Australian Perthistä kotoisin oleva The Triffids oli 1980-luvun merkittävimpiä vaihtoehtoyhtyeitä. Bändi julkaisi viisi albumia, joista kaksi on mestariteoksia. Läpimurtoalbumi Born Sandy Devotional julkaistiin 1986 ja keräsi yhtyeen ympärille faneja Euroopastakin ja etenkin Benelux-maista, Briteistä ja Skandinaviasta. Bändi hajosi vuonna 1989 ja keulahahmo David McComb siirtyi muihin projekteihin. Hänen kuoltuaan kymmenen vuotta myöhemmin aika harva jaksoi uskoa, että yhtye palaisi vielä lavoille. Vuoden 2006 jälkeen näin on kuitenkin harvakseltaan käynyt. Tänä syksynä yhtye soittaa Euroopassa kolme täsmäkeikkaa juhlistaakseen 30-vuotista Born Sandy Devotional –albumia. Onnekkaana pääsin tsekkaamaan vedon Amsterdamissa ennen kuin yhtye matkasi kanaalin yli Lontooseen takaisin Brysseliin.
The Triffids ilman karismaattista johtohahmoansa ei lähtökohtaisesti nosta ennakko-odotuksia korkealle. En antanut asian häiritä. Kun hankin lipun Ticketmasterin kautta reilu kuukausi ennen tilaisuutta 22,70 euron hintaan, aloitin tinkimättömän sisäänajon yhtyeen tuotantoon pitkän tauon jälkeen. Juhla-albumin lisäksi lautasella pyörivät tiuhaan Calenture (1987) ja The Black Swan (1989) –vinyylit. Paluu kannatti. Ei ole suotta Born Sandy Devotional –lättyä nostettu sijalle viisi kaikkien aikojen parhaimpien australialaisalbumien joukossa. Nimittäin sen maagista tunnelmaa jaksaa kuunnella läpi lukemattomia kertoja.
David McCombin poissaolo bändin keulilta pisti miettimään miten The Triffids ratkaisee vokaaliosuudet. Aikaisemmilla keikoilla heidän kanssaan on esiintyneet aussimuusikot Robert Snarski ja J.P. Shilo. Samat kaverit olivat tälläkin kertaa mukana. Heidän lisäksi lauluosuuksissa vuorottelivat myös Simon Breed ja Toby Martin. Itse The Triffids koostui tutusta ydinryhmästä, joka oli tekemässä 1980-luvun maineikkaita albumeita. Kosketinsoittaja Jill Birt lauloi biisit kuten levylläkin tutulla herkällä äänellään. Rumpali Alsy McDonald nousi Tender Is the Night –kappaleen ajaksi tuuraamaan McCombia. Bändin nykyinen musiikillinen johtaja steelkitaristi Graham Lee hoiti lakoniset välipuheet ja käynnisti varsinaisen setin päättäneen Fairytale Love –kappaleen lauluosuudet. Kitaristi ja viulisti Robert McComb lauloi harvakseltaan myös stemmoja. Basisti Martin Casey hoiti tonttinsa eleettömän varmasti aivan kuten hän soittaa Nick Cave & The Bad Seedsin riveissä. Yhtye oli treenannut huolella ja se näkyi soittamisessa. Vieraat saivat paljon tilaa ja tästä johtuen konsertti muistutti monella tapaa The Bandin The Last Waltzia. Illassa oli ainutkertaisuuden, jopa lopullisten jäähyväisten tuntua, mutta toisaalta muistutus elämän jatkuvuudesta. Ennen kaikkea ilta oli kunnioittava, ja tiedämme ketä kohtaan, vaikka David McCombin nimeä ei kertaakaan mainittu.
