Saiko Guns N’ Roses kunnian soittaa Kantolan tapahtumapuiston jäähyväisissä? Päättyikö massatapahtumien elinkaari Hämeenlinnassa tähän? Kantolan entinen keksitehtaan alue veti kolmena peräkkäisenä kesänä väkeä tuplasti enemmän kuin kaupungissa on asukkaita. Hämeenlinna, tuo viehättävä järvien ympäröimä kaupunki, täynnä kiehtovaa historiaa, kivoja ihmisiä ja HPK, ja jonka sijainti on logistisesti optimaalinen isojen kaupunkien keskellä. Kaikki oli lähtökohtaisesti kunnossa. Onko nyt kuitenkin aika hakata viimeinen naula arkkuun.
Pari vuotta takaperin AC/DC houkutteli Kantolaan yleisöä 55.000, viime vuonna Iron Maiden puolet vähemmän ja tänä vuonna kuppi läikkyi taas reunojen yli, kun 55.000 jamppaa tamppasi Kantolan nurmikkoa Gunnareiden keikalla. Ei mennyt kerrasta kaaliin. AC/DC järjestelyt olivat kaameat ja viime vuoden Iron Maiden todisti, että Kantolakin voi toimia kivasti, jos väkeä on maksimissaan 30.000 ihmistä. Järjestelyjen toimimattomuus ei ole hämeenlinnalaisten vika, vaan paradoksaalista kyllä, bileiden isäntä on maailman suurin ja kokenein Live Nation.
Järjestelyt sössittiin huolella. Pahimmillaan sisään jonotettiin tunti. Itse tosin luikahdin ilman suurempaa jonoa juuri kun The Darkness oli loppusuoralla. Michael Monroeta en nähnyt lainkaan, vaikka pieni toive oli, että Makkonen olisi noussut pääesiintyjän vieraaksi. Baarista sain juomaa 45 minuutin venaamisen jälkeen, kun moni oli odottanut pitempään. Kiitos Gunnareiden, että aloittivat keikan tunnin myöhässä. Iltapäivälehdet välittivät uutista ihmisten kaljaraivosta, kun olut oli loppunut kesken. No, jotain hyvää siitä seurasi – vessoihin pääsi jonottamatta. Suomi on festivaalien suhteen takapajuinen kaljakarsinoiden maa ja asiaa ei auta konservatiiviset viranomaissäännöt. Helsingin olympiastadionia on ikävä. Lopu jo remontti. Stadion on sentään rakennettu massatapahtumia ajatellen vaikka samat karsinat sielläkin on.
Harmillista, että musiikki tahtoo jäädä sivuosaan. Se on sääli, sillä Guns N’ Roses tarjosi lähes alkuperäiskokoonpanossaan näyttävän show’n. Reilun parinkymmenen vuoden takaiset riidat on sovittu ja nyt tehdään hilloa Not In This Lifetime -kiertueen nimissä. Liki kolmetuntinen dinosaurus olisi toiminut paremmin parituntisena esityksenä. Nyt iltaan mahtui suvantoa ja turhaa välipalaa. Tämä kertoo faktasta, että Guns N’ Rosesin biisirepertuaari on kuitenkin kapeahko. Mestarillinen debyyttialbumi Appetite for Destruction ja pompöösi kaksikko Use Your Illusion I & II tarjoavat laatumateriaalia, mutta ei tässä määrin. Keikka polkaistiin käyntiin pätevästi It’s So Easy ja Mr. Brownstone kappaleilla. Energiaa riitti ja Axl Rose jaksoi meuhkata flanellipaidan roikkuessa vyötäröllä entiseen malliin. Vaatteet ja päähineet vaihtuivat tiuhaan. Kasvot ovat saaneet iän myötä kohotusta, kun taas legendaarisen kireä lauluääni on väistämättä laskenut tasoaan.
Kitaristi Slash on silinterihatussaan rock-historian tunnistettavampia karaktäärejä. Duff McKagan on oleellinen osa bändiä ja Smack-paidassaan keräsi faneilta sympatiapisteet. Duffin tulkinta The Damnedin New Rose -klassikosta raikasti iltaa kuin sadepisara nuutunutta tulppaania. Esikoisalbumin kappaleet toimivat kautta illan hyvin, mutta muusta tuotannosta nousivat esiin eeppinen Estranged ja Yesterdays. Axel Rosen henkilökohtainen pakkomielle Chinese Democrasy jäi ilmestyessään täysin paitsioon, vaikka automatkalla Hämeenlinnaan yritin saada albumista epätoivoisesti otetta. Levyltä kuulluista kolmesta kappaleesta vain Better menetteli illan settilistassa. Chris Cornellin hiljattain tapahtunut poismeno oli surullista, mutta kunnianosoituksesta huolimatta Soundgardenin Black Hole Sun oli sopassa ylimääräinen sattuma.
