt tarjosi Charming Liars, joka kiertää tourilla mukana. Charming Liarsin keulilla Kilyan Maquire rokkikukkoili lavalla kuin olisi esiintynyt kymmenien tuhansien edessä. Charming Liars ei yhtyeenä vakuuttanut; biisit olivat kliseisiä ja simppeleitä ralleja, jäämättä erityisesti mieleen, mutta yhtyeen asenne oli kohdillaan ja tahto lämmittää yleisö White Liesin esitykseen keräsi arvostusta. 

White Liesin asteli kellon tarkasti lavalle. Kolmikon lisäksi kokoonpanoon kuului kosketinsoittaja. Heti kärkeen Harry McVeigh nosti kädet pystyyn tervehdykseksi, mutta siihen egoilu sitten jäikin. Yhtye piti matalaa profiilia, mutta soitto pysyi korkeatasoisena alusta loppuun. Aloitusbiisissä ei säästelty, sillä edelleen yhtyeen isoin biisi Farewell to the Fairground kajahti Alvar Aallon suunnittelemassa pyhätössä komeasti. Strobovalot säkättivät ensimmäisen kappaleen taustalla ja pelkäsinkin, että tätäkö koko keikka on. Valot tukivat kauttaaltaan lavan visuaalisuutta ja vältyin migreeniltä. White Lies on kasvanut suuren indiebändin saappaisiin ja tuntuikin kuin olisi tullut kuuntelemaan stadionkeikkaa Kulttuuritalolle. Yhtyeen yleissoundi on muhkea, jossa kulkee mukana kuitenkin syntetisaattorilla luotuja jänniä yksityiskohtia. Jos uran alkuvaiheissa kitara oli enemmän pinnassa, niin nyt soitanta on ajan hengen mukaisesti elektronisempaa.

Keikan alkupuolisko toimi saumattomasti Is My Love Enough -biisiin saakka, sitten tuli suvantoa ja vaikka loppukeikan settilista olikin periaatteessa priimaa viimeiseen encoreen saakka, ekan puolen tunnin fiilikseen ei jostain syystä päästy. Vieressäni kyllä jorattiin ja kiljuttiin antaumuksella. Bändin jäsenet soittivat kivikasvoisina virkamiehinä revittelemättä, mutta laulaja Harry McVeigh piti kohteliaita välipuheita ja väläytteli tyytyväisenä makeeta Ricky Gervais-virnettään.

White Lies ei tarjoa varsinaisesti uutta genressään, mutta jatkaa Joy Divisionin perintöä ja päivittää post-punkia tähän päivään. Yhtyeen vahvuus on McVeighin raamikas ääni, joka kasvattaa keskinkertaisemmankin biisin loistoon. Uuden albumin kappaleet pärjäävät komeasti vanhoille iskusävelmille, ainoastaan Step Outiside jäi vaisuksi poppikseksi, kun taas levyllä keskinkertainen There No Cure For It -kasvoi junnaavuudessaan toimivaksi jamitteluksi. Vanhemmasta materiaalista esikoissinkku Unfinished Business kestää vuodesta toiseen. Muista kappaleista Time to Give erottui edukseen. Bändin biisit ovat tarttuvia ja kulutusta kestäviä. Samalla ammattimaisella asenteella ja asteittaisella kehittymisellä White Lies jatkaa helposti pitkään. Kundeista välittyy into ja tahto mikäpä sen tärkeämpää. Toivottavasti seuraavalla kerralla tupakin on täynnä.

Settilista


Farewell to the Fairground, There Goes Our Love Again, Am I Really Going to Die, To Lose My Life, Hurt My Heart, Time to Give, Is My Love Enough, Step Outside, First Time Caller, Big TV, There Is No Cure For it, Unfinished Business, Tokyo, I Don’t Want to go to Mars Encore Death, As I Try Not to Fall Apart, Bigger Than Us

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

by

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Robyn Hitchcock (UK), Devon Williams (US) @ Loppen, Copenhagen, 25.3.2022

by

Loppen on perinteikäs klubi Kööpenhaminan Christianian vapaakaupungin kupeessa, missä orastavat tähdet ja patinoituneet indie-konkarit ovat esiintyneet vuodesta 1973 lähtien. Ullakkoklubin rupuista rappukäytävää astuessa tietää astuvansa johonkin merkittävään paikkaan. Viimeistään saniteettitiloista voi aistia Tavastian takahuoneen seinäkirjoitusten tapaan historian havinaa. Entiseen kasarmirakennukseen rakennettu klubi itsessään on siistissä kunnossa.

