Avainsana-arkisto: Keikka

Knipi @ Louhisali, Tapiolan kulttuurikeskus, Espoo, 23.4.2022

by

Kun soitin reilu viikko sitten Knipin uunituoretta Valoilmiöitä -albumia tyttärelleni, vastaanotto ei ollut kovin innostunut. Kärkeen kuului kysymys kuka Knipi? Muutaman biisin kuunneltuaan hän totesi musan kuulostavan tasapaksulta. Sukupolven välinen kuilu on aina syvä, mutta toisaalta moni Knipin säveltämä kappale on miellyttänyt tytärtäni aiemmin. Ehkäpä pienemmissä erissä.

Knipi on tuttu Egotripin riveistä ja olen useasti bongannut hänet konserttilavoilla, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun näin hänet soolokeikalla. Knipi ei noussut lavalle yksin akustisen kitaran kanssa, vaan kyse oli sähköisestä vedosta iskukykyisen bändin kanssa. Basisti Anssi Maasalo on Knipin taistelutoveri myös Egotripin riveissä, mutta yhtyeen muillakin muusikoilla on laajalti historiaa eri kokoonpanoista. Lavalla nähtiin Heikki Kytölä rummuissa, Jaakko Murros kitarassa ja Jussi Liimatainen kosketinsoittimissa.

Egotrippi on saavuttanut institutionaalisen aseman suomalaisen pop-musiikin kentällä ja uusiutumista ei ole ollut nähtävillä sen enempää kuin Eppu Normaalilla. Soolourille on ollut jopa toivetta, josko hihasta löytyisi uusia ässiä. Egotripin toisen keulahahmon Mikki Kausteen sooloura jäi lähtökuoppiinsa, joten nyt oli Knipin vuoro koettaa kepillä jäätä.

Olen Knipin kanssa samaa sukupolvea ja seurannut hänen uraansa Egotripistä tämän hetkiseen aktiiviseen soolouraan, joka on ehtinyt jo kakkosalbumiin saakka. Knipin biisintekotaito on yhä iskussa ja kappaleet kulkevat Egotripin hengessä valtateiden reunoja nuollen. Mihinkäs seepra raidoistaan pääsee. Ensimmäisen albumin Katkoviivoja oli vuoden tarttuvimpia kotimaisia säveliä ja luonteva jatke Matkustaja ja Asfaltin pinta -klassikoille. Uudella albumilla ei pysähdytä tien varteen, vaan ominaista on eteenpäin kulkeminen, vaikka asioita katsotaankin koko ajan melankolisten lasien läpi. Tuottaja Jukka Immonen on tuonut biiseihin freesejä jippoja, mutta luottaen Knipin vahvuuksiin. 

Puolentoista tunnin keikka alkoi tuntua hieman tasapaksulta omiinkin korviin. Knipi laulaa hyvin, mutta kuulas soundi alkaa tuntua toisteiselta, kun biisejä soitetaan liikaa. Silloin kun Knipiä säesti vain koskettimet tai akustinen kitara, pääsi hänen äänensä esiin uudella tavalla ja toi vaihtelua keikan dramaturgiaan. Settilistaan oli mahdutettu lähes kokonaan molemmat sooloalbumit ja se oli vähän liikaa. Sekä uuden että vanhan albumin biiseistä puolen tusinaa ovat jatkossakin liveklassikoita, ja kun näiden päälle soittaa pakolliset Egotrippihitit, on siinä riittävä setti täydellekin salille. Yllättäviä covereita ei kuultu, vaikka niitäkin Knipi ehti treenata MusaCornerissaan pandemian aikana.

Uusista kappaleista Halkeama ja Valoilmiöitä nousivat suosikeiksini, mutta Louhisali alkoi hytkyä innostuneimmin 00840 -kertsin aikana. Silloin levisi Knipinkin kasvoille hymy. Knipille on paikkansa niin soolona kuin Egotripin voimahahmona ja hänen kappaleilleensa on varmasti tilaa muidenkin artistien levyillä. Tärkeintä, että Knipi pysyy musiikin kentällä väsymättömänä matkustajana.

Samaa matkakestävyyttä toivon itseltäni, sillä sattumoisin tämä artikkeli osuu juhlablogiksi. Päivälleen kymmenen vuotta sitten ilmestyi ensimmäinen raporttini tällä foorumilla. Keikkaintoni ei ole vuosikymmenen aikana laantunut, vaikka aikaa on muista syistä aina vaan vähemmän ja välillä rajoitukset ovat estäneet elävän musiikin nauttimisen kokonaan. Rakkauteni musiikkiin on ehtymätön, elävänä se on kukkeimmillaan. Muistakaa se.

Settilista:

Tien varteen, Huomasin vain sinut, Korttitalo, Uuden vuoden juhlat, Seinäruusu ja kynnysmatto, Sotku, Laivat, Valoilmiöitä, Melankolia, 1986, Musta aukko, Halkeama, Hölösuu, Sä pelastat mut, Menneestä ajasta, Värejä, Katkovivoja, 00840, Maailman toimivin kaupunki, Nämä ajat eivät ole meitä varten Encore Se on menoa nyt, Asfaltin pinta, Mestaripiirros, Huhtikuu

Robyn Hitchcock (UK), Devon Williams (US) @ Loppen, Copenhagen, 25.3.2022

by

Loppen on perinteikäs klubi Kööpenhaminan Christianian vapaakaupungin kupeessa, missä orastavat tähdet ja patinoituneet indie-konkarit ovat esiintyneet vuodesta 1973 lähtien. Ullakkoklubin rupuista rappukäytävää astuessa tietää astuvansa johonkin merkittävään paikkaan. Viimeistään saniteettitiloista voi aistia Tavastian takahuoneen seinäkirjoitusten tapaan historian havinaa. Entiseen kasarmirakennukseen rakennettu klubi itsessään on siistissä kunnossa.

