Ehdittiin tottua jo pitkään, että kaikki isot nimet soittavat Ruotsissa ja karttavat kaukaa Pohjanlahden toisen puolen perukat. Asian tila on onneksi ollut korjattuna jo monta vuotta ja Suomessakin ollaan saatu heilua maailman tähtien tahtiin. Voisi sanoa jopa ylitarjontaan saakka. Silti on muutamia poikkeuksia, jotka eivät millään löydä syytä tulla Suomeen. Yksi heistä on Tom Petty & The Heartbreakers. Ainoan kerran Tom Petty esiintyi Bob Dylanin lämppärinä Helsingissä Let Me Up (I’ve Had Enough) albumin kiertueella 1980-luvun lopussa. Eli aika pitkään on mies maatamme vältellyt ja eikä liiemmin ole keikkaillut Euroopassa. Siksipä Tom Petty on ollut yksi odotetuimmista artisteista.

Ruotsissa ei ole tullut käytyä aiemmin keikkareissuilla. Silloin kun The Rolling Stones vieraili muinoin Ullevilla, olin sen verran juniori, että sain vain kuolata vierestä, kun kuuli naapurimaahan tehdyistä pyhiinvaellusmatkoista kylän vanhimmilta, jotkut olivat päässeet jopa Roskildeen saakka. Toisaalta silloin teininä se oli myös likviditeettikysymys. Nyt tilaisuuden tullen ei ole enää mahdotonta lähteä keikkojen perässä kauemmaksikin. Taisi olla helmikuuta, kun ilouutinen Tom Pettyn Euroopan kiertueesta lanseerattiin. Kiertuelistalle osui lähimpänä Tukholma. Ei muuta kuin Ticnetin sivuille jonottamaan. Reilun tunnin venailulla, sain mitä hain ja vuoden odotetuimman keikan tittelissä oltiin hanakasti kiinni ja vielä ihan kohtuulliseen 79€ hintaan.

Ensimmäinen Ruotsin matkakeikka sujui varsin mutkattomasti. Onneksemme halpalentoyhtiö Norwegian singahtelee Tukholmaan edullisesti. Hyppäsin koneeseen klo 15 Helsingissä ja klo 19.30 olin jo kuulemassa Globen-areenalla Tom Pettyn lämppäriksi haalittua Jonathan Wilsonia. Yöksi Söderiin hotelliin ja seuraavana päivänä takaisin Suomeen. Ei paljoa kalliimpi kuin festarikeikka Suomessa. Wilsonin setistä jäi jokunen biisi kuulematta, mutta ihan omasta syystä, nimittäin Södermalmin meininkiä oli kiva tuumailla terassilta käsin. Siitä huolimatta Wilson nappasi mukaansa ja paikoin hyvään countrypsykedeliagrooveen mies bändeineen pääsi. Viime vuonna lupaavan Gentle Spirit -albumin julkaissut Wilson olisi ollut omiaan klubissa, mutta nyt niin kuin lämmittelijät aina, jäi hän pääesintyjän valtavan odotuksen jalkoihin. Wilsonille ei tainnut jäädä soundcheckissa aikaa riittävästi, sillä suht kolkkoon ja kovaan soundiin ei tahtonut millään korva tottua. Silti sen tason herra, jolle suon uuden mahdollisuuden heti kun sellainen eteen tulee.

Globen on hulppea areena. Kyllä Hartwall-halli jää olemuksellaan varjoon, ehkä tosin saundeillaan nousee parempaan asemaan, koska Globen on korkea kupoli. Enpä kuitenkaan lähde akustiikkaa vertailemaan, vaikka sehän on selvä, ettei areenoilla pääse klubin intensiiviseen tunnelmaan. Tärkeintä on aina esitys ja sisältö – ja se miten biisit välittyvät. Jos jokin häiritsee, aika harvoin sen laittaa akustiikan tai miksauksen piikkiin, ongelma on soitossa ja biiseissä. Tom Pettyn astuessa lavalle kaikki saundilliset seikat jäivät sivuosaan ja se on hyvä merkki se.

Globen vetää show-illoissa reilut 16.000 katsojaa. Montaa paikkaa ei tänäkään iltana ollut tyhjillään. Istuin permannolla rivillä 46, mistä oli lavalle sellainen 30-40 metriä, ei mitkään eturivin paikat, mutta hyvin Pettyn konstailematon lava sinnekin erottui. Suuri etu oli siitä, että permanto oli tehty loivasti nousevaksi. Raisereita pinoon ja jengi näki kentän joka riviltä. Tom Pettyn taustaa hallitsivat syvyydessä valtavat verhot, jotka vaihtoivat valoissa väriään. Maltilliset screenit olivat sijoitettu lavan yläreunaan neljään ruutuun, ja kuvissa esillä oli tasapuolisesti bändi siinä kuin itse laulaja-lauluntekijä. Kaikin puolin Tom Pettyn olemukseen sopiva stage, jossa ei pelleilty mahtipontisuudella.

En ole perehtynyt ruotsalaisiin anniskeluoikeuksiin, mutta kyllä se vaan kotimaan kaljakarsinajonotuksen voitti, kun sai hakea oluttuopin kentän reunalta ja siemailla juomaa samalla kun kuunteli Jonathan Wlisonia. Tom Pettyn vedon aikana hanat olivat kiinni. Kännivetoista juopottelua en konsertissa nähnyt, vaikka takarivin pojat lauloivat heti aloitusraita Listen to Her Heart -biisistä lähtien mukana kuin iloisessa brittiläisessä jalkapallokatsomossa. Tosin vessavisiitillä osui yksi roskikseen sateenkaaria antautuneesti haukotellut ruotsalaisherrasmies.

