Josh Rouse (US) @ Teatro Tivoli BBVA, Lissabon, 23.11.2019

Kevin Morby joutui perumaan viime tinkaan Lissabonin keikkansa. Olin missannut Morbyn aikaisemmat Suomen vierailut, joten pientä harmitusta oli ilmassa. Kun paikan päällä selvisi, että hänen tilalleen oli hälytetty Josh Rouse, muuttui pettymys riemuksi. Nebraskasta kotoisin oleva Josh Rouse oli kovassa kuuntelussa 2000-luvun alkupuolella, kun hänen mainiot albuminsa 1972 (2003), Nashville (2005) ja Subtitulo (2006) olivat pieniä indiehittejä. Josh Rouse maustoi folk-laulujansa tarttuvilla pop-koukuilla, jotka upposivat laajempaankin yleisöön.

Sittemmin Josh Rouse on asettunut asumaan Espanjaan, mistä on luonnollisesti helppo piipahtaa naapurimaan puolelle konsertoimaan. Näin luulisi, mutta Rousen edellisestä Lissabonin vierailusta oli vierähtänyt kahdeksan vuotta. Josh Rouse yhtyeineen soitti lähes sata vuotta vanhassa Teatro Tivolissa, joka on on alun perin palvellut elokuvaa, mutta myöhemmin erilaisia kulttuuritapahtumia baletista alkaen. Teatro Tivoli on Savoyn henkinen paikka tuhannen hengen kapasiteetillaan.

Josh Rouse soitti kolmen espanjalaismuusikon kanssa. Yhtyeen edellisestä julkisesta keikasta oli kulunut useampi kuukausi, mutta soitto rullasi hyvin. Lissabon avasi joulukiertueen, joka ulottuu Euroopasta rapakon taakse. Ainoastaan soundcheck oli tehty hosuen, sillä ensimmäisen biisin soundit toiselle riville kuulostivat karmealta. Onneksi miksaaja oli hereillä ja namiskat säädettiin lennosta kohdilleen. Pitkin keikkaa Josh Rouse käytti kuitenkin useita minuutteja puoliakustisen kitaransa virittämiseen. Se keskeytti hyvin rullannutta flow’ta, mutta onneksi Rouse piti yleisön mielenkiintoa yllä jutustelullaan.

Josh Rouse on koko uransa ajan tuottelias, vaikka en ole hänen viimeisiä vaiheitaan seurannutkaan. Nyt juhlakauteen Rousen julkaisema tuore The Holiday Sounds of Josh Rouse -albumi on peräti hänen 13. pitkäsoittonsa. Rouse sisällyttikin kolme jouluista kappaletta soittolistaansa. Muuten setti sisälsi niitä tuttuja kappaleita, joita kuuntelin aikoinani, joten keikasta tuli hyvällä tavalla nostalginen kokemus. Josh Rouse on velho säveltämään tarttuvia ja teeskentelemättömiä folkpopralleja.

Portugalilaisyleisö istui kuuliaasti paikoillaan siihen asti, kunnes eturivissä istunut keski-ikäinen mies nousi ylös ja veti Carolina-biisin aikana sellaiset muuvit, että muidenkin oli nostettava takamukset ylös ja ryhdyttävä joraamaan hymyissä suin. Tunnelma pysyi iloisena keikan loppuun asti. Vaikka taustamuusikot olivat vaitonaisia pokerinaamoja, kuulosti soitto läpi keikan letkeältä. Basisti ja kitaristi hoitivat myös hienosti taustalaulajan tehtävät. Yleisöltä kuultiin vahvaa taustatukea Come Back (Light Therapy) ja Love Vibrations -hiteissä.

Jengi huuteli innokkaasti toivebiisejä, mutta rajallisen ajan puitteissa ei kenenkään toiveita näytetty toteuttavan. Juuri ennen illan viimeistä biisiä päästin suustani lauseen: It’s the Night Time. Sieltä se kappale tuli, ei siksi, että Rouse olisi kuullut pyyntöni, vaan siksi, että minulla kävi hyvä tuuri. Tämä pieni onnekas hetki kuvastaa sitä fiilistä, mikä syntyi Josh Rousen yllättävästä näkemisestä Lissabonissa lauantai-illassa.

Orville Peck (CAN) @ Casa do Alontejo / EDP Room, Lissabon, 23.11.2019

Yksi indiekentän puhutuimpia artisteja on tällä hetkellä Orville Peck. Hän on luonut konseptin, jossa henkilöllisyys pysyy salassa. Orville Peck pukeutuu kuin rodeotähti, mutta hänen kasvonsa kätkeytyvät hapsumaskin taakse. Peck laulaa syvällä kantrilaulajan äänellä, joka parhaimmillaan nousee korkeaksi kuin Roy Orbisonilla, kuten hienossa Dead of Night -kappaleessa. Maskin taakse kätkeytyminen kiehtoo ja tekee artistista jännittävämmän. Lisäksi Orville Peck panostaa visuaalisuuteen, joka tavoittelee samankaltaista unenomaisen mystistä tunnelmaa kuin Chris Isaak aikoinaan Wicked Game -kappaleessa, joka assosioi Orville Peckin musiikin vahvasti David Lynchin filmikuvastoon. 

