Valkeakosken työväen musiikkitapahtuma on perinteikäs festivaali, joka tarjoaa monipuolista kotimaista musiikkia neljän päivän ajan. Ohjelmistossa on niitä samoja esiintyjiä kuin muillakin kesäfestareilla, mutta Valkeakoskella on oma twistinsä ja ohjelmistossa on aina jokunen yllättävämpi nimi. Festivaalilla on yli 50-vuotinen historia ja ne muutamat kerrat, kun olen tapahtumassa käynyt, on kokemus jättänyt mukavan muistijäljen. Valkeakoskella on taustaa myös työväenliikkeen osalta tehdaskaupunkina, ja tapahtuman mahdollistajia ovatkin olleet SAK:n kaltaiset liitot. Yleisön näkökulmasta tapahtuma näyttäytyy yleisfestarina ilman poliittista leimaa. Festari on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, että alueena toimii Tervasaaren paperitehdas. 

Päälavat kulkevat nimellä Teollisuuslava ja Paperitori. Lisäksi pienempi lava nimeltä Sananvapauden näyttämö tarjoaa pääalueen vieressä vapaan pääsyn myötä musiikkielämyksiä niille, joilla ei ole mahdollisuutta ostaa alueelle ranneketta. Valkeakosken musareiden hintataso on kuitenkin varsin maltillinen verrattuna moneen muuhun verrokkiestariin. 

Ilmaislavalla Roamin’ Street Band tarjosi New Orleans -henkistä katumusiikkia, jossa iso kymmenhenkinen yhtye puhaltimineen ja lyömäsoittimineen nappasi yleisön mukaansa suistomaille. Akustisesti esiintyvä yhtye räimii menemään hyvällä svengillä. Bändin keuloilla vaihteli vuoroin kaksi laulajatarta, joista toisen tulkinta hukkui valitettavasti miksauksen alle eikä päässyt oikeuksiinsa. Sen sijaan toisen laulajan äänestä erotti hienosti bourbonin marinoimaa tulkintaa, joka oli hieno silaus musiikilliseen gumboon. Iso peukku yhtyeelle, jonka muusikoiden lukumäärän määräävä tekijä on musiikki.

Musareiden päälavalle piti kiirehtiä tsekkaamaan legendaarinen Leavings -orkesteri, jota ei voinut koskaan nähdä Leevi and the Leavings -nimellä, koska yhtyeen edesmennyt keulahahmo Gösta Sundqvist ei esiintynyt livenä ihan satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta kuten Euroviisujen alkukarsintojen tv-esiintymistä. Vuonna 2011 uudelleen käynnistetty Leavings-orkesteri on keikkaillut viime vuosina säännöllisen epäsäännöllisesti ja vaihtaen solistia. Yhtye on julkaissut myös omaa materiaalia, mutta yleisö oli saapunut selvästi Paperitorille kuuntelemaan Leevi and the Leavings -klassikoita. 

Nyt yhtyeen solistina toimii Timo Rautiainen, joka tuntui ennakolta sopivan neutraalilta valinnalta viemättä mielikuvaa liian kauaksi esikuvastaan, koska siihen väistämättäkin tulkitsijaa vertaa. Timo Rautiaisen ääni on miellyttävä, josta tällä kertaa puuttui Niskalaukauksen takapotku, mutta istui Göstan biiseihin vallan mainiosti. Leavings on sen verran pyhä, että tällaisessa festarikontekstissa tavoitellaan enemmän karaoketunnelmia kuin taiteellista tulkintaa klassikkolauluista.

Keikka oli kirjaimellisesti Leavingsin. Välispiikit juonsi basisti Rife Paananen ja jokaisesta kappaleesta löytyi jotain sanottavaa. Paljon ei tarvinnut kuitenkaan selostaa, koska ensimmäisestä iskusta jengi osallistui mukaan laulutalkoisiin. Timo Rautiainen oli pätevä keulilla, joka jutusteli Rifen tukena viemättä liikaa huomiota. Rifen lisäksi alkuperäisiä Leavingseja edustivat multi-instrumentalisti Juppe Karastie, jonka käsissä mandoliini soi tutuin riffein sekä tarkka rumpali Niklas Nylund. Bändiä vahvistivat taustalaulaja Tiia Teuronen, joka muistutti miten Leevi and the Leavingsin kappaleissa naisääni oli isossa osassa taustolla ja varsinkin duetoksi rakennetussa kappaleessa En tahdo sinua enää, joka vähemmän soitettuna olikin illan kiinnostavin esitys. Koskettimissa soittivat lisäksi Janne Teuronenja Adrian Heiskanen.