Tom Petty soitti tasan kahden tunnin keikan. Biisilista oli uskollinen Euroopan kiertueen aikaisemmille seteille, vaikka luotettavalta taholta kuulinkin, että Pettyllä on tapana ruuvata biisilista kuntoon vasta puoli tuntia ennen keikkaa. Vain Don’t Come Around Here No More oli uusi valinta. Monen mielestä Pettyn kauheimpia sävellyksiä, mutta kyllä siitäkin saatiin kuulla ehkä paras versio ikinä. Keikan puolessa välissä käväisin lavan etureunan kulmilla ja ehdin kuunnella Something Good Is Coming-biisin hyvältä etäisyydeltä, kunnes järjestysmies osoitti seikkailijalle tien takaisin istumapaikalle. Viime vuotisen Mojo-levyn biisi nousi illan kauneimaksi esitykseksi ja muutenkin uuden levyn blues toimi paremmin livenä kuin levyllä kuten biisillä Should Have Known It. Lisäksi Hearbreakers soitti mainion version Fleetwood Macin Oh Well-biisistä, jonka Havana Black vakuutti reilut parikymmentä vuotta sitten olevan coveroitavissa. Tom Petty and the Heartbreakers on bändi ja se sai mahtiareenalla fiiliksen, että olisi ollut katsomassa intiimimpää keikkaa. Unohtui useasti, että taustalla on enemmän ihmisiä kuin jääkiekiekon MM-finaalissa.

Tom Petty on hitauden mestari. Biisit käynnistyivät verkkaisesti. Uneliaisuus korosti sympaattista ja läsnäolevaa tunnelmaa. Tom Pettyn välispiikit olivat kömpelön ystävällisiä ”Thank you so much”-osastoa. Politiikka ja retoriikka kuullaan toisilla lavoilla. Nyt puhui musiikki ja bändi, ja hyvin puhuikin. Hitaus on rauhaa ja onnistuessaan rautaa.

Hauskempaa olisi haukkua, mutta minkäs teet, kun olet fani ja odottanut ikäsi keikkaa; ei tästä voi pahoja sanoja pudotella. Mieluummin olisin nähnyt Heartbreakersin vuonna 1979, mutta turha jossitella, jos vanhat jermut osaavat hommansa samalla tavalla nytkin. Monta herkkua jäi kuulematta, sillä sen verran muhkea katalogi bändillä on. Ikisuosikit Mary Jane’s Last Dance ja Refugee lämmittivät eniten. Yleisö taas riehaantui Full Moon Feverin hiteistä. Viihdyttävä cover -versio kuultiin Traveling Wilburys klassikosta Handle With Care, jossa Roy Orbisonin osuuden tulkitsi ansiokkaasti komppikitaristi Scott Thurston.

Tom Pettyn laulu on kiehtovaa, koska se välillä tuntuu yhtä väkinäiseltä kuin teinipoika tuskailisi äänenmurroksessa, mutta hetken päästä äänihuulet lepattavat kuin ilolinnun siivet ja tekee Pettystä erinomaisen tulkitsijan. Lavakarisma ei ole Bruce Springteenin tasoa, mutta entä sitten, jos meininki bändissä paikkaa puutteet. The Heartbreakers on maailmanluokan orkesteri, ihan samaa tasoa kuin E Street Band, vaika ei soundiltaan yhtä massiivinen. Kitaristi Mike Cambell on mestari, mutta kaukana kitarasankareiden olemuksesta, Benmont Tench on kosketinsoittajien velho ja alkuperäinen basisti Ron Blair oli välillä poissa riveistä 20 vuotta, mutta soitti keikan päättänyttä American Girliä kuin vuonna 1976. Rumpali Steve Ferronessa ei ole samaa iloa kuin originaalipaukuttaja Stan Lynchin soitossa, mutta taitoa enemmän.

Kevään ja alkukesän keikat ovat olleet aika nostalgiavoittoisia ja hassua todeta, että kuuskymppiset ovat ihan yhtä notkeita kuin nuoremmat kollegat. Jos soitto kulkee, niin antaa mennä vaan. Tässä on elämää monella artistilla edessä. Useasti väitetään, että parhaat biisit on tehty aikaa sitten ja uusi materiaali on vanhan toistoa. Tom Petty on poikkeus, sillä miehellä riittää luomisvoimaa edelleen. Hän on yksi tasalaatuisimmista lauluntekijöistä maan päällä.

Tom Petty & The Heartbreakers heitti odotukset täyttäneen keikan, että voin sanoa nähdyn nouseen areenakeikkojen kärkeen – ja siinä kategoriassa on entuudestaan jo aika kovia nimiä. Keikan anti oli monipuolinen: pari coveria, muutamat bluesit uudelta levyltä ja loput viisut tasaisesti koko pitkän ja tuotteliaan uran klassikkoalbumeilta. Suuria yllätyksiä ei kuultu, mutta ei sitä ekalla kerralla osaisi mitään rutiinista ja hyväksi havaitusta poikkeavaa odottaakaan.

Settilista:

Listen to Her Heart

You Wreck Me

I Won’t Back Down

Here Comes My Girl

Handle Wirh Care

Good Enough

Oh Well

Something Big

Don’t Come Around Here No More

Free Fallin’

It’s Good to Be King

Something Good Coming

Learning to Fly

Yer So Bad

I Should Have Known It

Refugee

Runnin’ Down A Dream

Encore

Mary Jane’s Last Dance

American Girl