Espoon Kerassa vanhat logistiikkahallit ovat olleet erilaisten palveluiden kokeilukeskus niin urheilun, baarien kuin kulttuurin saralla. Omalta kohdalta vierailut ova osuneet tätä ennen panimoravintoloihin. Kerafest on järjestetty aiemminkin, mutta ei ole sopinut toistaiseksi aikatauluihin. Tällä kertaa tein täsmävierailun Antti Aution keikalle, vaikka muutakin mielenkiintoista esiintyjää oli ohjelmistossa. Harmillisesti alkuillasta Kera jäi matalapaineen alle ja vettä roiski taivaan täydeltä.
Keran hallien välissä oleva lastaussilta toimi esiintymislavana ja yleisö värjötteli hallien uomassa asfaltilla. Keran hallit tarjoavat hallitun alueen tapahtumalle, joka on myös visuaalisesti kiehtova, sillä hallien seinämät peittyvät urbaaneista kiehtovista muraaleista. Musiikin lisäksi alueella oli ostettavissa lisäksi street foodia ja pienpanimoiden tuotteita. Varsin toimiva konsepti ja ilman pääsymaksua. Keran hallit on kokeiluprojekti, mutta toivottavasti ei hetkeen tule valmista, koska Kerafestin kaltaiselle tapahtumalle on tarvetta jatkossakin.
Antti Autio on ollut hehkutetuimpia uusia laulaja-lauluntekijöitä jo muutaman vuoden ajan ja varsinkin viime vuonna julkaistu Kaikki talot huojuu on tavoittanut suurempaa yleisöä. Sitä ennen hän on julkaissut kaksi tasapainoista albumia Minä tuon mukanani sateet (2016) ja Pihalla tuulee taas (2019). Uuttakin on tulossa: keikan loppupuolella kuultiin maistiaisena uusi kappale, joka lupaa lisää hyvää musiikkia.
Sää tahtoi ankeuttaa tunnelmaa, mutta onneksi kesäsade on lempeä ja keikan mittaan ei muistanut kastuneensa läpimäräksi, vaikka sadetakki jäi matkasta. Periaatteena on ollut myös jättää sateenvarjo ulkokeikoilla kotiin, koska se estää muilta näkyvyyden. Moni muu ei noudattanut samaa sääntöä ja yleisö näyttäytyi varjomerenä. Kenttä lastauslavojen edessä oli onneksi laskeva, joten näkyvyys säilyi kohtalaisena sontsien yli.
Antti Autio soitti noin tunnin soolokeikan ja settilista kattoi odotetut kappaleet. Uusimman levyn Pihkassa ja Kaikki on hyvin ovat yleisön mieleen isoimpia hittejä, mutta keikan komein veto oli Tuhansien öitten läpi, joka kasvoi akustista versiota isommaksi. Varhaisemmista biiseistä Liikaa toimi hienosti kuten myös Pihalla tuulee taas. Antti soitti varmaotteisesti ja hänen skaalautuva äänensä on mielenkiintoisella tavalla persoonallinen, sillä siitä on aistittavissa tuttuja soundeja, mutta punoutuu kuitenkin täysin omanlaiseksi.
Ilmaiskonsertti raapii kasaan helposti kaikenlaista kulkijaa. Selvästi paikalle oli saapunut paljon Aution vuoksi faneja, mutta myös sellaisia joille artisti ei merkitse mitään. Antin kysellessä yleisöltä leppoisasti kuulumisia, osoitti hän erinomaisesti toleranssiaan, kun eräs heppu haukkui artistia uikuttavaksi pelleksi. Antti kiitti ystävällisesti palautteesta ja jatkoi keikkaansa. Seuraavan kappaleen jälkeen yleisö antoi vielä mojovammat aplodit. Ja kiittäviä tapatuksia kuultiin jokaisen biisin jälkeen loppuun saakka. Antista yleisö oli ihana, mutta niin oli artistikin.
Tihkusateessa Kirjurinluodon ulkoilma-areena näyttäytyi väljempänä kuin siihen on yleensä tottunut. Yleisöä vaikutti saapuneen vähän, vaikka lavalla Erja Lyytinen tarjosi maailmanluokan asiakaspalvelubluesia. Ensimmäisen päivän Kirjurinluodon ohjelmisto näyttäytyi lähtökohtaisesti senioripainoitteisena, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että yleisömassat saapuisivat vasta illan pääesiintyjien aikaan. Laadukkaita artisteja riitti kuitenkin iltapäivästä keskiyöhön. Sadetta saatiin niskaan ajoittain ihan kunnolla ja vasta iltasella Kirjurinluoto paistatteli auringossa ja tungoksessa.
Ensimmäisestä visiitistä Pori Jazzeille on allekirjoittaneella 31 vuotta, jolloin piti bongata Ringo Starr. Välillä on kertynyt pitempiä taukoja, mutta on festivaali pitänyt kutinsa tasalaatuisena rytmimusiikin ystävien kesäjuhlana, jossa näkee niin vanhoja pioneereeja kuin tuoreita nousevia tähtiä. Jazz on massatapahtuman lipputulojen kannalta toissijaista, mutta profiilin vuoksi tärkeää, että sitäkin kuullaan monipuolisesti.
Torstain kattaus oli kaikin puolin kiinnostava. Seilasin vain päälavan ja jokilavan välillä, vaikka muitakin stageja festivaali tarjoaa. Jokilava oli nimetty tällä kertaa OP-lavaksi kaupallisen yhteistyön vuoksi ja splitattu kahtia niin, että vasemmalta puolelta pääsi katsomaan konsertteja lasi kädessä ja oikealla puolella sopi mennä kaiken ikäisten. Lavasta uupuu Kirjurinluodolle ominainen puistomaisuus rinteineen, kun yleisö tönöttää tasaisella asfaltilla, mutta toisaalta ruokakojujen läheisyyden mahdollistaa ruokailin musiikin kuuntelun lomassa.