Paikan päälle houkutteli artisti nimeltään Robyn Hitchcock, joka on jättänyt tasaista vanaa rockin historiaan jo 1970-luvulta lähtien. Hitchcock löi läpi psykedeeliseen folkrock -kategoriaan luokitellun Soft Boys -yhtyeen keulilla. Tämän jälkeen hän on esiintynyt Robyn Hitchcock & The Egyptians -kokoonpanolla ennen kuin on keskittynyt soolouraan. Alun perin englantilainen Hitchcock vaikuttaa nykyään Yhdysvalloissa. 

Oma suhde Hitchcockiin on ollut vähäinen, muutaman biisin varassa, mutta keikan jälkeen olin iloinen, kun selvisi, että artisti on tuottanut massiivisesti materiaalia. Hitchcockin lauluista välittyy mutkattomuus ja melodisuus. Sanoituksissa arkiset havainnot kuorrutetaan kepeällä surrealismilla. Robyn Hitchcock esiintyi kitaran kanssa, jota viritteli alkupuolella pitkään, mutta hetkeksi hän istui säestämään itseään myös pianolla. Hitchcockin esitti tuhdin setin pääosin omatuotantoisia lauluja, mutta mahtui mukaan covereitakin. Hitchcockille iso plussa siitä, että hänen artikulaationsa on harvinaisen selvää niin laulujen tulkinnassa kuin välispiikeissä.

Robyn Hitchcock ei soittanut Greatest Hits -iltamia. Tarttuva The Man Who Invented Himself edusti tutumpaa osastoa, mutta soittolistaan mahtui myös My Wife and My Dead Wife. Soft Boysin ajoiihin palattiin kappaleella Queen of Eyes. Bob Dylanin klassikosta Visions of Johanna kuultiin uskollinen versio, joka soi silti raikkaasti. 

Hitchcockin esitys keskeytettiin parikin kertaa sairauskohtauksen vuoksi. Ensiksi saliin pamahti valot, kun iäkkäämpi mies yleisöstä rojahti maahan. Toinen tauko tuli, kun ambulanssi tuli hakemaan häntä. Silloin potilas onneksi näytti jo hyvävointiselta. Yleisö oli ikähaarukaltaan hyvin laaja. Vanhimmat pitkälti yli 70-vuotiaita, mutta mukana menossa oli myös nuorta alle kolmekymppistä keskittyneesti esitystä kuuntelemassa.

Ennen Robyn Hitchcockia esiintyi Devon Williams, josta ei ollut entuudestaan minkäänlaisia ennakkokäsityksiä. Ilman odotuksia keikasta koituikin positiivinen yllätys. Devon Williams paljastui Los Angelesilaiseksi artistiksi, joka oli viettänyt Tanskassa lockdownia paikallisen puolisonsa kanssa. Taustatutkimus selvitti, että hänen menneisyydestään löytyy pirteä punk-bändi Osker vuosituhannen vaihteesta, jonka keulilla mies on huhkinut. Sittemmin ura on jatkunut soolona, tosin siinäkin on ollut taukoja. 

Lämmittelykeikalla Williams soitti tuoreempaa tuotantoa, maukkaita sattumia niin edelliseltä pitkäsoitolta A Tear in the Fabric kuin viime vuonna julkaistulta Out of Time -EP:ltä. Williams todellakin ällistytti. Keikka oli täysin akustinen ja vajaan tunnin esitykseen ei mahtunut huonoja lauluja. Devon soitti akustista kitaraa irtonaisesti ja kuulaat riffit pystyi kuvittelemaan myös soivan sähköisesti heleästi. Keikan jälkeen perehdyttyäni Williamsin levytettyyn materiaaliin löytyi yhtäläisyyksiä bändistä nimeltä The Church, jota voi sanoa kunnioitukseksi. Tuotanto on keskitempoista poprockia, mutta kekseliäät nyanssit tekevät kappaleista kuitenkin erottuvia. Parhaat tunnelmat tarjosivat kappaleet: Out of Time, In Babylon, Across the Ocean ja La La La La. Tutustumisen arvoinen artisti.

The War On Drugs (US), Jäähalli, Helsinki, 22.3.2022

by

Ensimmäinen iso keikka pandemian jälkeen latasi kovat odotukset ja onneksi se tapahtui viime vuosien valovoimaisimman bändin seurassa. The War on Drugsin kolme viimeistä albumia on nostanut yhtyeen indiebändistä areenaluokkaan ja viime vuonna julkaistun I Don’t Live Here Anymore tiimoilta yhtye aloitti Euroopan kiertueen Helsingistä.

Tiistai-illan keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 20, mutta vielä varttia ennen Nordenskjöldinkadulle asti kiemurteli musertavan pitkä jono. Tullaanko arki-illan keikkaa katsomaan vasta h-hetkellä vaiko oliko sisäänpääsyssä hidasteita? Omalla kohdallani digitaalisten lippujen lukeminen qr-koodista tökki. Jos sama tapahtuu muutaman tuhannen asiakkaan kanssa, niin on opeteltava tulemaan ajoissa. Hitaudesta johtuen takkia ei viitsinyt jonottaa narikkaan, koska hallin puolella bändi pisti jo parastaan. Aloituksia ei haluaisi missata, koska keikan lähtölaukaus määrää pitkälti keikan dramaturgian lukuohjeen. 

Jäähalli oli muutettu ns. black box -klubiksi, jolloin katsomoiden eteen laitetaan mustat molton-kankaat. Iso tila ei kuitenkaan muutu kuumaksi rokkiklubiksi, vaan siellä voi olla takki päällä kuin lätkämatsissa. Jäähallin akustiikan puolesta verhot olivat pelastus ja toisaalta myös markkinoinnin kannalta, sillä keikkaa saattoi mainostaa nopeammin loppuunmyydyksi. The War on Drugsin osalta alku olisi ollut tärkeä kokemus, koska yhtyeen musiikkiin ei hyppää mukaan kuin liikkuvaan junaan. Ensimmäinen biisi Old Skin jäi kuulematta ja toisena soitettu Pain kumisi seinien läpi, mutta kolmantena kuultu magneettinen An Ocean In Between the Waves naarasi nopeasti kyytiinsä. 

