Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki, 12.7.2024

Pelkistetysti Springsteen & E Street Band tour -nimellä kulkenut maailmankiertue starttasi jo viime vuonna. Näin viime vuoden kesäkuussa Zürichin vedon ja pitkälti saman kaavan mukainen konsertti nähtiin myös Helsingissä. Springsteen yhtyeineen pyrkii tekemään jokaisesta show’staan yksilöllisen vaihtelemalla settilistan järjestystä ja esittämällä harvemmin kuultuja kappaleita. Helsingissä keikka kesti viitisen minuuttia kauemmin kuin Sveitsissä ja soittolistaan mahdutettiin pari biisiä enemmän, yhteensä 32 laulua. 

Bruce Springsteen on tunnettu terveistä elämäntavoistaan sen mukaisesta energisyydestään, mutta viime vuonna Springsteen joutui keskeyttämään kiertueen vatsahaavan vuoksi ja lykkäämään konsertteja. Helsingin konsertti pysyi suunnitellussa aikataulussa, kun Bruce ehti toipua esiintymiskuntoon. 74-vuotiaaksi hän on poikkeuksellisen elinvoimainen eikä ikääntymisen merkkejä huomaa lavapreesensissä edes vuoden takaiseen. Yhtä kovassa iskussa oli bändikin, jonka jäsenet ovat kutakuinkin ikätovereita saksofonisti Jake Clemonsia ja torvisektiota sekä taustalaulajia lukuun ottamatta. Brucen ääni kesti hyvin ja skaalautui kappaleiden vaatimusten mukaan reilun kolmen tunnin ajan. Ainoastaan löysempi kiertueaikataulu viitaa ikääntymisen vaatimaan palautumiseen: konserttien väleissä on usein parin kolmen päivän taukoja. Matkustaminen ja lavarakenteiden pystytys vaatii oman aikansa, mutta on bändi takonut rautaa tiukemmallakin tahdilla. 

Bruce Springsteen & E Street Band ei antanut odotella itseään vaan bändin jäsenet kapusivat lavalle viitisen minuuttia etuajassa kuten senioreilla on tapana. Ensimmäisenä kuultu Lonesome Day alleviivasi heti miten yhteisöllisiä Brucen konsertit ovat niin laulun, joraamisen kuin käsien heiluttamisen merkeissä. Brucen karisma puree, mutta viehätysvoimaa löytyy myös yhtyeen muilta jäseniltä. Brucen taustalla häärii peräti 18 muusikkoa, ja tästä instrumenttimäärästä lähtevä musiikin pauhu on parhaimmillaan katarttisen huumaavaa. 

Seurasin konserttia E-katsomosta, kun vuosi takaperin näin yhtyeen hyviltä asemilta golden arealta. Olympiastadionin keskikatsomoon katon alle kuului yllättävän hyvin, vaikkei kaikkia musiikillisia nyansseja luonnollisestakaan voinut havaita kuin sisätiloissa hallitussa akustiikassa. Istumapaikoilla on puolensa, kun on kyse maratonkeikasta. Seisomaan noustiin vasta encoressa. Lavan edustalla näkee paremmin ja on mahdollisuus seurata yksittäisiä muusikoita jos kestää väentungoksen. Katsomosta näkee yhtyeen soitantaa vain screenien kautta, mutta samalla vaikuttuu eri tavalla stadionympäristöstä ja ihmismassasta.

E Street Bandin keikkoja leimaa hyväntuulisuus. Positiivisuus sykkii soittajien suonissa ja säteilee yleisöön. Kun on aika vakavoitua, niin niihinkin hetkiin riittää tunnelatausta ilman paatosta. Yleisön kosiskeluksi Bruce oli opetellut muutamia suomenkielisiä sanoja kuten tervehdyksen ”moi” ja yleisöä moukaroineen Wrecking Ballin aikaan kannustushuudon ”kovempaa”.

En muista viime vuonna havainneeni kiertueella tekstityksiä, mutta nyt neljän vuoden takaisen Letter to You -albumin nimikappale nähtiin suomennettuna. Sanoissa ei ole mitään vaikeasti ymmärrettävää ja siksi käännösteksitys tuntui virheeltä varsinkin kuin muissa kappaleissa samaa ei nähty. Seuraavan kerran tekstitys projisoitiin välispiikissä, kun Bruce käsitteli kaiken rajallisuuden teemaa kertoessaan olevansa viimeinen heppu hengissä hänen varhaisesta The Castiles -bändistänsä. Bruce esitti akustisesti herkän Last Man Standing -kappaleen, mutta samaan aikaan kentän takaosan baariosastolla papatettiin tuoppien ääressä niin kovaa, että möly häiritsi ainakin katsomoa, mutta toivottavasti ei itse artistia. 

Settilista oli muodoltaan sama kuin koko kiertueella, mutta treenattuja biisejä on niin paljon, että variaatiota ja yllätyksiä riittää kullekin keikalle. Reason to Believe -kappaleesta kuultiin mainio voimabluesversio. Youngstown soi harvinaisempana herkkuna kuten myös rytmikäs E-Street ShuffleLong Walk Homea ei ollut soitettu livenä kymmeneen vuoteen. Kolmessa tunnissa biisejä tuutattiin perä perään hengästyttävään tahtiin ja välispiikkejä kuultiin vähän, koska laulut saivat puhua puolestaan. Bruce huipensi keikan tuttuun hittipotpuriin, joista erityisesti Tenth Avenue Freeze-Out saa aina nostamaan hatun päästä, jo itse biisinä, mutta erityisesti siksi, kun se kumartaa edesmenneille Clarence Clemonsille ja Danny Federecille. Illan viimeisenä encoren encorena Bruce esitti yksin kappaleen I’ll See You In My Dreams, joka muistuttaa kuolevaisuudestamme ja siitä että kuolema ei ole kuitenkaan päätepiste. Laulun sanat ilmestyivät taas screenille ja tarkoituksena auttaa viesti katsojille perille.

Bruce oli sonnustautunut valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja solmioon. Ehkä se kuvastaa tiettyä seestymistä. Vuosi sitten Bruce intoutui repimään mustan lyhythihaisen kauluspaidan uhmakkaasti rinnasta auki. Nyt ei lähtenyt kuin encoressa liivi. Eikä taivu yli seitsemänkymppiseltä enää crowd surfing, jota tavattiin nähdä kymmenisen vuotta sitten. Siitä huolimatta keikkakunto on käsittämättömän kova ja Bruce jaksaa kiertää yleisön edessä heittämässä ylävitosia. Sympatiapisteet hän nappasi taas lahjoittamalla eräälle pikkupojalle huuliharpun. Helsingin keikka oli onnistunut ja kymmenet tuhannet ihmiset näyttivät valuvan ulos stadionilta tyytyväisyyttä huokuen. Tiimalasin hiekat hupenevat vääjäämättömästi, mutta Bruce Springsteenin ja E Street bandin kohdalla hiekan muruset valuvat jarru pohjassa.