OP-lavalla esiintyi ensimmäisenä Tuomo & Markus, joka nousi alkuvuoden puheenaiheeksi kehutun Game Changing -albumin myötä. Kävin katsastamassa heidän levynjulkaisukeikan talvella ja intiimin klubikeikkaan verrattuna tunnin ulkoilmaesitys tuntui maistiaiselta yhtyeen barbeque-kastikkeessa marinoituun sävykkääseen americanaan. Keikan aloitti esikoisalbumin Over the Rooftops ja päätti Verneri Pohjolan svengaava sävellys, mutta muut kappaleet toimitettiin tuoreelta albumilta. Moniäänisesti laulavan yhtyeen käsittelyssä musiikki rullaa täsmällisesti nostaen hetkittäin kylmiä väreitä. Joidenkin laulujen syntyhistoriaan on vaikuttanut yhteiskunnalliset kimmokkeet ja hyvä niin, sillä musiikilla on aina ollut paikkansa puhua myös politiikkaa.
Pahimman ripottelun aikana henkistä sateenvarjoa päälavalta tarjosi Kurt Elling, joka on aikamme parhaita jazz-laulajia. Hänen funkimpi projektinsa SuperBlue toimi erinomaisesti myös suurelle yleisölle, joka ei niin jazzin perään kumartele. Syynä on tietenkin Ellingin valovoimainen ja leikittelevä esiintyminen unohtamatta tietenkään Charlie Hunterin tarttuvia kappaleita. Elling versioi raikkaasti myös Cody Chesnuttin klassikon The Seed, jonka päälavalla vuonna 2007 versioi myös The Roots. Kaikkinensa mukavaa iltapäivän chillailua jopa märissä tennareissa.
Torstain yllättäjiä oli myös Eric Gales, joka on olemukseltaan ja kitaransoittotaidoiltaan lähinnä Jimi Hendrixiä mitä olen koskaan nähnyt. Miehellä on 30-vuotinen ura ja liuta albumeita, mutta itselle jäänyt kuitenkin tuntemattomaksi. Setti koostui omista kappaleista, joita osaa on ollut säveltämässä myös toinen blueskitaramestari Joe Bonamassa. Seassa kuultiin raikas versio myös The Beatles -klassikosta Come Together. Kahden lyömäsoittajan täydentämä bändi soitti mallikkaasti liiderinsä tukena.
Päälavan edusta tungeksi ihmisiä, kun Pepe & Saimaa astui lavalle, mutta samaan tapaan täyteen ahdettu oli myös lava, kun Pepe Willbergin ja Saimaa yhtyeen tueksi liittyivät Vantaan viihdeorkesteri ja Vaskivuoren lukion alumnikuoro. Väkeä pursui lauteilla niin paljon, että myöhemmin nähty Tom Jonesin kokoonpano vaikutti kellaribändiltä. Pepe & Saimaan vuonna 2014 julkaistu albumi on tämän vuosituhannen kotimaisia merkkiteoksia ja sen kokonaan soittaminen isolla kokoonpanolla oli jälleen vaikuttava ja jopa liikuttava kokemus. Olin paikalla, kun samainen setti soitettiin ensimmäisen kerran Helsingin juhlaviikoilla vajaa yhdeksän vuotta sitten. Se oli ikimuistoisen mieleenpainuva konsertti, mutta ei tämä Kirjurinluodon veto kalvennut elämyksenä lainkaan.
Albumi soitettiin läpi kokonaisuudessaan ja encorena saatiin kuulla Pepen varhaiselta Jormas -yhtyeen repertuaarista tuttu Taivas vain tietää. Pepe Willberg on artisti, jonka ääni ei ruostu vuosikymmenien saatossa. Se soi lähes yhtä puhtaana kuin 1960-luvun lopulla. Pepen arvokkaan hapuileva olemus tarjosi mainiota ristiriitaa Saimaan kirjavaan ja rentoon muusikkoseurakuntaan. Vantaan viihdeorkesteri ei tuo väriä visuaalisesti, mutta sitäkin enemmän auditiivisista voimaa. Vaskivuoren lukion alumnikuoro hoiti hommansa hienosti ja nuorille laulajille esiintyminen isolle yleisölle oli varmasti ikimuistoinen kokemus.
Saimaan moottori on Matti Mikkola, joka on tuottanut ja säveltänyt visionsa ympärille upeat kappaleet, löytänyt oikean tulkitsijan ja parhaat soittajat ja biisintekijäkumppanit. Laulut kumartavat 1960-70 -lukujen iskelmille, mutta soivat silti ajattomina. Albumin myötä Pepe on saanut ansaitusti uuden nosteensa, kuten myös Matti Mikkola arvostuksensa. Pepe & Saimaa projektissa usein unohtuu kuitenkin laulujen sanat, joku nekin on sanoittanut, jotta Pepelläkin on laulettavaa. Suurin osa on syntynyt Timo Kiiskisen taitavasta kynästä, mutta seassa on myös kaksi Johanna Vuoksenmaan sanoitusta, joista Sinä lupasit on ehta onnistuminen.
The Teskey Brothers oli ennalta vieras yhtye, mutta oletettavasti se, jota jälkeenpäin kuuntelen eniten. Australian Melbournesta kotoisin oleva yhtye on kasattu veljesten Josh ja Sam Teskeyn ympärille. Edeltä mainittu on siunattu sielukkaalla äänellä ja jälkimmäinen on yhtyeen valovoimainen kitaristi. Yhtye on saanut ansaittua huomiota kotimaassaan ja tätä menoa tunnettuus laajenee. Soulahtava bluesrock ei ole ei ole kuuminta listakamaa, mutta uskon yhtyeen keräävän paljon uusia kuuntelijoita ainakin retropiireissä.
Porin konsertti oli vangitseva. Yhtyeen ilme lavalla oli melko koruton, mutta musiikki puhui puolestaan. Josh Teskeyn ääni on santapaperilla hiottua motownia. Yhtään hittiä ei ensikuulemalta korviin tarttunut, mutta ei yhtään hutiakaan. Tasalaatuinen settilista sisälsi mainiota biisejä yhtyeen kolmelta pitkäsoitolta. Tuoreimmalta tänä vuonna julkaistulta The Winding Way –albumilta kuultiin mainiot kappaleet I’m Leaving ja Take My Heart. Toivottavasti joskus koituu mahdollisuus nähdä karismaattinen yhtye myös klubiolosuhteissa.
