Pelkistetysti Springsteen & E Street Band tour -nimellä kulkenut maailmankiertue starttasi jo viime vuonna. Näin viime vuoden kesäkuussa Zürichin vedon ja pitkälti saman kaavan mukainen konsertti nähtiin myös Helsingissä. Springsteen yhtyeineen pyrkii tekemään jokaisesta show’staan yksilöllisen vaihtelemalla settilistan järjestystä ja esittämällä harvemmin kuultuja kappaleita. Helsingissä keikka kesti viitisen minuuttia kauemmin kuin Sveitsissä ja soittolistaan mahdutettiin pari biisiä enemmän, yhteensä 32 laulua. 

Bruce Springsteen on tunnettu terveistä elämäntavoistaan sen mukaisesta energisyydestään, mutta viime vuonna Springsteen joutui keskeyttämään kiertueen vatsahaavan vuoksi ja lykkäämään konsertteja. Helsingin konsertti pysyi suunnitellussa aikataulussa, kun Bruce ehti toipua esiintymiskuntoon. 74-vuotiaaksi hän on poikkeuksellisen elinvoimainen eikä ikääntymisen merkkejä huomaa lavapreesensissä edes vuoden takaiseen. Yhtä kovassa iskussa oli bändikin, jonka jäsenet ovat kutakuinkin ikätovereita saksofonisti Jake Clemonsia ja torvisektiota sekä taustalaulajia lukuun ottamatta. Brucen ääni kesti hyvin ja skaalautui kappaleiden vaatimusten mukaan reilun kolmen tunnin ajan. Ainoastaan löysempi kiertueaikataulu viitaa ikääntymisen vaatimaan palautumiseen: konserttien väleissä on usein parin kolmen päivän taukoja. Matkustaminen ja lavarakenteiden pystytys vaatii oman aikansa, mutta on bändi takonut rautaa tiukemmallakin tahdilla. 

Bruce Springsteen & E Street Band ei antanut odotella itseään vaan bändin jäsenet kapusivat lavalle viitisen minuuttia etuajassa kuten senioreilla on tapana. Ensimmäisenä kuultu Lonesome Day alleviivasi heti miten yhteisöllisiä Brucen konsertit ovat niin laulun, joraamisen kuin käsien heiluttamisen merkeissä. Brucen karisma puree, mutta viehätysvoimaa löytyy myös yhtyeen muilta jäseniltä. Brucen taustalla häärii peräti 18 muusikkoa, ja tästä instrumenttimäärästä lähtevä musiikin pauhu on parhaimmillaan katarttisen huumaavaa. 

Seurasin konserttia E-katsomosta, kun vuosi takaperin näin yhtyeen hyviltä asemilta golden arealta. Olympiastadionin keskikatsomoon katon alle kuului yllättävän hyvin, vaikkei kaikkia musiikillisia nyansseja luonnollisestakaan voinut havaita kuin sisätiloissa hallitussa akustiikassa. Istumapaikoilla on puolensa, kun on kyse maratonkeikasta. Seisomaan noustiin vasta encoressa. Lavan edustalla näkee paremmin ja on mahdollisuus seurata yksittäisiä muusikoita jos kestää väentungoksen. Katsomosta näkee yhtyeen soitantaa vain screenien kautta, mutta samalla vaikuttuu eri tavalla stadionympäristöstä ja ihmismassasta.

E Street Bandin keikkoja leimaa hyväntuulisuus. Positiivisuus sykkii soittajien suonissa ja säteilee yleisöön. Kun on aika vakavoitua, niin niihinkin hetkiin riittää tunnelatausta ilman paatosta. Yleisön kosiskeluksi Bruce oli opetellut muutamia suomenkielisiä sanoja kuten tervehdyksen ”moi” ja yleisöä moukaroineen Wrecking Ballin aikaan kannustushuudon ”kovempaa”.

En muista viime vuonna havainneeni kiertueella tekstityksiä, mutta nyt neljän vuoden takaisen Letter to You -albumin nimikappale nähtiin suomennettuna. Sanoissa ei ole mitään vaikeasti ymmärrettävää ja siksi käännösteksitys tuntui virheeltä varsinkin kuin muissa kappaleissa samaa ei nähty. Seuraavan kerran tekstitys projisoitiin välispiikissä, kun Bruce käsitteli kaiken rajallisuuden teemaa kertoessaan olevansa viimeinen heppu hengissä hänen varhaisesta The Castiles -bändistänsä. Bruce esitti akustisesti herkän Last Man Standing -kappaleen, mutta samaan aikaan kentän takaosan baariosastolla papatettiin tuoppien ääressä niin kovaa, että möly häiritsi ainakin katsomoa, mutta toivottavasti ei itse artistia. 

Settilista oli muodoltaan sama kuin koko kiertueella, mutta treenattuja biisejä on niin paljon, että variaatiota ja yllätyksiä riittää kullekin keikalle. Reason to Believe -kappaleesta kuultiin mainio voimabluesversio. Youngstown soi harvinaisempana herkkuna kuten myös rytmikäs E-Street Shuffle. Long Walk Homea ei ollut soitettu livenä kymmeneen vuoteen. Kolmessa tunnissa biisejä tuutattiin perä perään hengästyttävään tahtiin ja välispiikkejä kuultiin vähän, koska laulut saivat puhua puolestaan. Bruce huipensi keikan tuttuun hittipotpuriin, joista erityisesti Tenth Avenue Freeze-Out saa aina nostamaan hatun päästä, jo itse biisinä, mutta erityisesti siksi, kun se kumartaa edesmenneille Clarence Clemonsille ja Danny Federecille. Illan viimeisenä encoren encorena Bruce esitti yksin kappaleen I’ll See You In My Dreams, joka muistuttaa kuolevaisuudestamme ja siitä että kuolema ei ole kuitenkaan päätepiste. Laulun sanat ilmestyivät taas screenille ja tarkoituksena auttaa viesti katsojille perille.

Bruce oli sonnustautunut valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja solmioon. Ehkä se kuvastaa tiettyä seestymistä. Vuosi sitten Bruce intoutui repimään mustan lyhythihaisen kauluspaidan uhmakkaasti rinnasta auki. Nyt ei lähtenyt kuin encoressa liivi. Eikä taivu yli seitsemänkymppiseltä enää crowd surfing, jota tavattiin nähdä kymmenisen vuotta sitten. Siitä huolimatta keikkakunto on käsittämättömän kova ja Bruce jaksaa kiertää yleisön edessä heittämässä ylävitosia. Sympatiapisteet hän nappasi taas lahjoittamalla eräälle pikkupojalle huuliharpun. Helsingin keikka oli onnistunut ja kymmenet tuhannet ihmiset näyttivät valuvan ulos stadionilta tyytyväisyyttä huokuen. Tiimalasin hiekat hupenevat vääjäämättömästi, mutta Bruce Springsteenin ja E Street bandin kohdalla hiekan muruset valuvat jarru pohjassa.

Settilista:

Lonesome Day, My Love Will Not Let You Down, Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, Promised Land, Hungry Heart, Reason to Believe, Youngstown, Long Walk Home, Working on the Highway, Darlington County, The E Street Shuffle, Nightshift, My Hometown, The River, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road – encore – Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Dancing in the Dark, Tenth Avenue Freeze-Out, Twist and Shout – 2. encore –  I’ll See You In My Dreams