Lauantain Sideways käynnistyi Stephen Malkmus & The Jicksin keikalla. Hiljattain paljastettu uutinen Pavementin 30-vuotisjuhlakeikoista herätti myös sooloartistina pari viime vuosikymmentä tahkoneen Malkmusin kiinnostusta. Talvella julkaistu Groove Denied on oiva albumi, mutta mitään tajunnan räjäyttävää Malkmus ei ole soolona saanut aikaan. Live-odotukset olivat maltilliset, mutta kelpo keikan Malkmus yhtyeineen esitti. Settilista koostui uudesta soolomateriaalista, mutta sekaan mahtui Pavementiakin. Stephen Malkmus ei pärjännyt edellispäivän Cass McCombsille muuta kuin välispiikeissä, joita hän pudotteli pilke silmäkulmassa. Malkmusin edellinen visiitti oli 27 vuoden takaa, kun Pavement lämmitteli Sonic Youthia Tavastialla.
Maustetytöt on tämän vuoden puhutuin bändi. Karjalaisen sisarukset esittävät iskelmällisen naivistista poppia, mutta itsepäisellä asenteella ja elämänmakuisilla sanoituksilla. Biiseistä löytää esikuvia kuten Leevi & The Leavings ja Juice Leskinen, mutta vähentämättä bändin omaperäisyyttä. Satuin näkemään Maustetytöt viime kesänä ja silloin esiintymisessä oli vielä pientä hapuilua, joka Sidewaysin lavalla loisti poissaolollaan. Vielä julkaisematon pitkäsoitto tulee lyömään isosti läpi, varsinkin kun parhaita kappaleita ei ole edes julkaistu singleinä. Viidestoista päivä kapusi viime vuonna järjestetyssä Juice Leskinen -sävellyskilpailussa kärkikahinoihin saakka ja olisi ansainnut voittonsa. Kaunis Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään ihastuttaa kansaa varmasti. Maustetytöillä on saumaa olla uusi PMMP, mutta oletettavasti jää marginaalisemman väen suosikiksi.
Olavi Uusivirta seisoo jämäkästi suomenkielisen popin eturivissä. Uunituore Skorpioni–albumi jatkaa tasalaatuisten albumien sarjaa. Näyttää siltä, että Olavi ei osaa alisuorittaa. Uusivirta ei lähtökohtaisesti ole karismaattinen esiintyjä, mutta tekee aina kaiken sellaisella antaumuksella, että on valovoimaisempi kuin karisman lahjalla luodut artistit. Monen vartalossa maalattu skorpioni-logo näyttäisi nololta, mutta Uusivirta uskaltaa olla hävyttömän poppis. Se on ok, jos tekemisen takana on halu tehdä tinkimättömästi taidetta joka myös viihdyttää. Bändi taustalla on kova, joten kesän festareita kelpaa taas kiertää. Uudet viisut kuten Valtakunta, Lastenhuone ja Waterloo istuvat maisemaan kuin maisemaan.
Lauantain odotetuimman keikan tarjosi tamperelainen Vuoret. Yhtyeen viime vuonna julkaistu esikoisalbumi Portti nappasi heti paikan klassikoiden joukossa. Yhtyeen biisintekijä on Ville Aalto, joka vaikutti merkittävässä roolissa myös Ultramariinin riveissä. Tarkoitukseni oli nähdä Vuoret jo tammikuussa, mutta lippu jäi käyttämättä reissun vuoksi. Jäi harmittamaan, sillä toista mahdollisuutta piti odottaa Sidewaysiin asti.
Vuoret soitti keikan erityiskokoonpanolla. Ville Aalto oli loukannut kätensä ja laulaja Teemu Into joutui kantamaan vastuuta myös kitarasta. Aalto esiintyi mukana kun hääräsi yksikätisenä syntikoiden takana. Koska vertailukohtaa ei ole, en osaa sanoa oliko keikka heikompi tällä kokoonpanolla, mutta Into selvisi hommasta moitteettomasti. Eikä hän ole Aallon kanssa kahdestaan, vaan yhtyeeseen kuuluvat lisäksi toinen kitaristi Sami Nissinen, rumpali Konsta Pokkinen, basisti Olli Sillanpää ja isossa roolissa taustalaulajatar, jonka nimen haluaisin mainita jos vaan tietäisin. Esitys vahvisti, että albumin kitaravetoiset melodiset kappaleet toimivat myös livenä. Aallon impressionistiset sanoitukset muuttavat ankeammankin maiseman merkitylliseksi tauluksi. Vuoret on uljas bändi, joka kohoaa korkeuksiin, mutta sen voima piilee maan syvyyksissä.