Illan pääesiintyjä ja syy saapua Kirjurinluodolle oli monelle luonnollisesti kuolematon Tom Jones. Walesin prinssi on ravannut Suomessa useasti ja tähän kertaan lähdin siltä pohjalta, että 83-vuotias mestari tuskin enää tulee. Keikan jälkeen voi sanoa, että hyvinkin levytykset ja kiertueet saattavat jatkua tulevaisuudessakin. Mielikuva Tom Jonesista kaatuu helposti mahtipontisen viihdeartistin puolelle, mutta yllättäen Jones nousi lavalle kompaktin bändin kanssa, jossa giganttisuus uhkui vain itse laulajassa. Yhtyeen instrumentteihin kuului muun muassa harmonikka, joka ei ensimmäisenä yhdisty Tompan soundeihin, mutta tämäpä juuri teki konsertista erityisen.
Riisutut tulkinnat Jonesin kappaleista todistivat, että kappaleet toimivat hyvin. Spektaakkelimaisuus alkoi auringon laskun jälkeen korostua taustaprojisoinneissa, mutta kaiken kaikkiaan ilahduttavaa oli nähdä Tom Jones elinvoimaisena ja pienimuotoisen yhtyeen säestämänä. Setti kesti tunnin ja kolme varttia mikä on komea suoritus ilman taukoja vanhalle miehelle. Osan lauluista hän lauloi baarijakkaralta, mutta piti itsensä aktiivisena laulamisen ohella tarinavetoisilla välispiikeillä.
Settilista tarjosi tulkintoja Tom Jonesin uran alkuvaiheista aina viimeisimpään Surrounded by Time (2021) -albumiin. Jones on aina ollut tulkitsija ja esittänyt muiden kappaleista vähintäänkin mahtailevia ja usein jopa parempia versioita. Esityksen aikana kuultiin kaikki hitit It’s not Unusual, Delilah, What’s New Pussycat, If I Only Knew, joiden aikana kännykkäkamerat yleisön seassa joutuivat töihin. Mielenkiintoisimmat biisivalinnat olivat Walesilaisen Katell Keinegin väkevä One Hell of a Life ja Bob Dylanin One More Cup of Coffee (Valley Below) sekä Leonard Cohenin Tower of Song. Vaikka koko setin avasi itseironisesti I’m Growing Old, varisi keikan mittaan vuosia kevyesti sen 60 vuotta. Se on epätavallista.
Edellisestä Bruce Springsteen & E Street Bandin konsertista Pariisissa oli vierähtänyt tasan kymmenen vuotta. Aikaisempien Springsteen -keikkojen raportteja löytyy tältä sivustolta kuten esimerkiksi ikimuistoisen hengästyttävästä Helsingin konsertista vuodelta 2012 https://keikkakeppi.com/2012/08/01/bruce-springsteen-e-street-band-olympiastadion-helsinki-31-7-2012/. Brucen keikkojen kaava on tuttu, mutta siitä huolimatta ne eivät tunnu toisteiselta, vaan jokainen ilta välittyy itsenäisenä tapahtumana. Brucen vahvuutena voi pitää sitä, että hän on pitänyt itsensä liikkeessä 55 vuotta ja vaikka vanha koira ei uusia temppuja varsinaisesti opi, varioi se oppejaan innostuneesti.
Piti lähteä Keski-Eurooppaan saakka nähdäkseen palan 2023 vuoden kiertuetta. Tällä kertaa rekkakaravaania ei seilattu Suomeen saakka eivätkä muut Skandinavian keikat osuneet aikatauluihin. Olen seurannut Brucea juniorista asti ja nähnyt livenä useasti, joten mitään uutta ei ollut odotettavissa. Sen sijaan artistin näkemiseen ajoi vierivät ja ehtyvät vuodet. Seniorimusiikin alla kuplii aina riski, että olisiko tämä se viimeinen kiertue. Bruce on 73-vuotiaana kuitenkin poikkeuksellisen hyvässä kondiksessa. Yhtä lailla muut E Street bandilaiset hänen ympärillään huokuvat elinvoimaa, joten jatkoa varmasti seuraa.
Liput tuli hankittua noin vuosi aiemmin ja lisäinvestoinnilla aukeni mahdollisuus seurata konserttia lavan etuosasta. Sveitsi on Euroopan kalleimpia maita ja varmasti matkan olisi voinut tehdä huokeammin muualle. Toisaalta Zürich tarjosi muuta ainutkertaisia aktiviteettia kulttuurikokemuksen ympärille. Keikkalippujen osalta maassa ei olla päästy vielä digiaikaan, joten liput saapuivat kirjattuna postina kotiin. Lippuja piti sitten säilöä kuin pöytähopeita ja jännittää, että ne pysyvät tallessa stadionin porteille saakka.
Letzigrund on FC Zürichin kotistadion ja vetää jalkapallon pariin 25.000 katsojaa. Rokkikeikalle saa ahdettua tuplat ja Bruce veti stadionin täyteen faneja useassa sukupolvessa. Mitä vanhempi yleisö, sitä varmemmin vaaleat tennarit tulivat tallatuiksi. Keikka alkoi tuttuun tapaan reilun vartin verran myöhässä ilmoitetusta. Keikasta meni eka puolisko aurinkolasit päässä, mutta pallon laskeuduttua mailleen sai nauttia myös lavavaloista Zurichin pimenevässä illassa. Springsteenin kanssa lavalle nousi peräti 16 muusikkoa, joista E Street Bandia vahvistivat perkussionistin lisäksi neljä taustalaulajaa ja torvisektio. Valtava orkesteri pääsikin illan mittaan veisaamaan komeaa pauhua. Visuaalisesti lava oli koruton, mihin bändi mustissa vaatteissaan ei tuonut lisäväriä. Videoprojisointi oli massiivisinta mitä olen hetkeen nähnyt. Vaikka lavalle näki eturintamasta muutenkin hyvin, antoi taustaprojisointi mahdollisuuden tarkkailla muusikoiden elehdintää ja soitantaa poikkeuksellisen läheltä.
E Street Band tarjosi tasan kolmen tunnin elämyksen. Kestoltaan hieman pidempi kokonaisuus kuin kiertueen keskivertokeikat, mutta yllättävän samankaltaisia keikkasettejä ovat konsertit kiertueella kuitenkin noudattaneet. Pientä variaatiota löyty joka illassa, mutta treenattujen biisien määrä oli suppeampi kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten, jolloin Wrecking Ball -kiertueella keikat saattoivat teemoittua albumien ympärille. Lähes kolmekymmentä kappaletta on kuitenkin aimo annos.