Astuessani väen tungokseen kävi heti selväksi, että tämä keikka katsotaan takalinjoilta. Pitkän huiskea näkee peränurkasta vielä jotain, mutta lyhyemmälle konsertti jäi kuuntelukokemukseksi. Siksi olisikin toivonut areenakeikan hengen mukaisesti lavalle projisointia screeneille. Alkuperäisen katsomokeikan penkit houkuttelivat, vaikka soundi oli todellakin black boxissa parempi. 


Ensimmäisen kerran näin The War on Drugsin Flow’ssa 2015. Se oli mieleenpainuva veto ja festarikeikan mitta sopi siihen aikaan bändille paremmin. Nyt pari hittialbumia enemmän plakkarissa yhtyeen repertuaari kestää komeasti kahden tunnin vedon. Monta toivebiisiä jäi settilistan ulkopuolelle, mutta jätti nälkää nähdä yhtye uudelleen.

Yllättävintä keikassa oli se, että rauhallisemmat biisit soivat kiinnostavimmin. Etenkin Living Proofilla Adam Granducielin kitara soi upeasti. Myös Strangest Thing ja Thinking of A Place osuivat maaliin. Yhtyeen kokonaissoundi on kasvanut entistä ylevämmäksi ja lisääntynyt saksofonin rooli antaa enemmän osviittaa heartland rockin suuntaan. Uuden albumin biisit olivat isosti esillä. Yhtye jätti vain kolmossinkun Change soittamatta. Hienoa oli havaita, että etenkin aor-pohjalta ponnistavat I Don’t Wanna Wait ja Victim vakuuttivat. Nimikkobiisi olisi ollut täydellinen, jos  Lucifer olisi ollut livenä mukana laulamassa taustoja, mutta siitäkin huolimatta kappale kurkotti korkealle. 

Sisääntulon hitaus ja keikan väijyminen takarivistä piti pettymystä mielen päällä, mutta aika pian tajusi miten hienoa on elävä musiikki myös isommilla areenoilla. Under the Pressure on noussut The War on Drugsin live-klassikoksi ja kappaleen maaginen noste kuvaa parhaiten sitä fiilistä, mitä kollektiivisessa musiikkielämyksessä voi parhaimmillaan saada. Edellinen iso konsertti oli Vampire Weekend marraskuulta 2019, joten lähes kahden ja puolen vuoden breikin jälkeen teki mieli tuulettaa bändin lisäksi itse elämälle. 

Settilista: Old Skin, Pain, An Ocean in Between the Waves, I Don’t Wanna Wait, Victim, Strangest Thing, Red Eyes, Living Proof, Harmonia’s Dream, Come to the City, Rings Around My Father’s Eyes, I Don’t Live Here Anymore, Under the Pressure, Eyes to the Wind, Encore: Thinking of A Place, Occasional Rain

The Lovematches @ Tina-klubi, Botta, Helsinki, 22.10.2021

by
Kuvassa voi olla 2 henkilöä ja tekstissä sanotaan THE LOVEMATCHES RESCUE SONGS

Ensimmäisen pandemian piinaamana keväänä tuli tiirailtua The Lovematches -yhtyeen striimattuja kotisohvakeikkoja ja yhdestä raportoinkin https://keikkakeppi.com/2020/03/25/the-lovematches-kotisohva-fb-live-25-3-2020/ Sen jälkeenkin duo on ollut aktiivinen ja julkaisut biisejä singleinä ja vastikään koko pitkän albumin, joka kantaa nimeä Rescue Songs. Lokakuussa julkaistun levyn julkaisua juhlistettiin onnistuneesti yksityistilaisuudessa. 

Tina-klubi on Bottan ylimmässä kerroksessa sijaitseva legendaarinen pikkuklubi, joka menneinä aikoina tunnettiin nimellä Club Berlin. Nykyinen nimi ei tule taipuvasta metallista, eikä Tina Turnerista vaan Tina Holmbergistä, joka on työskennellyt yli 30 vuotta Bottalla. Huikea kunnianosoitus antaa työntekijälle oma nimikkoklubi. Tina-klubi on hieman kabinettia suurempi tila, joka sopii täydellisesti intiimeille konserteille. Nyt ei tahtonut kaikille löytyä istumapaikkaa, mutta tiivis tunnelma sopi iltaan.

The Lovematches -duon muodostavat Pasi Rytkönen (laulu, kitara) ja Sanna Björkman (laulu, harmonikka), mutta juhlailtaan oli saatu mukaan myös koko keikan ajan pystybassoa soittanut Johan Järf, sekä muutamia vierailijoita kuten Susanna Hallaste, joka soitti koskettimia ja kerran tinapilliäkin. Illan avasi versio The Beatles -klassikosta From Me to You, joka riisui jännityksen pois heti alkuunsa ja sanoitti samalla illan vuorovaikutteisuuteen nojaavan teeman. Riisuttu tulkinta oli välitön kädenojennus yleisölle, joka piti alusta loppuun. Vaikka tapahtuman pointti oli soittaa albumi läpi, illan eetokseksi nousi yhdessäolon ilo.  Yleisö kävi koronarajoitusten helpotuksesta valmiiksi kierroksilla tuoden iltaan lisäbuustia, mutta kunniaa pitää antaa kuitenkin Pasin ja Sannan supliikeille välispiikeille, jotka kertoivat svengaavia tarinoita. Yleisö koostui pääosin sukulaisista, ystävistä ja kollegoista, joka varmasti helpotti välittömän tunnelman muodostumista.