Guns N’ Roses oli teinivuosien suosikki. Silloin kuola valuen toivoi näkevän bändin. Kun mahdollisuus tuli, olivat kaikki tärkeät jäsenet jo poistuneet riveistä ja bändi muuttunut epäkiinnostavaksi. Slashin ja Duffin palattua remmiin en voinut missata tätä tilaisuutta. Gunnarit on yhä institutionaalinen bändi ja sellainen sen pitääkin olla, jos saa massat liikkeelle. Tärkeintä, että ihmiset viihtyvät ja nauttivat. Bändin vastaanottoon vaikuttaa aina päivän kunto ja tässä tarkoitan omaa. Vaikka bändi olisi hyvä, voi kuulija olla surkea. Ei ollut kohdallani ihan paras päivä, eikä fiilistä parantuneet olosuhteet. Pakko olla kuitenkin tyytyväinen, sillä tuskin tätä retkuetta näen toistamiseen, ehkä ainoastaan jos Izzy Stradlin intoutuu vielä messiin. En odota bändiltä myöskään uutta materiaalia. Appetite for Destruction riittää, se on sementoitu rockin historiaan.
Kiitän kuitenkin Kantolan tapahtumapuiston kolmea kesää. Ilman tapahtumapuistoa en olisi nähnyt näin kovaa kolmikkoa. Nyt Kantola voi puolestani levätä rauhassa. Vai oliko se sittenkään tässä? Tuskinpa, sillä nurmikentän vuokra on Live Nationille nappikauppaa Olympiastadionin kustannuksiin verrattuna.
Maailmassa ei ole monta yhtä merkittävää rokkiklubia kuin Troubadour. Santa Monica Avenuella sijaitseva pyhättö omaa historian, josta pelkästä mestasta voisi raportoida näkemättä ainuttakaan bändiä. Ajan patinoima Troubadour on pitkälti samassa kunnossa kuin se oli Jim Morrison hengatessa siellä 1960-luvulla. Paikan virstanpylväitä on muun muassa se, kun Elton John löi itsensä läpi vuonna 1970 myymällä kuutena iltana talon täyteen. Samaisessa paikassa ovat uraansa aloittaneet ties ketkä. Los Angelsin omista bändeistä Guns N’ Roses veti ensimmäisen keikkansa Troubadourissa 1985. Nimilista klubille on pohjaton, joten ei siitä sen enempää. Rolling Stone -lehtikin on nostanut Troubadourin”Venues that Rock” -listalle numero kaksi.
ilainen Sean McConnell soitti ensimmäistä biisiään. Yhden miehen singer-songwriter tarjonta kaatuu maailmanlaajuisesti jopa ylitarjonnan puolelle, mutta tällä kertaa osui eteen jotain varsin kiinnostavaa. McConnellilla on reilun kymmenen vuoden ura takanaan ja hän on ehtinyt julkaista muutaman pitkäsoiton. Herran seuraan oli poikkeuksellisen helppo heittäytyä ja esitys vakuutti, että hyviä lauluntekijöitä ei ole liikaa. Sean soitti 45 minuuttia sellaisella intensiteetillä, ettei ole hetkeen tullut nähtyä. McConnel esitti folk-tarinansa pelkistetysti, mutta yksinkertainen on kaunista varsinkin kun lauluääni on poikkeuksellisen vahva. Biisejä kuultiin matkan varrelta kuten bluesballadi Closing Time, joka löytyy albumilta Saints, Thieves & Liars (2009) mutta myös pari kappaletta vielä julkaisemattomalta uudelta albumilta, joista esiin nousivat Ghost Town ja erityisen vaikuttava Queen of St. Mary’s Choir.
Mustapartainen Drew Holcomb tekee mutkatonta ja hyvällä tavalla konservatiivista musiikkia: kantrahtavaa folkrokkia, jota on helppo kuunnella, mutta mukana on kuitenkin sen verran persoonallisia melodiakulkuja ja koukkuja, että se nousee keskivertoa paremmaksi tavaraksi. Tuorein materiaali Medicine –albumilta oli vahvasti esillä, mutta myös edellinen mainio Good Light (2013) sai ison osan settilistassa. Drew Holcombin puolison Ellien soolotuotanto on gospelia, mutta Drew Holcomb vetää maallisemmissa vesissä, tosin puhtautensa vuoksi ei jäädä kauaksi kristillisestä sanomasta. Välispiikeissä Drew mainosti World Visionin kummilapsitoimintaa.
Keikkakeppi 