Harvoin sitä laskeutuu kylmemmästä kelistä aurinkoisempaan, kun tulee lentäen Helsinki-Vantaalle. Nyt kävi niin. Jatkoin saman tien iltamyöhäiseltä lennolta suoraan Bar Loosen alakertaan, minne päivänvalolla on pitkä matka. Eipä se aurinko pahemmin paista Mikko Viman & The Dead Pilotin koleassa mutta kiehtovassa musiikissakaan. Bändi oli uusi tuttavuus, mitä nyt pari biisiä olin kuullut. Mikko Vimanin poppoo sai musiikkinsa kelpo lentoon. Naftin tunnin keikan soittanut kokoonpano oli ilmeeltään harkitun asetelmallinen. Lavalle oli värkätty pöytä, jossa punaisella varjostimalla varustettu lamppu loi vakavahkon ilmeen. Pöydälle mahtui myöskin jallulasi, josta Mikko Vimanin oli hyvä naukkailla biisien välissä. Vastikään viime vuoden lopulla debyyttialbuminsa Don’t Walk Away From The Sorrow julkaissut helsinkiläinen bändi keikkailee harvakseltaan. Sinänsä harmi, sillä Mikko Viman laulaa hetkittäin jallun kyydittämällä baritonillaan kuin Tinderticksin Stuart A. Staples. Hänen ympärillensä on kyhätty riisuttu orkesteri: piano ja akustinen kitara, joka tosin vaihtui parin loppubiisin ajaksi sähköiseen. Kitaristi Marko Kiviluoman rauhallisen rento soitto oli hallittua ja irtonaista. Martti Lindholmin piano luo lauluhin selkärangan, mutta ajoittain jäi kaipaamaan ryhdiksi bassoa, varsinkin vikojen biisien blueseissa. Reilun puolet keikasta lavalla oli myös kaksi taitavaa taustalaulajatarta, jotka toivat harmonioillaan sielukkuutta ja arvokkuutta esitykseen.

Bar Loosen viihtyisään luolaan oli saapunut parisen kymmentä kuulijaa, jotka jaksoivat antaa aplodeja jokaiselle biisille. Enemmänkin pienien bändien keikoille soisi väkeä, varsinkin jos lippu maksaa vaivaiset 5€. Juhannusaaton aatto ei ollut ihan  paras keikkapäivä, sillä aika monet olivat jo lähteneet maaseutujen pusikoihin. Hyvä kuitenkin, että kaupunkiin jumittuneille on myös musiikkitarjontaa. Mikko Vimanin seurassa baarijakkaralla nuokkuvalle väsyneelle reissajaalle ei ollut vaaraa torkahtaa, mutta ei myöskään villiintyä hytkyttelemään. Musiikin pohjavire on surumielinen, jopa kohtalokas, vaikka kauniita melodiota muutamissa biiseissä onkin. Biisit ovat samankaltaisia sanoituksiaan myöten. Aika usein jumala ja paholainen ovat napit vastakkain tai sitten koukataan huumeiden tai epätoivoisen rakkauden kautta. Lähinnä nousi mieleen kysymys miksei tätä samaa tehdä suomeksi, voisi sanoituksiin löytyä laajempi ilmaisupohja. Ehkäpä kotimaisella luciferit kuulostaisivat kornimmilta. En näe bändille kauheasti mahdollisuuksia nousta suurempaan tunnettavuuteen, mutta eipä se taida olla tarkoituskaan. Hämyinen Bar Loose lienee bändille se haaveiden Tavastia. Kunnianhimo ja asenne ovat kuitenkin kohdillaan, kunhan Mikko Viman ja kumppanit eivät hyydy tyytyväisyyteensä – kehitystä on varmasti luvassa.