Vaihtoehtorokista nousee aika ajoin nimiä, jotka kolkuttelevat valtavirtaa. Pixies teki sen 1980-luvun lopulla ja piti kirkasta liekkiä yllä 1990-luvun alussa, kunnes alkoi hautautua grungen alle. Yhtye on vaikuttanut moneen yhtyeeseen ja kuuntelijakunta on ollut uskollista.
Vuonna 1986 Bostonissa perustetun yhtyeen matka on ollut vaikuttava, vaikka taukoakin on pidetty pitempiä periodeja. Historiaan ei ole kuitenkaan mahtunut kuin yksi Suomen vierailu Joensuun Ilosaarirokissa 2017. Yhtye nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran. Vuosi sitten myyntiin tulleet liput myivät hetkessä loppuun, joten lisäkeikalle oli tarvetta. Osallistuin ensimmäisenä myyntiin tulleeseen keskiviikkoiseen tykitykseen.
Pixies on tehnyt oman sukupolvensa faneihin pysyvän jäljen, sillä varsin omistautuneen oloista kaiffaria yleisössä esiintyi. Ilahduttavaa oli nähdä myös nuorempaa sukupolvea paikalla, ei isäpappojen maanittelemana, vaan ihan omasta tahdosta kaveriporukalla. Kahden loppuunmyydyn konsertin perusteella olisi Pixies voinut täyttää jäähallin ainakin black box -versiona, mutta hyvä näin; akustisista haasteistaan huolimatta Kulttuuritalo on konserttipaikkana ainutlaatuinen.
Pixiesiä lämmitti Big Special, jota tuli hieman ennakkoon kuunneltua ja sen perusteella päätin ehtiä paikalla ajoissa. Kysessä on duo, jonka muodostavat laulaja Joe Hicklin ja rumpali Callum Moloney. He ovat punkduo olematta kuitenkaan pelkästään punk, vaan kaikkea mahdollista spoken wordista, bluesiin ja soulahtavaan fiilistelyyn. Mikä oleellisinta, yhtyeellä oli käsikirjoitettu show, joka toimi. Hicklinin rooli oli täyttää lava karismallaan, kun taas Moloney hoiti seremoniamestarin tehtävät rumpalin asemista – tai ei hän tahtonut jakkarallaan pysyä – sillä kaveri ampaisi välillä salin takalehtereille saakka. Hetkittäin molemmat sankarit vaelsivat yleisön seassa. Keikan kiehtovuus oli pitkälti juuri tässä mietityssä ja yllättävässä 45 minuuttisessa.
Yhtyeessä on potentiaalia ja muutamassa biisissä on ainesta kestokuunteluun. Vielä kun saavat pari isoa hittiä lupaavan vastajulkaistun esikoislevynsä Postindustrial Hometown Blues jatkeeksi, niin suosio voin nousta uusiin sfääreihin. Moloney jakoi läpi keikan huvittavasti peukkuja, jotka saivat vastapeukkuja yleisöstä ansaitusti.
Pixies asetti itselleen haasteita valitsemalla lämmittelijäksi artistin, joka veti vertoja pääesiintyjälle. Pixies ei ollut huono, ainoastaan tylsä. Molemmat artistit paukuttivat kovalla volyymilla, joten alakerrasta oli hankittava korvatulpat, jotka aina syövät sävyä ja fiilistä musiikin kuuntelusta vähintään 30%. Reilun parin tunnin paahto olisi kyllä jättänyt jälkensä kuulottimiin. Pixies soitti puolitoistatuntisen keikan, johon oli mahdutettu peräti 28 kappaletta. Kertoo kappaleiden napakkuudesta, mutta myös välispiikkien puutteesta. Jos Big Special hallitsi yleisön välisen vuorovaikutuksen, niin Pixies siitä vähät välitti. Tietty viileys kuuluu rokkenrolliin, mutta jos ei hitustakaan yritä miellyttää yleisöä, niin se syö esityksen lumoa.
