Viime vuoden Ruisrockista löytyy hieman syväluotaavampi blogi ja kaikilta kolmelta päivältä. Tällä kertaa päätin osallistua zembaloihin vain aloituspäiväksi.  Syystä, että perjantain ohjelma oli muihin nähden ylivoimainen. Toki sunnuntaikin olisi ollut katsastamisen arvoinen, mutta kun lauantai tuppaa olemaan se tylsin, lähinnä kotimaisiin isoihin nimiin satsaava päivä, niin päätin jättää lopun viikonlopun väliin. Festivaalien pitää olla bisnestä, jotta ne jatkuvat vuodesta toiseen. Niinhän se pitää mennä, laitetaan perjantain ja sunnuntain ohjelmisto kiinnostavaksi ja lauantai tulee siinä sitten automaattisesti kaupan päälle.

Band of Horses @ Ruisrock

Perjantain ohjelmisto alkaa vasta viiden aikaan ja tekee starttipäivästä iltafestarin. Se mikä normisti Ruissalossa on parasta on juuri se iltapäivän auringossa alkava musiikillinen tissuttelu ennen illan pääesiintyjiä. Työpäivän päätteeksi Turkuun ei ehdi millään viideksi, just seiskaksi ja se tarkoittaa sitä, että meininki starttaa vähän hosuen. Tulin pelipaikoille Band of Horsesin ja Editorsin vuoksi. Jälkimmäistä en ollut onnistunut näkemään vielä kertaakaan aikaisemmin. Molemmat edustavat indierockin suuria nimiä, niitä joilla valtavirran aallon murtaminen ei ole ollut kaukana, mutta tuskin koskaan lähemmäksi tuleekaan. Illan allekirjoittaneen osalta aloittanut Seattlesta kotoisin oleva Band of Horses on noussut vahvasti indie-etulinjaan ja pitänyt tasonsa vuodesta 2006 lähtien, jolloin julkaisi esikoisalbuminsa Everything All the time Subpop-levymerkillä. Funeral oli jonkin asteen hitti, joka soi TV-sarjoissakin. Biisi on edelleenkin se bändin tunnetuin, vaikkei kannakaan parhaan stygen titteliä. Funeral kuultiin luonnollisesti Ruisrock-keikan päätöskappaleena. Onneksi yhtyeellä on paljon muutakin materiaalia. Ben Bridwellin johtaman retkueen neljä albumia ovat kaikki tasavahvoja. Cease to Begin (2007) on jylhä ja ehkä helpommin lähestyttävä, mutta alkuun totuttumista vaatinut Infinite Arms (2010)  on kestänyt kuitenkin aikaa parhaiten. Tuorein legendaarisen Glyn Johnsin tuottama Mirage Rock (2012) loi hieman laskusuuntaa, mutta piti laadun kuitenkin kuosissa. Ruissalon keikkaan ei mahtunut kuin pari biisiä viimeisimmältä, mutta ensimmäinen sinkkubiisi Knock Knock toimi livenä paremmin kuin levyllä.

Band of Horses soitti telttalavalla, joka on rantalavan ohella Ruisrockin paras venue. Pressujen alla tuntuu paikoin hengailevan kuin klubilla. Normaalisti keikat tulee katsottua etäämmältä, sieltä kädet-puuskassa-paikoilta, mutta tällä kertaa motivoiva festariseura johdatti rohkeasti lähemmäksi etulinjaa. Se kannatti. Tuntuipa tuoreelta katsoa orkesteria etäisyydeltä, mihin näkee hyvin, mihin kuulee soundit hyvin ja missä on vielä paras meininki. Näin Band of Horsesin kolme vuotta sitten Brooklynissa, missä orkesteri oli minifestarin pääesiintyjä. Keikka oli kestonsa, settilistansa ja maisemansa puolesta ylivoimainen, mutta Ruissalon teltassa pääsi paljon intiimimpään tunnelmaan kiinni. Jopa uskallan väittää, että tunnin tynkäkeikka oli napakampi ja mieleenpainuvampi. Band of Horses soitti biisejä tasaisesti kaikilta levyiltä. Jengin sai parhaiten reagoimaan Funeralin ohessa Is There a Ghost ja No one’s Gonna Love You. Omalta osaltani parhaiten rullasi NW Apartment.

Telttafiilisten jälkeen tuli seurattua Hurts -nimistä elektroon ja poppiin suuntautunutta orkesteria.  Laulaja Theo Hutchcraftin ja kosketinsoittaja-kitaristi Adam Andersonin vetämä Hurts löi läpi läpi kolme vuotta sitten julkaistulla Happiness -albumilla, josta nousi muutama hittikin. Bändi on vieraillut maassamme jo muutaman kerran, mutta meikäläinen törmäsi vasta nyt. Ensimmäinen reaktio oli, että ihan kelvolliselta bändi kuullostaa varsinkin kun taustalla on ihka oikea bändi ja tanssijat. Vanhat hitit erottautuivat settilistasta ja uuden Exile-albmin tarttuvimpia oli taas Miracle. Mielenkiintoisin kappalevalinta oli kuitenkin cover Björkin Army of Me -biisistä. Hurts toimi juuri sopivana välipalana ennen kuin piti lähteä rantalavalle katsomaan illan odotetuinta esiintyjää.