Settilista:

Lonesome Day, My Love Will Not Let You Down, Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, Promised Land, Hungry Heart, Reason to Believe, Youngstown, Long Walk Home, Working on the Highway, Darlington County, The E Street Shuffle, Nightshift, My Hometown, The River, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road – encore – Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Dancing in the Dark, Tenth Avenue Freeze-Out, Twist and Shout – 2. encore –  I’ll See You In My Dreams

Tuntematon's avatar

Dingo @ Tavastia, Helsinki 7.6.2024

Sen verran taukoa edellisestä Tavastian vierailusta, että en ollut huomannut, että pääsisäänkäynnin bändimainokset näkyvät nykyään digitaalisella taululla. Perinteiset paperiset keikkajulisteet ovat siis mennyttä. Sisällä oli tarjolla kuitenkin esitys mikä ei ole neljässäkymmenessä vuodessa liiemmin muuttunut. Nimittäin Dingo, jonka hysteeriseen suosioon johtanut läpimurto tapahtui tasan neljäkymmentä vuotta sitten 1984. Tuona samana vuonna toteutui myös yhtyeen unelma, kun he esiintyivät ensimmäistä kertaa Tavastialla. Urho Kekkosen kadulla sijaitseva rockpyhättö on jokaisen yhtyeen tavoite numero yksi. 

Sisään astuessa epäilytti mahtaako Dingo vetää kesäperjantaina klubiin väkeä, kun samaan aikaan Olympiastadionilla soittaa Metallica kymmenille tuhansille. Turha pelko, sillä soiton alkaessa 21.30 tupa oli kirjaimellisesti täynnä. Tunnelmassa oli aistittavissa pientä hysteriaa. Ennakko-odotusten sijaan yleisö ei koostunut nostalgian nälkäisistä viisikymppisistä, vaan porukan ikäskaala oli yllättävän laaja. Sifonkihuiveja heilui yleisön seassa, mutta myös tarkoituksenmukaista pukeutumista kasarihengessä.  

Dingo on yhtä kuin Neumann, joka on yhtyeen kiistaton johtaja ja poikkeuksellinen lauluntekijä. Alkuperäisistä soittajista mukana soittaa yhä kitaraa Jonttu Virta, jonka läsnäolo riittää kohottamaan tunteeseen, että tässä on se sama Dingo, joka villitsi suomalaiset 1980-luvun puolivälissä. Dingon huuma kesti aikanaan hetken, mutta siitä huolimatta Neumann on jatkanut juttuaan tiuhaan vaihtuvalla kokoonpanolla. Edellisen kerran näin yhtyeen menestysvuosien kokoonpanossa Allas Poolilla 2017 (https://keikkakeppi.com/2017/08/20/dingo-allas-sea-pool-helsinki-18-8-2017/), mutta sen vuoden kiertueen jälkeen ei muita alkuperäisiä ole riveissä nähty. Basisti Pepe Laaksosen yllättävä poismeno keväällä kertoo kaiken rajallisuudesta. Surun kuukausista huolimatta Dingo voi ikäisekseen varsin hyvin, johon elinvoimaa tuovat uudet soittajat. Leena Peisa loihtii koskettimista ne tutut melodiat. Saska Ketosen energinen rummuttelu pitää homman jäntevästi paketissa ja basistin paikan hiljattain ottanut Tom Eklund huokuu rock-uskottavuutta eturivissä. 

Neumann voi ottaa päällikkönä rennommin. Sen sijaan, että hän eläytyisi nuoruuden innolla esiintymiseen, Nipa tyytyy kitaran suojissa johtamaan koko salin orkesteria, johon kuuluu oleellisena osana yleisö. Yhteislaulu alkoi heti ensimmäisenä kuullusta kappaleesta Sinä ja minä ja jatkui encoreen. Yhtye soitti puolentoista tunnin keikan, johon biisejä ei mahtunut kovin montaa, sillä välispiikit ajelehtivat ylipitkinä. Ehkäpä Nipalla oli paljonkin asiaa, mutta  miksauksen vuoksi puheesta ei saanut selvää ainakaan yläparvelle. Vierestä kuuluikin nurinaa, kun biisien väliset tauot ovat aivan liian pitkiä. Settilista tarjosi taatun hittipotpurin menestyslevyjen pop-kappaleita. Myöhemmiltä vaiheilta kuultiin ainoastaan Elämäni sankari, joka on tuttu Via Finlandia -albumilta (1994). 

Encore alkoi tunnelmoiden, kun Neumann lauloi yleisön kanssa Jokaisen aamun. Tämän jälkeen yleisö saikin yllätyksen, kun lavalla pamahtivat Saku Taittonen ja Emil Kihlström. He näyttelevät jouluna ensi-iltaan tulevassa Levoton tuhkimo -elokuvassa Neumannin ja Jontun roolit. Saku heittäytyi laulamaan osan leffan nimikkokappaleesta ja osoitti, että karismaa ja yhdenköisyyttä löytyy kuten esikuvaltaan 1980-luvulla. Aikamatka Dingon alkuvaiheisiin elokuvan kautta on ainakin näyttelijöiden osalta varsin lupaava. Dingon vahvuus on ainutlaatuisen ajattomat biisit, jotka toimivat silloin ja toimivat nyt uusille sukupolville.   

Settilista

Sinä ja minä, Lähetyssaarnaaja, Kirjoitan, Elämäni sankari, Apinatarhaan, Kulkuri ja kaunotar, Perjantai, Autiotalo, Nahkatakkinen tyttö, Rio Ohoi – encore – Jokainen aamu, Levoton tuhkimo  

Tuntematon's avatar

Antti Autio, Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 1.3.2024

Antti Autio julkaisi neljännen albuminsa Täällä sinua kaivataan vastikään helmikuussa. Tuore pitkäsoitto vastaa odotuksiin vahvana jatkumona menestyneelle edelliselle kolmosalbumille, jota voi pitää artistin läpimurtona, vaikka varsinaista valtavirtaa ei ole vielä käännytetty. Sen sijaan indie-rintaman etulinjaan hän murtautui täysin purjein. Parempi sitä on ollakin suuri riippumaton artisti pienen Soit Se Silti -levymerkin suojissa kuin joutua isojen tuotantoketjujen vietäväksi.

Antti Aution musiikki on häpeilemätöntä kaipausmusiikkia romantikoille ja luusereille. Aution musiikki tekee taiten arjen pienistä hetkistä impressionistista taidetta, joka ei pelkää kurkottaa kaikkeuden rajoille. Autio näytti purevan myös Espoon Tapiolassa, sillä Louhisali oli myyty täyteen. Sisään astuessa näytti siltä, että on odotettavissa hurjaa fanittamista, koska saliin oli tuotu poikkeuksellisesti aitoja, joita useammin näkee festivaaleilla tai mellakoissa. Selvisi kuitenkin, että aitoja tarvittiin erottamaan anniskelualue, koska lippuja tilaisuuteen myytiin alaikäisille. Yleisön jakauma oli kuitenkin selkeästi aikuispainotteinen, joten teini-ilmiöstä ei voida puhua. 

Antti Autio yhtyeineen astui lavalle Sarastuksen soidessa, joka on klassinen instrumentaalihetki uudella albumilla. Keikka rakentui pitkälti uusien biisien varaan, vaikka seassa kuultiin myös edellisen Kaikki talot huojuun (2022) hittikappaleet sekä muistiaiset ensimmäiseltä Minä tuon mukanani sateet (2017) ja Pihalla tuulee taas (2019) -albumeilta.

Uusi albumi on siinä mielessä teemalevy, että kappaleet ovat saaneet innoituksensa Raana Lehtisen maalauksesta Sarastus, jonka taiteilija maalasi albumia varten. Selvästi hyvä kimmoke, sillä kuvataide on synnyttänyt tasavahvan laulukokoelman. Livenä soitettuna moni uusi kappale kuulosti vielä naksun paremmalta, sillä Antti Aution yhtyeen soitto vangitsee intensiivisyydellään, josta ei tahdo päästää irti.

