Calexico on ottanut nimensä Kalifornian ja Meksikon rajakaupungista. Se istuu paremmin yhtyeeseen kuin rajan toisella puolella oleva Mexicali. Vaikka yhtye on kotoisin naapuriosavaltio Arizonan Tucsonista, nimi natsaa samalla tavalla kuin Juice Leskinen soittaisi nimellä Manserock. Calexicon musiikki yhdistää Etelä-Kalifornian kaktuksista ja Meksikon tequilasta omintakeisen liemen. Jos Los Lobos sekoitti meksikolaissoundit rockiin ja bluesiin, niin Calexico miksaa texmexin indierockin kanssa.
Joey Burnsin ja John Convertinon johtama yhtye on kulkenut americanan aavikkoja pitkin jo parisenkymmentä vuotta, vaikka kundit tekivät uraa Giant Sandin riveissä ennen kuin Calexicon lippu nostettiin salkoon. Calexicolla on vankka suosio siitä huolimatta, että se luokitellaan indieyhtyeeksi. Huvilateltta myytiin helposti loppuun, vaikka edellisen kerran Calexico soitti Ruisrockissa vuonna 2009. Yhtye on julkaissut tasalaatuisia albumeja kymmenen ja alkuvuodesta ilmestynyt Thread That Keeps Us-albumi vakuuttaa bändin elävän edelleen vahvaa luomiskautta. Huvilateltassakin kuultiin runsaasti uusia kappaleita.
Yhtyeen nokkamiehet Burns ja Convertino ovat pääasiallisia biisintekijöitä. Kitaristi Burns on keulilla, koska on päävokalisti, varsinkin kielen ollessa englanti. Espanjaksi laulavat kitaristi Jairo Zavala Ruiz ja trumbetisti Jacob Valezuela. Keikalla yhtye osoitti olevansa soitannan suurta juhlaa. Lähes joka jamppa on multi-instrumentalisti. Repertuaariin kuuluu niin hanuria, koskettimia, pystybassoa kuin vibrafonia. John Convertino on cooleinta mitä olen hetkeen rumpujen takana nähnyt. Vähäeleisen letkeää, mutta tarkkaa. Scott Colberg vetäisi uskomattoman kontrabassosoolon ja osoitti, että bassolla voi soittaa melodiaa muulloinkin kuin jazzissa.
Calexico heitti puolentoista tunnin keikan. Se oli arki-iltaan varsin sopiva satsi, vaikka Huvilateltan ehdoton takaraja klo 22 tuntuu keskeyttävän konsertin kuin giljotiini. Taidetta kun ei haluaisi määrittää ajalla, vaan ihanne olisi antaa vapauden päättää keikan pituus yleisön vastaanoton mukaan. Calexicon settiin mahtui kaksi ylimääräistä kappaletta, kun vastaavasti naapurimaiden keikoilla on kuultu neljääkin encorea. Yhtyeen indierock toimii paikoin albumilla paremmin kuin lavalla, mutta taas texmex nostaa livenä tasoaan. Burns on loistava laulaja, jonka äänessä olen kuulevinani hetkittäin sekoitusta Henk Hofstedesta ja Ryan Adamsista. Illan kauneimman hetken tarjosi upea Fortune Teller -kappale. Uudesta materiaalista End of the World With You edustaa kitararockia parhaimmillaan, kun taas Another Space ja Under the Wheels ovat yhtyettä grooveimmillaan. Huvilateltan yleisöä tuntui kuitenkin innostavan eniten Cumbia de Donden ja Flores Y Tamales kappaleiden mariachi meininki.
Yhtyeellä ei ole valovoimaista keskushahmoa, vaikka Joey Burns on kokenut esiintyjä ja ottaa yleisön haltuunsa amerikkalaisen kohteliaasti. Silti seitsenhenkinen yhtye kasvaa osistaan karismaattiseksi kokonaisuudeksi. Keikka oli kaiken kaikkiaan mielettömän hyvä, eikä jää muutaman vuoden takaisen Los Lobosille toiseksi. Molemmat ovat yhtyeitä, joiden musiikin soidessa taivaalle nousee aina täysikuu.
The Paladins perustettiin San Diegossa 1980-luvun alussa, jolloin rockabilly koki reinkarnaation Stray Catsin johdolla. The Paladins tosin ei lokeroidu ihan samaan laariin. Yhtye rakentaa oman 1950-luvun perinteitä kunnioittavan soundinsa bluesista, countrysta ja rockabillysta. Ensimmäinen albumi näki päivänvalonsa vasta 1987. Bändin arvostuksesta kertoo se, että levytysten taustalla on tuottajina toiminut legendaaristen bändien kuten The Fabulous Thunderbirdsin ja Los Lobosin voimahahmoja. Yhtyeellä on ahkeran livebändin status ja pitkään uraan mahtuu kaikkiaan yhdeksän studioalbumia. Tänä kesänä julkaistu New World katkaisi pitkän 14 vuoden levytystauon.
The Paladins soitti miltei kahden tunnin konsertin ja onneksi ilman taukoa. Salikonsertit keskeytetään usein ikävillä väliajoilla. Livemusiikissa draaman kaarta ei ole kirjoitettu samaan tapaan kuin teatterinäytelmissä, jossa esitykset ovat luontevasti kaksinäytöksisiä. Savoyn penkit ovat mukavat, jalkatilaa riittää. Näkymä parvelta ja permannolta on kaikkialta suhteellisen hyvä, kuten myös soundi on kauttaaltaan moitteeton. Visuaalisesti lava pelasi talon valojen varassa ja pelkistettyinä ne ovat varsin tyylikkäät. Pisti silmään hassu yksityiskohta: Gonzalesin lyhyt kitarapiuha oli kytketty vahvistimeen kiinni niin tiukaksi, että se ei antanut hänelle liikkumavaraa lavalla.
Keikkakeppi 