Jos eka biisi otti löysät pois, niin sen jälkeen kuultiin koko albumi alusta loppuun maukkaiden anekdoottien saattelemana. The Lovematches kaivaa levykokoelmista vanhoja stygejä, jotka eivät ole ilmeisiä ja loppuun kulutettuja hittejä, vaan paremminkin löytöjä, jotka raikkaina sovituksina kasvavat uusiksi teoksiksi kuten skottibändi Del Amitrin Driving With the Brakes On. Eikä ihan ensimmäisenä tule mieleen, että Peer Günt pääsisi uudelleen käsittelyyn, mutta Losing My Mind todistaa olevansa kelpo biisi myös riisuttuna. Vielä hienompi helmi on Havana Blackin Sense of Love, jonka duo nostaa kuin tuhkasta.

Uudelta levyltä löytyy myös muutama tilausbiisi, joista Esa Elorannan Heartache in Hurtville esimerkkinä. Tero Pulkkisen säveltämä ja Johanna Kaunisvuon sanoittama You’ll Get It All nousi illan parhaimmistoon. Varsinainen albumi ei jäänyt ainoaksi soittolistaksi, sillä tauon jälkeen saatiin vielä toinen setti. Sitä ennen Pasi ja Sanna kaupittelivat uunituoretta cd:tä nimmareilla, koska vinyyliä joutuu odottamaan joulukuulle. Albumi on graafiselta ilmeeltään ristipistokansikuvituksineen kotikutoisen tyylikäs ja niin bändin näköinen. Pasin ideoima ja toteuttama tulitikkuteema kulkee idearikkaasti levyn sisäkansien kuvituksissa. Tulitikkuaskeja oli myös kaupan. 

Illan toinen veto jatkui sitten rock-klassikkojen uudelleen versioinneilla. Settilistaan kuului liuta valintoja 1970 ja -80 luvuilta á la Whitesnake, Rod Stewart ja Crazy Cavan. Sannan ja Pasin vahvuus on kaksi erilaista ääntä, joista syntyy yksi erityinen ääni. Se myös kuluttaa. Ei ihme, että runsaan jutustelun ja laulannan jälkeen artistien suuta alkoi kuivaa. Tärkeintä olikin päästä kippistelemään ja turisemaan kavereiden kanssa. Pasi uhkasikin keikan alussa laittaa oven takalukkoon, että ehtii jutella kaikkien kanssa. The Lovematches tarjosi illan sydän lämpöä täys.

Suad @ Korjaamo, Helsinki, 8.10.2021

by

Alkuvuoteen kaavailtu Suadin esikoisalbumin julkaisujuhla koitti vihdoin lokakuussa. Odotukset olivat korkealla ja ylipäätään elävän musiikin suhteen. Ilta lunastui kirjaimellisesti juhlana. Suad on ehtinyt väläytellä muutaman vuoden ajan lahjakkuuttaan julkaisemalla erinomaisia singlejä. Odotettu debyyttialbumi Waves julkaistiin alkuvuodesta ja edelleen se on kuluvan vuoden parhaita. Hienoa, että nyt sitä on mahdollisuus soittaa livenä.

Suadin musiikki on pehmeää, mutta tummasävyistä poprockia. Albumin nimen mukaisesti se aaltoilee hienoina melodioina ja liplattelee sovituksellisia koukkuja. Suad tuskin nousee valtavirran suosikiksi, mutta tyydyttää indiemusiikin ystäviä kansainvälisestikin, sillä henkilökohtaisuudesta kumpuavat biisit matkustavat helposti yli rajojen.

Korjaamon vaunusali on Helsingin tyylikkäimpiä klubeja. Suad veti salin puolilleen ja määrä oli juuri passeli nautinnolliseen musiikkikokemukseen. Keikka nappasi mukaansa tarttuvalla Faces -kappaleella, joka karisti jännityksen nopeasti. Varsinainen setti kesti vain 45 minuuttia syystä, ettei biisejä ole vielä liiaksi ja coverit eivät kuulu ohjelmistoon. Parin encoren kanssa saatiin täyteen tunti live-musiikin ilottelua, jossa ei ollut täytepaloja. Suad tunnusti, ettei ole hyvä välispiikkaamaan, mutta päinvastoin hänestä välittyi lämpöä ja aitoutta. Ja onko puheilla niin väliä, jos osaa laulaa.

Yhtyettä esitellessään Suad totesi tehneensä jotain oikein, kun on saanut taitavat soittajat taaksensa. Kokoonpano soitti erittäin coolisti. Keulilla Suad Khalifa pitää hillityllä karismallaan yleisön otteessaan. Kitaristi Tommi Toijonen teki vaikutuksen irrottelevalla tyylillään eritoten illan hienoimmalla Sleep the Nights -kappaleella, Mikko ”Vilunki 3000 ” Viljakainen bassossa ei esittelyjä kaipaa, rumpali Henri Lindström on maailman luokan rumpali, joka on soittanut myös Alex Cameronin yhtyeessä, kosketinsoittaja Tapio Viitasaari panosti myös stemmoihin. Yhtyeen soundiin on vaikuttanut vahvasti levyä Suadin kanssa tuottanut Lauri Eloranta, jota ei lavalla kuitenkaan nähty. Yleisön seasta hänet albumin julkaisujuhlassa saattoi kuitenkin bongata.

Tällä kokoonpanolla kun puskee biisejä kuten Streets, The Door, White Lies, Winter, The Burn ollaan hetkessä, jolloin musiikin omakohtaisuus suodattuu parhaiten kollektiiviseksi kokemukseksi. Keikan viimeisenä kappaleena kuultiin debyyttisingle Caves and Blood Veins, joka kolisteli kuin vaunusalin ratikat illan soitannat komeasti maaliin. 

Pauli Hanhiniemen retkue, Puotila All Stars feat. Osmo Ikonen @ Hakamäki Piknik, Savitaipale, 17.7.2021

by

Hakamäki piknik järjestetään vuosittain Savitaipaleella. Yhden päivän kestävä musiikkitapahtuma kokosi museomäen nurmelle toistatuhatta ihmistä retkivilteille nauttimaan eväistä ja elävästä musiikista. Konserttialue sijaitsee ulkoilmamuseoalueella mäen päällä, jonka reunassa olevasta puisesta näkötornista avautuu vangitseva näköala välkehtivälle Kuolimolle. Järvi on tunnettu muun muassa äärimmäisen uhanalaisesta Saimaannieriästä.