Ensimmäisen kappaleen Haluun sut aikana sormet hapuilivat vielä hermostuneesti, koska ilmassa oli vielä aistittavissa pientä jännitystä, mutta ei mennyt kauan, kun esiintyminen kaikkinensa alkoi rullata. Antti itsekin kertoi yhtyeen soittavan vasta toista kertaa livenä uusia kappaleita. Bändi on soittanut pitkään yhdessä: Rummuissa Joska Saarinen, viulussa ja koskettimissa Ella Rosenlund, kitarassa Joel Parvamo ja bassossa Jussi Liukkonen. Vajaan puolentoista tunnin keikka tuntui jopa hippasen lyhyeltä, sillä biisejä olisi riittänyt pitempäänkin vetoon. Yleisön seasta toivottiin encorena yhtä kappaletta toistamiseen, mutta siihen kohtelias Antti vastasi, että ei ole ollut tapana tehdä niin. Pari ylimääräistä biisiä saatiin kuitenkin kuulla.

Louhisalin akustiikka on varsin kelvollinen. Piippuhyllyiltä kuului kuitenkin soraääntä, että sanoista ei olisi saanut selvää, mutta permannolle lähellä lavaa ei ollut ongelmaa. Antti Aution polveilevat sävelmät nappaavat mukaansa, mutta yhtä keskeisessä roolissa ovat laadukkaat lyriikat, joten harmituksen ymmärtää, jos niistä ei saanut selvää. Kappaleiden sanoituksiin on ilo uppoutua, sillä tarinat, tunnelmat ja riimit onnistuvat saumattomasti nousemaan korkeampaan rekisteriin kuten tekee myös Aution ansiokas tulkinta. Antti Aution persoonallinen ääni tuntuu venyvän hetkittäin rajattomasti, mutta hauskaa on aika ajoin tunnistaa pieniä äänihiukkasia muiden tunnettujen kotimaisten laulajien kaanonista, joista mainittakoon vaikkapa Gösta Sundqvist, J.Karjalainen ja Tuomari Nurmio.

Perjantai-iltaan mahtui useita kohokohtia. Uusista kappaleista esiin nousivat Norja, Lippispoika ja Yksin. Encoressa kuultu nimikappale Täällä sinua kaivataan on tehty livehuipennukseksi, mutta jatkossa siihen virkaan saattaisi passata Pieni taas, jossa on nostetta grande finaleksi. Vanhoista kappaleista Onko liian myöhä tarttui huuliin ja Tuhansien öitten läpi kiinnittäytyy tunteisiin miltei ikonisessa asemassa. Antti Autio edustaa uutta intellektuellia lauluntekijäkaartia, jonka esikuvat löytyvät menneestä. Silti kehityskaari tuntuu olevan alati nouseva. Hän on kovin tervetullut artisti tähän tekoälyttömään aikaan.

Settilista: 

Haluun sut, Tuhansien öitten läpi, Vittu minä kuolen tänne, Onko liian myöhä, Liikaa, Minä tuon mukanani sateet, Pieni taas, Lippispoika, Yksin, Norja, Kissapeto, Kaunein sana maailmassa, Pihkassa, Kaikki hyvin – encore – Täällä sinua kaivataan, Lisää ääntä

Tuntematon's avatar

Beirut (US) @ Tempodrom, Berlin, 17.2.2024

Tempodrom nousee kuin dystooppinen sirkusteltta Metropoliksen kaupungissa, mutta todellisuudessa se seisoo ylväänä Potsdamer Platzin liepeillä Berliinissä. Monitoimiareena on juuri sellainen konserttipaikka, joka puuttuu Suomesta ja erityisesti Helsingistä. Konserttihalli on arkkitehtonisesti näyttävä ilmestys tasaisessa maastossa, mutta erityisen käytännöllinen nykyaikaisten tapahtumien näyttämöksi. Sisään pääsee sujuvasti useista rakennusta ympäröivistä ovista. Lipuntarkastus ja silmämääräinen turvatarkastus ovat ripeitä. Tempodrom on siitä täydellinen, että se vetää 4000 henkeä, mutta tuntuu kuitenkin enemmän klubilta kuin areenalta. Näkyvyys on hyvä sekä permannon takareunoilta että salia ympäröivistä katsomoista. Tempodromin kokoisia konserttipaikkoja tarvitaan, koska sen kokoluokan artisteja sattuu olemaan enemmän kuin stadionluokan bändejä. 

Beirut edustaa indie-musiikin valtavirtaa ainakin siinä mielessä, että myi Tempodromen kolmena peräkkäisenä iltana loppuun. Tosin 12.000 ihmistä olisi voinut täyttää kerralla yhden ison areenankin. Parempi ehdottomasti yleisön kannalta, jos bändi jaksaa veivata samaa settiä pienemmille massoille.

Santa Fe’ssä syntynyt Zach Condon perusti yhtyeen vuonna 2006, ja vaikka bändistä puhutaan, on kyseessä usealla muusikolla ympäröity sooloprojekti. Lavalla nähtiin yhdeksän muusikon ammattitaitoinen yhtye, joka tarjosi liki kahden tunnin verran maailmanmusiikista ja eritoten itäeurooppalaisesta vaikutteita ottanutta lauhkeaa popmusiikkia. Yhtyeen selkärankana on puhaltimet, koska nokkamies Condon on itse trumpetisti, mutta laulun ohella hän soittaa myös ukulelea. Kolmen puhaltimen yhtye käy vahvaa dialogia jousisoitinten kanssa, mutta muut instrumentit ovat yhtä oleellinen osa yhtyeen soundia.

Beirut julkaisi loppusyksystä tuoreimman albuminsa Hadsel, jonka laulut syntyivät Zach Condonin toipuessa elämän rasituksista Lofoottien takana sijaitsevalla Hadselin saarella. Albumin ympärille ei ole käynnistetty varsinaista julkaisukiertuetta, vaan Berliinin kolme iltaa soitettiin itsenäisenä ”non tour” tapahtumana. Eikä kuulemma lisäkiertuetta ole hetkeen tulossa. Jos on Condon ladannut akkuja, niin hyvin on palauduttu, sillä koko yhtye oli erittäin elinvoimaisessa kunnossa. Beirutin yleisilme on raukean leppoisa, mutta kuitenkin lauluista löytyy ryhtiä ja rakennetta, joka saavuttaa täyteläisyyden tunteen. Beirutin viipyilevässä musiikissa kuuluu balkanilaisia soundeja, mutta myös yhtä lailla siitä on löydettävissä meksikolaista tunnelmaa ja eri puolilta Eurooppaa otettuja vaikutteita kuten Hadselin norjalaisia villapaitafiiliksiä.

Tempodorin illassa kuultiin kaikkiaan 23 kappaletta, joka oli samalla läpileikkaus Beirutin urasta. Uusin albumi sai painoarvoa ja hyvä niin, koska laulut tuovat uutta ulottuvuutta yhtyeen lauluvalikoimaan. Nimikappale Hadsel huokuu harmoniaa ja The Tern onnistui hypnoottisuudellaan olemaan illan mieleenpainuvin esitys. Vanhoista tutuista Elephant Gun, Nantes, Postcards from Italy ja No No No saivat jengin heilumaan, vaikka melankolispainoitteinen Beirut ei tarjoa lähtökohtaisesti jorausmusaa. Yllättävää oli nähdä yleisön ikäjakauman venyvän parikymppisistä kuusikympisiin. Kansainvälisyyden katsomon puolella selittää taas Berliinin eksklusiivinen konserttisarja.