Lipun ostettuani kuvittelin meneväni Amsterdamin legendaariselle Paradiso klubille. Paradiso Noord on saman organisaation pyörittämä klubi, mutta sijaitsee Tolhuistuinin kulttuurikeskuksessa pienen lauttamatkan päässä päärautatieaseman vastarannalla. 550 hengen sali oli myyty vähän yli puolilleen, mutta väljyys jos mikä sopi intensiivisen keikan seuraamiseen. Keikka alkoi 20:30 ja kesti reilu kaksi tuntia.
Bändi lämmitteli The Black Swanin avausraidalla Too Hot to Move, Too Hot to Think, mutta sitten olikin juhla-albumin vuoro. Born Sandy Devotional soitettiin alusta loppuun. Rob Snarski aloitti The Seabirds –kappaleella varovaisesti, mutta pääsi parempaan liitoon bändin tunnetuimmassa kappaleessa Wide Open Road. Laulajat vaihtuivat melkein joka biisiin. Chicken Killerin aikana yleisöstä pari naista nousi laulamaan taustoja, mutta heidän vierailu jäi yhteen biisiin. Päävokalisteista Simon Breed tavoitti parhaiten David McCombin tavan tulkita etenkin biisissä Stolen Property, mutta väkeviä olivat myös J.P. Shilon osuudet. Toby Martin oli parhaimmillaan herkemmissä lauluissa.
Born Sandy Devotionalin jälkeen keikka oli edennyt vasta hieman yli puolen välin. Ekstrakappaleina yhtye soitti vielä liudan tuttuja ja vähemmän soitettuja kappaleita. Encoressa soitetun Save What You Can –biisien jälkeen yleisö alkoi jo valua ulos narikkatiloihin. Mutta tulihan se bändin toinen suuri kappale vielä 2. encoressa, jossa Rob Snarski esitti Graham Leen säestämänä vaikuttavan tulkinnan Bury Me Deep In Love –mestariteoksesta. Tämä riisuttu versio oli täydellinen päätös hienolle illalle. Monta keikkaa on tullut nähtyä, mutta The Triffids nousee kevyesti ikimuistoisempien joukkoon. Toivottavasti tulevat ensi vuonna Eurooppaan soittamaan Calenture -albumin kokonaan.
Settilista:
Too Hot to Move, To Hot to Think
The Seabirds
Estuary Bed
Chicken Killer
Tarrilup Bridge
Lonely Stretch
Wide Open Road
Life of Crime
Personal Things
Stolen Property
Tender Is The Night (The Long Fidelity)
A Trick of The Light
Beautiful Waste
Hell of A Summer
Red Pony
Good Fortune Rose
Unmade Love
Fairytale Love
encore
Bright Light, Big City
Save What You Can
- encore
Bury Me Deep In Love
Punkin legendat kuuluvat aina bongauslistalle jos vain mahdollista. Dead Kennedys on yksi niistä. Viime maaliskuussa oli todella läheltä piti tilanne, kun meinasin nähdä bändin omilla juurilla San Fransciscossa. Nyt Amsterdamissa pääsin paikkaamaan ohilaukauksen ja vieläpä yhdessä kaupungin legendaarisimmista klubeista. Melkweg on Paradison ohella kaupungin ykkösklubeja. Vuodesta 1970 kulttuurinäyttämönä toiminut klubi vetää 1500 nuppia ja loppuunmyyty se oli myös tällä kertaa. Kanavien välissä toljottava vanha tehdasrakennus on komea julkisivultaan ja sinne jonotti mielissään. Lipun olin hankkinut ennalta Ticketmasterin kautta ja hinta oli maltillinen 22,70€. Tosin ovella piti ostaa vielä jäsenyys 4 eurolla. Toivottavasti se on elinikäinen, sillä Melkwegissä voisin käydä aina. Narikasta sai pulittaa 1,50€ ja ison tuopin sai pulittamalla 5,40€. Varsin kilpailukykyistä Suomen hintoihin verrattuna. Täydessä klubissa ei kuitenkaan tarvinnut pahemmin mihinkään jonottaa. Henkilökuntaa oli riittävästi mikä sekin erittäin kilpailukykyistä Suomen klubeihin verrattuna.