Zurichin illassa lämpöä riitti lähes hellelukemiin saakka. Keikka rullasi käyntiin My Love Will Not Let You Down -kappaleella, joka jäi alun perin ylijäämäkappaleeksi, mutta on sittemmin noussut live-standardiksi. Kakkosena kuultu No Surrender nappasi yleisön heti yhteislauluun. Kolmantena kuultiin Ghosts tuoreimmalta uusia omia sävellyksiä sisältävältä Letter to You (2020) -albumilta, joka toimi vanhojen seassa mainiosti, jopa paremmin kuin hetkeä myöhemmin kuultu nimikkokappale. Out in the Street aloitti vauhtijakson, jonka jatkeeksi kuultiin Working on the Highway ja Darlington County. Tämän jälkeen aukesi illan raikkain esitys Kitty’s Back, jonka luultavimmin kuulin ensimmäistä kertaa livenä koskaan. Huikea kappale Brucen kakkosalbumilta The Wild, Innocent & The E Street Shuffle (1973). Springsteen alusti biisin kitaristin taidoillaan, mutta vain tehdäkseen tilaa yhtyeen monipuoliselle virtuositeetille.
Viime vuoden lopulla julkaistu soulin klassikoita kunniottava cover-albumi Only The Strong Survive sisälsi muutaman onnistumisen, mutta jäi kokonaisuutena valjuksi. Nyt livenä soitettu Nightshift on komea The Commodores -klassikko, mutta mitään ihmeempää voitelua ei saanut Brucen käsittelyssä. Toinen yllätyksetön hetki koitui Mary’s Place -biisin aikana, vaikka luokin uskoa näinä hankalina aikoina. My Hometown keräsi yllättäen yleisössä eniten kylttitoiveita ja sen myötä sai kiertuedebyyttinsä. Bruce tarjosi intensiteettiä soittaessaan Last Man Standing -kappaleen yksin. StevenVan Zandt säteili hyvää energiaa hoikistuneessa olemuksessaan ja sinikeltainen kitara kertoi kenen puolella seistään. Yhtyeen dynamo Max Weinberg oli sijoitettu yllättävän lähelle lavan etureunaa, mutta näin rumpali sai ansaitusti huomiota. Roy Bittan seuloi pianosta ja koskettimista tavaramerkkinsä. Nils Lofgren pääsi näyttämään kitaristivelhouttaan erityisesti Patti Smith Groupin alun perin julkaisemassa Because the Night -biisissä. Garry Tallent on huomaamaton kuten aina, mutta välillä asteli etuosaan todistamaan miksi on yhtyeen vankkumaton basisti. Jake Clemonsin saappaat ovat isot, mutta yhä isompaa roolia hänkin näyttää vuosien saatossa saavan. Charles Giordano on ottanut Danny Federicin paikan onnistuneesti. Virallisista bändin jäsenistä Patti Scialfa loisti poissaolollaan. Varsinaisen setin päättänyt Thunder Road soi uljaasti kuten aina, mutta tällä kertaa se tuntui polttavan asfalttia emotionaalisemmin kuin koskaan. Encore oli täyteen ahdettu hittipotpuri, jossa yksi kaksi biisiä tuntui liialta. Ikisuosikki Tenth Avenue Freeze-Out kunnioitti yhä Clarence Clemonsin ja Danny Federicin muistoa. Täytyy vain toivoa, että kunnioitettavia ei tule hetkeen lisää.
Bruce Springsteenin konserteista on tullut myös tapahtumia, joissa fanit saavat yleisössä osansa parrasvaloista. Fanit kertovat kylteissään koskettavista kohtaamisista Brucen kanssa vuosien takaa ja yhtä lailla monella on unelma päästä muutaman sekunnin tähdeksi screenille. Yleisön palvelu toimii ja konserttien perusohjelmaan kuuluu se, että kamerat poimivat faneja yleisön joukosta ja etenkin niitä, jotka ovat kavunneet kaverin harteille. Huomiota osaakseen saadessaan, jopa harmaantuneet fanit bailaavat kuin viimeistä päivää. Zürichin ilta oli onnistunut ja päällimmäiseksi tunteeksi jäi riemu ja kaiken rajallisuudesta muistuttava liikutus. Onneksi Bruce pitää itsensä lisäksi myös yleisön liikkeessä.
Settilista:
My Love Will Not Let You Down, No Surrender, Ghosts, Prove It All Night, Letter to You, The Promised Land, Out in the Street, Working on the Highway, Darlington County, Kitty’s Back, Nightshift, Mary’s Place, My Hometown, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road
encore
Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Glory Days, Dancing in the Street, Tenth Avenue Freeze-Out, I’ll see You In My Dreams
Arlandan lentokentältä pääsee näppärästi junalla Tukholman yhtimeen ja aika ketterästi voi jatkaa matkaa tunnelbanalla suoraan entiseen Globeniin, joka nyttemmin toimii nimellä Avicii Arena edesmennyttä supertähteä kunnioittaen. Täsmäkeikkamatkailuun sopi kuin nakutettuna majoitus areenan vieressä. Arctic Monkeysin olin nähnyt kerran aiemmin, mutta lämmittelijä Inhaler oli livenä uusi tuttavuus.
Tukholman sää oli huono ja aikomus oli siirtyä areenaan vasta kun jonot ovat ohi. Lipun ohjeistuksen mukaisesti sisäänpääsy oli juuri tietyltä ovelta, mutta jos ei ole varannut puskuria, voi hitaasti kulkeva 100 metrin jonottaminen syventää otsakurttua varsin nopeasti. Normaalisti lämmittelijän näkeminen ei ole pääasia, mutta tällä kertaa ennakkoon kiinnostus oli nimenomaan Brittein saarilla nosteessa olevaa Inhaleria kohtaan aavistuksen suurempi kuin pääesiintyjään. Eetanavauhtiseen jonotukseen syyksi selvisi turvatarkastus, joka kulki läpivalaisun kautta.
Inhaler oli ehtinyt veivata neljä kappaletta ennen kuin pääsin kyytiin mukaan. Lyhyestä keikasta sai niukin naukin käsityksen missä keikkakunnossa yhtye on, sillä lämmittelijä ei saanut screenauspalveluja. Inhaler kuulosti hyvältä, mutta lavapreesens jäi lilliputtien tihrustamiseksi isossa areenassa. Monimuotoinen yleisö otti lämppärin innostuneesti vastaan ja pientä kirkumistakin oli havaittavissa, mutta se oli vasta alkua.