Beirut teki vaikutuksen keikallaan ja vaikka kyse on Zach Condoniin henkilöityvästä musiikkiprojektista, niin ei pidä unohtaa muita soittajia. Rumpali Nick Petree ja basisti Paul Collinsin ovat soundin kivijalka, jonka ympärille Kyle Resnickin ja pasunisti Ben Lanzin hyvä täydentää puhallintrio ja stemmalaulut keulamies Condonin laidoilla. Kosketinsoittaja Aaron Arntz tuo yhtä lailla soundiin monimuotoisuutta sellistin, viulustin ja alttoviulustin tuodessa sielukkuutta. Beirut edustaan nykyaikaisessa musiikkitarjonnassa hyvällä tavalla vanhahtavaa ja eri kulttuureista vaikutteita imevää musiikkia, joka on kuitenkin kiehtovaa ja persoonallista. Lavan koristeelliset taustaikkunat näyttivät keikkaa odotellessa tympeiltä, mutta valojen sammuessa niillä oli keskeinen reflektoiva osa visuaalisessa ilmeessä. Toivotaan Zach Condonille voimia tehdä laajempi kiertue heti kun sen aika on.

Settilista:

The Shrew, Gallipoli, January 18th, Elephant Gun, So Many Plans, The Tern, Santa Fe, The Rip Tide, Hadsel, The Peacock, Nantes, Postcards from Italy, Spillhaugen, Scenic World, No No No, Serpian Cocek, Regulatory – encore – So Allowed, In the Mausoleum, The Gulag Orkestar – encore 2 – The Penalty, Ederlezi, Un Dernier Verre (Pour la Route)

Tuntematon's avatar

Pekka Nisu @ Sellosali, Espoo, 26.1.2024

Seurasin Pimeys -yhtyeen uraa melko tiiviisti sekä levylautasella että keikoilla sen vuosikymmenen mitä yhtye ehti olla olemassa. Pimeys oli raikas tuulahdus kotimaan indiepoprock-skenessä ja ehti tuottaa neljä tasokasta albumia. Ei jäänyt kauaksi, että yhtyeestä olisi tullut koko kansan suosikki, uusi Egotrippi, mutta juuri ennen suurempaa läpimurtoa yhtye lopetti yllättäen toimintansa muutama vuosi sitten. Valitettavasti tiet eivät eronneet ilman kärhämiä, josta Helsingin sanomatkin raportoi (HS 21.4.2021), mutta eipä siinä mitään uutta, taiteilijoiden näkemyserot ovat törmäilleet ennenkin.

Kauan ei haavoja nuoltu, kun lauluntekijäkaksikko Pekka Nisu ja Joel Mäkinen pistivät tahoillaan sooloprojektit pystyyn. Heti ensimmäisiä julkaisuja kuunnellessa tuntui, että yksittäisistä onnistumisia lukuun ottamatta kumpikaan ei oikein pääse samaan laatuun albumikokonaisuuden mittakaavassa. Vajaa kolme vuotta Pimeyden hajoamisen jälkeen Pekka Nisu on ollut enemmän musiikin osalta valokeiloissa. Hän julkaisi vastikään kolmannen pitkäsoittonsa Lauhanmaa ja todistaa lauluntekijänä, että hän on saanut kasaan nipullisen biisejä, joka toimii erityisesti kokonaisuutena.

Pekka Nisun kaksi ensimmäistä albumia tarjosi tarttuvia yksittäisiä kappaleita, mutta Lauhanmaata hän on lähtenyt rakentamaan temaattisena pakettina, joka kumpuaa artistin omista juurista Huittisten sikapitäjästä. Nisu on kirjoittanut kappaleita, jotka käsittelevät maaseudun näivettymistä henkilökohtaiselta tasolta, mutta toisaalta myös laajemmasta yhteiskunnallisesta perspektiivistä. Albumi on kannanotto olematta kuitenkaan osoitteleva, koska viestit kulkevat luontevasti osana itsenäisiä kerronnallisia lauluja, joissa esikuvat löytyvät sydänmaanrokin suurilta kuten John Cougar Mellencamp tai Bruce Springsteen. Pekka Nisun maaseutulaulut soivat kuitenkin ilman riuskaa vääntöä, niissä on lohduttomuuden seassa herkkyyttä, iloa ja kaipuuta. Hän katsoo kaupunkilaisen silmin mennyttä aikaa, joka ei enää palaa.

Pekka Nisu aloitti uuden albumin myötä kiertueen Espoon Sellosalista, joka oli tuskin puolillaan väkeä. Istuvassa katsomossa väljyys haittaa enemmän kuin klubissa, missä jengi voi kerääntyä lavan eteen seisoskelemaan. Lieneekö tiedotus jäänyt vajaalle. Yleisön puute ei kuitenkaan näyttänyt haittaavan Pekka Nisua ja hänen bändiänsä. Viisihenkinen kokoonpanon soitanta lähti pienen alkujäykkyyden jälkeen rullaamaan varsin mallikkaasti. Basistina toimi Jukkis Virtanen, joten lavalla nähtiin puolet alkuperäisestä Pimeydestä, vaikkakaan yhtään vanhaa kappaletta ei soitettu vanhan yhtyeen repertuaarista. Valinta oli oikea, sillä ilta oli Lauhanmaan. Nisun aiemmilta albumeilta riittää omiakin biisejä ohjelmiston jatkeeksi.

Pekka Nisu bändeineen soitti Lauhanmaan kappaleet miltei levyltä tutussa järjestyksessä. Onnistuneimmat hetket keikka tarjosi rauhallisimmissa kappaleissa Askeleet ja Nyt kun oon jo menettänyt sinut. Vauhtikantri Jouni kuulostaa alkuun lähes ärsyttävä rallatukselta kertsinsä puolesta, mutta pinnan alta aukeaa mainio kertomus maatilan kesätyöntekijästä. Täyteläisimmin soundi soi, kun Jiri Kuronen nousi lavalle vierailemaan haitarin kanssa upeissa kappaleissa Huittisten Hirvenpää ja Jatkaja. Yhtyeen muut jäsenet olivat Axel Virkkunen kitarassa, Julius Sihvonen koskettimissa ja Ville Hatanpää rummuissa. Kaikki soittajat osallistuivat aktiivisesti myös laulamaan stemmoja. Keikan encoressa soitanta yltyi ilotteluun, kun Vapaa maa ja Näin susta unta soivat riemukkaasti. Viimeinen kappale Suomen kesä osat 1 & 2 nousi Springsteeniaanisiin sfääreihin Junglelandin jalan jäljissä. Pastissi on kuitenkin varsin häpeilemätön ja siksi komea laulu. Jostain mielenperukoilta alkoi välkkyä ajatus, miltä kappale kuulostaisi Pate Mustajärven laulamana.

Tuntematon's avatar

Lloyd Cole (UK) @ Savoy, Helsinki, 24.1.2024

Olin hankkinut pari tikettiä Lloyd Colen odotetulle Suomen keikalle ja toinen oli jäädä käyttämättömäksi. Kysellessäni ihmisten kiinnostusta moni muisti Lloyd Cole & The Commotions -yhtyeen 1980-luvulta ja erityisesti esikoislevyn Rattlesnakes, mutta ei yhtäkään varsinaista biisiä, vaikka muutamia Colen kappaleista onkin laskettavissa indie-klassikoiden joukkoon. Ilta Lloyd Colen seurassa tarjosi unohdettua nostalgiaa. 

