Tihkusateessa Kirjurinluodon ulkoilma-areena näyttäytyi väljempänä kuin siihen on yleensä tottunut. Yleisöä vaikutti saapuneen vähän, vaikka lavalla Erja Lyytinen tarjosi maailmanluokan asiakaspalvelubluesia. Ensimmäisen päivän Kirjurinluodon ohjelmisto näyttäytyi lähtökohtaisesti senioripainoitteisena, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että yleisömassat saapuisivat vasta illan pääesiintyjien aikaan. Laadukkaita artisteja riitti kuitenkin iltapäivästä keskiyöhön. Sadetta saatiin niskaan ajoittain ihan kunnolla ja vasta iltasella Kirjurinluoto paistatteli auringossa ja tungoksessa. 

Ensimmäisestä visiitistä Pori Jazzeille on allekirjoittaneella 31 vuotta, jolloin piti bongata Ringo Starr. Välillä on kertynyt pitempiä taukoja, mutta on festivaali pitänyt kutinsa tasalaatuisena rytmimusiikin ystävien kesäjuhlana, jossa näkee niin vanhoja pioneereeja kuin tuoreita nousevia tähtiä. Jazz on massatapahtuman lipputulojen kannalta toissijaista, mutta profiilin vuoksi tärkeää, että sitäkin kuullaan monipuolisesti.

Torstain kattaus oli kaikin puolin kiinnostava. Seilasin vain päälavan ja jokilavan välillä, vaikka muitakin stageja festivaali tarjoaa. Jokilava oli nimetty tällä kertaa OP-lavaksi kaupallisen yhteistyön vuoksi ja splitattu kahtia niin, että vasemmalta puolelta pääsi katsomaan konsertteja lasi kädessä ja oikealla puolella sopi mennä kaiken ikäisten. Lavasta uupuu Kirjurinluodolle ominainen puistomaisuus rinteineen, kun yleisö tönöttää tasaisella asfaltilla, mutta toisaalta ruokakojujen läheisyyden mahdollistaa ruokailin musiikin kuuntelun lomassa.

OP-lavalla esiintyi ensimmäisenä Tuomo & Markus, joka nousi alkuvuoden puheenaiheeksi kehutun Game Changing -albumin myötä. Kävin katsastamassa heidän levynjulkaisukeikan talvella ja intiimin klubikeikkaan verrattuna tunnin ulkoilmaesitys tuntui maistiaiselta yhtyeen barbeque-kastikkeessa marinoituun sävykkääseen americanaan. Keikan aloitti esikoisalbumin Over the Rooftops ja päätti Verneri Pohjolan svengaava sävellys, mutta muut kappaleet toimitettiin tuoreelta albumilta. Moniäänisesti laulavan yhtyeen käsittelyssä musiikki rullaa täsmällisesti nostaen hetkittäin kylmiä väreitä. Joidenkin laulujen syntyhistoriaan on vaikuttanut yhteiskunnalliset kimmokkeet ja hyvä niin, sillä musiikilla on aina ollut paikkansa puhua myös politiikkaa.

Pahimman ripottelun aikana henkistä sateenvarjoa päälavalta tarjosi Kurt Elling, joka on aikamme parhaita jazz-laulajia. Hänen funkimpi projektinsa SuperBlue toimi erinomaisesti myös suurelle yleisölle, joka ei niin jazzin perään kumartele. Syynä on tietenkin Ellingin valovoimainen ja leikittelevä esiintyminen unohtamatta tietenkään Charlie Hunterin tarttuvia kappaleita. Elling versioi raikkaasti myös Cody Chesnuttin klassikon The Seed, jonka päälavalla vuonna 2007 versioi myös The Roots. Kaikkinensa mukavaa iltapäivän chillailua jopa märissä tennareissa.

Torstain yllättäjiä oli myös Eric Gales, joka on olemukseltaan ja kitaransoittotaidoiltaan lähinnä Jimi Hendrixiä mitä olen koskaan nähnyt. Miehellä on 30-vuotinen ura ja liuta albumeita, mutta itselle jäänyt kuitenkin tuntemattomaksi. Setti koostui omista kappaleista, joita osaa on ollut säveltämässä myös toinen blueskitaramestari Joe Bonamassa. Seassa kuultiin raikas versio myös The Beatles -klassikosta Come Together. Kahden lyömäsoittajan täydentämä bändi soitti mallikkaasti liiderinsä tukena.

Päälavan edusta tungeksi ihmisiä, kun Pepe & Saimaa astui lavalle, mutta samaan tapaan täyteen ahdettu oli myös lava, kun Pepe Willbergin ja Saimaa yhtyeen tueksi liittyivät Vantaan viihdeorkesteri ja  Vaskivuoren lukion alumnikuoro. Väkeä pursui lauteilla niin paljon, että myöhemmin nähty Tom Jonesin kokoonpano vaikutti kellaribändiltä. Pepe & Saimaan vuonna 2014 julkaistu albumi on tämän vuosituhannen kotimaisia merkkiteoksia ja sen kokonaan soittaminen isolla kokoonpanolla oli jälleen vaikuttava ja jopa liikuttava kokemus. Olin paikalla, kun samainen setti soitettiin ensimmäisen kerran Helsingin juhlaviikoilla vajaa yhdeksän vuotta sitten. Se oli ikimuistoisen mieleenpainuva konsertti, mutta ei tämä Kirjurinluodon veto kalvennut elämyksenä lainkaan. 