Leevi and the Leavingsilla ei ole vaikeutta täyttää tunnin festarislottia hiteillä. Lähinnä sitä laskeskeli mielessä mitä kaikkea jääkään soittamatta. Leevi olisi varmasti täyttänyt 1990-luvun lopulla ensimmäisenä kotimaisena yhtyeenä Stadionin, jos vain olisivat halunneet. Nyt Paperitorilla oli arviolta parisen tuhatta ihmistä ja ei montaa suuta pysynyt supussa. Kollektiivi karaoke toteutui ja yleisö pursui hyväntuulisuutta. Siinä lauloivat sulassa sovussa niin työväki kuin johtoporras. Leevi and the Leavings on koko kansan musiikkia. Harvemmin ajattelee, että Gösta oli alunperin espoolainen ja katsoi yllättävän laaja-alaisesti kalsarisuomalaisista meininkiä. Settilista puhui puolestaan: Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen, Itkisitkö onnesta, Onnelliset, Raparperitaivas, Muotitietoinen, Toteemipaalu, Sopivasti lihava, Vakosamettihousuinen mies, En tahdo sinua enää, Rin Tin Tin, Teuvo – maanteiden kuningas ja encorena Pohjois-Karjala. Harva yhtye on pystynyt tuottamaan saman läjän hittejä, joista tällä kertaa kuultiin vain osa. Göstan rooli säveltäjänä ja sanoittajana on korvaamaton, mutta Leavings todisti myös, että heidän ansiostansa lauluista syntyi biiseinä ikivihreitä. 

Saimaa on suomalaisessa mittakaavassa ainutkertaisen massiivinen yhtye, mutta Roamin’ Street Bandin nähtyäni sai todeta, että on niitä muitakin 10-henkisiä yhtyeitä. Saimaa soitti tällä kertaa omaa uutta tuotantoaan ja biisit toimivat hyvin. Soundi oli tutun psykedeelisprogressiivinen ja keikka huipentui Pepe Willbergin kanssa levytettyyn Tällä tiellä -kappaleeseen, joka jäi pahasti alkuperäisestä. Bändin solistit Kimmo Härmä ja Unna Kortehisto istuivat bändiin hienosti, mutta valitettavasti heissä ei ole samaa voimaa ja karismaa mitä huikea kappale kaipaa. Sen sijaan illan viimeisenä kuultiin Per Vers Runoilijasta raamikas versio. Saimaa on osoittanut olevansa huikea retkue, jolta olen nähnyt kihelmöivän hyviä keikkoja, mutta Valkeakoskella korostui, että yhtye on parhaimmillaan Pepe Willbergin kaltaisen keulakuvan kanssa. 

Emma ja Matilda on uutta softfolkpoppia, joka on noussut melkoisella vauhdilla suureen suosioon. Kotikutoisen suurellinen haaveilupop on vielä EP-levyjen ja sinkkujen varassa, mutta päässyt heti suuren labelin julkaisulinjastolle. Warner on sainannut talliinsa nousevan duon, jonka tuottaa tulosta. Spotify-kuuntelu on jo miljoonaluokkaa ja Valkeakosken perjantai-illassa myöhäinen esiintymisaika kertoo arvostuksesta. Yleisön profiili muuttui Leavingsin jälkeen selkeästi nuoremmaksi, mutta yhtä lailla varta vasten duoa oli tullut katsomaan keski-ikäisetkin. Livenä akustinen kaipailupop toimii yleensä intiimeissä tiloissa tai leirinuotioilla, mutta nyt Emma ja Matilda saivat isolla lavalla pienimuotoiset laulunsa kuulostamaan isoilta. Avainroolissa ovat Emma Johanssonin ja Matilda Malkamäen lauluharmoniat, mutta  kaksikko tietää, että bändin kanssa laulut soivat sävykkäämmin, vaikka heidänkin vetovoimansa on kyllin riittävä.