Orville Peck on pseudonyymi, mutta salaperäisen taiteilijanimen takaa löytyy mitä varmemmin Daniel Pitout, kanadalainen muusikko, joka on soittanut rumpuja mm. punkbändissä Nu Sensae. Tietoa ei ole vahvistettu artistin toimesta, mutta valokuvien pohjalta on todistettu, että Orville Peckillä on tismalleen samat tatuoinnit kuin Pitoutilla. Myyttisyys on siis hieman laimentunut tunnistamisen myötä, mutta koska Pitout ei ole entuudestaan iso nimi, on Orville Peck kuitenkin kiinnostava uusi tuttavuus. Todennäköisesti ilman naamioitumista vanhaa punkkaria ei olisi otettu kantrilaulajana yhtä vakavasti.

Orville Peck soitti 1600-luvun lopulla rakennetussa Casa do Alontejon EDP-salissa. Ympäristö oli ainutlaatuisen pramea. Tilan pinnat ovat saaneet arabivaikutteita ja katse harhaili yhtä tiuhaan seinillä kuin lavalla. 1900-luvulla paikka toimi Lissabonin ensimmäisenä Casinona, mutta nyt siis satunnaisena konsertti- ja juhlapaikkana. Orville Peckin ympärillä kävi kuhina ja ihmisiä riitti jonoksi asti niin, etteivät kaikki halukkaat edes mahtuneet sisään.

Peckin taustalla esiintyi nelihenkinen bändi, jonka kaikki soittajat olivat sonnustautunut teeman mukaisesti cowboy-asuihin stetsoneita myöten. Peck julkaisi kuluneena vuonna debyyttialbumin Pony, joten settilista käsitti ensimmäisen levyn materiaalia tosin parilla coverilla vahvistettuna. Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Big Sky, joka käynnistyi sävykkäästi. Toisena kuultu Winds Change vähän laahasi ja kolmas Queen of the Rodeo tavoitti tarkoituksensa. Singlenä julkastu Turn to Hate soi isosti. Orville Peck kuulosti kaiken kaikkiaan muhkeammalta kuin mitä levykuuntelun perusteella olisi voinut odottaa. Orville Peck ratsastaa parhaiten iltahämärässä, pienillä lavoilla punaisten lyhtyjen alla. Päivänvalossa tämä tuskin toimisi yhtä maagisesti.

Orville Peck voi olla toisille vitsi, jossa musiikki jää puitteiden varjoon, mutta toisille hän avaa uusia ovia coolin countryrockin pariin. Toisaalta hahmon takaa on mahdollista esiintyä rehellisemmin kuin ilman roolia, jolloin performanssi voi tuntua teeskentelyltä varsinkin punkkarilta. Joka tapauksessa Orville Peck näyttää tekevän juttuaan vilpittömästi. Ounastelen kuitenkin, että Orville Peck jää jännittäväksi konseptiksi, joka viehättää vain hetken – paitsi jos sävelkynästä syntyy entistä parempia säveliä. Poni on valjastettu, mutta viilettääkö ori laajemmille preerioille onkin sitten toinen tarina.

Curtis Harding (US) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 23.11.2019

Super Bock em Stock -festivaalin ohjemistosta löytyi tämän hetken kaksi kiinnostavinta soul-artistia ja se oli pitkälti syynä tsekata musiikkitapahtuma. Brittiläisestä Michael Kiwanukasta raportoin jo aiemmin, mutta sitä toista kaveria nimeltä Curtis Harding odotin jopa hieman enemmän. Jos on saanut etunimensä Curtis Mayfieldin mukaan, niin lähtökuopat klassisen soulin evankelistaksi ovat suotuisat. Hardingin osalta toivoin jotain samaa mitä Cody Chesnutt on tarjonnut legendaarisilla keikoillaan. Sekin loi paineita.

Curtis Harding soitti samalla Coliseu dos Recreios -venuella kuin Kiwanuka, mutta tällä kertaa seurasin konserttia aitiosta, sillä rannekkeella sai katsoa keikan mistä vaan. Parhaimmillaan yli viisituhatta henkeä vetävä areena on uljas ja huokuu 130 vuotista historiaa. Konserttikokemus aitioista oli visuaalisesti vaikuttava, mutta akustiikan osalta se jäi vaisuksi, koska kakkoskerrokseen soundi kuulosti kolkolta. Tästä syystä piti siirtyä kesken takapermannolle kuuntelemaan loput keikasta. Sen edemmäksi ei enää siinä vaiheessa olisi päässyt.

Curtis Harding on klassisen soulin uusia tähtiä. Hän on julkaissut vasta kaksi albumia, joista ensimmäinen Soul Power (2014) ei kerännyt vielä yhtä paljon huomiota kuin kriitikoiden kehuma Face Your Fear (2017). Albumia olivat tuottamassa kovat nimet Danger Mouse ja Sam Cohen, jotka toivat lisäpotkua Hardingin sävellyksiin, joissa yhdistyy klassinen soul bluesiin ja rockiin. Harding ei ole keksinyt mitään uudestaan, mutta kierrättää tuttuja elementtejä kuin olisi soulin alkulähteillä.