Hakamäen museoalueen alarinteesen on kyhätty lautarakenteinen katettu kestolava, jonne näkyvyys oli riittävän hyvä kaikkialta. Tapahtumaa on järjestetty jo useita vuosia, joten pysyvä lava on fiksu ratkaisu. Ympäristössä on useita perinteikkäitä puurakennuksia: tuulimylly, riihi ja torppa, jotka luovat tunnelmaa kesäiseen talkootapahtumaan.

Puotila All Stars oli soittanut jo jonkin matkaa, kunnes saavuin alueelle. Puotilalaisten keulilla keikkui tällä kertaa Osmo Ikonen. Kokoonpano viritti letkeällä alkuillan jamittelullaan mukavaan moodiin. Ohjelmisto oli cover-voittoisena vähän mitään sanomaton, josta Esa Kaartamon Onnen kulkuri sovittautui savitaipalelaiseen tunnelmaan parhaiten. Keikan loppupuolella yleisö innostui seisten jorailemaan, vaikka keikka ei taitavan musisoinnin lisäksi tarjonnut sen suurempaa huumaa. 

Lauantai-illan pääesiintyjä Pauli Hanhiniemi on pitkän linjan lauluntekijä, joka on viihdyttänyt niin Kolmannen naisen kuin sooloprojektiensa kanssa kansaa lähes neljän vuosikymmenen ajan. Pauli Hanhiniemen retkue on kokoonpano, joka soittaa bändipohjalta Hanhiniemen poimintoja uraltaan, mutta painon ollessa viimeisimmissä soololevyissä. Retkue ei ole levyttänyt yhtye, joten siinä toisin kuin Perunateatterissa tai Hehkumossa taustayhtyeen vaikutelma.

Retkue nousi lavalle parisenkymmentä minuuttia myöhemmin kuin ohjelmassa luvattiin, mutta mikäpäs sitä odotellessa kivassa miljöössä. Keikka startattiin rempseästi Hymyilylaululla, mutta Suru teki lähtöään nappasi puoleensa, joka lienee Paulin myöhäissoolotuotannon kappaleista harvoja täysosumia. Siitä uskoin keikan nousevan heti siivilleen. 

Hanhiniemen ympärillä soittaa kitaraa Riku Kettunen, rummuissa Juppo Paavola ja bassossa Ville Rauhala, joka on tuttu myös akustisesta M.A.D -duosta. Bändi toimii teknisesti kuin Perunateatteri aikanaan, mutta ihan samaa särmää ja intohimoa ei tällä kertaa välittynyt. Soolobiisien seassa kuultiin harvemmin kuullut Perunateattarin Heinäkuu-huhtikuu ja Kolmannen naisen Tuli vain mieleen. Hehkumokauden Muutkin mokaa lienee yleisöä eniten miellyttänyt, mutta omalle kohdalle se ei oikein osunut. Mä en oo koskaan -duetossa albumilla esiintyneen Ilaria Tuccin korvasi Ville Rauhala, mutta useimmiten albumilla toimivat duetot kannattaa jättää soittamatta.

Kolmannen naisen klassikot Valehtelisin jos väittäisin ja Äiti pojastaan pappia toivoi nostattivat meininkiä, mutta näiden seassa Pölyä, hiuksia, risuja erottui tuoreena paremmin. Keikasta jäi kaikesta rentoudestaan ja välittömyydestään huolimatta vähän väsähtänyt olo. Olisiko yhtye saanut siipeensä keikattomuudessaan, mutta kuka tahansa vaatii rutiinia jaksaa rundata raikkaalla otteella poikkeuksellisessa helteessä. Hanhiniemen retkueen esiintymisestä ei välittynyt samaa hurmosta kuten tarjosi esimerkiksi Kolmannen naisen keikka hieman ennen kulkutautia. Voipi olla, että Pauli Hanhiniemi säästeli paukkuja illan toiseen vetoon Hakamäki Piknikin jatkoille.

Vesterinen yhtyeineen @ Korjaamo, Helsinki, 19.11.2020

by

Kovan keikkamaineen hankkinut Vesterinen yhtyeineen innosti viime keväänä hankkimaan liput Korjaamon keikalle. Lopulta konsertti toteutui Covid-19 pandemian aiheuttamien lykkäysten vuoksi vasta marraskuussa kahdeksi erilliseksi keikaksi jaettuna. Valitsin näistä ensimmäisen vedon, joka alkoi jo iltakuudelta. Tapahtuma järjestettiin koronarajoituksia noudattaen ja suurin osa yleisöstä käytti maskeja. Lanteita keikuttavaa musiikkia pitäisi kuunnella seisten, mutta ymmärrettävästi turvavälejä on helpompi hallinnoida kun yleisö istuu tuoleilla.

Vesterinen yhtyeineen on noussut viimeisen vuosikymmenen aikana esiintymislavojen suosikiksi ja suoltanut tasaiseen tahtiin pitkäsoittoja, joilta on poimittu useita radiohittejä. Iskelmällistä suomipoprokkia soittavan yhtyeen voi sijoittaa samalle kartalle Juha Tapion, Tuure Kilpeläisen tai miksei Kolmannen naisen kanssa, mutta kymmenhenkisenä orkesterina se erottuu joukosta. Yhtyeen ilme on huolitellun esteettinen levyn kansia ja pukeutumista myöten. Runsaan keikkailun ansioista bändin soitto rullaa ja rokkaa saumattomasti. Vesterisen bändillä on runsaasti tarttuvia sävellyksiä, joissa lauletaan asioista, joilla ei loukata ketään, mutta joihin on helppo samastua ja joista voi kerätä voimia oman elämänsä ylä- ja alamäkiin. Sellaista sen iskelmän pitääkin olla.

