Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.
Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.
Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.
The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).
The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.
Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta.
Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.
Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.
Settilista:
Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong
Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest
2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry
Dinosaur Jr. vieraili kuluvana vuonna Suomessa jo toistamiseen. Kesäkuinen Sideways jäi väliin, mutta niin oli kaikki aikaisemmatkin keikat menneet ohi. Nyt aukko sivistyksessä korjaantui vihdoin. Dinosaur Jr. on aina ollut se tyylilleen uskollinen särökitaroiden ja melodioiden hallittu kovaääninen sekamelska. Yhtyeen taival alkoi 1984 ja pitkän välirikon jälkeen kokoonpano on ollut alkuperäisessä kuosissa vuodesta 2005 lähtien. Jos kitaristi-laulaja J Mascis on bändin pää, niin basisti-laulaja Lou Barlow on keho ja rumpali Murph raajat. Näin ainakin Tavastian keikan pohjalta voi päätellä.
Keikka alkoi itsenäisyyspäivän aattoiltana tasan 21 miltei täydelle tuvalle. Bändin taakse lavalle kasattu backline oli vaikuttava. Marshall -kaappien määrä todisti bändin maineen lujaa soittavana yhtyeenä. Keikalle piti varautua korvatulpilla. Ensimmäiset 45 minuuttia kuuntelin korvat suojattuina, mitä teen ani harvoin. Todettava taas, että korvat tukittuna kuunteleminen tuntuu yhtä kumiselta kuin uiminen märkäpuvussa kesäisessä järvessä. Keikan loppupuoliskon väijyin lavan oikealla reunalla oviaukossa, joka itsessään dumppasi äänenvoimakkututa sen verran, että pärjäsin ilman kuulosuojaimia. Heti kuulosti paljaaltaan paremmalta.
Dinosaur Jr kiertää viime vuonna julkaistun Give a Glimbpse of What Yer Not -albumin puolesta. Tuotos on laadukas ja tarjoaa tukun Mascisin rustaamia tarttuvia kappaleita kuten Tiny ja Lost All Day. Lou Barlowin kynästä lähtenyt Left/Right sisältää tuttua melodista haikeutta. Bändin elinvoimaisuudesta kertoo, että pari viimeistä albumia ovat varsin laadukkaita. Illan parhaan vedon tittelin nappasi Watch the Corners, joka löytyy edelliseltä pitkäsoitolta I Bet on Sky (2012). Setti kattoi uudemman materiaalin ohessa kaikki bändin tunnetuimmat biisit kuten Feel the Pain ja Start Choppin’.
The Horrors oli syksyn odotetuimpia keikkoja. Lippu piti hankkia heti sen tultua myyntiin, sillä ennakoin yhtyeen olevan liian iso Tavastian lauteille. Heidän tuorein albuminsa kipusi parhaimmillaan 8. sijalle Brittien virallisella albumilistalla. Tavastialla oli kuitenkin yllättävän vähän väkeä, parvi oli tyhjillään ja takabaari kiinni. Ehkä 400 kuulijaa oli saapunut paikalle torstai-illaksi. Miksi bändi ei ole löytänyt tämän enempää suomalaista yleisöä?
Keikka alkoi uuden albumin Hologram -kappaleella. Setti kesti vain reilun tunnin muiden Euroopan keikkojen tapaan. Settilistassa ei tullut yllätyksiä, vaan yhtye toistaa pitkälti opeteltua soittolistaa. Bändin arsenaalista löytyisi biisejä pitempäänkin keikkaan, mutta tämä satsi oli oikein sopiva. Keikka oli ehjä kokonaisuus ja dramaturgisesti hyvin rakennettu. Soundi oli hyvä, mutta Badhamin laulu oli miksattu hieman tunkkaiseksi.
The Horrors on lähtökohtaisesti unelmien bändi. Se tuo klubiympäristöön ne 1980-luvun post-punk bändit, joita ei enää ole, tai jotka eivät Tavastialle mahtuisi. Biisit ovat hyvää keskivertoa, seiskan arvoisia. Tähän asti suurta yleisöä miellyttävää kympin hittiä ei vielä ole. Still Life on tähän asti kantanut bändin tunnetuimman kappaleen viittaa, vaikka uuden albumin Press Enter to Exit ja Machine ovat hengenheimolaisia. Mutta uudessa materiaalissa on kappale, joka on lähellä täyttä kymppiä: Something to Remember to Me By. Biisi on helposti kuluvan vuoden tarttuvimpia biisejä, ja tämä vuosi on ollut poikkeuksellisen tasokas. Jos kehitys jatkuu saman suuntaisena ja rinnalle tulee muutama kova styge, niin yhtyeellä on mahdollisuus saada Suomessa isompia yleisöjä ainakin festivaaleilla.
Lea Porcelain nousi nelihenkisenä lavalle vasta kello 21.00. Sitä ennen saimme kuulla runonlausuntaa, joka ei olisi huonompi tapa lämmitellä esityksiä Suomessakaan. Lea Porcelainen ytimen muodostaa kaksikko Julien Bracht ja Markus Nikolaus, mutta kiertueella heitä vahvistaa kitaristi ja rumpali. Bracht ja Nikolaus vaikuttavat sekä Berliinissä että Lontoossa, missä he ovat viimeistelleet myöhemmin tänä vuonna julkaistavaa debyyttialbumia. Tähän mennessä Lea Porcelain on julkaissut vain EP-levyn ja singlejä. Residency tour nimellä siunattu minikiertue ulottuu Berliinistä, Hampurin, Lontoon kautta Pariisiin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Keikkakeppi 