Brittiläinen Lloyd Cole on tehnyt 40 -vuotisen uran levyttävänä artistina, joskin soolouraa on painettu jo vuodesta 1989. Musiikkityyli on vaihdellut kitararockista, folkpoppiin ja countryyn sävytettynä elektromausteilla. Briteissä yhtyeensä The Commotionsin kanssa tehdyt kolme albumia: Rattlesnakes (1984), Easy Peaces (1985) ja Mainstream (1987) kapusivat levylistoille, mutta varsinaisia valtavirtahittejä ei uralle kertynyt. Tasalaatuisen kitaravetoinen heleä indie-rock-pop keräsi kuitenkin laajalti fanipohjaa aina Suomea myöten. 

Lloyd Cole on asunut pitkään Yhdysvalloissa, mutta brittiläisyys välittyy yhä erityisesti välispiikkien kuivakkaan ironisesta huumorista. Hieman yli 60-vuotias Cole vaikutti valkoisissa housuissaan ja paidassaan varsin elinvoimaiselta ilmestykseltä. Mukanaan hänellä oli pyyhe ja muki kuuma juomaa. Pian selvisi, että Lloyd oli sairastunut flunssaan ja oli lähellä, että koko konsertti olisi jäänyt väliin. Cole kertoi olevansa surullinen, sillä odotettu Suomen visiitti täytyi vetäistä jaksamisen rajoilla. Ennakkotietojen mukaan konsertin piti kestää kaksi tuntia ja tästä syntyikin jännite, että jaksaako Lloyd Cole puolikuntoisena kuinka pitkään. Yksin soittaessa voi tukeutua vain itseensä.

Lloyd Cole on yhä aktiivinen muusikko. Hän julkaisi viime vuonna tuoreimman julkaisunsa, joka illan tunnelmia osuvasti kuvastaen olikin nimetty On Pain. Artisti esitys saattoi olla kivulias hänelle itselleen, mutta Savoyn yleisölle keikka näyttäytyi siltä rutinoituneen mallikkaalta suoritukselta. Lloyd Cole soitti vuoroin kahta akustista kitaraa ja osoitti olevan siinä taitava. Hänen lauluäänensä pysyi kuulaan puhtaana, ainoastaan kerran yskintä keskeytti kappaleen. Cole sai välipuheillaan porukan nauramaan ja myöhemmin myös laulamaan, kun hän tarvitsi stemmoihin avustavaa laulantaa. 

Konsertti oli kaksiosainen, jossa väliaika oli tarpeen etenkin artistille. Kattavaan settilistaan mahtui kolmisenkymmentä kappaletta, joiden seassa kuultiin lauluja uudelta albumilta, joista nimikappale ja The Idiot erottuivat parhaimpina. Jälkimmäiseen yleisön apua juuri tarvittiin taustalaulussa. Lloyd Cole on sanoittajana vakuuttava ja biisit rakentuvatkin pitkälti lyriikoiden varaan.  Soolouralta kuultiin myös 1990-luvulta materiaalia kuten konsertin avannut Don’t Look Back ja letkän tarttuva Like Lovers Do. Eikä jäänyt The Commotions aika huomioimatta, sillä Lloyd Cole soitti tusinan verran kappaleita bändiajoilta, oikeastaan ne kaikki mitä odotettiin. Iltaan mahtui myös yksi David Bowie cover kappaleesta Can You Hear Me?

Lloyd Cole näyttää myrtyneeltä mieheltä ilman sairasteluakin. Siitä huolimatta hänen olemuksestansa huokuu sydämellinen artisti, jossa on haurasta karsimaa. Keikka pysyi hyvin kasassa, vaikka pyyhkeellä oli käyttöä hien puskiessa kasvojen läpi. Lloyd Cole ansaitsee ehdottomasti sisupisteet hyvin skarpatusta keikasta, mutta toivottavasti artisti ei riskeerannut terveyttään. Tervetuloa joskus uudestaan takaisin ja olisihan se hienoa kuulla Colen kappaleita myös sähköisinä bändiversioina, koska useat on sellaisiksi tehty.

Valokuvaus konsertissa oli kielletty, mutta tämän verran uhmasin ohjeistusta.

Settilista:

Don’t Look Back, Mr. Malcontent, Trigger Happy, On Pain, Why in the World, Can You Hear Me, Rattlesnakes, Pay For It, Like Lovers Do, My Other Life, 2CV, Undressed,  Tried to Rock, The Afterlife, Are You Ready to Be Heartbroken, Brand New England, The Idiot, Why I Love Country Music, Butterfly, Traffic, Diminished Ex, Jennifer She Said, Woman in a Bar, My Alibi, It’s Late, Cut Me Down, Violins, Perfect Skin – encore – Lost Weekend, Forest Fire

Tuntematon's avatar

Ditch Days (PT), Grand Sun (PT) @ Poolside, Lisbon, 21.10.2023

Lissabon sijaitsee Euroopan lounaislaidalla, mutta siitä huolimatta se on virkeä musiikkikaupunki, jonne kansainväliset artistit päätyvät helpommin kuin tänne koiliskulmaan Suomeen. Olen raportoinut Lissabonissa järjestettävästä Superbock ’em Stock -kaupunkifestivaalista aikaisemmin, jolloin sain käsitystä useista eri kaupungin konserttisaleista. Tämän viikonlopun osalta ulkomaalaisten artistien tarjonta oli niukkaa, joten päädyin tutustumaan paikalliseen tarjontaan Poolside -nimisessä paikassa.

Vedettömän kylpylän henkeä huokunut Poolside ei varsinaisesti ollut rokkiklubi, vaan hub, joka tarjoaa erilaisia tiloja yrityksille ja pienille tapahtumille. Tiloja mainostetaan sopivan sekä konferenssille että konserteille. Sisään astuttiin valkeaa käytävää pitkin, jonka jälkeen kuljettiin muovisten oviverhojen läpi uuteen käytävään ennen kuin edessä avautui pelkistetty ja yllättävän pieni sali. Paikka oli tyylikäs ilman krumeluureja, mutta isoa tapahtumaa tilassa ei voi järjestää, sillä pari sataa henkeä kokee tilan jo ahtaaksi. 

Showtime oli ilmoitettu alkavaksi 21:30, mutta soitto käynnistyi vasta tunnin suunniteltua myöhemmin. Porukkaa paikalla oli ehkä 30-40 henkeä, joten mistään suuresta musiikkijuhlasta ei ollut kyse, mutta tämä sopi itselleni hyvin. Kahden bändin ilta oli kelpo paketti. Ensimmäisenä esiintyi Grand Sun, joka soitti pirteää psykedeelistä poppista. Ehdottomasti illan kaksikosta ekstrovertimpi tapaus. Kosketinsoittaja António Reis vaikutti seremoniamestarilta, joka puhui enemmän kuin lauloi. En kuitenkaan ymmärtänyt portugalinkielisiä välispiikkejä, joten lähinnä aistin vain hyväntuulisuuden. Yhtyeen päälaulaja ja kitaristi Joao Simoes piti myös veikeää tunnelmaa, mutta harmillisesti hänen laulunsa oli miksattu liian hiljaiseksi, joten huomio keskittyi yhtyeen näppäriin kappaleisiin ja ketterään soitantaan. Yhtyeen tuorein sinkku Conseptualized jäi parhaiten mieleen. Yhtyeen historiaan mahtuu single-julkaisuja ja yksi pitkäsoitto Sal Y Amore (2020). Soittajat vaikuttivat vilpittömän iloisilta saadessaan soittaa melko vaatimattomalle yleisölle. Yhtye edustaa indie-osastoa, jonka esikuvat ovat post-punkissa, mutta siitä jäätiin kuitenkin etäälle, sillä yhtye soitti svengikierteistä psycopoppia. Grand Sunissa parasta oli välittömyys.   