Dead Kennedys ei ole koskaan ollut ykkössuosikki ja nykymiehitys ilman alkuperäistä keulahahmoa Jello Biafraa on lisännyt ennakkoluuloja. Vähän kuin näkisi Sex Pistolsin ilman Johnny Rottenia. Näistä epäilyistä huolimatta ilta Dead Kennedysin kanssa osoittautui vallan positiiviseksi kokemukseksi. Melkweg oli täynnä keski-iän ylittäneitä ikipunkkareita ja niitä, joiden mieli on punk, vaikka ovatkin keskiluokkaisen elämän vankeja. Olutta virtasi, sillä hollantilaisille se tiedetään maistuvan. Heinekenin sijaan hanasta tarjottiin belgialaista Jupileria. Lieko oluen tai muiden piristeiden syytä, mutta lavan edustalla jengi villiintyi heti keikan kärkeen armottomaksi pyörremyrskyksi ja raivokas joraus piti loppuun saakka. Itse seurasin keikan takalinjoilta. Ensiksi yläparvelta, mutta heikkojen soundien vuoksi laskeuduin alakertaan. Kuten tiedämme, hollantilaiset ovat keskipituudeltaan maailman pisintä sakkia ja monta hujoppia osui myös eteeni. Yleensä tämä ei ole ongelma meikäläisen kohdalla, mutta nyt piti etsiä hyvää näkyvyyttä lavalle. Soundit alakerrassa olivat kohdillaan.
Bändin basisti Klaus Flouride varoitteli jo keikan alkuun, että musiikkia he ovat tulleet soittamaan, mutta eivät tee sitä erityisen hyvin. Kitaristi East Bay Ray on kuitenkin surf-otteellaan persoonallinen punkkitaristi. Rumpali D.H. Peligro on pitkässä rastatukassaan kaukana punk-olemuksesta, mutta soitto oli väkevää. Jello Biafra puuttuu, mutta muuten bändi on miltei alkuperäinen. Peligrokin ollut matkassa jo vuodesta 1981. Tähän vuoteen on osunut paljon bändejä, joiden keulakuva on poissa kuvioista, mutta kukapa sitä on muiden rivijäsenten ammattitaidon harjoittamista kieltämään. Leipä se on heidänkin ansaittava. Mielelläni näen Dead Kennedysin ilman Jello Biafraa kuin en ollenkaan.
Kun silmiini osui ilmoitus Grant Lee Phillpsin Suomen vierailusta, oli aika katsastaa miehen tuotantoa vihdoin tarkemmin. Phillips soitti alkuillan keikan ja nousi lavalle jo kello 19.00. Mies soitti puolentoista tunnin mittaisen varsin intiimin keikan. Phillips osasi ottaa yleisön ja jutusteli kappaleiden välissä vitsejä vääntäen pohjustaessaan esimerkiksi Mona Lisa –kappaleen tarinaa. Biiseissä tavoitettiin vakavampiakin tunnelmia kuten Cry Cry, joka itkee alkuperäiskansan kohtalon vuoksi. Uuden albumin upein biisi on Holy Irons, josta voi löytää The Bandin parhaimpien helmien kaltaisuutta. Keikalla Phillips keskittyi ainoastaan omaan tuotantoon, jota kuultiin läpileikkauksena koko uralta unohtamatta klassisia Grant Lee Buffalo -kappaleita. Beatleaanisen kaunis Mockingbirds on edelleen miehen onnistuneimpia sävellyksiä. Encorena aloittanut grungeballadi Fuzzy keskeytyi, kun Wallu Valpio nousi ystävällisen röyhkeästi kesken biisin lavalle kehumaan Phillipsille kuinka tärkeä hän on Eddie Vedderin ohella Valpiolle. Yleisön reaktioista päätellen varmaan monelle muullekin.