Paikan päälle houkutteli artisti nimeltään Robyn Hitchcock, joka on jättänyt tasaista vanaa rockin historiaan jo 1970-luvulta lähtien. Hitchcock löi läpi psykedeeliseen folkrock -kategoriaan luokitellun Soft Boys -yhtyeen keulilla. Tämän jälkeen hän on esiintynyt Robyn Hitchcock & The Egyptians -kokoonpanolla ennen kuin on keskittynyt soolouraan. Alun perin englantilainen Hitchcock vaikuttaa nykyään Yhdysvalloissa. 

Oma suhde Hitchcockiin on ollut vähäinen, muutaman biisin varassa, mutta keikan jälkeen olin iloinen, kun selvisi, että artisti on tuottanut massiivisesti materiaalia. Hitchcockin lauluista välittyy mutkattomuus ja melodisuus. Sanoituksissa arkiset havainnot kuorrutetaan kepeällä surrealismilla. Robyn Hitchcock esiintyi kitaran kanssa, jota viritteli alkupuolella pitkään, mutta hetkeksi hän istui säestämään itseään myös pianolla. Hitchcockin esitti tuhdin setin pääosin omatuotantoisia lauluja, mutta mahtui mukaan covereitakin. Hitchcockille iso plussa siitä, että hänen artikulaationsa on harvinaisen selvää niin laulujen tulkinnassa kuin välispiikeissä.

Robyn Hitchcock ei soittanut Greatest Hits -iltamia. Tarttuva The Man Who Invented Himself edusti tutumpaa osastoa, mutta soittolistaan mahtui myös My Wife and My Dead Wife. Soft Boysin ajoiihin palattiin kappaleella Queen of Eyes. Bob Dylanin klassikosta Visions of Johanna kuultiin uskollinen versio, joka soi silti raikkaasti. 

Hitchcockin esitys keskeytettiin parikin kertaa sairauskohtauksen vuoksi. Ensiksi saliin pamahti valot, kun iäkkäämpi mies yleisöstä rojahti maahan. Toinen tauko tuli, kun ambulanssi tuli hakemaan häntä. Silloin potilas onneksi näytti jo hyvävointiselta. Yleisö oli ikähaarukaltaan hyvin laaja. Vanhimmat pitkälti yli 70-vuotiaita, mutta mukana menossa oli myös nuorta alle kolmekymppistä keskittyneesti esitystä kuuntelemassa.

Ennen Robyn Hitchcockia esiintyi Devon Williams, josta ei ollut entuudestaan minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Ilman odotuksia keikasta koituikin positiivinen yllätys. Devon Williams paljastui Los Angelesilaiseksi artistiksi, joka oli viettänyt Tanskassa lockdownia paikallisen puolisonsa kanssa. Taustatutkimus selvitti, että hänen menneisyydestään löytyy pirteä punk-bändi Osker vuosituhannen vaihteesta, jonka keulilla mies on huhkinut. Sittemmin ura on jatkunut soolona, tosin siinäkin on ollut taukoja. 

Lämmittelykeikalla Williams soitti tuoreempaa tuotantoa, maukkaita sattumia niin edelliseltä pitkäsoitolta A Tear in the Fabric kuin viime vuonna julkaistulta Out of Time -EP:ltä. Williams todellakin ällistytti. Keikka oli täysin akustinen ja vajaan tunnin esitykseen ei mahtunut huonoja lauluja. Devon soitti akustista kitaraa irtonaisesti ja kuulaat riffit pystyi kuvittelemaan myös soivan sähköisesti heleästi. Keikan jälkeen perehdyttyäni Williamsin levytettyyn materiaaliin löytyi yhtäläisyyksiä bändistä nimeltä The Church, jota voi sanoa kunnioitukseksi. Tuotanto on keskitempoista poprockia, mutta kekseliäät nyanssit tekevät kappaleista kuitenkin erottuvia. Parhaat tunnelmat tarjosivat kappaleet: Out of Time, In Babylon, Across the Ocean ja La La La La. Tutustumisen arvoinen artisti.

The War On Drugs (US), Jäähalli, Helsinki, 22.3.2022

by

Ensimmäinen iso keikka pandemian jälkeen latasi kovat odotukset ja onneksi se tapahtui viime vuosien valovoimaisimman bändin seurassa. The War on Drugsin kolme viimeistä albumia on nostanut yhtyeen indiebändistä areenaluokkaan ja viime vuonna julkaistun I Don’t Live Here Anymore tiimoilta yhtye aloitti Euroopan kiertueen Helsingistä.

