Jos Kirjurinluodolla torstaina satoi, niin lauantaina tarvitsi enemmän aurinkolaseja. Järjestäjä tiedotti päätöspäivän kävijämääräksi 9.500 katsojaa, mihin vaikutti sään sijaan ohjelmatarjonta. Iltapäivän ensimmäistä artistia oli seuraamassa Skoda-lavalla vain joitakin satoja ihmisiä, mikä oli tietysti ennakkoon odotetulle artistille festivaaliolosuhteissa kovin vähän.
Fabiana Palladino on muusikko, joka on vieraillut Jessie Waren taustalaulajana Kirjurinluodon päälavalla kuusi vuotta sitten. Tänä keväänä hän julkaisi esikoisalbuminsa, jossa soi ajanmukaiset soundit kasarimausteilla. Albumi sai kehuvia arvosteluja ja kuuntelukokemuksena se tarjoaa laatua luureihin. Fabiana on sattumoisin maineikkaan basisti Pino Palladinon tytär. Tyttärestä tuli lauluntekijä ja hänen laulunsa kuulostivat iltapäivän kuumuudessa oikein hyvältä, mutta niukan yleisön edessä vuorovaikutuksesta ei irronnut lisäarvoa.
Sulavasti laulanut Fabiana Palladino esitti kappaleensa moitteettomasti kolmihenkisen yhtyeensä kanssa. Jokaisessa kappaleessa oli oivallisia yksittäisiä ideoita, mutta yksikään ei noussut livenä esitettynä esiin selkeänä iskusävelenä. Tunnelmoivista kappaleista parhaiten purivat I Can’t Dream Anymore, Give Me a Sign ja Forever. Fabiana Palladinon esitys kiinnittyi kuitenkin mieleen ja ansaitsee perusteellisempaa tutustumista esikoisplattaan.
Päälavan avasi lauantaina mukavassa nosteessa oleva Antti Autio, jonka olen nähnyt tänä vuonna jo levynjulkaisun merkeissä. Autio on yhtyeineen tässä kevään ja kesän aikana saanut lisää varmuutta uusien kappaleiden esittämiseen, johon settilista pitkälti rakentuu. Uusi teemalevy Täällä sinua kaivataan on onnistunut kokonaisuus ja Pori Jazzin päälavalla levyn laulut innoittanut kansimaalaus sai ansaitsemensa huomionsa valtavana projisointina. Kappaleiden aikana sanoja tuli kuunneltua tarkemmin ja ne johdattivat etsimään aiheita levyn kannen hienosta kuvituksesta. Bändin jäsenten esiintymisasut olivat yhtä lailla visuaalisesti huoliteltuja. Bändi oli pukeutunut löysiin yöasujen kaltaisiin vaatteisiin, joiden yksilölliset kuosit voisivat houkutella laajemminkin marimekkokansaa vaatekaupoille.
Myles Smith esiintyi Skoda-lavalla ennen illan viimeistä pääesiintyjää. Keväällä Stargazing -hitin julkaissut laulaja ei ole vielä antanut laajempaa näyttöä, sillä hänen konserttinsa tukeutuvat vähäiseen julkaistuun tuotantoon: takana on vasta EP ja läjä sinkkuja. Stargazing on saanut runsaasti soittoa ympäri Eurooppaa, mutta nähtäväksi jää riittääkö muiden kappaleiden osalta rahkeet pitkäkestoisempaan suosioon. Näkemäni perusteella näin ei tule käymään.
Suurelle yleisölle Mylesin musiikki oli helposti lähestyttävää, mutta en usko, että biiseistä jää omintakeista jälkimakua. Smithin äänessä on yhtäläisyyksiä Chris Martiniin, joka kyllä valitettavasi häiritsi enemmän kuin kiehtoi. Myles Smith esiintyi rumpalin ja kitaristin kanssa ja tarttui itsekin aika ajoin kitaraan. Muut instrumentit tulivat tallenteilta taustalaulua myöten ja sekin vähensi konsertin kiinnostusta. Myles jaksoi liikkua ja jututtaa yleisöä ja näillä keinoin isompikin lava olisi ollut hänen karismallaan täytettävissä. Eniten jäi vaivaamaan, että erottuuko keskitien viihdyttäjä kuitenkaan massasta riittävästi. Setin päättänyt ns. kakkosbiisi Solo kuulosti samasta puusta veistetyltä kuin itse pääkalikka.