Albumi soitettiin läpi kokonaisuudessaan ja encorena saatiin kuulla Pepen varhaiselta Jormas -yhtyeen repertuaarista tuttu Taivas vain tietää. Pepe Willberg on artisti, jonka ääni ei ruostu vuosikymmenien saatossa. Se soi lähes yhtä puhtaana kuin 1960-luvun lopulla. Pepen arvokkaan hapuileva olemus tarjosi mainiota ristiriitaa Saimaan kirjavaan ja rentoon muusikkoseurakuntaan. Vantaan viihdeorkesteri ei tuo väriä visuaalisesti, mutta sitäkin enemmän auditiivisista voimaa. Vaskivuoren lukion alumnikuoro hoiti hommansa hienosti ja nuorille laulajille esiintyminen isolle yleisölle oli varmasti ikimuistoinen kokemus.

Saimaan moottori on Matti Mikkola, joka on tuottanut ja säveltänyt visionsa ympärille upeat kappaleet, löytänyt oikean tulkitsijan ja parhaat soittajat ja biisintekijäkumppanit. Laulut kumartavat 1960-70 -lukujen iskelmille, mutta soivat silti ajattomina. Albumin myötä Pepe on saanut ansaitusti uuden nosteensa, kuten myös Matti Mikkola arvostuksensa. Pepe & Saimaa projektissa usein unohtuu kuitenkin laulujen sanat, joku nekin on sanoittanut, jotta Pepelläkin on laulettavaa. Suurin osa on syntynyt Timo Kiiskisen taitavasta kynästä, mutta seassa on myös kaksi Johanna Vuoksenmaan sanoitusta, joista Sinä lupasit on ehta onnistuminen.

The Teskey Brothers oli ennalta vieras yhtye, mutta oletettavasti se, jota jälkeenpäin kuuntelen eniten. Australian Melbournesta kotoisin oleva yhtye on kasattu veljesten Josh ja Sam Teskeyn ympärille. Edeltä mainittu on siunattu sielukkaalla äänellä ja jälkimmäinen on yhtyeen valovoimainen kitaristi. Yhtye on saanut ansaittua huomiota kotimaassaan ja tätä menoa tunnettuus laajenee. Soulahtava bluesrock ei ole ei ole kuuminta listakamaa, mutta uskon yhtyeen keräävän paljon uusia kuuntelijoita ainakin retropiireissä.

Porin konsertti oli vangitseva. Yhtyeen ilme lavalla oli melko koruton, mutta musiikki puhui puolestaan. Josh Teskeyn ääni on santapaperilla hiottua motownia. Yhtään hittiä ei ensikuulemalta korviin tarttunut, mutta ei yhtään hutiakaan. Tasalaatuinen settilista sisälsi mainiota biisejä yhtyeen kolmelta pitkäsoitolta. Tuoreimmalta tänä vuonna julkaistulta The Winding Way –albumilta kuultiin mainiot kappaleet I’m Leaving  ja Take My Heart. Toivottavasti joskus koituu mahdollisuus nähdä karismaattinen yhtye myös klubiolosuhteissa.

Illan pääesiintyjä ja syy saapua Kirjurinluodolle oli monelle luonnollisesti kuolematon Tom Jones. Walesin prinssi on ravannut Suomessa useasti ja tähän kertaan lähdin siltä pohjalta, että 83-vuotias mestari tuskin enää tulee. Keikan jälkeen voi sanoa, että hyvinkin levytykset ja kiertueet saattavat jatkua tulevaisuudessakin. Mielikuva Tom Jonesista kaatuu helposti mahtipontisen viihdeartistin puolelle, mutta yllättäen Jones nousi lavalle kompaktin bändin kanssa, jossa giganttisuus uhkui vain itse laulajassa. Yhtyeen instrumentteihin kuului muun muassa harmonikka, joka ei ensimmäisenä yhdisty Tompan soundeihin, mutta tämäpä juuri teki konsertista erityisen.

Riisutut tulkinnat Jonesin kappaleista todistivat, että kappaleet toimivat hyvin. Spektaakkelimaisuus alkoi auringon laskun jälkeen korostua taustaprojisoinneissa, mutta kaiken kaikkiaan ilahduttavaa oli nähdä Tom Jones elinvoimaisena ja pienimuotoisen yhtyeen säestämänä. Setti kesti tunnin ja kolme varttia mikä on komea suoritus ilman taukoja vanhalle miehelle. Osan lauluista hän lauloi baarijakkaralta, mutta piti itsensä aktiivisena laulamisen ohella tarinavetoisilla välispiikeillä.

Settilista tarjosi tulkintoja Tom Jonesin uran alkuvaiheista aina viimeisimpään Surrounded by Time (2021) -albumiin. Jones on aina ollut tulkitsija ja esittänyt muiden kappaleista vähintäänkin mahtailevia ja usein jopa parempia versioita. Esityksen aikana kuultiin kaikki hitit It’s not Unusual, Delilah, What’s New Pussycat, If I Only Knew, joiden aikana kännykkäkamerat yleisön seassa joutuivat töihin. Mielenkiintoisimmat biisivalinnat olivat Walesilaisen Katell Keinegin väkevä One Hell of a Life ja Bob Dylanin One More Cup of Coffee (Valley Below) sekä Leonard Cohenin Tower of Song. Vaikka koko setin avasi itseironisesti I’m Growing Old, varisi keikan mittaan vuosia kevyesti sen 60 vuotta. Se on epätavallista.