Pixies soittaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Laulaja-kitaristi Black Francis vastaa yhtyeen biiseistä ja on lavalla vahva olemus ja ääni kantaa yhä. Kitaristi Joey Santiago ei ole virtuoosi, vaan riffittelee paikoin kömpelöstikin. Rumpali David Lovering hoitaa hommansa, mutta Big Specialin eloisan Moloneyn jälkeen tuntui hänkin kesyltä. Ainoa rooli, joka yhtyeessä on vaihtunut on basistin virka. Miehisessä ympäristössä, varsinkin vielä 1980-luvulla, naisbasisti oli raikas lisä bändeissä. Sonic Youth lienee ollut Pixiesinkin esikuva, missä Kim Gordonin rooli oli keskeinen. Pixies-yhtyeen alkuperäinen basisti Kim Deal jatkaa edelleen The Breedersin keulilla. Hänen jälkeensä Paz Lenchantin palveli yhtyettä kymmenisen vuotta ja nyt on vuorossa Emma Richardson, joka tuo virtaa yhtyeeseen. Bassolinjat ovat merkittävässä roolissa Pixiesin musiikissa ja Emma lunasti paikkansa hienosti.
Biisit soitettiin liukuhihnalta ja dramaturgian tajua ei settilistassa kummemmin nähty. Illan ehdoton kohokohta oli Debaser, joka on yhtyeen merkkiteokselta Doolittle (1989). Biisissä oli sitä voimaa, jota esitys olisi kaivannut enemmänkin. Isot hitit Where is My Mind ja Here Comes Your Man menettivät merkitystään laahaavuudessaan. Monkey Gone to Heaven on yhtyeen parhaimmistoa ja onnistui tehtävässään. Uusista kappaleista Chicken teki pientä vaikutusta taustalauluineen. Keikka todisti, että Pixies osaa hommansa ja eikä hommaa viedä vain nostalgian varassa, mutta samalla muistutti miksei yhtyeestä koskaan tullut valtavirtaa: hittejä ja tarttuvia biisejä ei kuitenkaan ole riittävästi. Itse diggailin vuonna 1990 julkaistua Dig For Fire – kappaletta juuri sen melodisuuden vuoksi ja pettymystä lisäsi, ettei sitä veivata tällä kiertueella. Nyt yhtye päätti keikan The Jesus and Mary Chain coveriin Head On. Hieno veto, joka nousee omien biisien yläpuolelle.
Pixies tarjosi rutiinisuorituksen, vaikka aiempaa kokemusta ei luonnollisestikaan ole. Tosin muita vertailukohtia rittää. Keikan päätteeksi bändi ryhmittyi lavan keskelle kumartamaan kiitokset. Se hetki osoitti, että keikkaa oli kaivattu, sillä aplodeissa raikui hurmoksellisuutta. Yhtye on merkinnyt monille paljon ja todistettavasti yleisö sai mitä oli odottanut kauan. Pitkään eivät taputusten tarvinnut kuitenkaan raikua, sillä encoret eivät kuulu myöskään Pixiesin agendaan.
Litku Klemetti on ollut viimeiset pari vuotta kuumin kotimainen indie-nimi. Toiveeni on ollut nähdä hänet pitkään, mutta vasta nyt osui aikataulut kohdilleen. Litku Klemettiin yhdistetään iskelmä, punk ja proge. Litkun esikuvat löytyvät menneestä ja hän on kärjistetysti kuin Hassisen koneessa tikattu Taiska. Yhdistelmä on ajatonta suomirokkia parhaimmillaan. Keväällä julkaistu Taika tapahtuu jatkaa erinomaisen esikoissooloalbumin Juna Kainuuseen linjoilla, vaikkakin vaatii enemmän kuuntelua.
Päälavalla aloitti seuraavana Paperi T. Uudemman suomiräpin virallinen aforisti, jota jumaloidaan ja yhtä lailla myös vihataan. Omalla asteikolla Henri Pulkkinen on pätevä musiikkitoimittaja, mutta myös ajatuksia herättäviä tekstejä kirjoittava runoilija. Räppärinä ja muusikkona hän ui lajityyppissään kuin harvinainen jalokala, vaikka musiikillisesti jää vielä alamittaiseksi. Sanoitukset ovat hienoja havaintoja kaupunkilaismiesten mielenmurroksista. Lavalla Paperi T on valloittava kaveri, joka ei säästele hymyään. Hänestä ei ilmene paniikkia, vaan kaikki näyttäisi olevan hyvin.
Torstain juniori oli Jade Bird. Vasta kaksikymmentä vuotias lontoolaisneito on herättänyt jo laajalti huomiota, vaikka on julkaissut ainoastaan EP-levyn ja pari singleä. Enpä muista nähneeni yhtä karismaattista ja sulavasanaista parikymppistä, joka ottaa yleisön haltuun kuin kokeneempi kettu. Jade Bird esiintyi yksin akustisen kitaran ja koskettimien äärellä. Pirteä olemus kesti kuumuuden ja hän soitti omien kappaleiden lisäksi luonnollisesti covereita, jotta lyhyehkö setti saatiin täyteen. Birdin ääni on herkkä, mutta kuitenkin kantava. Hänen kelpasi tulkita Kate Bushia ja Pixiesiä. Toki muitakin Jade Birdin kaltaisia on maailma täynnä. Erottuminen vaatii vielä jotain erityistä.