Korjaamon lavalle astui yhtye, joka tuotti mukavista ennakko-odotuksista huolimatta lievän pettymyksen. Perusasiat ovat kunnossa, mutta esiintymisestä välittyi pakotetun viihdyttämisen tarve. Siitä jäi puuttumaan aitoutta, mitä live-musiikista eniten kaipaa. Yhtyettä lämmitteli alkuun akrobaatti, joka korosti tulevaa käsikirjoitettua performanssia.

Yhtyeen keulilla Tero Vesterinen omaa tunnistettavan lauluäänen, josta voi poimia tuttuja sävyjä useilta muilta kotimaisilta laulajilta. Vesterisen sinänsä valloittavaksi tavaramerkiksi noussut virnistyksensä vaikutti paikoin teennäiseltä. Bändin kemia toimi muuten hyvin ja taustalaulajakertut Heini Ikonen ja Jepa Lambert toivat rempseyttä yhtyeen esiintymiseen ikään kuin tribuuttina Topi Sorsakoski & Agents -yhtyeelle. Vesterisestä ja ”kertuista” kuten Tero itse taustalaulajiaan nimitti, välittyi ilo ja onni soittaa yleisön edessä, mutta lavan eteen show vaikutti koreografioineen väkinäiseltä. Muu bändi keskittyi soittamiseen ja se riitti. Mutta heti kuin Vesterinen asettui mikrofonin ääreen laulamaan yrittämättä turhia, hänestä välittyi vilpitöntä karismaa.

Vesterinen yhtyeineen kiertää edelleen viime vuotisen Faaraoiden aika -levyn tiimoilta ja kannattaa kiertää, sillä levy on viihdyttävä. Kiertue on venynyt poikkeusvuoden takia, mutta settilistaan mahtui myös uunituore sinkku Rodeo, joka lokeroi yhtyettä iskelmäpoppiin tukevammin. Kymmenhenkinen orkesteri osallistuu myös kollektiivisesti musiikin säveltämiseen ja sanoittamiseen. Se tuo rikkautta musiikkiin joka taipuu stadionrokiksi asti. Eritoten tuplakanttorien Iikka Kotajan ja Janne Riionheimon soittamat koskettimet sekä Leo Kylätaskun puhaltimet kruunaavat yhtyeen soundin. 

Settilista koostui pääosin tuoreimman pitkäsoiton biiseistä, joista hitit Faarao ja Tummilla teillä toimivat parhaiten myös lavalla. Sekaan mahtui vanhempia suosikkeja kuten Kukaan ei koskaan tai Valot eteiseen. Varsinainen keikka huipentui Onnelliseen mieheen, jonka esittelyn kuten monen muunkin spiikkasi Tero Vesterinen miellyttävästi radiojuontajaäänellään. Ylimääräisenä kappaleena kuultiin Turisti -kappale, joka muistutti meitä kaiken rajallisuudesta ja vastuustamme pitää planeetastamme huolta. Kappaleen eteen Vesterinen piti kauniin messupuheen, joka tuntui aidolta, ei teeskennellyltä eikä opetetulta. Viesti oli väkevä ja toivottavasti osui keikkalopetuksen myötä yleisössä jokaisen sydämeen.

Creek Road Eleven @ Kulttuuritehdas Vernissa, Vantaa, 25.9.2020

by

Vantaanjoen rannalla Tikkurilassa seisoo Kulttuuritehdas Vernissa. Aikanaan nuorten valtaama talo on toiminut monipuolisena kulttuuripyhättönä vuodesta 1990 lähtien. Vantaan elävän musiikinyhdistys pitää tehtaalla myös klubi-iltojaan. Vaikka suurin osa pääkaupunkiseudun konserttisaleista on tullut koluttua, niin astuin vasta ensimmäistä kertaa kulttuuritehtaalle.

Vernissan jokiranta oli kuvainnollisesti oikea paikka juhlistaa levynjulkaisua. Illan agendalla oli Creek Road Elevenin uunituore kakkosalbumi Creek Running Again. Viihtyisään klubiin oli saapunut muutamia kymmeniä ihmisiä, mikä on vallitseviin olosuhteisiin nähden sopiva määrä. Yleisö istui väljästi sijoitetuissa pöytäryhmissä, vaikka Creek Road Elevenin juureva musiikki on tehty seisten kuultavaksi. Miksauspöydässä ei aristeltu volyyminapin kanssa ja keikka soi kovaa. Oli siinä puolensakin, näin Creek Road Eleven kuulosti isolta rokkibändiltä.

Edellisestä näkemästäni Creek Road Elevenin keikasta oli vierähtänyt neljä ja puoli vuotta. Ajassa matka ei ole pitkä, mutta bändi on ottanut ison harppauksen erityisesti live-esiintyjänä. Ensimmäinen The Long Harvest -albumi (2017) oli laadukas kiekko, mutta aktiivinen treenaaminen ja säännöllinen keikkailu on kasvattanut bändistä Suomen mittakaavassa genren kärkinimiä. Myös huomio Pohjois-Amerikan ja Australian radiokanavilla on kohottanut yhtyeen itsetuntoa.  

Creek Road Eleven soittaa geneeristä southern rockia, missä on seassa kantrimausteita. Bändin biisikatras on melodista ja soitto on joka osa-alueella tasokasta. Bändin pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska on ensinnäkin lajityypin uskottava tulkitsija, jonka ääni kantaa, mutta samalla hän käsittelee kitaraa väkevästi. Ruuska jututtaa yleisöä biisien välissä myös luontevasti. Osin myös lauluja kirjoittava Jyrki Levä on ässä kitaristiksi ja moni biisi nousee siivilleen ilmavien soolojen aikana. Levä laulaa stemmoja ja juuri yhteislaulu Ruuskan kanssa on bändin bravuuri ja sitä kannattaa jatkossakin vaalia. Kosketinsoittaja Petri Frestadius kuorruttaa bändin soundi kermavaahdolla laulaen myös harmonioita. Korea kakku ei pystyisi kasassa ilman jämäkkää rytmiryhmää. Rummuissa Jani Miinala pitää paketin kasassa ja basisti Pete Christiansson taitaa homman yhtä vähäeleisesti kuin Bill Wyman.

