Kuvittaja-kirjailija Liisa Kallion luoma hahmo Pikku Papu ei ole mikä tahansa kilpikonna, sillä hänellä on oma orkesteri. Luonnonmukaista papupoppia on kuultu jo vuodesta 2012, kun joukko Sibelius Akatemian opiskelijoita perustivat lastenmusiikkikurssilla bändin. Jos Fröbelin palikat on lastenmusiikin Eppu Normaali, niin Pikku Papun orkesteri on raikas indiebändi, joka kasvattaa suosiota hissukseen. Yhtyeen musiikkia ei löydy Spotifyista ja Youtube -videoiden katselukerrat ovat kymmenissä tuhansissa. Siitä huolimatta Pikku Papun orkesteri myy kolme peräkkäistä konserttia Espoon kulttuurikeskuksen isossa salissa samana päivänä täyteen. Se on paljon se.
Yhtyeen esiintymisessä on poikkeuksellista aitoutta ilman teennäistä pomppimista, jota monet muut lasten yhtyeet helposti tarjoavat. Keskeistä roolia esittävät luonnollisesti Liisa Kallion leikkisät ja luonnonläheiset tekstit, joiden ympärille yhtyeen jäsenet ovat säveltäneet tarttuvia melodioita. Pikku Papun orkesteri soittaa akustisesti ja kuusihenkisen yhtyeen moniääninen laulu soi heleästi. Laulut on suunnattu 3-6 vuotiaille, mutta putoavat yhtä lailla aikuiseen. Pikku Papun orkesterin esiintymisessä on herkkyyttä, joka nostaa musiikin meiningin edelle. Vaikka selkeä keulahahmo puuttuu, pääsee kukin vuorollaan ääneen niin välispiikeissä kuin päävokaaleissa. Karisma syntyykin yhtyeen välittömyydestä.
Pikku Papun orkesterin keikka oli ns. joulukeikka, mutta joululaulut tuntuivat väkisin kyhätyltä teemalta, sillä Pikku Papun orkesterin omat laulut ovat itsessään paljon kiinnostavimpia. Ehkä säkkipimeässä kaamoksessa ei ollut vielä riittävästi joulumieltä. Onneksi joululauluista kuultiin kuitenkin mielenkiintoisia sovituksia. Varsinkin Hei kuuraparta sai uuden kerroksen lumihiutaleita leukapieliinsä. Suurin osa joululauluista soitettiin potpurina, jotta aikaa jäi 45 minuutin setissä myös bändin omalle musiikille. Settilistaan sisältyi toki yksi tuore oma joululaulu: Piparkakkutalo lainasi tuttuja elementtejä persoonallisesti. Muista omista lauluista suosikeiksi nousivat yhtyeen nimikkokappale ja Höllää pöllö, joka muistuttaa kuulijaa ottamaan iisimmin suorituskeskeisessä elämässä. Onhan se hyvä lapsenkin tietää, ettei kannata polttaa itseään loppuun. Mainiosti nosti hien pintaan myös Leppäkertun aamutoimet.
Pikku Papun orkesterissa vaikuttavat liuta lahjakkaita multi-instrumentalisteja: Heli Kajo, Antti Kokkola, Maiju Kopra, Reetta Kuisma, Sannis Sundström. Kitaristi Antti Ali-Vehmaan tilalla soitti Sampo Sundström. Itse kirjailija Liisa Kallio piti myyntipistettä kulttuurikeskuksen aulassa. Sen verran suosittu yhtye, ettei kolmannen keikan jälkeen ei ollut enää kauppatavaraa liiemmin jäljellä. Pikku Papussa on potentiaalia laajempaankin suosioon. Yhtye tekee paljon päiväkotikeikkoja ja se lieneekin ollut ansiokasta myyräntyötä. Lapsiperheiden ollessa kohderyhmä olisi varmasti monia keinoja lisätä paukkuja kaupallistamiseen, etenkin jos musiikin jakelisi jokin muu taho kuin kirjakustantamo Tammi. Toinen juttu sitten halutaanko sitä, sillä eihän kaiken tarvitse olla kaupallisesti äärimmilleen viritettyä. Pikku Papun orkesteri etenee kuin kilpikonna, mutta tätä menoa se pääsee maaliin paljon ennen jänistä.
Alvar Aallon suunnittelema Kulttuurikeskus pääsee parhaiten oikeuksiinsa puoliakustisen musiikin parissa. Iron & Wine on juuri sitä musiikkia, mitä taloon kannatta eritoten buukata. Sam Beamin johtama Iron & Wine aloitti Euroopan kiertueen Reykjavikissa, mutta kartalla seuraava nuppineula osui Helsingin kohdalle. Kiertueen kakkospaikka on usein kiitollisin. Ensiesityksen karsta on putsattu, mutta alkuintoa riittää. Rutiinin puutteesta ei ollut kuitenkaan merkkejä, sillä bändi oli kiertänyt Pohjois-Amerikkaa tuoreen albuminsa tiimoilta koko viime syksyn.
Lavan ylle oli ripustettu roikkumaan pilviä. Tietyissä valoissa ne näyttivät paikoin tyylikkäiltä elementeiltä, mutta hetkittäin karseilta jättihattaroilta. Valot maalasivat kulttuurikeskuksen tilaa niin, että välillä ajalehti tuijottelemaan seiniä. Onneksi intiimi ja tiheästi etenevä setti palautti harharetkiltä oleellisen ääreen. Sam Beam esitti yhtyeineen materiaalia kattavasti koko uralta, mutta koskaan ei voi palkita kaikkien laulutoiveita. Omalta listalta jäi myös muutamia uupumaan. Sam Beamin kappaleet ovat useita kertoja kuuntelua kestäviä, mutta hieman liikaa samasta puusta veistettyjä.
Keikka alkoi vakuuttavasti kappaleella The Trapezee Swinger, jonka jouduin vielä kuuntelemaan permannon reunalta. Vasta kappaleiden välissä ihmiset saivat liikkua paikoillensa. Asetuin miksauspöydän taakse C-katsomoon, joka osoittautui erinomaiseksi paikaksi sekä näkyvyyden ja kuuluvuuden osalta. Sähköiset soundit ovat aina ongelma Kulttuurikeskuksessa, mutta folk á la Iron & Wine toimi moitteettomasti miksauksen ja akustiikan osalta. Keikan kohokohtia olivat uuden levyn Thomas County Law ja About a Bruise. Valitettavasti Beast Epicin väkevin kappale Claim Your Ghost jäi kuulematta. Sen sijaan miehen valtavirtaisin single-julkaisu Call It Dreaming lämmitti yleisöä eniten. Vanhemmasta materiaalista toimivat alati vaikuttava Boy with a Coin ja illan kohokohtana kuultu tulkinta New Orderin Love Vigilantes -biisistä.
Settilista:
Keikkakeppi 