Curtis Harding on kotoisin Michiganista, mutta kiertolaiselämän kautta asettunut Atlantaan. Hän lauloi teininä taustoja äitinsä gospel-yhtyeessä ja sittemmin keikkaili Night Sun bändin kanssa, kunnes ryhtyi sooloartistiksi. Lissabonissa lauteilla nähtiin kuitenkin bändi, jossa vokalistin ja kitaristin viittaa kantoi lippalakkipäinen Curtis Harding. Soulin glamour ei miehestä loistanut.

Keikka starttasi biisillä The Drive, mutta varsinaiseen vauhtiin päästiin vasta kun hieno Next Time polkaistiin käyntiin. Soul-laulajan karisma pääsi kuitenkin esiin, kun Harding luopui kitarastaan ja uskalsi ottaa yleisön hyppysiinsä menevässä On an On -kappaleessa, jossa eittämättä on uuden kestävän klassikon ainesta. Permannolle siirryttyäni soundi parani kertaheitolla ja tunnelma kohosi entisestään Hardingin vetäessä The Bee Geesin To Love Somebody. Se on yksi maailman coveroidummista lauluista, mutta kestää hyvän käsittelyn aina.

Alkuun näytti, että Curtis Harding joutuu soittamaan vajaalle yleisölle, mutta lopulta tupa tuli täyteen. Aitio ei ollut paras paikka katsoa konserttia, vaikka kaikkiaan esitys tarjosi taattua laatua. Tästä syystä Harding ei aivan napannut ykkössoulkeikan titteliä, vaikka olin valmistautunut sen hänelle myöntämään. Hardingin tunnetuimmat kappaleet Wednesday Morning Atonement ja Need Your Love huipensivat keikan. Hardingin valovoimaisuudessa on vielä kirkastamisen varaa, mutta hänen biisimateriaalinsa on laadukkaampaa kuin monella muulla lajityypin kollegalla.

Nilüfer Yanya (UK) @ Cinema São Jorge, Sala Manoel de Oliveira, Lissabon, 22.11.2019

Kuluvan vuoden uusia löytöjä on ollut Nilüfer Yanya, jonka riemastuttava kappale In Your Head on soinut allekirjoittaneen vuoden kiinnostavimpien kappaleiden listalla useasti. 25-vuotias Lontoosta ponnistava Nilüfer Yanya julkaisi esikoisalbuminsa Miss Universe maaliskuussa ja se sai kriitikoilta erinomaisen vastaanoton.

Nilüfer esiintyi osana Super Bock em Stock -tapahtumaa. Normaalisti niputtaisin festaribändejä saman otsakkeen alle, mutta kun tapana on ollut nimetä tekstit ajan ja paikan mukaan, ja koska tällä festivaalilla eivät artistit esiinny samassa paikassa, niin saakoon Nilüfer Yanya oman artikkelinsa.

Cinema São Jorge on kaksi salia kattava kulttuuripyhättö, joka nimestään huolimatta tarjoaa muutakin kulttuuria kuin elokuvia. Suurempi sali on nimeltään Sala Manoel de Oliveira, ja se tarjoaa yli kahdeksansataa istumapaikkaa. Ihan korea konserttisali, mutta ei kuitenkaan paras mahdollinen Nilüfer Yanyan kaltaiselle kompaktille bändille. Yanyan setti olisi toiminut parhaiten liikkuvassa nivelbussissa, joka edusti festivaalin kekseliäimpiä keikkapaikkoja. Olisin nytkähdellyt bussin kyydissä mieluummin kuin nuokkunut konserttisalissa. Väsymystä ei voi laittaa musiikin piikkiin, sillä keikka alkoi vasta puolelta öin. Vastaanottokykyni ei ollut virkeimillään siihen aikaan, sillä takana oli matkustamista ja aikaeroa. Uskallan väittää, että Nilüfer Yanya ei jää yhden levyn ihmeeksi ja mitä luultavimmin hänet voi nähdä myöhemminkin ja toivottavasti intiimimmässä klubissa. 

Nilüfer Yanya yhtyeineen soitti napakan kymmenen kappaleen setin, joista avausbiisinä kuultiin The Florist, joka soundasi heti raikkaasti. Ylipäätään Nilüfer laulaa ilmeikkäästi ja rentoa poweria löytyy myös sähkökitaran käsittelystä. Nilüfer Yanyan musiikki on vänkä yhdistelmä indierokkia ja soulia, mutta paikoin myös jatsahtavaa loungepoppia kuten Paradise -kappaleessa. Baby Luv ja Baby Blu kaksikko toimi myös sävykkäästi. Toiseksi viimeisenä kuultiin viimein In Your Head, joka palkitsi keikan oletusten mukaisesti.