Apokalyptisin hetki koettiin Vuorten keikalla, kun tuulenpuuska vyörytti lehmusten kukintojen kuivuneita terälehtiä yleisön päälle. Yhdessäkään näkemässäni konfettisateessa ei ole ollut samaa lumoa.
Settilista: Hirviöt nukkuvat järven alla, Kaivokset, Nyt, Viides kirkko, Ei ole alkuperäistä, Rahaa, Kartta, Mennään rannalle
Päälavalla Ismo Alanko soitti uuden albuminsa Minä halusin olla niin kuin Beethoven kokonaisuudessaan läpi. Päällekkäisten keikkojen vuoksi ei ollut kuitenkaan mahdollisuutta kuunnella sitä kokonaan läpi. Ismo on tullut nähtyä useasti, joten tällä kertaa jätin tarkoituksella taustamusiikin rooliin. Parilla viime albumilla vakiintunut kokoonpano todisti, että heiltä käy taas rokki. Ismo Alangon kynä on terävässä kunnossa ja lauluista löytyy kaivattua raikkautta. Alanko saa Helsingin hengittämään.
Illan toinen odotettu vieras oli Hot Snakes. San Diegosta kotoisin oleva punk/post-garage -bändi on timmissä kunnossa. Konkarit John Reis ja Rick Froberg ovat vaikuttaneet useammassakin bändissä, mutta Hot Snakes on tunnetuin ja paluun myötä taas elinvoimainen. Reis on särmikäs kitaristi joka saa yleisön istumaan kovalle asfaltille ja maalaamaan ilmapensselillä kuin talon seinää. Froberg omaa yhä viisikymppisenä äänen, joka lähtee todellakin nivusista. Basisti ja rumpali ovat myös parasta a-luokkaa. Näin yhtyeen puolitoista vuotta sitten intiimissä klubissa, missä tunnelma nuoli kattoa. Hieman yllätti, että ulkolavalla bändi toimi myös hyvin. Viime vuoden parhaiden biisien joukkoon kavunnut Six Wave Hold-down, ei kalvennut vanhempien liveklassikoiden kuten Plenty for all ja 10th Planet rinnalla lainkaan.
Jaakko Eino Kalevi tarjosi lunginpaa meininkiä Sahara-lavalla. Berliinissä vaikuttava muusikko soittaa salonkikelpoisesti elektropoppia, jossa on koukkuja riittävästi. Jaakko Eino Kalevia on pidetty pitkään jo suurimpana indie-vientitoivonamme ja en sitä enää ihmettele kun näin hänet nyt ensimmäistä kertaa Sidewaysissa. Motions in Emotions on kappale, jossa kikkailu kohtaa helposti lähestyttävyyden ja sekös tekee musiikista aina niin kiehtovaa.
Sidewaysin persoonallisin lava on Basement. Se on maanalaisen harjoituskaukaloon tehty pyhättö, missä yleisö voi istua lattialla tai pienessä katsomossa ja antautua tunnelmallisempiin hetkiin. Tällä kertaa rauhoituin kuuntelemaan Roger Enoa, joka on pitkän linjan muusikkona julkaissut useita soololevyjä ja elokuvasoundtrackeja. Hänellä ei ole Brian Enon mainetta, mutta tarjoaa vähintään yhtä kiinnostavaa atmosfäärejä syleilevää musiikkia kuin isoveljensä. Roger istui flyygelin ääressä selin yleisöön päin. Taustascreenin visuaalisuus auttoi vajoamaan vangitseviin hetkiin. Roger Eno melkein tainnutti transsiin, josta sätkähti hereille, kun jonkun kaljapullon kilisi lattialla.
Basementin rauhasta oli hyvä valmistautua elektronisen popin juhlaan. Yksi Britannian kovimmista kokoonpanoista on Hot Chip, joka saapui ensi kertaa Helsinkiin. Aikaisemmin värikäs tanssittajabändi on nähty Suomessa vain Ilosaarirokissa. Keikka alkoi sähäkästi Huarache Lights -biisillä. Valkoisiin löysiin vaatteisiin pukeutunut yhtye istui suvi-iltaan kuin lokki kummelin päälle. Päävokalisti Alexis Taylor erottui kelta-puna-vihreässä pyjamassaan. Joe Goddard on velho syntikkansa takana ja kitaristi Al Doyle liikkui energisesti lavalla. One Life Stand kohosi keikan kärkibiisiksi, vaikka settilistaan mahtuivat luonnollisesti isoimmat hitit Over and Over ja Ready for the Floor.