Elektronisen musiikin pioneeri Kraftwerk oli lauantain pääesiintyjä. Heti julkistuksen jälkeen aloin spekuloida Kraftwerkin toimivuutta perinteisessä Kirjuriluodon kontekstissa niin yleisön kuin perinteisen ohjelmiston suhteen. Kraftwerk on ikoninessa asemassa, mutta kuitenkin oman elektropolkunsa kulttiklassikko, ja monelle marginaalimusiikkia. Yhtyeen edellinen keikka vedettiin Montreauxin jazzeilla, joten ehkäpä Pori oli luonteva jatke yhtyeelle.
Olen nähnyt Kraftwerkin sisätiloissa kuusi ja puoli vuotta sitten https://keikkakeppi.com/2018/02/17/kraftwerk-ger-finlandia-talo-15-2-2018/ ja aika samankaltaisella agendalla konemusiikkia esitettiin tälläkin kertaa. Kraftwerkin minimalistinen konemusiikki on viihdyttänyt yli 50 vuotta, mutta live-vetojen voima on neljän miehen robottitönötyksessä ja taustalle projisoiduissa verkkaisissa visuaaleissa. Varsinaista tunne-elämystä keikoilta en kuvitellut Porissa saavani.
Eittämättä konserttikokemus saattoi tuntua oudolta, jos istui kaukana rinteessä pitkän päivän uuvuttamana. Itsekin seurasin ensimmäisen vartin etäasemista ja etäiseksi meinasi esitys jäädä, kunnes viisastuin ja siirryin lähietäisyydelle lavan eteen. Sielläpä saikin juonesta kiinni. Musiikin nyanssit avautuivat aivan eri tavalla ja projisoidut visuaalit kertoivat tarinaa yhtyeen luomasta keinotekoisesta maailmasta. Uppouduin täysin tietokoneavusteisen musiikin maailmaan.
Tärkein havainto Kraftverkin konsertista on se, että ulkoilmassa nurmikolla laskevan auringon valossa seistessä voi Kraftwerkin rytmimusiikin tahdissa tanssia. En ole koskaan ajatellut heidän soittavan varsinaisesti tanssimusaa, vaikka sitähän se on. Vieressä pari innokkaasti joraavaa keski-ikäistä naista sanoittikin sen osuvasti: v***n hyvää teknoa! He eivät oletettavasti kuuluneet siihen intohimoiseen faniryhmään, joita oli myös saapuvilla bändipaidoista päätellen.
Kraftwerk todisti miten neljä seisovaa miestä laatikoidensa takana voi tehdä esityksestä elävänä kiehtovan. Konsertti kesti puolitoista tuntia ja siinä kuultiin ne samat biisit mitä kuullaan muuallakin huolella suunnitellun visuaalisuuden ehdoilla. Jatsikansa innostui eniten, kun eetteriin nakuttivat klassikot Computer Love ja Radioactivity. Loppupuolen The Robots ja Music Non Stop sinetöivät konsertin ja ottivat viimeistään niskaotteen ennakkoon vaikeasta yhtälöstä. Jos malttoi heittäytyä Kraftwerkin matkaan, niin varmasti sai mukaansa ainutkertaisen ja emotionaalisen muiston. Kraftwerk toimi niin hyvin juuri epätodennäköisen ympäristön vuoksi, mutta täydelliseksi keikan teki yksi virhe. Tietokoneet kaatuivat pimentäen taustaprojisoinnit. Hetken harmaus ja hiljaisuus aiheuttivat kivikasvoisissa soittajissa hämmennystä. Bändin ainoa alkuperäisjäsen Ralf Hütter joutui sanomaan keikan ainoan välispiikin: Computer restart. Robotitkin ovat inhimillisiä.
Länsimaisen populaarikulttuurin historiassa Kraftwerk on yhtä merkittävä kuin Elvis Presley tai The Beatles. Kraftwerk ei ole suosiossa mitattuna lähellekään samaa kaliiberia, mutta yhtä tärkeä edelläkävijä ja suunnannäyttäjä. Saksan Düsseldorfissa lähes viisikymmentä vuotta sitten perustettu yhtye loi sähkökäyttöisillä laitteilla tuotetulla musiikilla pohjan modernille elektroniselle popille mitä kuulemme päivittäin.