Illan toinen esiintyjä Ditch Days on myös paikallinen yhtye, mutta Spotifyn soittokertojen perusteella selvästi isompi yhtye, mutta johtuen oletettavasti siitä, että yhtyeellä on kytköksiä Kanadaan ja sitä kautta saavuttanut laajemman yleisön. Ditch Days edusti illan introvertimpää osastoa, jonka musiikki taiteili pehmeämmän melodisen ja dream popin puolella. Kolmihenkinen yhtyeen live-kokoonpano oli viisihenkinen ja näki heti, että ovat ennenkin soittaneet. Nimittäin yhtye keinutteli sulavasti helteiseen siestaan sopivia säveliä. Familiar Faces ja Clementine -kappaleita kuunnellessa oli helppo kuvitella itsensä uneliaana aurinkovarjojen alle, vaikka ulkona roiski vettä harmaalta taivaalta. Yhtyeen tunnetuin kappale on Seth Rogen, jolla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen koomikon kanssa, vaan paremminkin abstrakti tunnelmakuvaus pössyttelystä.  

Kurkistus portugalilaiseen indieskeneen oli odotusten mukainen. Lupaavia bändejä, joille kansainvälinen läpimurto voi olla kaukaista, mutta toisaalta portugalista on lyhyempi matka maailmalle, varsinkin jos vielä laulukielenä on englanti. Spotifyn kautta heidän uraansa on helppo kuitenkin jatkossakin seurata. Obrigado.

Tuntematon's avatar

Johnny Marr (UK) @ Huvila, Helsingin juhlaviikot, 23.8.2023

Helsingin juhlaviikot on musiikkifestivaaleista parhaimpia. Julkisilla pääsee, teltan suojissa ei kastu, tarjoilut ovat maistuvia ja puitteet kaikkinensa toimivat. Artistikattaus on monimuotoista ja hinta on siinä mielessä kohdillaan, että lippuja on usein saatavilla vielä konsertin aattona. Jos haluaa nähdä useamman artistin eri päivinä, kipuaa budjetti luonnollisesti korkeaksi. Ohjelmisto on huolella suunniteltua, missä fokus ei ole määrä vaan laatu.

The Smiths oli 1980-luvun merkittävimpiä brittiyhtyeitä ja tuotteliaan biisintekijäkaksikon luoneet laulaja Morrissey ja kitaristi Johnny Marr tehtailivat lyhyehkön elinkaarensa aikana liudan helmiä, joista tuli kestäviä pitkälti raikkaiden melodioiden ja omintakeisten sanoitusten vuoksi. Yhtyeen julkikuva kohdistui pitkälti Morrisseyn karismaattiseen esiintymiseen. Johnny Marria arvostettiin säveltäjänä mutta myös kitaristina, koska hänen helisevä kitarasoundi leimasi yhtyeen soundin. Yhtye teki neljä klassista albumia ja lukuisia tarttuvia singlejä. Yhtyeen visuaalinen ilme piti huolitellun ja coolin linjansa sen viiden vuoden ajan mitä yhtye ehti olla toiminnassa ennen riitaisaa päätepistettään.

The Smithsin ainoaksi vierailuksi Suomessa jäi keikka Provinssirockissa 1984, jota en ollut kokemassa. Sen sijaan Morrisseyn olen nähnyt neljä kertaa 2000-luvulla. Tästäkin huolimatta Johnny Marrin ensimmäinen soolovisiitti Suomessa vei lähimmäksi The Smithsiä kuin yksikään Morrisseyn konsertti aikaisemmin. 

Johnny Marr soitti puolentoista tunnin setin huvilateltassa. Häntä lämmitteli Sam Shingler, jolta ehdin kuulla vain yhden kappaleen, joten jätetään hänelle palstatilaa seuraavaan kertaan. Johnny Marr esiintyi nelihenkisen yhtyeen säestyksellä kantaen itse vastuun laulusta ja kitarasta. Johnny Marrin soolotuotantoa on tullut seurailtua niukemmin, mutta aika ajoin sieltä on tullut poimittua joitakin sattumia. Marr on kuitenkin ollut aina työteliäs ja ehtinyt tekemään The Smithsin jälkeen usean muusikon kanssa yhteistyötä aina elokuvamusiikkiin saakka.

Keikka alkoi mainioilla biisivalinnoilla. Armatopia on Marrin soolotuotannon pirteimpiä nannatteluja, mutta pientä mailanpuristusta oli vielä havaittavissa. Heti kakkosesa kuultu Panic aukasi hanat ja artistin ja yleisön välinen jännitteisyys hälveni. Hienon kappaleen erinomaisuutta korosti perään soitettu Sensory Street, joka oli illan vaatimattomin laulu. Setti koostui suurelta osin soolotuotannosta, joista erottuivat edukseen New Town Velocity, SomewhereHi Hello sekä Walk Into the Sea. The Smiths -klassikkoista This Charming Man ja How Soon is Now säväyttivät. Yksi yllättävä cover kuultiin keikan puolen välin jälkeen, kun yhtye versioi Depeche ModeI Feel You . Lopuksi kuultiin Marrin yhdessä Bernard Sumnerin kanssa perustaman Electronicin hitti Getting Away With It, joka kalpeni alkuperäisen rinnalla eikä nostanut tunnelmaa samaan hurmokseen kuin encoren aikana soitetut Bigmouth Strikes Again ja There is a Light That Never Goes Out. Vaikka yleisö oli ikäjakaumaltaan kirjavaa, nimenomaan keski-ikäiset intoutuivat yhteislauluun.

Johnny Marrin lavakarisma tukeutuu juuri kuusikieliseen ja keskipisteenä oleminen ei näyttäydy hänelle luontevana. Yritykset rokkikkukkoiluun olivat ujoja. Vokalistina hän jää Morrisseyn falsettiin taipuvasta baritonista kakkoseksi, mutta yllättäen juurikin The Smithsin tuotantoa esittäessä Marr lauloi parhaiten. Kokonaisuutena keikka oli positiivinen kokemus ja ainutkertainen mahdollisuus kuulla legendaarista kitaristia ja The Smithsin ikivihreitä kappaleita. Johnny Marr piti ilmeensä pitkään manchesterilaiseen tapaan peruslukemilla, mutta keikan mittaan ylpeys karisi ja vaihtui hymyyn ja tyytyväisyyteen. Mikäpä siinä tehdä elinvoimaista soolouraa ja muistella lahjakasta nuoruutta, kun oma kilpi on paljon puhtaampi kuin kiistanalaisella Morrisseylla. 

Johnny Marrin bändi koostui taitavista muusikoista, joilla riittää yhteistä historiaa. Soundi oli eheä ja alusta loppuun. Heitä ei kuitenkaan esitelty keikan aikana mikä alleviivaa Johnny Marrin arvoa tavallaan. 