Inhaler on irlantilainen bändi, joka vastikään julkaisi mainion kakkosalbuminsa Cuts & Bruises. Parikymppisten dublinilaisten bändi on siinä mielessä raikas kokoonpano, että se soittaa kitaravetoista rockpoppia, jonka esikuvat ovat 1980- ja 1990-luvuilta. Laulaja-kitaristi Elijah Hewsonin taipuisa lauluääni kuulostaa tutulta, koska hänen isänsä sattuu olemaan Bono, mutta muuten vertailukohtia ei liiemmin ole. Kitaristina toimii Josh Jenkinson, bassoa soittaa Robert Keating ja rumpalin virkaa hoitaa Ryan McMahon. Yhtye sai innostuneen vastaanoton ja arvelin nuoren yleisön tulleen Inhalerin perässä. Mikä tietysti ihmetytti, sillä musiikki ei ole moderneinta poppia. Yhtyeeltä puuttuu vielä megahititkin. Esimerkiksi The Things I Do keskitempoisena kappaleena haihtui areenan ilmaan aika nopeasti, mutta debyyttialbumilta It Won’t Always Be Like This(2021) kuultu Who’s Your MoneyOn svengasi napakammin. Setin kolme viimeistä kappaletta olivat singleinä julkaistuja biisejä kuten My Honest Face. Potentiaalia löytyy ja eittämättä yhtye tekee vielä suuremman läpimurron ja lämmittelyt vaihtuu pääesiintyjän hommiin.
Arctic Monkeys nousi rytinällä kaikkien huulille vuonna 2006 julkaistun räväkän debyyttialbumin Whatever People Say I am, that’s what I’m Not myötä. Sen jälkeen suosio on aaltoillut, kunnes vuoden 2013 pitkäsoitto AM nosti heidät pysyvästi areenaluokkaan. Sittemmin Alex Turnerin kipparoima bändi on suoltanut rohkeasti erilaista musiikkia, kuten uusin The Car istuu minkä tahansa luksushotellin aulamusiikiksi.
Arctic Monkeys on iso bändi, mutta lavarakennelmia ei ole eikä taustaprojisointiinkaan ole suuremmin panostettu. Lavan keskelle sijoitettu ympyrän muotoinen screen oli viileän tyylikäs ja kuvasti uusimman albumin hienostuneempaa tunnelmaa. Karismaattinen Turner oli sonnustautunut tummaan pukuun. Yhtyeen muut jäsenet kitaristi Jamie Cook, rumpali Matt Helders ja Nick O’Malley jäivät pienempään rooliin tai ainakin siitä vinkkelistä mitä valtavan areenan laitamille heistä erotti.
Hämmentävää oli Arctic Monkeysin vastaanotto. Jo keikkaa odottaessa yleisö piti omaa valoshowtaan tehden kännyköiden valoilla hauskoja muuveja. Yleisön seassa oli tyyppejä, jotka ovat seuranneet yhtyeen uraa alusta saakka, mutta yllättäen myös teini-ikäisiä, joiden reaktio oli jotain mitä en olisi uskonut kokevani. En ole nähnyt Beatlesia livenä, mutta voisin kuvitella, että Arctic Monkeysin saama vastaanotto ei ollut kaukana vastaavasta hysteriasta. Nuori yleisö reagoi äänekkäästi niin, että itse musiikki oli jäädä jalkoihin. Ensimmäisenä heräsi kysymys, että mistä moinen suosio. Tuskin Arctic Monkeys uusimmalla lounge-kelpoisella levyllään heitä on kosiskellut, enkä usko, että mikään hittisarja tai leffa olisi nostanut heidän musiikkiaan erityisen asemaan. Vieruspaikalta sain kuitenkin tiedon, että yhtye on noussut viraalihitiksi TikTokissa 505-kappaleella. Tämä oli ilahduttava tieto, sillä some-alustat voivat olla väylä vanhemmalle musiikille tavoittaa uuden sukupolven kuuntelijoita.
Yleisön vahvalla vastaanotolla oli myös haittapuolensa. Alex Turnerin ei tarvinnut kuin nostaa mikrofonijalusta ylös, niin huutovyöry valtasi areenan. Miksaaja joutui nostamaan äänenvoimakkuutta konsertin aikana ja Alex Turnerkin vitsaili että, eikö teillä ole muuta tapaa reagoida. Pitkästä aikaa kaipasin korvatulppia keikalla, mutta en musiikin vuoksi. Yleisön mukanaoloa oli ihastuttava seurata, mutta se vei kyllä terää itse esitykseltä. Arctic Monkeys soitti kiertueen mukaista settilistaa pienesti varioiden. Sattumia kuultiin koko uran ajalta. Yhtyeen tarttuvimmat biisit Snap Out of It, Why’d You Only Call Me When You’re High ja Do I Wanna Know löytyvät aiemmin mainitulta hienolta AM-albumilta, mutta yllättävän hyvin toimivat myös Teddy Picker ja Four Out OfFive sekä uusimman albumin helmet There’d Better Be A Mirrorball ja Body Paint. Yleisön olisi kuvitellut villiintyvän erityisesti 505 -biisin aikana, mutta tuhansien fanien lauma eläytyi laulaen keikan alusta loppuun.
Settilista:
Sculptures of Anything Goes, Brainstorm, Snap Out of It, Grying Lightnin, Teddy Picker, Don’t Sit Down ‘Cause I’ve Moved Your Chair, Why’d You Only Call Me When You’re High, Four Out of Five, Arabella, Pretty Visitors, Star Treatment, There’d Better Be A Mirrorball, Suck It and See, Fluorescent Adolescent, Do I Wanna Know?, 505, I Wanna Be Yours, Body Paint – encore – Big Ideas, I Bet You Look Good on the Dancefloor, R U Mine?
Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.
The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin.
The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.
The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.
The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night.
Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.
Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.