Michael Kiwanuka (UK) @ Coliseu dos Recreios, Lissabon, 22.11.2019

Lissabonissa järjestettävä Super Bock em Stock on perinteikkään Super Bock Super Rock –kesäfestivaalin kaksipäiväinen sisartapahtuma, joka tuo valoa ja eloa vuoden pimeimpään aikaan. Jopa eteläisessä Portugalissa aurinko laskee marraskuun lopulla viiden jälkeen. Eikä jäänyt epäselväksi, että pääsponsorina toimii Unicer -panimon tunnetuin tuotemerkki Super Bock, mutta ilman sponsoreita ei tämäkään tapahtuma mahdollistaisi näin paljoa kansainvälisesti kiinnostavia nimiä sekä paikallisia artisteja. Keikkoja järjestettiin kaupungin parhaimmissa konserttisaleissa, mutta myös erikoisemmissa paikoissa kuten nivelbussissa tai rautatieaseman katoksen alla. Kahden päivän lippu maksoi huokeat 45€ ja sisäänpääsy eri konserttipaikkoihin sujui ranneketta vilauttamalla. Suosituimpia artisteja kannatti mennä väijymään ajoissa, sillä joka saliin eivät kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisään.

HBO:n Big Little Lies draamasarjan tunnuskappaleella Cold Little Heart maailmanmaineeseen ponnahtanut Michael Kiwanuka oli selkeästi festivaalin isoin nimi. Kiwanuka on Britannian amerikkalaisin artisti, jos puhutaan klassisesta soulista tyyliin Bill Whithers ja Otis Redding. Kiwanuka esiintyi yhtyeineen kaupungin hienoimmassa konserttisalissa. Coliseus dos Recreios on yksi juhlavimmista paikoista, missä olen elävää musiikkia saanut kuulla. Vuonna 1890 valmistunut sali ei ole akustisesti paras mahdollinen tämän päivän sähköiselle musiikille varsinkaan aitioista tsekattuna, mutta etupermannolta Kiwanuka kuulosti kivalta. 

Michael Kiwanuka julkaisi vastikään nimeänsä kantavan albumin ja vielä versaalikirjaimilla kirjoitettuna KIWANUKA. Ei jää epäselväksi kenestä on kyse. Joko hän korostaa omaa egoansa tai vääntää rautalangasta jengiä muistamaan hänen erikoisen nimensä. Albumi on jatkoa hänen menestykseen saattaneelta kakkosalevylle Love & Hate (2016), joten odotukset olivat kovat. Uudelta albumilta löytyy sama vanhan liiton soul-tunnelma, mutta ilman yhtä ilmeisiä hittejä. KIWANUKA on itse asiassa tasaisempi ja useampaa kuuntelua kestävä teos. Harmi vaan, että reilun tunnin settiin ei mahtunut kuin kaksi uutta kappaletta. Michael Kiwanukalla on murea ääni, mutta hänen kappaleidensa viehätys perustuu kuitenkin dialogiin joka syntyy taustalaulajiensa Emily Holliganin ja Simone Daley Richardsin välillä. 

Keikka alkoi minuutilleen klo 22 ja alkutahdit antoi mukavasti rullaava One More Time. Bändi soitti moitteettomasti yhteen läpi keikan. Toisena kappaleena kuultu You Ain’t the Problem todisti, että todellinen voimavara Kiwanukan musiikissa löytyy taustalaulajista. Erityisesti Rule the World kappaleessa Emily Holligan lauloi itselleen illan huikeimmat suosionosoitukset. Lopussa kansa sai mitä tahtoi, kun jättisuosikit Cold Little Heart ja Love & Hate esitettiin varmalla rutiinilla. Portugalilaisyleisö eli mukana voimakkaasti alusta loppuun, mutta kahden viimeisen kappaleen aikana meno tavoitteli hurmoksellisena kohti Coliseus dos Recreios ylvästä kattoa. Ei jäänyt paljon puuttumaan, että jumalallinen valo olisi läpäissyt katon kuin Rooman Pantheonissa.

Michael Kiwanuka on vahva artisti, mutta ei esittänyt kappaleitaan livenä niin karismaattisesti kuin olisin tallenteelta kuuntelun perusteella odottanut. Laulamisen ohessa hän soitti erittäin vakuuttavasti sekä sähköistä että akustista kitaraa. Kiwanuka osoitti olevansa kokonaisvaltainen muusikko eikä vain soul-laulaja. Tämä petaa tukevampaa pohjaa tulevaisuudelle, sillä retrosoulin tähtiä nousee aika ajoin, mutta harva heistä kiinnittyy pysyvästi taivaankanteen. Kiwanukassa on siihen kuitenkin ainesta.

Settilista:

One More Night, You Ain’t the Problem, Place I Belong, Black Man in White World, Rule the World, Hero, Tell Me a Tale, Home Again, The Final Frame, Cold Little Heart, Love & Hate

Pikku Papun Orkesteri @ Tapiola-sali, Kulttuurikeskus, Espoo, 17.11.2019

Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.

Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.

Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti.  Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun.  Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.

Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.

