Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa.
Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.
Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan.
Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien.
Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä Mielikuvitusleikki, Jääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.
Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia.
Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.
MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.
Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.
Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella.
Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan. Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.
Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.
Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan.
Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin.
Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.