Enpä muista, että olisin ollut loppuunmyydyssä Louhisalissa aikaisemmin. Yleisöä on riittänyt ennenkin, mutta tällä kertaa myös lavan edustalla permannolla seistiin vieri vieressä. Konserttisali tuntui kunnon klubilta. Tungos teki luonnollisesti hyvää myös akustiikalle. Syy täydelle salille oli Jonna Tervomaa, joka on pitänyt viime vuodet hiljaiseloa uuden musiikin osalta ja konsertoinut muutenkin harvakseltaan pienemmillä kokoonpanoilla. Nyt oli syytä nousta parrasvaloihin, sillä laulajan aikuisiän debyyttialbumin julkaisusta on kulunut 25 vuotta ja taiteilijan omaan mittariin on kertynyt kaksinkertainen määrä ikävuosia.
Aina kun Jonna Tervomaasta tulee puhe, puhutaan myös Minttu ja Ville -kappaleesta, joka on ehta tenavatähtiklassikko. Se on tarttuva, vaikkakin puhkisoitettu laulu ja siksi siihen on helppo viitata. Ei ole kuitenkaan häpeä olla entinen tenavatähti. Se on yhtä kunnioitettavaa kuin olla entinen koripallotähti tai mitä vaan entistä. Oleellista on se, että lapsitähteys syntyi samasta syystä kuin aikuisiän tähteys: halusta laulaa. Kukaan 1980-luvulla elänyt ei ole voinut välttyä Jonnan voitokkaasta tenavatähtikisasta, sillä yhtenäiskulttuurin aikaan kaikki katsoivat seurasivat samoja asioita. Sitä viittaa saa aina kantaa.
Aikuisiän läpimurto tapahtui vuonna 1997 Tuure Kilpeläisen kanssa tehdyllä singlehitillä Suljettu Sydän. Kappale on edelleen Jonnan isoimpia hittejä ja kantaa kunniakkaasti myös illan kokoonpanon nimeä, Sittemmin Jonna on ollut tehnyt monta muutakin isoa laulua uran varrella. Jonna on kehittynyt lauluntekijänä kaikki nämä vuodet, mutta läpimurto ja uran kestävyys perustuu siihen, että mukana matkassa ovat olleet juuri oikeat biisintekijäkumppanit ja tuottajat. Vielä 1990-luvun lopulla laulaja-lauluntekijät olivat pääosin miehiä. Jonna oli rokkirintamalla raikas tuulahdus, nousten lähes rinta rinnan esille soolouralle siirtyneen Maija Vilkkumaan kanssa. He tekivät sen minkä Alanis Morrisette teki hieman aiemmin rapakon takana. Molemmat artistit tavoittivat suuren yleisön eikä kumpikaan jäänyt tähdenlennoksi.
Jonnasta paistaa harkitsevaisuus. Hän ei ole hötkyillyt markkinatalouden vaatimusten edessä, vaan on tehnyt omaäänistä musiikkia luovuutensa ehdoilla. Sanoittajana Jonna on tuottanut aina priimaa tavaraa. Viimeisin albumi Ääni (2017) oli täysin Jonnan omaa käsialaa sävellyksiä myöten, kun siihen asti sävelet olivat lähtöisin muiden kynistä tai yhteistyössä tehtyinä. Julkaisutaukoa on ollut pitkään, mutta sitä ennen Tervomaa julkaisi kuusi muuta albumia, joista Halo (2004) on kokonaisuutena ikivihrein. Tämän päälle kun laskee tenavatähtivuosien kolme pitkäsoittoa, niin on siinä kerrakseen repertuaaria.
Taustabändi koostui tutuista muusikoista, jotka ovat soittaneet pitkään Jonnan kanssa. Pitkäaikaisin muusikko-tuottajakollega on ollut Jussi Jaakonaho, jonka oli keskeisessä roolissa luomassa Tervomaan soundia. Juhlakiertueella hän on luonnollisesti kitaran varressa. Bassoa soittaa Jonne Von Hertzen, rummuissa Juho Viljanen sekä koskettimien takana Juha Kuoppala. Muusikot ovat soittaneet pitkään Tervomaan taustalla ja sen kuuli luontevasta soitosta.
Jonnan keikka kesti tunnin ja kolme varttia ilman taukoja. Settilista täyttyi odotetusti lemmikkeistä. Suurimpien hittien sekaan mahtui muutama harvemmin livenä kuultu kappale kuten koko illan huipennuksena kuultu Penni. Enpä muista kuulleeni Stop-biisiä livenä aiemmin. Turhan vähälle huomiolle jäänyt voimapoppis soi aikanaan TV-sarjan tunnarinakin. Poimintoja oli melkein jokaiselta albumilta uran varrelta paitsi viimeisimmältä Ääneltä. Keikkaa katsoi nostalgialinssein ja kaikki toimi yhtä hyvin kuin vaikkapa 15 vuotta sitten. Perspektiiviä löytyy, sillä keikkoja tuli nähtyä lukuisia etenkin vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä. Edellisillan ja koko kiertueen startannut keikka Möysässä oli mennyt nappiin ja itsevarmuus välittyi hyväntuulisesta Jonnasta niin laulujen kuin välispiikkien osalta. Yleisö otti Jonnan riemukkaasti vastaan ja yllätti artistin syntymäpäivälaululla.
Louhisalissa juhlittiin synttäreitä, taiteilijauraa, mutta myös jälleennäkemistä. Ilta oli kaikkinensa täysosuma, joka tarjosi ensisijaisesti tuttua ja turvallista, mutta osoitti myös Jonna Tervomaan ja yhtyeen elinvoimaisuuden. Tervomaa vihjaisi tulevista keikoista ja merkkejä uusista kappaleistakin on leijunut ilmassa sosiaalisen median kautta. Minä toivon ilman muuta jatkoa.
Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.
Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.
Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.
Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin.
Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä. Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.
Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.
Pitkään suljettuna olleen Templehofin lentokentän liepeillä Berliinissä sijaitsee vuonna 1951 Yhdysvaltain ilmavoimien sotilaille rakennettu elokuvateatteri. Jenkkilentäjien poistuttua maasta oli rakennus rapistua autiotaloksi, kunnes siitä keksittiin kunnostaa klubi. Erinäisten vaiheiden jälkeen paikka vakiintui Columbia Theateriksi vuonna 2015, jolloin se entisöitiin palvelemaan modernina konserttisalina. Hyvin onnistuttiinkin, sillä julkisivu neonvaloineen oli kutsuva ja täytyy todeta, että yksi miellyttävimmistä ja tyylikkäimmistä klubeista missä olen käynyt. Kapasiteetti vetää 800 kuulijaa ja vanhan elokuvateatterisalin laskeva lattia mahdollistaa näkyvyyden kaikkialta. Lava muistuttaa nuorisoseurantalon raaminäyttämöä, mutta kyllä siinä isommatkin nimet mahtuvat soittamaan.