Keikka alkoi uuden albumin mainiolla startterilla It’s Shining Now ja läpi kahlattiin uusi albumi kokonaan, kuten levynjulkaisuun kuuluu. Varsinaiseen settin mahtui yksi kappale debyyttialbumilta, jonka kunniaa kantoi bensiininkatkuinen Long Straight Highway. Tuoreen albumin joka kappaleessa on ideaa, vaikka mikään niistä ei sinänsä keksi vankkureita uudestaan. Sanoitusten osalta ollaan simppelisti peruspreerialla, mutta eipä sitä tässä lajityypissä odotakaan mitään sanataidetta. Pääasia, että homma luontuu mutkattomasti. Keikan puolivaiheessa kuultu Night Train nousi jo sinkkujulkaisuna esiin ja biisissä on kestosuosikin ainesta. Any Chosen Way paljastui tasapainoisimmaksi uudesta materiaalista. Varsinaisen setin ja albumin päättänyt Morning Sun kasvoi niin eeppisiin mittoihin, että puron solina alkoi muuttua kosken pauhuksi. Komea huipennus keikalle.

Bändi taputettiin takaisin lavalle ja yleisö palkittiin vielä kolmella kappaleella, joista Bad Monday ja Sunny Day edustivat debyyttialbumin satoa. Illan ainoan coverin tulkitsi Jyrki Levä, kun kantrilegenda George Jonesin ja monen muunkin levyttämä Revenooer Man pisti hymyn huuliin. Viihdyttävä ilta ja kuten sanotaan, kannatti lähteä kauempaakin. Kiinnostavaa seurata miten kakkosalbumi otetaan vastaan maailmalla.

Juliet Jonesin Sydän @ Tavastia, Helsinki 23.9.2020

by

Juliet Jonesin Sydän päätti alkuvuodesta käynnistetyn Kansas -levynjulkaisukiertueensa Tavastialle. Kirjoitin Sellosalin levynjulkkarikeikasta oman artikkelin helmikuussa https://keikkakeppi.com/2020/02/08/juliet-jonesin-sydan-sellosali-espoo-6-2-2020/, joten valtavaa tarvetta ei ollut palata aiheeseen. Tämän vuoden keikkatarjonta on ollut kuitenkin covid-19 -pandemian vuoksi varsin vaatimatonta, joten miksipä ei Joneseista ja Tavastiasta jotain kirjoittaisi.

Koronakevään jälkeen olen nähnyt vain kaksi oikeaa live-keikkaa ja edellinen oli heinäkuussa. Elävää musiikkia on ollut suoraan sanoen ikävä ja Tavastialle paluu tuntui kuin olisi astunut vanhaan kotiinsa. Yleensä Tavastian keikat, missä olen vieraillut, ovat olleet loppuunmyytyjä tai lähes täynnä, mutta nyt rajoitusten vuoksi tuli koettua väljä klubi, missä oli tarjolla vähemmän asiakaspaikkoja. Pöytäryhmiä oli asetettu runsaasti takabaarin eteen ja varsinainen permannon seisomapaikka-alue oli rajattu turvaetäisyyksin. Muutenkin hygeniasta oli huolehdittu esimerkillisesti. 

Näin asiakasnäkökulmasta katsottuna väljyys oli positiivinen kokemus, mutta yrittäjän silmin tilanne on päinvastainen. Kustannukset juoksevat normaalitasolla, mutta lippuja myydään paljon vähemmän. Ei ole helppoa olla tapahtumayrittäjä näinä aikoina. Yleisön vinkkelistä on mukavaa, kun asiakkaita ei ole tungokseksi saakka, takkeja kertyy narikkaan niukemmin, baaritiskillä on hiljaisempaa eikä vessaan tarvitse jonottaa. Palkitsevinta on liikkumisen vapaus, kun voi vaihtaa paikkaa kätevästi parvelta eturiviin. Ruuhkaton Tavastia kelpaisi aina, mutta sellaista ei olisi pitkään toiminnassa.

Kun jengiä on vähemmän, on myös ilmatilaa yleisön kommenteille. Yleensä artisteille suunnatut heitot eivät ole niitä, joita haluaisi kuulla, kun on tullut kuuntelemaan bändiä. Vuorovaikutus artistin kanssa voi olla hauskaakin, mutta harvemmin, kuten ei tänäänkään.

Juliet Jonesin Sydäntä lämmitteli Planeetta 9, jonka esitystä en ehtinyt todistamaan. Jonesit nousivat lavalle 21.45 Jupiterin soidessa taustalla ja vetivät puolentoista tunnin setin. Bändi nousi Kari Hyvärisen mukaan Tavastian lavalle jo uransa 28. kerran. Jonesien keikat ovat aina olleet lämminhenkisiä kuin ison perheen kokoontumisajoja, sillä yleisö koostuu pääosin faneista. Samaan tapaan jokaiseen keikkaan kuuluu sympaattista kömpelyyttä. Rutiinin puutteessa joutuu aina vähän hakemaan oikeaa juoksurataa, mutta silti Juliet Jonesin sydän pääsee aina kädet pystyssä maaliin.

Keikka oli ilmeeltään samankaltainen kuin helmikuinen startti. Settilista oli sekoitus vanhoja klassikoita ja uusia kappaleita. jotka tarjosivat monipuolisesti jytää ja hempeyttä. Juliet Jonesin sydämen viehätys on siinä, että sitä ei ole istutettu tiettyyn lokeroon, vaan seilaa velmuilevan monimuotoisena iskelmällisestä punkahtavaan asennerokkiin. Vaikka biiseissä ollaan usein kieli poskessa, välillä havainnoidaan maailmaa vakavasti. 