Chromatics (US), Desire (Can) @ Menu Fabrikas Loftas, Vilnius, 11.10.2019

Oregonin Portlandista ponnistava musiikin moniosaaja Johnny Jewel pyörittää omaa levy-yhtiötään nimeltä Italians Do It Better. Hän on osana myös jokaista labelinsa kokoonpanoa ja aktiivinen elokuvamusiikin parissa. Liettuaan hän toi kaksi yhtyettään, joista toinen on nimekkäämpi Chromatics ja toinen Desire, jonka yksittäinen kappale lienee taas tunnetumpi. Kolmaskin bändi In Mirrors oli mainittu mainoksessa, mutta sitä ei jostain syystä Vilnassa nähty.

Molemmissa yhtyeissä soittaa samoja artisteja, joten kiertäminen on kätevää. Ensiksi lauteille noussut Desire määritellään kanadalaiseksi, mikä liittynee yhtyeen laulajan Megan Louisen taustaan. Hän on Montrealista ja laulaa englannin lisäksi myös ranskaksi. Chromatics voisi kiertää uunituoreen materiaalin kanssa, sillä Closer to Grey julkaistiin vain reilu viikko sitten. Desire on toiminut projektiluontoisemmin yhden albumin varassa, mutta julkaisi sekin vuosi sitten uuden singlen. Chromatics ja Desire tarjoavat molemmat film noir henkistä elektronista pop-musiikkia, joka toimi parhaiten nautittuna auringonlaskun jälkeen. 

Loftas -klubin edustalla oli pitkä jono. Ruuhkan aiheutti turvatarkastus, jossa kukin joutui kulkemaan metallinpaljastimen läpi. Noin tuhat henkeä vetävä klubi vaikutti muuten toimivalta perusklubilta missä permantoa kiertää parvi. Narikka sijaitsi hassusti yläkerrassa, mutta baareja löytyy kaksi, joista toinen vain vip-lipun hankkineille. Sijoittamalla viisi euroa enemmän lippuun, pääsi kapuamaan vip-alueelle parvelle, missä oli myös ulkoilmaparveke ja wc. Näkymät lavalle avautuivat hyvin, mutta soundi ei toimut ylhäällä lainkaan.

Desire oli vauhdissa kun astuin sisään. Katselin keikan permannolta. Jymäkät bassot tärähtelivät kropassani, kun pvc-asuinen Megan Louise pisti nahkalateksin natisemaan kuin Jane Fonda jumppavideoillaan aikoinaan. Desire osoittautui dynaamiseksi yhtyeeksi, jonka keikkaa olisi seurannut pitempäänkin. Don’t Call on kova elektropopklassikko, jonka jälkeen ei New Order cover Bizarre Triangle Love tuntunut mitenkään ihmeelliseltä, minkä vaikutelman se olisi tehnyt varmasti muussa yhteydessä. Isoin hitti Under Your Spell kuultiin luonnollisesti viimeisenä. Vangitseva biisi on suurelle yleisölle tuttu Drive-elokuvasta. 

Chromatics on eteerisempi kokoonpano kuin Desire. Sihen vaikuttaa luonnollisesti Ruth Radelet, jonka olemus on hauraampi ja nukkemaisempi. Ruth laulaa hienosti, mutta ei heittäydy samalla tavalla kuin Megal Louise yleisön viihdyttäjäksi. Chromaticsin musiikki istuu David Lynchin surrealistiseen maailmaan niin täydellisesti, että Chromatics esiintyikin Lynchin Twin Peaks: The Return -sarjassa. Visuaalisuus on tärkeä osa myös Italians Do It Better -bändien keikkoja, joten kummankin bändin taustaprojisointiin oli satsattu tyylillä. 

Chromatics on parhaimmillaan omissa biiseissään. En ole koskaan ymmärtänyt heidän halua tehdä covereita ja varsin monesta kuluneesta kappaleesta. Loftaksessa kuultiin tuttuun tapaan Kate Bushia, Neil Youngia ja Bruce Springsteeniä. Myönnettäköön I’m on Fire on kyllä Ruthin tulkitsemana lumoava veto. Chromatics julkaisi aikaisemmin tänä vuonna erinomaisen Time Rider-singlen, joka oli illan komein kappale.  Se saattaa jäädä maagisen Shadow -singlen tavoin itsenäiseksi kappaleeksi tai nousta maistiaiseksi kryptisiin mittoihin kasvaneelta julkaisemattomalta Dear Tommy -albumilta. Johnny Jewel on kuitenkin tuottelias kaveri, joka tarjoaa tiuhaan jotain uutta kuten nyt yllätyksenä ulos pullautettu Closer to Grey -albumi. Siltä ei tosin soitettu ainoatakaan kappaletta.

Loftas osoittautui kelvolliseksi keikkapaikaksi. Se on tapahtumatalo, jonne ei jäädä hengailemaan pitemmäksi aikaa. Ihmiset valuivat heti keikan jälkeen ulos Vilnan sateiseen yöhön ja katosivat kaulukset pystyssä katulamppujen vartioimaan pimeyteen.