Whitney on vuonna 2015 Chicagossa perustettu bändi, joka on tuotteliaana julkaissut jo neljä albumia. Tuorein vasta viime syksynä ja sen puitteissa yhtye kiertää nyt Eurooppaa. Uutta materiaalia on tulossa lisää, sillä vastikään singlenä julkaistu For A While lupaa svengaavaa tulevaisuutta, sillä kappale on alkuvuoden parhaita julkaisuja. Whitney on Max Kakacekin ja Julien Ehrlichin muodostama yhtye, mutta kaksikon lisäksi kiertuekokoonpanossa soitti neljä muuta taidokasta muusikkoa. Pääkaksikko taitaa multimäärin instrumentteja, mutta keikalla Ehrlich on päävokalisti rumpujen takana ja yhtäläisyyksiä voi löytää Levon Helmistä paitsi coolin lauluäänen osalta, joka liippaa lähelle falsettia. Kakacek keskittyy keikoilla kitaraan, vaikka välillä hänkin asettui koskettimien taakse.
Whitneyn keikka kattoi noin parikymmentä kappaletta. Yhtyeen soundi on samaan aikaan jännä ja letkeä. Se on fuusio indiepoppia ja folkia, jonka kruunaavat Kakacekin hallitut kitaramelodiat. Yhtye tarjosi alusta loppuun laadukasta soitantaa. Biisit ovat idearikkaita, vaikka suurempana kerta-annoksena niistä on vaikea hahmottaa eroavaisuuksia. Tasapaksulla setillä ei pysty rakentamaan draaman kaarta, joka pitäisi kuulijan valppaana. Muutama kappale nousee ylitse muiden ja pyöräytti saksalaisyleisön lanteissa isommat muuvit. Ehrlich mainitsikin välipuheessaan, että oli selvästi ilahtunut, kun huomasi yleisön heiluvan biisien tahdissa.
Keikan aloittanut No Matter Where We Go on hieno styge, jossa Kakacekin riffit vuoropuhelivat Ehrlichin laulun kanssa täydellisesti. Uusista Spark-albumin kappaleista MEMORY on toimivimpia, vaikka muuten pitkäsoitto ei pärjää aiemmille. Sekaan mahtui tylsempiä hetkiä kuten LOST CONTROL, joka antoi mahdollisuuden piipahtaa baaritiskillä. Berliinin hintataso on yhä ilahduttavan edullinen suurkaupungiksi, kun tuopposen saa viidellä eurolla. No Woman on selkeästi yhtyeen isoin hitti ja se kyllä nappaa heti alkutahdista mukaansa. Tuore sinkku For A While voi tosin napata ykkösbiisin manttelin. Keikan päättänyt Valleys (My Love) jätti hyvän maun. Jos live-musiikin ystävän matka vie Berliiniin, niin Columbia Theateria ei kannata ohittaa.
Whitneytä lämmitteli Uwade, joka on laulaja-lauluntekijä New Yorkista. Ehdin kuuntelemaan häneltä vain muutaman kappaleen, mutta eipä settilista olisi voinut kovin pitkä olla, koska artisti on julkaissut vasta yksittäisiä singlejä. Pienen näytteen perusteella hunajaisen äänen omaava Uwade todisti olevansa valovoimainen esiintyjä, josta voi hyvinkin tulla laajemminkin tunnettu, mikäli Nostalgian ja The Man Who Sees Tomorrowin kaltaisia kappaleita kuullaan lisää.
Uwade
Whitneyn settilista:
No Matter Where We Go, Giving Up, BLUE, Dave’s Song, Golden Days, Polly, Early Trains, MEMORY, LOST CONTROL, FTA, Nothing Remains, The Falls, For A While, Used to Be Lonely, Friend of Mine, On My Own, REAL LOVE – encore – COUNTY LINES, No Woman, Valleys (My Love)
Pitkän linjan lauluntekijäkaksikko Tuomo & Markus julkaisi vuoden alkumetreillä toisen albuminsa Game Changing. Ei tule olemaan helppoa muilla artisteilla napata piikkipaikka alkuvuoden hehkutetuimmalta pitkäsoitolta. Arvostelut ovat olleet ylistäviä, mutta kyllä kuulijatkin ovat huolellisesti valmistellun albumin löytäneet, sillä Louhisali oli täynnä. Atlantin takaisesta musiikkiperinteestä innostuksensa hakeva musiikki ei tarjoa uutta, mutta silti se poikkeaa virkistävästi tämän hetken valtavirrasta.
Tuomo & Markus yhtyeineen soittivat kahden setin konsertin, joka täytti odotukset ja kehkeytyi musiikilliseksi elämykseksi. Duon jäsenet ovat näyttäneet osaamistaan aiemminkin, kun Tuomo Prättälä todisti pianistin taitojaan Ilmiliekki Quartetissa. Suuremmalle yleisölle hän tuli tutuksi sooloartistina My Thing -debyyttialbumillaan vuonna 2007, mikä lienee yhä paras Suomessa koskaan tehty englanninkielinen soul-albumi. Markus Nordenstreng on The Latebirds -yhtyeensä albumeilla ja soololevyillään levittänyt kitarapohjaisen americanan ilosanomaa Suomessa reilut parikymmentä vuotta. Hän on tuttu myös toimittajana etenkin Radio Helsingin taajuuksilta. Molemmista lauluntekijöistä huokuu intohimo pohjoisamerikkalaiseen musiikkiin, mutta sopivasti eri sektoreihin, joka yhdistettynä tarjoaa kuulijalle maukasta gumboa.
Englanninkielinen juurimusiikki jää Suomessa usein marginaaliin, mutta Tuomon & Markuksen musiikki matkustaa helposti yli rajojen, mikä on ollut varmasti tarkoituskin. Uutta albumia on pitkälti äänitetty Yhdysvalloissa. Tuomo & Markus ovat saaneet albumille kovia vieraita, mutta keikalla he pärjäsivät hienosti ilman Marc Ribotin tai Jonathan Wilsonin kaltaisia mestareita. Tuomo & Markus soittivat yhtyeineen uuden albumin kokonaisuudessaan ja sen ohella pari kappaletta Dead Circles (2016) -esikoisalbumilta sekä maistiaisen samaisen yhtyeen vielä julkaisemattomalta instrumentaalialbumilta. Prättälän ja Nordenstrengin sivuprojektilta Pratt & Moody saimme kuulla latautuneen version Lost Lost Lost -kappaleesta.