Kraftwerkin alkuvuosien kokeellinen elektroninen musiikki ei löytänyt yleisöä, mutta klassisten albumien Autobahn (1974), Radioactivity (1975), Trans-Europe Express (1977) ja The Man-Machine (1978) populaarimpi ote avasivat ovet suuremmalle yleisölle. Alkuperäisestä kokoonpanosta on yhtyeessä mukana edelleen Ralf Hüttner, joka on yhtyeen keulahahmo ja biisintekijä. Hän laulaa myös minimalistiset sanoitukset. Toinen alkuperäinen nokkamies Florian Schneider hyppäsi kelkasta vajaa kymmenen vuotta sitten. Kraftwerk jatkaa edelleen nelimiehisenä, joka on oleellinen osa yhtyeen ilmettä. Muut konevelhot ovat Friz Hilpert, Henning Schmitz, jotka hekin ovat olleet mukana lähes kolmekymmentä vuotta sekä vuonna 2012 linjastolle astunut Falk Grieffenhagen.
Kraftwerk on vieraillut useasti Suomessa, mutta pari edellistä keikkaa ovat olleet Flow-festivaalilla. Nyt Alvar Aallon suunnittelema Finlandia-talo tuntui tismalleen oikealta paikalta tuplakonsertille, sillä onhan Finlandia-talo aikalaisena vain vuoden Kraftwerkia nuorempi. Kraftwerk veti kaksi parituntista settiä vain reilun tunnin breikillä, joista itse olin todistamassa ensimmäistä vetoa. Kova suoritus vanhoilta herroilta, vaikka patsasmainen esiintyminen ei ole verrattavissa monen yhtyeen fyysiseen live-esitykseen. Molemmat konsertit olivat loppuunmyytyjä.
Kraftwerkin 3D-kiertue starttasi helmikuun alussa Dresdenissä ja jatkoi Venäjän kautta Helsinkiin. Konsertti oli musiikin osalta nippu yhtyeen tunnetuimpia kappaleita tuoreina miksauksina. 3D-pahvilasit päässä katsottuna keikka oli audiovisuaalisesti huikea kokemus, vaikka projisoitu kuvasto visualisoi kappaleet pelkistetysti yksi yhteen teeman mukaan. Moderni teknologiayhteiskunta on aina ollut se perusaineisto, jota Kraftwerk insinöörin tarkasti ihannoi ja toisaalta kritisoi.
Konsertti alkoi klo 19. Settilista oli tismalleen sama kuin aikaisemmin kiertueella. Tarkkaan visuaalisuuteen nojaava esitys ei anna tilaa improvisaatiolle. Yhtye soitti kappaleita kattavasti, mutta moni kuultiin potpurin muodossa, joka on tuttua The Mix -ja 3D The Catalogue -kokoelmilta. Ensimmäinen biisi yhdisteli pedagogisesti Numbers ja Computer World -kappaleita. Sen jälkeen huomasi osaavansa laskea saksaksi kymmeneen. Kolmantena kuultu Computer Love on parhaita esimerkkejä yksinkertaisen tarttuvasta riffistä, joka on massalle tutumpi Coldplayn Talk –kappaleen modifikaatiosta.
The Model oli ensimmäinen kappale, jossa taustavisuaalisuus rakentui vanhoihin arkistomateriaaleihin mallimaailmasta. Tällöin kolmiulotteisuuden funktio ei ollut niin merkittävä. Samaan tapaan arkistomateriaaliin tukeutui Tour de France -osuus. Viimeisen kappaleen jälkeen Kraftwerk nousi vielä vartiksi lauteille ja esitti kärkeen ehkä sen tunnetuimman kappaleensa The Robots. Ylimääräinen osuus päättyi osuvasti Music Non Stopin ehtymättömyyteen. Yhtä loputonta on Kraftwerkin resonoiva taival tässä kosmoksessa. Aika voi jättää Kraftwerkin, mutta sen luoma musiikki ei jää koskaan ajasta.
Keikkakeppi 