Desire settilista: 

Mirroir Mirroir, Dans Me Rêves, Don’t Call, If I Can’t Hold you, Bizarre Love Triangle, Under Your Spell

Chromatics settilista:

Tick of the Clock, Lady, Kill for Love, Night Drive, Birds of Paradise, Back from the Grave, I Can Never Be Myself When You’re Around, Time Rider, These Streets Will Never Look the Same, I Want Your Love, Cherry, Hey hey, My My (Into the Black) encore I’m On Fire, Shadow, Running Up That Hill

Southside Johnny & The Asbury Jukes (US), The Gary Douglas Band (US) @ Tavastia, Helsinki, 7.10.2019

Kuvahaun tulos haulle southside johnny tavastia

Tavastia tuoksui kerrankin aidolta seniorihieltä, kun varttuneempi väki oli kerääntynyt lähes tuvan täydeltä Southside Johnny & The Asbury Jukesin äärelle. Bändin keulakuvalla Johnny Lyonilla on itselläänkin miltei 71 vuotta mittarissa. Edellisestä Tavastian keikasta on seitsemän vuotta, mutta meno ei ole väljähtänyt. Vuonna 2012 soittoa kuultiin lähes tunti enemmän, mutta muuten eroa lavaolemuksessa ei huomannut. Ainoastaan lauluäänen vuosirenkaat rahisivat enemmän. Joka tapauksessa taas tuli todettua, että rock käy kaiken ikäisiltä, vähintäänkin sisulla.

https://keikkakeppi.com/2012/08/02/southside-johnny-the-asbury-jukes-tavastia-helsinki-1-8-2012/

En muista maksaneeni Tavastialle yhtä suolaista lipunhintaa aiemmin, mutta Southside Johnnysta olisin pulittanut enemmänkin, sillä tuskin häntä enää peräpohjolassa nähdään, ainakaan useasti. Toisaalta hinta jaettiin kahdelle kokoonpanolle. Illan aloitti entuudestaan tuntematon bändi The Gary Douglas Band, joka tarjosi syvien sydänmaiden rockia Bob Segerin ja John Mellencampin hengessä. Gary Douglas ansaitsee leipänsä juristina New Yorkissa, mutta harrastaa sen verran tosissaan lauluntekemistä, että samalla pieteetillä moni elättäisi itsensä. Ennalta kuvittelin hänen soittavan trubaduurikeikan, mutta äijän taustalla näyttäytyi lähes yhtä iso bändi kuin Southside Johnnylla.

The Gary Douglas Band

The Gary Douglas Band ei istuttanut uutta, mutta kuopsutti vanhaa multaa sen verran tuoreesti, että lauluja kuunteli mielikseen. Yhtye ei soittanut covereita, vaan ainoastaan Gary Douglasin kynäilemiä kelpo lauluja, jotka löytyvät lähinnä tuoreelta Deep In The Water (2018) ja edelliseltä Keepin’ Faith (2015) -albumeilta. Bändi soitti napakan 50 minuuttisen setin. Gary Douglas ei nöyristellyt, vaan rocktähden elkein kohotti käsiään korkeuksiin kuin olisi soittanut isommalla areenalla. Stadionia ei näillä eväin saisi haltuun, mutta klubin heittämällä. Douglasin ääni taipui uskottavasti karheasta lempeään. Muista viidestä soittajasta ei kukaan saksofonisti Nicolas Bielloa lukuun ottamatta saanut erityisemmin huomiota, vaikka yhtyeen merkitystä Douglas alleviivasikin. Taustalaulaja Jessica Antonette jakoi päävokaalit yhdessä kappaleessa Douglasin kanssa, mutta lauloi osuutensa taustalla seisten.

Southside Johnny & The Asbury Jukes

Southside Johnny & The Asbury Jukes aloitti vain kymmenen minuuttia Douglasin jälkeen. Vaihto kävi nopeasti, sillä yhtyeet soittivat samoilla kamoilla. Asetuin miksauspöydän eteen kuuntelemaan ja pälyilemään lavalle, sillä edessäni huojui pitkävartista sakkia jopa meikäläisen mittapuulle. Jukesit soittivat samalla kokoonpanolla kuin edellisen kerran Tavastialla. Rutiinia löytyy, mutta ei leipääntymistä. Jetlag painoi Johnnya ja paikoin pelotti lauluäänen takertuvan kurkkuun. Piti itsekin rykäistä, että auttaisi aukaisemaan Johnnyn äänihuulet. Vaikka rajoilla käytiin, niin aina laulu löysi urheasti uomansa ei priimana, mutta aina niin riipaisevana. Oli pieni ihme, että Johnnyn ääni kesti lopulta lähes kahden tunnin shown näinkin hyvin. 

Settilista ei ollut yhtä runsas kuin edellisellä kerralla, mutta se oli nyt määrältään kompaktimpi maanantai-iltaan. Viimeisimmältä mainiolta Soultime! (2015) -albumilta kuultiin muutama styge ja ne istuivat saumattomasti vanhaan tuotantoon. Etenkin tarttuva I’m Not That Lonely. Muista biiseistä tulkinta Left BankeWalk Away Renée -klassikikosta venyi komeaksi jamitteluksi, jossa bändi todisti olevana baaribändien aatelia. Settiin mahtui myös Little Stevenin pari biisiä, joista Forever jäi mieleen. vaikka moni Southsiden Johnnyn varsinaisista biiseistä on myös hänen säveltämiänsä. Bruce Springsteeniä ei voi koskaan olla mainitsematta, kun puhutaan Southside Johnnysta. Bruce on luovuttanut myös laulujaan Southside Johnnyn käyttöön ja niistä Talk to Me ja Hearts of Stone ovat parhaimmistoa. Upea Trapped Again loisti poissaolollaan, mutta yli 40 vuotisesta urasta ei voi poimia kaikkia sattumia. Southside Johnny vaihtelee settilistaa illasta toiseen ja pitää näin sekä itsensä että yleisön virkeänä.