Editors @ Ruisrock

Editors aloitti rantalavalla osuutensa uuden albumin yhdellä mielenkiintoisimmalla vedolla. Sugar -biisi on tunnusteleva, mutta sai heti maagisen tunnelman aikaan. Laulaja-kitaristi Tom Smithin liidaama birminghamilaisjoukkue on lavaolemuksaltaan jäntevä ja keikka oli rakennettu mainiolla dramaturgialla. Heti kärkeen paukutettiin tarttuvimmat viisut kuten Bones, Munich, Smokers Outside the Hospital Doors ja Racing Rats. Meno oli muikea ja kun keikkaa jälleen katsoi vähän lähempää ja  lopulta eturivistä, oli esitys enemmän kuin mieleenpainuva. Editorsin edellinen muutaman vuoden takainen Tavastian keikka jäi näkemättä ja olin päättänyt, että seuraavaa ei missata mistään hinnasta. Heinäkuun alussa julkaistu uunituoretta The Weight of Your Love -albumia en ehtinyt kuin pintaraapaisemaan, mutta kyllähän sielläkin muutama kelpo biisi on, vaikka rock-aviisien ensiarviot olivatkin moittivia. Sinkkubiisi A Ton of Love alkaa muutaman kuuntelukerran jälkeen istua muiden hittien sekaan nätisti. Uuden albumin ykköskappale lumoava Formaldehyde toimi livenä ilman vahvoja taustalaulakin tymäkästi ja ilmankos keikan jälkeen kyseinen biisi soi pakkomielteisen tiuhaan spotifyista. Editorsin kaksi ekaa pitkäsoittoa The Back Room ( 2005) ja An End Has A Start (2007) ovat meikäläisen listoilla prittipopin kärkikymmenikössä. Tom Smithin baritoni vertauttaa Editorsia usein Joy Divisioniin ja amerikkalaisserkku Interpoliin. Bändi seilaa siellä indierockin ja stadionrockin välimaastossa, mutta ei tavoita esimerkiksi Coldplayn paatoksellisuutta. Bändin kolmas albumi In This Light and On This Evening (2009) oli pettymys, vaikka Papillion onkin kelpo single ja kantaa usein keikan päätösbiisin titteliä. Samaisen albumin Eat Raw Meat = Blood Drool on konepohjainen juntta on myös settilistan suosikkeja, vaikkei nytkään iskenyt meikäläiseen erityisemmin. Editors veti jäntevän keikan ja ei jäänyt epäilystäkään, etteikö jätkillä ole tulevaisuutta vaikka tekisivätkin pari keskinkertaisempaa albumia.

Ruisrockin ilta päättyi Michael Monroen -keikkaan, joka alkaa olla festareiden jokavuotinen perinne. Taisi olla ensi kerta kun näin Maken riehukeikan perjantaina. Viime vuoden lauantai-illan 50-vuotissynttärikeikka jäi tapauksena mieleen, mutta nyt Monroe yhtyeineen oli musiikillisesti kovemmassa vedossa. Settilistaan kuului taas omaa tuotantoa, mutta myös Malibu Beachin kaltaisia Hanoi Rocks -standardeja. Encoressa kuultiin jämäkkä versio Hurriganesin Get On -klassikosta. Se sai meikäläisenkin vetämään tanssiaskelia Niittylavan reunamilla. Festarikeikkojen setit ovat naftimpia, mutta ne ovat jänteviä ja niistä uupuu suvannot. Tunti kerrallaan rokin riemua tai Maken osalta reilu sellainen on juuri sopiva annos, kun niitä vetää muutaman samaan iltaan.

Perjantai-ilta oli sopiva annos tälle vuodelle Ruisrock-festaria. Viime vuoden kolme päivää vaati saman verran toipumista. Nyt oli vakava aie lähteä lauantaina Aitoon kirkastusjuhlille, jotka kuitenkin jäivät väliin kortinpeluun vuoksi. Legendaariset maalaiskemut saavat odottaa vuoroansa, mutta voi olla, että joutuu odottamaan pitkään, sillä Ruissalo kutsuu vastedes, mikäli ohjelmisto jatkuu yhtä kiinnostavana. Yhden illan tiketistä sai maksaa 75€ ja se on neljälle artistille jaettuna ihan kohtuuhinta. Tosin järkevää olisi ostaa se kolmen päivän riemuranneke. Ruisrockin muista järjestelyistä en lähde tällä kertaa toistamaan samaa läppää, sillä niistä saa lukea vuoden takaisesta artikkelista, jos jotakuta kiinnostaa.