Grunge vyörysi päällemme siihen aikaan, kun olin otollisessa iässä altistua sen vietäväksi, mutta jostain syystä se ei koskaan täysin uponnut allekirjoittaneeseen. Seattlesta Sub Popin kautta ponnahtanut aalto oli voimakas ja ruutupaidoilta ei voinut täysin välttyä. Samoihin aikoihin olin enemmän innostunut americanasta ja brittipopista, vaikka samaa sukupolvea olenkin. Toki arvostan, että yhdestä koleasta merenrantakaupungista tuli niin monta kovaa bändiä. Nirvanan klassisen punkahtavat voimakappaleet säväyttivät, mutta eniten innostuin Pearl Jamin hardrockista ja jonkin verran myös Soundgardenista. Kaikista vähiten metallisimmasta Alice in Chains -yhtyeestä, jonka repertuaarista puhutteli vain muutama kappale kuten Would?
Nirvanaa ei ole enää. Pearl Jam ja Soundgarden on nähty. Nyt oli mahdollisuus bongata myös Alice in Chains syntymäpäivälahjaksi saadun lipun myötä Kaisaniemessä. Tuskaa oli lähteminen, koska sisäänajo ei tuottanut suuremmin intoa. Rockin historian perusoppitunteja ei saa kuitenkaan jättää väliin. Uusi albumi sisältää pari mojovaa kappaletta ja pitkään keulilla laulanut William DuVall antoi toivoa, että laulaja ei ainakaan häviä äänessä yliannostukseen kuolleelle alkuperäiselle tulkitsijalle Layne Staleylle. Lopulta sain raahattua itseni Kaisaniemen hiekkakentälle, jolloin keikkaa oli jo hyvän matkaa takana.
Odotukset eivät olleet korkealla eivätkä ne nousseet keikan mittaan. Jerry Cantrellin johtama kokoonpano soitti tasapaksusti ja ponnettomasti. Alkuperäisrumpali Sean Kinney on oletettavasti takonut dynaamisemminkin sen reilu 30 vuotta mitä yhtye on ollut pinnalla (parin vuoden tauko poislukien). William DuVall omaa tosiaan kilpailukykyisen äänen ja näyttää karismaattiselta, mutta hänen valovoimansa ei riitä klubia isommalle lavalle. Cantrell murjoo leipiintyneen oloisena särösoundeja rumasta kitarastaan, kun basisti Mike Inez pitkässä tukassaan näyttää hommasta ainoana ammattimaisesti innostuneelta.
Yhtye soitti uransa ajalta kattavasti kappaleita, mutta esikoinen Facelift ja klassisin albumi Dirt saivat eniten huomiota. Viime vuonna ilmestyneeltä Rainier Fog -albumilta kuultiin valikoima kappaleita, joista nimikappale ja Never Fade omaa kestävien kappaleiden piirteitä. Tuhatpäisessä yleisössä näytti olevan pitkän linjan faneja, mutta en ymmärrä vieläkään Alice in Chainsin mainetta. Tajuan Grungen suosion ja tämän osana sitä, mutta ei kaikkea ole tarkoitettukaan hiffattavaksi. Toki heti keikan jälkeen teki mieli katsoa Singles, josta kehkeytyi aikanaan maiharikenkäisten ruutupaitojen x-sukupolvielokuva.
San Diegosta kotoisin oleva Hot Snakes on post-hardcoren mielenkiintoisimpia kokoonpanoja. Yhtye teki läpimurtonsa 2000-luvun alussa ja kolmen kovan albumin jälkeen jäi pitkälle tauolle, kunnes kytkivät taas soittimet vahvistimiin. Hot Snakesin pääpiruilla on historiaa monessa bändissä (Drive Like Jehu, Rocket from the Crypt), joten kyseessä ei ole ihan untuvikkojen joukkio. Nyt viidenkympin kieppeillä olevat äijät ovat paluun kunniaksi tuutanneet uuden singlen myöhemmin tänä vuonna julkaistavalta albumilta Jericho Sirens. Lisäksi Sub Pop on laittanut ulos vanhan tuotannon uusintapainoksina – ja onneksi vinyyleinä, sillä vielä viime vuosikymmenen alussa ilmestyi paljon hyvää tavaraa vain cd-formaatissa.
Sticky Mike’s Frog Bar on kahden kerroksen baari. Yläkerrassa hengailutilaa ja varsinainen klubi alakerrassa. Ostin lipun ennakkoon WeGotTickets -nettimyynnin kautta. Ostotapahtuma sujui ongelmitta, mutta varsinaista tikettiä eivät ennalta toimittaneet. Viestissä korostettiin vihreiden arvojen vuoksi, että lippua ei tarvitse tulostaa. Riittää, kun ottaa mukaan viitenumeron. Tämä vaikutti hieman epävarmalta touhulta, varsinkin kun saapuu kaukaa. Lisäjännitystä toi lumimyrsky, joka viivästytti lentoa usealla tunnilla. Lopulta ehdin keikalle kreivin aikaan. Sisäänpääsyyn riitti lopulta, että nimi oli listalla.
Oven takaa avautui klubi, joka paljastui melkoiseksi hobittiluolaksi. Korkeutta ei ollut paljon yli päälaen, mutta katossa oleviin useisiin palkkeihin olisi lyönyt päänsä keskimittainenkin. Palkit oli sentään pehmustettu. Pari sataa henkeä vetävä klubi oli sokkeloinen ja musiikin kuunteluun epäkäytännöllinen. Hetkittäin loppuunmyydyssä konsertissa valtasivat mielen klaustrofobiset ajatukset, varsinkin tulipalon sattuessa. Näköyhteys lavalle tarjotaan vain niille, jotka tunkeutuvat eturiviin. Aikomukseni oli kuunnella Hot Snakes paraatipaikalta, mutta asetuin kuitenkin lavan laitamille. Hyvä niin, sillä keikan mittaan olisin lentänyt nurin monta kertaa eturivin väen heiluessa ja ryntäillessä kuin mullilauma. Crowd Surfingilta ei myöskään vältytty. Kelpo meininkiä, koska yleisö oli suurelta osin setäosastoa.
Hot Snakes on kiertänyt pitkin Englantia ja keikkakunto oli trimmattu kuosiin. Yhtye tarjosi monipuolisen kattauksen yhtyeen tuotannosta. Ilahduttavasti joukossa oli uutta materiaalia, josta etenkin single Six Wave Hold-Down istui muiden sekaan komeasti. Debyyttialbumi Automatic Midnight (2000), kova kakkonen Suiside Invoice (2002) ja killeri kolmonen Audit in Progress (2004) kahlattiin demokraattisesti läpi. Henkilökohtaisesti juuri Audit in Progress on tehnyt suurimman vaikutuksen, jolta kuultiinkin räjäyttävät Braintrust, This Mystic Decade ja Plenty for All.
Yhtyeen rumpalina toimi palmikkopää Jason Kourkounis, joka piti paketin kasassa komeasti. Enemmän kalifornialaiselta automyyjältä näyttävä basisti Gar Wood osoittautui karismaattiseksi peukuttajaksi. San Diegon auringon päivettämä ja armoitettu kitaristi John Reis taas veivasi ja vatkasi kuusikielistään yleisön seassa monta biisiä ennen kuin nousi lavalle. Laulaja-kitaristi paahtoi urku auki samalla tavalla kuin 15 vuotta sitten. Kyllä kelpasi – Hot Snakes sihisi, sähisi ja pisti kuin tuhat kaktuksen piikkiä.
Keikkakeppi 