Johnnylta luistaa myös juttu niin yksin kuin pieni kilvoittelu kosketinsoittaja Jeff Kazeen kanssa. En tiedä onko juuri tässä varttuneemmassa väessä vai kenessä tarve tulla huomioiduksi. Aina löytyy tyyppejä, jotka huutelevat yleisöstä biisitoiveita kappaleista, jotka kuitenkin soitetaan, ja aina löytyy urpoja, jotka keskeyttävät mestarin tarinoinnin tyhmillä tölväyksillään. Taisi olla samaa sakkia edellisellä keikalla, koska jotenkin tuli  déjà-vu -tunne seitsemän vuoden takaa. Ei kuitenkaan hätää, sillä Johnny osaa pamauttaa samalla mitalla takaisin: Don’t shoot me brother!

Settilista:

All I Needed Was You

Shake ’em Down

Better Days

Passion Street

Strange Strange Feeling

Save Me

Harder Than It Looks

Forever

Walk Away Renée 

All I Can Do

Spinning

Love on the Wrong Side of Town

Some Thins Just Don’t Change

I’m Not That Lonely

Key to the Highway

Talk to Me

The Fever

I Don’t Wanna Go Home

Encore

Hearts of Stone

Havin’ a Party

Pimeys @ Tavastia, Helsinki, 28.9.2019

Kuvahaun tulos haulle Pimeys delta

Pimeys todistaa neljännellä Delta -albumillaan olevansa yksi 2010-luvun kiinnostavimmista yhtyeistä. Vuodesta 2013 parin vuoden välein pitkäsoittoja julkaissut yhtye on lunastanut paikkansa yhtyeenä, jonka tekemisiä olen seurannut alusta asti. Suuri yleisö ei ole täysin löytänyt yhtyettä, vaikka aineksia olisi Egotripin tai Olavi Uusivirran kaltaiseen suosioon.

Suurelle yleisölle Pimeys saattaa olla liian staili. Yhtye tekee kaiken tyylitajuisesti levyn kansia myöten. Alkuun ”Pimeys” nimenä tökki, mutta johan sekin alkaa istua näkemykselliseksi otsakkeeksi yhtyeelle. Uudella albumilla soundimaailma on viety bändijäsenten lapsuuteen 1980-luvulle. Tuotantoon on otettu vaikutteita kasarisyntsapopista, mutta niin, että musiikillinen selkäranka tukeutuu edelleen kitara- ja pianovetoiseen poprokkiin. Usein koneilla kikkaillaan siinä vaiheessa kun ideat alkavat olla vähissä, mutta Pimeydellä ei ole siitä huolta. Uusi albumi on täynnä tasavahvoja lauluja, vaikkakin yksi kappale voi olla se ruma ankanpoikanen. Jos edellinen albumi Silkkitie (2017) tarjosi selkeämmät hitit, niin Delta pitää muotonsa paremmin kasassa.

Pekka Nisu ja Joel Mäkinen ovat molemmat lahjakkaita lauluntekijöitä yhdessä ja erikseen. He tarjoavat lauluissaan tarkkoja havaintoja elämästä ja häpeämättömän romanttisia kuvaelmia ihmissuhteista, vajoamatta kuitenkaan pateettisuuteen. Nisu vääntää nokkelammat ja radioystävällisemmät hitit tästä hetkestä, kun taas Mäkinen punoo melodramaattisempiin kappaleisiinsa nostalgiaa. Kokoonpano supistui trioksi rumpali Tuomo Laakson lähdettyä yhtyeestä vuosi sitten. Muutos on ollut pienimuotoinen kriisi, mutta siitä on toivuttu ja homma jatkuu entistä vahvempana. Basisti Jukkis Järvisen rooli trion tukipilarina on entistä merkittävämpi. Häneltä taittuu nelikielisen peukuttelu, vaikka slap and pop -tyylillä.

Levyn julkistamista on syytä juhlia ja legendaarinen Tavastia on siihen paikka numero yksi. Pimeys soitti uuden albumin kokonaan läpi. Ehdin pyöräyttää pitkäsoiton pari kertaa läpi ennen keikkaa, mutta albumi sai nostetta siipiensä alle livenä eritoten energisen esityksen ansiosta. Uusista kappaleista sinkkubiisit tietenkin toimivat, paitsi Pidä lujaa musta kii, joka on kuin toiselta levyltä. Se onkin ainoa, jota Jussi Jaakonaho ei ole tuottanut, vaan kova Lontoossa vaikuttava tuottajavelho Mikko Gordon. Epäilemättä biisistä voi kasvaa joutsenen lailla lentävä yllätyshitti, mutta Pimeyden antologiassa se on outo lintu. 