Ehdin paikalle juuri kun PJ Harvey aloitti Chain of Keys -kappaleella. Brittiläinen Polly Jean Harvey on ollut reilut kaksikymmentä vuotta yksi kiinnostavimpia indieartisteja ja yhtä kauan häntä saatiin odottaa Suomeen. Sideways –festivaalilla on pelilukutaitoa artistien suhteen. Samaan tapaan he täyttivät pitkäaikaisen toiveen viime vuonna buukatessaan The Jesus and Mary Chainin. PJ Harveyn live-esitys teki vaikutuksen. Ensinnäkin yhdeksän hengen orkesteri tarjosi sellaista soitantaa, että voin väittää PJ Harveyn toimivan livenä mielenkiintoisemmin kuin levylautasella. Keikan alkupuoli eteni uuden The Hope Six Demolition Project -albumin tahtiin. Seuraavaksi vuoron sai edellinen Let England Shake (2011), jolta kuultiin kolme kappaletta. PJ Harveyn esitys oli selkeä ja puhtaasti musiikillinen. Artisti ei turhia yleisölle höpöttele, mutta hän täyttää lavan helposti karismallaan ja liikehdinnällään. Multi-instrumentalistina häneltä taittuu saksofonin soitto erinomaisesti. Parasta keikassa oli Harveyn laulun ja yhtyeen taustalaulun muodostama vuoropuhelu. Usean miehen yhteisstemmat suhteessa Harveyn persoonalliseen tulkintaan toimii dynaamisesti. Keikan loppupuolella PJ Harvey soitti jälleen uutta materiaalia, josta ensisingle The Wheel edusti klassikkokamaa. Ohjelmistoon mahtui myös vanhempaa ikivihreää kuten 50ft Queenie, To Bring You My Love ja Down By The Water. Ihan viimeisen stygen jouduin jättämään väliin, kun kiirehdin seuraamaan seuraavan vetoa.
Ty Segal & The Muggers oli päräyttävä ilmestys. Jonkin verran kalifornialalaisen Ty Segalin hippihuuruista soolomateriaalia ja erityisesti mainiota Manipulator (2014) olen kuunnellut, mutta en olisi uskonut yllättyväni näin paljon hänen keikastaan. Energinen esitys oli virkistävintä pitkään aikaan ja etenkin Candy Sam oli makeaa kuultavaa. Ty Segal esitti alkupuolen setistä ulkotakin huppu päässään kuin kuka tahansa naapurin poika, mutta lopulta hänkään vähät välitti sateesta ja tulkitsi garagerokin riemuvoittoa käsi pystyssä. Toivottavasti saan mahdollisuuden nähdä tämän kokoonpanon uudestaan.
Sidewaysin muu anti jäi hetken tiirailuksi. Radiopuhelinten hyökkäävä hardcore ei kumarrellut myöskään kurakeliä ja uskollinen eturivin yleisö riehui sadeviitoissaan. Radiopuhelimet hukkui pienen lavan syvyyksiin, mutta laulaja J.A. Mäki teutaroi lavan edessä sadetta uhmaten. Aikataulujärjestelyjen vuoksi Saimaa nousi päälavan viimeiseksi esiintyjäksi. Mahtipontinen megaorkesteri oli tässä suhteessa voittaja periessään PJ Harveyn paikan. Suuri orkesteri, iso lava ja vielä mittavammat progressiiviset tulkinnat oli iltahämärässä juhlaa, vaikka loppuun kuluneista klassikoista ei ideatasolla innostuisikaan. Saimaa saa kuitenkin käsittelyssään sellaiset biisit kuin Levoton Tuhkimo, Joutsenlaulu ja Lentävä kalakukko lentämään uudessa kiinnostavassa tuulessa. Parasta antia bändiltä edusti kuitenkin tuoreen albumin nimikappale Matka mielen ytimeen ja ylväs versio Juice Leskinen & Coitus Intin Per Vers Runoilijasta.
Tällä kertaa festivaalin anti jäi neljän esiintyjän varaan ja yhteen päivään. Mitään kulinaristista tai taiteellista kokemusta rikkaammaksi en tällä kertaa tullut. Sidewaysin lavojen sijoittelussa oli pientä muutosta edellisvuoteen. Jonot tarjoilupisteisiin venyivät pitkiksi, mutta hyvässä seurassa viskinaukkua värjötteli mielikseen.Viime vuoden kusitulvaa ei ollut tai sitä ei sateen seasta havainnut ja bajamajojen sijoittelu oli nyt myös järkevämpää. Vessaruuhkaa ei miesnäkökulmasta ollut, mutta naiset saivat jonottaa kuten aina – paitsi jos oli paikalla artistin tittelillä.
Keikkakeppi 