Torstain tärkeimpiä artisteja oli luonnollisesti Mavis Staples. Viime vuonna Porissakin vierailleen Wilco-yhtyeen Jeff Tweedy on pitänyt soultähden kiireisenä. Tweedy on tuottanut ja säveltänyt Mavisin neljästä viimeisestä albumista kolme ja niitä kuunnellessa ei tulisi mieleen, että Mavis täytti vastikään 79 vuotta. Terästä koko mummo. Mavisin ympärillä soitti kitarisiti Rick Holmstromin johtama nelihenkinen yhtye parilla taustalaulajalla vahvistettuna. Soundi oli yllättäen varsin riisuttu ja soulille tyypillisiä torvia ei jäänyt kaipaamaan. Mavis Staplesin taival on huikea populaarimusiikin historiassa ja loppua ei ole näköpiirissä. Settilista täyttyi niin tyylikkäistä cover-valinnoista kuin Jeff Tweedyn kynäilemistä kappaleista, joista Build a Bridge säväytti eniten. Totta kai Mavis soitti legendaarisen perheyhtyeensä The Staple Singers klassikoita, joista luonnollisesti I’ll Take You There päätti lämminkenkisen keikan.
Jos David Lynch tekisi lisää Twin Peaksia, niin Cigarettes After Sex on se bändi, joka tuudittaisi unelmiin Roadhousen baaritiskillä. Dreampopin kermaisimmalle tasolle vasta viime aikoina noussut Cigarettes After Sex on ollut kasassa jo 10 vuotta, mutta deybyyttialbumi tuli ulos vasta viime vuonna. EP:n ja singlejen myötä ura ei urjennut, mutta pääsy mukaan menestyneisiin TV-sarjoihin nosti bändin uudelle tasolle. Youtube ja Spotify -kuuntelijamäärät ovat nousseet käsittämättömin lukemiin siihen nähden, mihin indie-artistit ovat tottuneet. Kyynikko voisi todeta, että bändi toistaa samaa viisua, mutta yltiöromanttisen kuorsauspopin seasta nousee valtavasti hienoja melodisia nyansseja, jotka vievät mennessään. Apocalypse, Nothing’s Gonna Hurt You Babe ja K ovat biisejä, joihin ei voi olla rakastumatta, mutta ne ovat biisejä, jotka tulevat korvista ulos ihan just.
Illan armoitettu nestori Burt Bacharach on 90-vuotias. En ole koskaan ollut katsomassa kenenkään yhtä iäkkään live-esitystä. Kymmenkunta vuotta sitten näkemäni Sly & Family Stonen keikalla Pro Jazzeilla itse Sly (silloin 64-v) tuntui satavuotiaalta. Burt Bacharach ei ollut koriste lavalla, vaan oikea johtaja, joka veti ison orkesterin kanssa läpileikkauksen huikean urastaan. Burt Bacharach spiikkasi, soitti ja lauloi, vaikka pääosin äänessä olikin muut laulajat. Bacharachin kynästä on lähtenyt niin monta sulosointua, että niitä on vaikea mahduttaa yhteen settiin, ellei turvaudu potpureihin. Keikka huipentui kaikkein ikivihreimpään Raindrops Keep Falling On My Head -kappaleeseen, joka vie aina polkupyöräilemään villiin länteen.
Nick Cave & The Bad Seeds oli niin erinomainen, että heikompikin biisimateriaalikin kuulostaa kovalta kamalta. Cave laittaa itsensä likoon. Hän ravaa pitkin lavaa mustassa puvussaan ja välillä laskeutuu yleisön tasolle. Cave saavuttaa yhteyden, jota harvoin näkee. Musiikillisesti Nick Cave & The Bad Seeds ei ole koskaan ollut kuitenkaan valtavirtaa. Goottitaustainen Cave on monelle liian synkkää. Menestyneimmät kappaleensa hän on esittänyt duettoina Kylie Minoguen, PJ Harveyn ja Chris Baileyn kanssa ja silloin mainstream on tavoitettu. Se ei kuitenkaan ole itseisarvo, vaan Nick Cave bändeineen on tehnyt huikean matkan 1980-luvun alkupuolelta asti.
Keikkakeppi 