Uuden albumin kappaleet Viimeinen laulu ja Laput silmillä edustavat tutumpaa Pimeyttä. Kiinni on yksinkertaisen kaunis ylistys elämälle. Mä en tänne jää nappaa varmasti livestandardin roolin. Kaksiosaisen keikan jälkimmäisellä puolella Pimeys esitti parhaita kappaleitansa uusina sovituksina, joista etenkin Loista kuin tähti paransi juoksuaan ja Muistin sen toisin kasvoi massiivisimpiin mittoihin. Joel Mäkinen pisti itsensä likoon Ollaan hiljaa -kappaleessa ja Pekka Nisu tulkitsi yhtyeen nimikappaleen herkemmin kuin koskaan. Tuomo Laakson paikkasi live-rumpalina Oskari Järvinen ja toisena kitaristina ja syntikoita soitti ilmeikkäästi Antti Kokkola.

Pääkaupungissa sattui olemaan runsaasti elävää musiikkia lauantai-illalle. Siksi olikin bändin kannalta harmillista, ettei tupa ollut aivan täynnä, mutta henkilökohtaisena kokemuksena väljempi klubi on aina viihtyisämpi. Väkeä oli kuitenkin riittävästi, että tunnelma kurkotti kohti kattoa. Tavastian reilu puolitoistatuntinen oli pätevä startti syksyn kiertueelle. Pimeys trendaa ekologisesti. Se on muuttunut hehkulampusta kestäväksi led-valoksi. 

The Appleseed Cast (US), Müscle Wörship (US) @ Baby G, Toronto, 8.9.2019

Toronton Downtownista muutama maili länteen löytyy alue nimeltä Little Portugal. Dundas streetin varrella portugalilaisuus ilmenee ainoastaan yhtenä suljettuna leipomona. Sen sijaan kadun varrella on runsaasti viihtyisän oloisia ravintoloita. Eräässä korttelinkulmassa sijaitsee elinvoimainen rokkiklubi nimeltä Baby G. Pari sataa henkeä vetävä baari tarjoaa kattavasti pienpanimoiden hanaoluita, mutta vain käteismyynnillä. Janoisille baarista löytyy kuitenkin oma pankkiautomaatti, mistä voi höylätä rahaa.

Toronto on musiikin osalta Kanadan musiikkipyhättö. Tarjontaa sunnuntai-illalle oli runsaasti, joista valinta osui kansasilaiseen yhtyeeseen nimeltä The Appleseed Cast. Bändillä on parinkymmenen vuoden historia EMO-genren kaanonissa. Cristopher Criscin johtama yhtye on kerännyt arvostusta vuosien varrella ja uunituore albumi The Fleeting Light of Impermanence todistaa yhtyeen olevan kelpo kunnossa.

Illan aloitti kuitenkin Sean Bergmanin johtama Müscle Wörship, joka on yhtä lailla kotoisin Kansasin Lawrencesta. Yhtyekaksikko tekeekin pitkän kiertueen yhdessä. Muscle Worship oli virittelemässä soittimiaan, kun astuin klubiin sisään. Soundcheck taisi olla hätäinen, sillä puolen tunnin keikka soitettiin aivan liian lujaa. Yhtye rypisteli menemään trio-pohjalta, mutta räminässä ei oikein ollut ideaa. Basisti oli huojuva hahmo camouflage-takissaan ja rumpali mäiski menemään tarmokkaasti. Kitaristi Bergmanin raastava laulu ja koheltava kitarointi oli sinänsä toimivaa, mutta kombo näytti siltä kuin kolme metsuria olisi kaatamassa kaikki eri puuta. 

The Appleseed Cast

The Appleseed Castin astuessa lavalle selvisi, että Bergman soittaa kitaraa myös illan pääsesintyjän riveissä ja hyvin soittikin. Heti kun touhussa on jokin punainen lanka, niin kyllähän se musiikki maistuu. The Appleseed Cast heitti kelpo keikan. Nelihenkinen kokoonpano soitti hyvin yhteen ja äänenvoimakkuus oli kohdillaan. Crisci on yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen ja hän vastaa kitaran ohella myös syntikoista. Epäilemättä ensimmäinen kerta, kun näin kaverin, jolla toinen poski oli hassusti jätetty paljaaksi muuten tymäkän parran peittämissä kasvoissa. 

Keikka tarjosi liudan uusia kappaleita, joista Petition on mainio esimerkki yhtyeen kulmikkaan rytmikkäästä peruspoljennosta, missä kappale kasvaa uljaasti kitarariffien saattelemana. Cris Crisci laulaa syvältä sisuksista ja kajauttaa kuin urkuparvelta. The Appleseed Cast osoitti olevan maineensa väärti, mutta selkeästi pienen piirin suosikki, vaikka ylvään lavasoundinsa vuoksi sopisi esiintymään isommillekin klubeille. Baby G –klubin monipuolisessa ohjelmistossa The Appleseed Cast edusti kuitenkin isoa osastoa, jonka sisäänpääsy (25 CAD) oli tuplat muiden bändien lipun hintohin verrattuna.