Rakkauslaulu raikasi tuoreella otteella, mutta Perjantai-illassa tuntui lähes kuusikymppisten äijien etääntyneen liikaa nuoruuden kortteliralleista, mutta toisaalta, kun Kari Jones laulaa, niin ääni kulkee kuin 35 vuotta sitten. Sami Pirkolan säveltämissä uusissa kappaleissa lauletaankin sitten keski-ikäisen miehen elämän nälkää kuvaavista asioista kuten kappaleessa Ennen kuolemaa. Uusista kappaleista takuuvarmaksi livetykiksi on nousemassa Hienolta -kappale, joka raikasi Tavastialla komeimmin.

Juliet Jonesin Sydän jää keikkatauolle, mutta onneksi bändi on tullut jäädäkseen. Kansas -albumi on vuoden parhaita kotimaisia ja sitä kelpaa soittaa tulevinakin vuosina.

Settilista: Hullua, Juliet Jones, Rakkauslaulu, Kummajainen, Huonoa musiikkia, Cowboy, Valaiset yöt, Paratiisiin, Rolling Stones, Ennen kuolemaa, Kantri, Runotyttö, Aamuyöllä, Hiekkaan, Hienolta, Jänis, Työläiset, Perjantai-ilta, Albania, Encore: Hippa, Helppo elämä, 2. Encore: Suudelma

Risto (soolo) @ G Livelab, Helsinki, 10.7.2020

by

Risto Ylihärsilä asteli lavalle aikataulussa ja hämmensi yleisöä toteamalla kuinka vitutti lähteä keikalle. Mustiin vaatteisiin pukeutunut Risto laski pari kaljapulloa lattialle ja kertoi siksi vetäneensä suojakännit. Tämä oli ensimmäinen keikka Ristolle koronatauon jälkeen ja samoin myös itselleni yleisön joukoussa neljään kuukauteen. Risto kertoi, ettei ollut tauon aikana koskenut instrumentteihinsa miltei ollenkaan. Lähtötilanne oli siis varsin sarkastinen, mutta ei Risto yleisöä halveksinut, vaan sätti itseään. Risto aloitti ekan biisin kahdesti, kun särö oli jäänyt päälle, mutta siitä se ulappa aukesi eikä suojakännistä ollut muuta kuin hyötyä. Risto vei mukaansa vajaan parin tunnin häröilevälle risteilylle, jossa kuultiin lähes kaksikymmentä kappaletta. 

G Livelab on akustisesti kaupungin parhaita, koska se on suunniteltu elävää musiikkia varten. Ristokin kuulosti selväpiirteisemmeltä kuin mitä häntä olen vuosien aikana päässyt kuulemaan. Risto aloitti kappaleella Unessa mies, valveilla nainen, joka oli karmean suloinen johdatus hienoon konserttikokemukseen. Esiintymättömyydestä johtuva jähmeys karisi nopeasti ja Risto alkoi itsekin viihtyä täyden salin edessä. Hän lauloi hyvin ja sai syntikat lentoon, saattaen välillä miltei haltioituneeseen tunnelmaan. Yleisön seasta huudettu kannustava kommentti – Risto, sä olet punkkari! kääntyi artistin suussa  – Ai, runkkari? …kieltämättä.

Esikoisalbumilta Risto (2004) kuultiin avauskappaleen lisäksi Levy-yhtiön jätkät, jossa artisti ahdistuu sopimuksen allekirjoittamisen paineissa. Kappale on ironiaa, mutta samalla kannusti ostamaan vinyylejä keikan jälkeen baarin puolelta. Keikan varsinaisen osuuden päättänyt Annukan kaa istui setin romanttisena kappaleena heinäkuiseen valoisaan iltaan lempeästi samalla, kun ikkunan takaa kolisteli raitiovaunu menemään.

Keikan grooveinta antia tarjosivat Aurinko aurinko plaa plaa plaa -albumin (2006) kappaleet Minä oon nähnyt Jumalan kasvot ja Rakkauden Rock, joista tulee aina mahtavat fiilikset. Sen sijaan perusgroove Discopallo toimisi paremmin koko bändin versiona. Sähköhäiriöön (2009) ei ole niin huono albumi kuin on annettu ymmärtää. Elävä todiste oli iskevä tulkinta biisistä Elävä ihmisjumala. Myös Ilta-aurinko hymyilee kappale vei mukanaan houreiselle tripille, kun taas Hiljaa, hiljaa nosti oudosti mielikuvan Risto Ylihärsilästä esiintymässä Agentsin keulilla.

G Livelabin tarjoaa laadukkaan musaklubiympäristön, mutta siellä saa myös maksaa reilusti enemmän pääsylipusta kuin muualla. 24€ lippu on kuitenkin näin liveköyhänä vuonna pikkuraha elävän musiikin harvinaisesta ilosta. Nyt sormet ristiin, ettei toista aaltoa tule ja liveklubit saadaan normaalin toimintaan. G Livelabilla on etulyöntiasema, koska se on lähtökohtaisesti pienen yleisön klubi, missä max 180 henkeä istuu pöytien ääressä etäällä toisistaan.  Pitkään saadaan mennä kotimaisella kattauksella ennen kuin ulkomaan ihmeet matkaavat maahamme entiseen tapaan, mutta mikä sen mukavampaa kun meillä on ainutlaatuisia Riston kaltaisia persoonallisia artisteja.

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo

Settilista: Unessa mies, valveilla nainen; Tiedän millainen on ihminen, Mikä estää olemasta ihan kaikki?, Elävä ihmisjumala, Minä oon nähnyt Jumalan kasvot, Levy-yhtiön jätkät, Hiljaa, hiljaa; Muistatko, kun tanssittiin; Ilta-aurinko hymyilee, Sortuvan kaikkeuden viimeinen olento, Rakkauden rock, Annukan kaa, Encore, Nina, olen palasina, Turvaluola, 20 sekuntia puhdasta onnea, Putoan kaivossa, Discopallo