Tiistai-illan keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 20, mutta vielä varttia ennen Nordenskjöldinkadulle asti kiemurteli musertavan pitkä jono. Tullaanko arki-illan keikkaa katsomaan vasta h-hetkellä vaiko oliko sisäänpääsyssä hidasteita? Omalla kohdallani digitaalisten lippujen lukeminen qr-koodista tökki. Jos sama tapahtuu muutaman tuhannen asiakkaan kanssa, niin on opeteltava tulemaan ajoissa. Hitaudesta johtuen takkia ei viitsinyt jonottaa narikkaan, koska hallin puolella bändi pisti jo parastaan. Aloituksia ei haluaisi missata, koska keikan lähtölaukaus määrää pitkälti keikan dramaturgian lukuohjeen. 

Jäähalli oli muutettu ns. black box -klubiksi, jolloin katsomoiden eteen laitetaan mustat molton-kankaat. Iso tila ei kuitenkaan muutu kuumaksi rokkiklubiksi, vaan siellä voi olla takki päällä kuin lätkämatsissa. Jäähallin akustiikan puolesta verhot olivat pelastus ja toisaalta myös markkinoinnin kannalta, sillä keikkaa saattoi mainostaa nopeammin loppuunmyydyksi. The War on Drugsin osalta alku olisi ollut tärkeä kokemus, koska yhtyeen musiikkiin ei hyppää mukaan kuin liikkuvaan junaan. Ensimmäinen biisi Old Skin jäi kuulematta ja toisena soitettu Pain kumisi seinien läpi, mutta kolmantena kuultu magneettinen An Ocean In Between the Waves naarasi nopeasti kyytiinsä. 

Astuessani väen tungokseen kävi heti selväksi, että tämä keikka katsotaan takalinjoilta. Pitkän huiskea näkee peränurkasta vielä jotain, mutta lyhyemmälle konsertti jäi kuuntelukokemukseksi. Siksi olisikin toivonut areenakeikan hengen mukaisesti lavalle projisointia screeneille. Alkuperäisen katsomokeikan penkit houkuttelivat, vaikka soundi oli todellakin black boxissa parempi. 


Ensimmäisen kerran näin The War on Drugsin Flow’ssa 2015. Se oli mieleenpainuva veto ja festarikeikan mitta sopi siihen aikaan bändille paremmin. Nyt pari hittialbumia enemmän plakkarissa yhtyeen repertuaari kestää komeasti kahden tunnin vedon. Monta toivebiisiä jäi settilistan ulkopuolelle, mutta jätti nälkää nähdä yhtye uudelleen.

Yllättävintä keikassa oli se, että rauhallisemmat biisit soivat kiinnostavimmin. Etenkin Living Proofilla Adam Granducielin kitara soi upeasti. Myös Strangest Thing ja Thinking of A Place osuivat maaliin. Yhtyeen kokonaissoundi on kasvanut entistä ylevämmäksi ja lisääntynyt saksofonin rooli antaa enemmän osviittaa heartland rockin suuntaan. Uuden albumin biisit olivat isosti esillä. Yhtye jätti vain kolmossinkun Change soittamatta. Hienoa oli havaita, että etenkin aor-pohjalta ponnistavat I Don’t Wanna Wait ja Victim vakuuttivat. Nimikkobiisi olisi ollut täydellinen, jos  Lucifer olisi ollut livenä mukana laulamassa taustoja, mutta siitäkin huolimatta kappale kurkotti korkealle. 

Sisääntulon hitaus ja keikan väijyminen takarivistä piti pettymystä mielen päällä, mutta aika pian tajusi miten hienoa on elävä musiikki myös isommilla areenoilla. Under the Pressure on noussut The War on Drugsin live-klassikoksi ja kappaleen maaginen noste kuvaa parhaiten sitä fiilistä, mitä kollektiivisessa musiikkielämyksessä voi parhaimmillaan saada. Edellinen iso konsertti oli Vampire Weekend marraskuulta 2019, joten lähes kahden ja puolen vuoden breikin jälkeen teki mieli tuulettaa bändin lisäksi itse elämälle. 