The Cure perustettiin vuonna 1976. Ensimmäisen albumin se julkaisi uuden aallon ja jälkipunkin mainingeissa vuonna 1979. Yhtyeeseen on aina liitetty goottirock, joka liittyy enemmän ulkoiseen olemukseen kuin musiikkiin. The Cure jatkaa 40-vuotisen uran kunniaksi maailmankiertuettaan Euroopassa, jonka starttipaikkana Helsinki sai olla pienen tauon jälkeen. Yhtye vaikuttikin virkeältä. Peikkotukkainen ja pulleaksikin haukuttu keulahahmo Robert Smith oli vetreän oloisessa kunnossa. Hän on bändin ainoa alkuperäisjäsen, mutta ikiliikkuva basisti Simon Gallup on ollut rinnalla lähes koko matkan. Samoin kosketinsoittaja Roger O’Donnel on soittanut 30-vuotta yhtyeessä. Rumpali Jason Cooper hänkin 20 vuotta. Bändin nestori kitaristi Reeves Gabrels, joka on tehnyt yhteistyötä mm. David Bowien kanssa, on ollut mukana vasta neljä vuotta.
Näin yhtyeen ensi kertaa ja odotusarvot olivat kovat. Ostin liput kärkijoukoissa parhailta mahdollisilta katsomopaikoilta. Kenttä on se oikea paikka katsoa keikkoja, mutta jos yhtyeellä on maine on spektaakkelimaisen pitkistä konserteista, niin silloin istumapaikka on arvossaan. The Cure on soittanut maailmankiertueellaan peräti neljän encoren settejä. Helsingissä yhtye veti tasan kolmen tunnin edestä. Se on painajainen kuulijalle, joka on tullut yrityslipulla kuulemaan sitä Friday I’m In Love –hittiä, jonka esittäjää ei edes muista nimeltä, mutta perehtyneemmälle fanille konsertti oli täydellinen retrospektiivi bändin koko urasta. The Cure voisi soittaa aivan hyvin puolentoista tunnin normivetoja hittiä hitin perään, mutta bändi haluaa laittaa enemmän likoon ja vaatii myös kuulijalta, mutta palkitsevasti.
Keikan ensimmäinen tunti oli kertakaikkisen kova. Ei edes inhokkini The Walk pystynyt sitä pilaamaan. A Night Like This ja Push pitivät tason korkeana kuten myös The End of the World, joka lienee bändin viimeinen erinomainen sävellys ja sekin peräti vuodelta 2004, jolloin julkaistiin yhtyeen nimikkoalbumi. The Cure on julkaissut uutta materiaalia viimeksi vuonna 2008, jolloin 4:13 Dream –albumi ilmestyi. Tuolta kuullut kappaleet Hungry Ghost ja Sleep When I’m Dead ovat ihan kelvollisia kappaleita, mutta ei tavoita sitä, mihin bändi kultaisella 1980-luvulla pystyi. The Cure antoi hieman toivon kipinää aloittamalla ensimmäisen encoren uudella sävellyksellä It Can Never Be The Same. Kilpakosija ja aikalaisbändi New Order on ollut tuottelias näihin päiviin saakka ja julkaisi viime vuonna klassikkoalbumin. Tapahtuuko sama vielä The Curen osalta?
Olen aina vastustanut korvatulppia ja muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta niitä en mukanani kanna. En epäillyt The Curen soittavan lujaa, mutta From the Edge of the Deep Green Sea ja Want –biisien aikana, joko miksauspöydässä käännettiin nupit kaakkoon tai sitten oma herkkyystasoni nousi yli sietokyvyn, mutta jouduin poistumaan salista hankkimaan korvatulppia. Hetkeä myöhemmin palasin kumit korvissa One Hundred Yearsin synkkien saundien jyllätessä ilmoihin. Pian varsinainen setti päättyikin ja keikasta oli kuultu vasta reilu puolet.
Keikkakeppi 