Settilista:

Armatopia, Panic, Sensory Street, The Answer, Ariel, New Town Velocity, Spirit Power and Soul, This Charming Man, Somewhere, Walk Into the Sea, Hi Hello, I Feel You, Please, Please, Please Let Me Get What I Want, How Soon Is Now, Easy Money, Getting Away With It 

encore 

Night and Day, Bigmouth Strikes Again, There is A Light That Never Goes Out

Tuntematon's avatar

Antti Autio @ Kerafest, Espoo, 29.7.2023

Espoon Kerassa vanhat logistiikkahallit ovat olleet erilaisten palveluiden kokeilukeskus niin urheilun, baarien kuin kulttuurin saralla. Omalta kohdalta vierailut ova osuneet tätä ennen panimoravintoloihin. Kerafest on järjestetty aiemminkin, mutta ei ole sopinut toistaiseksi aikatauluihin. Tällä kertaa tein täsmävierailun Antti Aution keikalle, vaikka muutakin mielenkiintoista esiintyjää oli ohjelmistossa. Harmillisesti alkuillasta Kera jäi matalapaineen alle ja vettä roiski taivaan täydeltä.

Keran hallien välissä oleva lastaussilta toimi esiintymislavana ja yleisö värjötteli hallien uomassa asfaltilla. Keran hallit tarjoavat hallitun alueen tapahtumalle, joka on myös visuaalisesti kiehtova, sillä hallien seinämät peittyvät urbaaneista kiehtovista muraaleista. Musiikin lisäksi alueella oli ostettavissa lisäksi street foodia ja pienpanimoiden tuotteita. Varsin toimiva konsepti ja ilman pääsymaksua. Keran hallit on kokeiluprojekti, mutta toivottavasti ei hetkeen tule valmista, koska Kerafestin kaltaiselle tapahtumalle on tarvetta jatkossakin.

Antti Autio on ollut hehkutetuimpia uusia laulaja-lauluntekijöitä jo muutaman vuoden ajan ja varsinkin viime vuonna julkaistu Kaikki talot huojuu on tavoittanut suurempaa yleisöä. Sitä ennen hän on julkaissut kaksi tasapainoista albumia Minä tuon mukanani sateet (2016) ja Pihalla tuulee taas (2019). Uuttakin on tulossa: keikan loppupuolella kuultiin maistiaisena uusi kappale, joka lupaa lisää hyvää musiikkia. 

Sää tahtoi ankeuttaa tunnelmaa, mutta onneksi kesäsade on lempeä ja keikan mittaan ei muistanut kastuneensa läpimäräksi, vaikka sadetakki jäi matkasta. Periaatteena on ollut myös jättää sateenvarjo ulkokeikoilla kotiin, koska se estää muilta näkyvyyden. Moni muu ei noudattanut samaa sääntöä ja yleisö näyttäytyi varjomerenä. Kenttä lastauslavojen edessä oli onneksi laskeva, joten näkyvyys säilyi kohtalaisena sontsien yli.

Antti Autio soitti noin tunnin soolokeikan ja settilista kattoi odotetut kappaleet. Uusimman levyn Pihkassa ja Kaikki on hyvin ovat yleisön mieleen isoimpia hittejä, mutta keikan komein veto oli Tuhansien öitten läpi, joka kasvoi akustista versiota isommaksi. Varhaisemmista biiseistä Liikaa toimi hienosti kuten myös Pihalla tuulee taas. Antti soitti varmaotteisesti ja hänen skaalautuva äänensä on mielenkiintoisella tavalla persoonallinen, sillä siitä on aistittavissa tuttuja soundeja, mutta punoutuu kuitenkin täysin omanlaiseksi.

Ilmaiskonsertti raapii kasaan helposti kaikenlaista kulkijaa. Selvästi paikalle oli saapunut paljon Aution vuoksi faneja, mutta myös sellaisia joille artisti ei merkitse mitään. Antin kysellessä yleisöltä leppoisasti kuulumisia, osoitti hän erinomaisesti toleranssiaan, kun eräs heppu haukkui artistia uikuttavaksi pelleksi. Antti kiitti ystävällisesti palautteesta ja jatkoi keikkaansa. Seuraavan kappaleen jälkeen yleisö antoi vielä mojovammat aplodit. Ja kiittäviä tapatuksia kuultiin jokaisen biisin jälkeen loppuun saakka. Antista yleisö oli ihana, mutta niin oli artistikin.

Tuntematon's avatar

Tom Jones (UK), The Teskey Brothers (AUS), Pepe & Saimaa (FIN), Eric Gales (US), SuperBlue: Kurt Elling Feat. Charlie Hunter (US) , Tuomo & Markus Feat. Verneri Pohjola (FIN), Erja Lyytinen (FIN) @ Pori Jazz, 13.7.2023

Tihkusateessa Kirjurinluodon ulkoilma-areena näyttäytyi väljempänä kuin siihen on yleensä tottunut. Yleisöä vaikutti saapuneen vähän, vaikka lavalla Erja Lyytinen tarjosi maailmanluokan asiakaspalvelubluesia. Ensimmäisen päivän Kirjurinluodon ohjelmisto näyttäytyi lähtökohtaisesti senioripainoitteisena, mikä saattoi vaikuttaa siihen, että yleisömassat saapuisivat vasta illan pääesiintyjien aikaan. Laadukkaita artisteja riitti kuitenkin iltapäivästä keskiyöhön. Sadetta saatiin niskaan ajoittain ihan kunnolla ja vasta iltasella Kirjurinluoto paistatteli auringossa ja tungoksessa. 

Ensimmäisestä visiitistä Pori Jazzeille on allekirjoittaneella 31 vuotta, jolloin piti bongata Ringo Starr. Välillä on kertynyt pitempiä taukoja, mutta on festivaali pitänyt kutinsa tasalaatuisena rytmimusiikin ystävien kesäjuhlana, jossa näkee niin vanhoja pioneereeja kuin tuoreita nousevia tähtiä. Jazz on massatapahtuman lipputulojen kannalta toissijaista, mutta profiilin vuoksi tärkeää, että sitäkin kuullaan monipuolisesti.

Torstain kattaus oli kaikin puolin kiinnostava. Seilasin vain päälavan ja jokilavan välillä, vaikka muitakin stageja festivaali tarjoaa. Jokilava oli nimetty tällä kertaa OP-lavaksi kaupallisen yhteistyön vuoksi ja splitattu kahtia niin, että vasemmalta puolelta pääsi katsomaan konsertteja lasi kädessä ja oikealla puolella sopi mennä kaiken ikäisten. Lavasta uupuu Kirjurinluodolle ominainen puistomaisuus rinteineen, kun yleisö tönöttää tasaisella asfaltilla, mutta toisaalta ruokakojujen läheisyyden mahdollistaa ruokailin musiikin kuuntelun lomassa.

OP-lavalla esiintyi ensimmäisenä Tuomo & Markus, joka nousi alkuvuoden puheenaiheeksi kehutun Game Changing -albumin myötä. Kävin katsastamassa heidän levynjulkaisukeikan talvella ja intiimin klubikeikkaan verrattuna tunnin ulkoilmaesitys tuntui maistiaiselta yhtyeen barbeque-kastikkeessa marinoituun sävykkääseen americanaan. Keikan aloitti esikoisalbumin Over the Rooftops ja päätti Verneri Pohjolan svengaava sävellys, mutta muut kappaleet toimitettiin tuoreelta albumilta. Moniäänisesti laulavan yhtyeen käsittelyssä musiikki rullaa täsmällisesti nostaen hetkittäin kylmiä väreitä. Joidenkin laulujen syntyhistoriaan on vaikuttanut yhteiskunnalliset kimmokkeet ja hyvä niin, sillä musiikilla on aina ollut paikkansa puhua myös politiikkaa.