Settilista: Old Skin, Pain, An Ocean in Between the Waves, I Don’t Wanna Wait, Victim, Strangest Thing, Red Eyes, Living Proof, Harmonia’s Dream, Come to the City, Rings Around My Father’s Eyes, I Don’t Live Here Anymore, Under the Pressure, Eyes to the Wind, Encore: Thinking of A Place, Occasional Rain

Jessica Lolli (IT) @ Sheraton Hotel, Caleta de Fuste, Fuerteventura, 20.11.2021

by

Kanarian suurimman saaren Fuerteventuran keskiosissa pääkaupunki Puerto de la Roseiran eteläpuolella sijaitsee turisteille rakennettu resort-keskittymä Caleta de Fuste, joka myös El Castillona tunnetaan. Paikka on rakennettu turistien ehdoilla maineikkaiden hiekkarantojen ääreen muuten kovin karuun vuoristomaisemaan. Keinotekoisuuden tuntu välittyy eniten kasteltavista golf-kentistä. Aivan rannan tuntumassa seisoo Länsi-Saharaa vasten hulppea Sheraton hotelli, jonka linnamainen ilmentymä lienee paikallisessa mittakaavassa parhaimmasta päästä tarjoten elävää musiikkia joka ilta puoli yhdeksän. 

Sheraton hotellin loungen laidalla on pianobaari, jonka nurkassa on paikka artistille. Varsinaista lavaa tai yleisölle tarkoitettua salimaista katsomoa ei ole, vaan musiikkia voi kerääntyä kuuntelemaan nojatuoliryhmittymien ääreen. Tarjoilijat kantavat pöytiin cocktaileja, kun taustalla respassa ramppaa asiakkaita.  

Lauantain artisti Jessica Lolli on italialainen Milanossa kouluttautunut viihdelaulaja, mutta asemoinut itsensä Corralejoon Fuerteventuran pohjoiskärkeen. Ensimmäisenä mieleen nousee, mitä italialainen laulaja, jonka ääni voisi soida isommissakin ympyröissä tekee Kanarian saarten vähiten suositulla lomasaarella.

Jessica Lollin keikka oli kuin yhden hengen karaokeshow. Hän oli roudannut paikan päälle itse myös esitystekniikan. Varsinaiset biisit hän poimi tietokoneelta, mistä kullekin laululle löytyi taustasäestys ja sanat laulun turvaksi. Jessica lauloi pitkän kolmen setin keikan kouralliselle yleisöä. Hän istui jalat ristissä läppärinsä ääressä ja tulkitsi sydämensä kyllyydestä. Paikoittain piuhojen kytkennöissä oli jotain vikaa, joka kuului särönä. Lolli yritti välillä korjailla plugien kiinnityksiä, mutta ilman tulosta. Tekninen apuvoima olisi ollut tarpeen sooloartistille. Rätinä jäi onneksi laulujen varjoon, jotka olivat covereita laajalla skaalalla. Parhaiten Jessican sielukas ääni toimi Amy Winehousen, Adelen ja Lady Gagan biiseissä, jotka eivät lähtökohtaisesti ole viisuja helpoimmasta päästä. Erityisen tulkinnan sai Gnarls Barkleyn Crazy. Ohjelmistoon mahtui myös Elvis Presleytä ja Ben E. Kingiä sekä Gloria Gaynoria. Keikan loppupuolella Lolli esitti toivebiisinä Frank Sinatran klassikon My Wayn, joka karaokessa tuppaa olla se biisi, jolla voi todistaa mestarilaulajan taidot. Jessica Lolli epäili äänensä kestävyyttä, mutta onnistui erinomaisesti ja siirsi kuulijat kulkemaan mielikuvissaan Madison Avenueta. Tämän päälle Jessica osoitti olevansa kielitaitoinen ja tulkitsi myös ranskaksi Edit Piafia. 

Fuerteventuran reissulla ei odota kuulevansa nimekästä artistia, mutta Jessica Lollin viihdyttävä setti, vaikkakin karaokemainen veto, täytti livemusiikin puutosta hyvin. Jessican ääni on syvä ja taipuu moneen. Hän on valovoimainen, mutta karisma ei kuitenkaan tunnu riittävän ainakaan isoimmille areenoille. Lieneekö vaatimattomuuutta, mutta kontakti yleisöön jäi ujojen kiitoksien varaan. Siinäpä lienee syy miksi näin kovan tason tulkitsija kiertää turistikohteita. Eikä siinä mitään vähäteltävää ole, sillä yleisö on monikansallista, vastaanottavaista ja rennolla asenteella liikkeellä. Turistille jokainen ilta on lauantai ja esiintyvää taiteilijaa se ei varmastikaan haittaa.