Tuomo & Markus eivät tarjoa kovin persoonallista materiaalia, koska kaikille kappaleille löytyy viite rapakon takaa, mutta näillä leveyspiireillä kuultuna niissä on silaus Suomenlahden vihuria. Tuomo tuo yhtyeeseen sielukkuutta, kun taas Markus taas kopistelee uskottavasti pitkin kanjoneita. Vaihtelevista biiseistä syntyy riemukas kokonaisuus. Vahvuutena voi pitää sitä, että kappaleet ovat äärimmäisen hyvin soitettu, sovitettu ja tuotettu. Sanoituksetkin ottavat rohkeasti kantaa. Tämä kaikki toimii erityisesti siksi, että erinomainen bändi soittaa saumattomasti yhteen. Verneri Pohjolan trumpetti on keskeinen osa yhtyeen soundia. Juho Viljanen vastaa lyömäsoittimien ohessa pasuunasta ja letkeydestä. Jos Prättälän ja Nordenstrengin laulusoundit natsaavat hienosti yhteen, niin basisti Jeremias Ijäs, tuo lisäkerroksen lauluharmonioihin. Miikka ”MacGyver” Paatelaisen pedal steel liimaa osaset yhteen.
Uusista kappaleista jokaisella on paikkansa niin albumilla kuin keikkasetissä. Eikä niistä mitään halua korostaa ylitse muiden. Keikan eka puolisko oli kokonaisuudessaan naksun vaikuttavampi, koska fokus oli uudessa materiaalissa. Erityisesti Let This Season Go imi herkällä melodiallaan itseensä ikivihreyttä. We’re Not Buying It svengasi pitelemättömästi. Albumin nimikkokappale teki hienosti vääjäämätöntä matkaa kliimaksiinsa. Toisella puoliskolla oli yhtä lailla upeita hetkiä, joista ykkösalbumilta tuttu Don’t Shut Down Your Radio muistutti tarttuvuudestaan.
Tuomo & Markus heittää vain muutaman keikan vuoden alkuun levyn ilmestymisensä kunniaksi, mutta tuskin tarvitsee kauan odottaa, kun kesän festivaalit julkaisevat ohjelmistoaan ja Tuomo & Markus alkavat tulla tutummaksi suuremmallekin yleisölle. Toivottavasti bändiä kuullaan myös muualla Euroopassa ja etenkin Pohjois-Amerikassa, missä Tuomo & Markus ovat molemmat henkisesti syntyneet.
Piemonten pääkaupunki Torino sijoittuu kartalla sen verran sivuun, että lienee syynä miksi kaupungin musiikkitarjonta oli viikonloppuna aika vaatimatonta. Torinoa on pidetty kulttuurikaupungin maineessa, mutta bisneskaupunki Milanossa on kuitenkin vilkkaampi keikkaskene. Lähestyvä joulunaika verottaa kaikkialla esiintymisiä, mutta onneksi Torinon perjantai-iltaan mahtui yksi kiinnostava keikka. Torinolainen We Are Waves aloitti kiertueensa kotikaupungista. Yhtye soittaa uuden aallon ja post-punkin hengessä tummasävyistä elektronista popia The Curen ja Editorsin jalanjäljissä.
Uunituoretta Cave -albumia juhlistettiin kulttuuriluolassa nimeltä Blah Blah, joka sijaitsee kaupungin keskeisellä Via Po -kadulla. Ulospäin pienehköltä baarilta vaikuttanut tila osoittautui mainioksi paikaksi, missä kapakan toinen puoli oli miniatyyrikonserttisali, mikä toimii ajoittain myös elokuvateatterina. Pikkuriikkiselle klubille ei montaa kymmentä henkeä mahtunut, mutta tarjosi vaikutelman isommasta klubista.
We Are Waves on julkaissut neljä albumia ja englanninkielisenä tähtäin on ollut kansainvälisillä vesillä. Suurta läpimurtoa ei ole saavutettu kotimaassakaan, sillä levynjulkkarit pidettiin pienelle keski-ikäiselle yleisölle. Pitkäjänteisyys voi kuitenkin tuoda tulosta tavalla tai toisella sillä asenne on kohdillaan. Yhtyeen keulakuva ja biisintekijä on Fabio ”Viax” Viassione, jonka jylhä lauluääni istuu bändin musaan tuoden ylevyyttä. Biisit eivät mullista maailmaa, mutta ovat genressä kelpo kuunneltavaa. Live-kokoonpanon valovoimaisimmaksi esiintyjäksi paljastui kuitenkin karismaattinen basisti Marco Di Brino, jonka kemia laulajan kanssa toimi hienosti. Yhtyeen kaksi muuta jäsentä jää coolin parivaljakon taakse, mutta kosketinsoittaja Cesare Corso on yhtyeen soundin velho ja rumpali Adriano Redogilia antoi vauhtia matkalle transsitilaan.
Uuden albumin biisit ovat varsin tasalaatuisia, eikä mikään nouse erityisesti muiden yläpuolelle. Jokaisesta kappaleesta voi kuulla assosiaatioita muihin orkestereihin, mutta mistään plagiaatiosta ei kuitenkaan ole kyse. Criptonesia starttasi biiseistä teatraalisimmin, mutta kulki dynaamisen bassoriffin tukemana ärhäkästi. Laulujen sanoituksissa Viax purkaa lockdown-tuntemuksiaan ahdistuksesta haluihin, kun pandemia sulki kaiken, mutta Daylight Daze antoi uskoa parempaan.
Samaan teemaan saadaan varmasti vielä useilta artisteilta näkemyksiä, mutta We Are Wavesin tunnot välittyivät musiikin kautta kiehtovasti. Yhtye tarjosi mainion keikan mielenkiintoisessa klubissa ja ei lainkaan mahdotonta, että helposti lähestyttävä musiikki matkustaa laajemmalle. Kieli ei ole ainakaan esteenä varsin universaalille ja elinvoimaiselle yhtyeelle.
Keikkakeppi 