Pahimman ripottelun aikana henkistä sateenvarjoa päälavalta tarjosi Kurt Elling, joka on aikamme parhaita jazz-laulajia. Hänen funkimpi projektinsa SuperBlue toimi erinomaisesti myös suurelle yleisölle, joka ei niin jazzin perään kumartele. Syynä on tietenkin Ellingin valovoimainen ja leikittelevä esiintyminen unohtamatta tietenkään Charlie Hunterin tarttuvia kappaleita. Elling versioi raikkaasti myös Cody Chesnuttin klassikon The Seed, jonka päälavalla vuonna 2007 versioi myös The Roots. Kaikkinensa mukavaa iltapäivän chillailua jopa märissä tennareissa.

Torstain yllättäjiä oli myös Eric Gales, joka on olemukseltaan ja kitaransoittotaidoiltaan lähinnä Jimi Hendrixiä mitä olen koskaan nähnyt. Miehellä on 30-vuotinen ura ja liuta albumeita, mutta itselle jäänyt kuitenkin tuntemattomaksi. Setti koostui omista kappaleista, joita osaa on ollut säveltämässä myös toinen blueskitaramestari Joe Bonamassa. Seassa kuultiin raikas versio myös The Beatles -klassikosta Come Together. Kahden lyömäsoittajan täydentämä bändi soitti mallikkaasti liiderinsä tukena.

Päälavan edusta tungeksi ihmisiä, kun Pepe & Saimaa astui lavalle, mutta samaan tapaan täyteen ahdettu oli myös lava, kun Pepe Willbergin ja Saimaa yhtyeen tueksi liittyivät Vantaan viihdeorkesteri ja  Vaskivuoren lukion alumnikuoro. Väkeä pursui lauteilla niin paljon, että myöhemmin nähty Tom Jonesin kokoonpano vaikutti kellaribändiltä. Pepe & Saimaan vuonna 2014 julkaistu albumi on tämän vuosituhannen kotimaisia merkkiteoksia ja sen kokonaan soittaminen isolla kokoonpanolla oli jälleen vaikuttava ja jopa liikuttava kokemus. Olin paikalla, kun samainen setti soitettiin ensimmäisen kerran Helsingin juhlaviikoilla vajaa yhdeksän vuotta sitten. Se oli ikimuistoisen mieleenpainuva konsertti, mutta ei tämä Kirjurinluodon veto kalvennut elämyksenä lainkaan. 

Albumi soitettiin läpi kokonaisuudessaan ja encorena saatiin kuulla Pepen varhaiselta Jormas -yhtyeen repertuaarista tuttu Taivas vain tietää. Pepe Willberg on artisti, jonka ääni ei ruostu vuosikymmenien saatossa. Se soi lähes yhtä puhtaana kuin 1960-luvun lopulla. Pepen arvokkaan hapuileva olemus tarjosi mainiota ristiriitaa Saimaan kirjavaan ja rentoon muusikkoseurakuntaan. Vantaan viihdeorkesteri ei tuo väriä visuaalisesti, mutta sitäkin enemmän auditiivisista voimaa. Vaskivuoren lukion alumnikuoro hoiti hommansa hienosti ja nuorille laulajille esiintyminen isolle yleisölle oli varmasti ikimuistoinen kokemus.

Saimaan moottori on Matti Mikkola, joka on tuottanut ja säveltänyt visionsa ympärille upeat kappaleet, löytänyt oikean tulkitsijan ja parhaat soittajat ja biisintekijäkumppanit. Laulut kumartavat 1960-70 -lukujen iskelmille, mutta soivat silti ajattomina. Albumin myötä Pepe on saanut ansaitusti uuden nosteensa, kuten myös Matti Mikkola arvostuksensa. Pepe & Saimaa projektissa usein unohtuu kuitenkin laulujen sanat, joku nekin on sanoittanut, jotta Pepelläkin on laulettavaa. Suurin osa on syntynyt Timo Kiiskisen taitavasta kynästä, mutta seassa on myös kaksi Johanna Vuoksenmaan sanoitusta, joista Sinä lupasit on ehta onnistuminen.

The Teskey Brothers oli ennalta vieras yhtye, mutta oletettavasti se, jota jälkeenpäin kuuntelen eniten. Australian Melbournesta kotoisin oleva yhtye on kasattu veljesten Josh ja Sam Teskeyn ympärille. Edeltä mainittu on siunattu sielukkaalla äänellä ja jälkimmäinen on yhtyeen valovoimainen kitaristi. Yhtye on saanut ansaittua huomiota kotimaassaan ja tätä menoa tunnettuus laajenee. Soulahtava bluesrock ei ole ei ole kuuminta listakamaa, mutta uskon yhtyeen keräävän paljon uusia kuuntelijoita ainakin retropiireissä.

Porin konsertti oli vangitseva. Yhtyeen ilme lavalla oli melko koruton, mutta musiikki puhui puolestaan. Josh Teskeyn ääni on santapaperilla hiottua motownia. Yhtään hittiä ei ensikuulemalta korviin tarttunut, mutta ei yhtään hutiakaan. Tasalaatuinen settilista sisälsi mainiota biisejä yhtyeen kolmelta pitkäsoitolta. Tuoreimmalta tänä vuonna julkaistulta The Winding Way –albumilta kuultiin mainiot kappaleet I’m Leaving  ja Take My Heart. Toivottavasti joskus koituu mahdollisuus nähdä karismaattinen yhtye myös klubiolosuhteissa.

Illan pääesiintyjä ja syy saapua Kirjurinluodolle oli monelle luonnollisesti kuolematon Tom Jones. Walesin prinssi on ravannut Suomessa useasti ja tähän kertaan lähdin siltä pohjalta, että 83-vuotias mestari tuskin enää tulee. Keikan jälkeen voi sanoa, että hyvinkin levytykset ja kiertueet saattavat jatkua tulevaisuudessakin. Mielikuva Tom Jonesista kaatuu helposti mahtipontisen viihdeartistin puolelle, mutta yllättäen Jones nousi lavalle kompaktin bändin kanssa, jossa giganttisuus uhkui vain itse laulajassa. Yhtyeen instrumentteihin kuului muun muassa harmonikka, joka ei ensimmäisenä yhdisty Tompan soundeihin, mutta tämäpä juuri teki konsertista erityisen.

Riisutut tulkinnat Jonesin kappaleista todistivat, että kappaleet toimivat hyvin. Spektaakkelimaisuus alkoi auringon laskun jälkeen korostua taustaprojisoinneissa, mutta kaiken kaikkiaan ilahduttavaa oli nähdä Tom Jones elinvoimaisena ja pienimuotoisen yhtyeen säestämänä. Setti kesti tunnin ja kolme varttia mikä on komea suoritus ilman taukoja vanhalle miehelle. Osan lauluista hän lauloi baarijakkaralta, mutta piti itsensä aktiivisena laulamisen ohella tarinavetoisilla välispiikeillä.

Settilista tarjosi tulkintoja Tom Jonesin uran alkuvaiheista aina viimeisimpään Surrounded by Time (2021) -albumiin. Jones on aina ollut tulkitsija ja esittänyt muiden kappaleista vähintäänkin mahtailevia ja usein jopa parempia versioita. Esityksen aikana kuultiin kaikki hitit It’s not Unusual, Delilah, What’s New Pussycat, If I Only Knew, joiden aikana kännykkäkamerat yleisön seassa joutuivat töihin. Mielenkiintoisimmat biisivalinnat olivat Walesilaisen Katell Keinegin väkevä One Hell of a Life ja Bob Dylanin One More Cup of Coffee (Valley Below) sekä Leonard Cohenin Tower of Song. Vaikka koko setin avasi itseironisesti I’m Growing Old, varisi keikan mittaan vuosia kevyesti sen 60 vuotta. Se on epätavallista.