Tuntematon's avatar

Nada Surf (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.9.2025

Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.

Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.

Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity  Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.

Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.

Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla.  Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.

Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois. 

Settilista:

Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77

Tuntematon's avatar

The Smashing Pumpkins (US) @ Jäähalli, Helsinki, 24.8.2025

Helsingin kolkko jäähalli ei ole koskaan ollut konserttipaikkana suosikki, mutta kiinnostavan tarjonnan puolesta siellä on aika ajoin tullut käytyä. Tällä kertaa jäähalli yllätti toimivuudellaan: sisäänpääsy sujui sukkelasti, käytävätungos oli siedettävää ja permannolla pääsi helposti siirtymään miksauspöydän etupuolelle, vaikka halli oli loppuunmyyty. Lavarakennelmat eivät olleet mitenkään erityiset, taustalla kolme jättimäistä hahmoa ja elävyyttä tuotiin valoilla ja savulla. Videoprojisointi loisti poissaolollaan, mutta sitä ei jäänyt kaipaamaan, kun keikkaa pääsi seuraamaan hyviltä paikoilta.

The Smashing Pumpkins oli 1990-luvun vaihtoehtorokin suuruuksia, joka löi läpi grungen aikana, mutta olematta kuitenkaan puhtaasti ysärin hittigenreä. Bändi erottui olemalla mystisempi ja vaarallisempi, mutta toisaalta helpommin lähestyttävämpi kuin muut aikalaisensa. Billy Corganin johtama The Smashing Pumpkins perustettiin Chicagossa ja julkaisi esikoisalbuminsa Gish vuonna 1991. Yhtye kiertää viime vuonna julkaistun Aghori Mhori Mei albuminsa kunniaksi, mutta settilistan muodostivat varsinaiseen läpimurtoon avittanut kakkosalbumi The Siamese Dream (1993) sekä suosiota entisestään laajentanut kolmosalbumi Mellon Collie and the Infinite Sadness (1995).

Keikka alkoi muutama minuuttia ilmoitettua aiemmin ja soittoa kuultiin pikkasen vajaa pari tuntia. Ensimmäistä biisin alkutahtien jälkeen oli pakko laittaa korvatulpat, sillä volyymissa ei säästelty. Suojatusta kuulosta huolimatta soundit kuulostivat koko keikan ajan hyvältä, mikä ei ole jäähallissa itsestäänselvyys. Ensimmäiset kaksi kappaletta olivat uutta tuotantoa, joista Pentagrams on onnistunut sävellys. Keikkayleisö oli tullut kuuntelemaan nostalgisia klassikoita ja niitä onneksi saatiin. Tunnistettavalla alkuintrollaan startannut Today sai jäähallin täyden yleisön innostumaan isosti ja tunnelma oli korkeimmillaan, kun Bullet with Butterfly Wings pärähti eetteriin. Väkevä biisi on ysärin tunnistettavampia hymnejä, jonka vetovoima ei ole laskenut kolmessakymmenessä vuodessa. Harmillista vain, että keikan kohokohta kuultiin neljännen biisin kohdalla. Settilistassa kuultiin vanhoja stygejä ihan riittävästi, mutta dramaturgisesti kappaleiden järjestys olisi voinut olla toisenlainen. 

Yhtye soitti tiukasti. Suurimmat hitit Disarm ja Tonight, Tonight ovat tunnettuja jousistaan, mutta nyt oikeat soittimet korvanneet taustanauhat vesittivät tunnelmaa. Parhaimmillaan yhtye oli tykittäessään perusmättöä kolmen kitaran voimin. Yleisöä viihdytti kitaristi James Iha opettelemillaan suomen kielen sanoillaan, ja kesti hetken ennen kuin Corgan avasi sanaisen arkkunsa, mutta yhtyeen keulahahmoista välittyi molemmista jutellessa hyväntuulisuus. 

Illan parhaat palat olivat Siamese Dreamilta tutut Mayonese ja Cherub rock sekä rumpali Jimmy Chamberlainin raskaasti runnoma Muzzle. Illan coverina kuultiin versio Berlinin Take My Breath Away -slovariklassikosta. Alkuperäiselle kappaleelle uskollinen veto tuntui turhalta välipalalta. Keikan loppupuolessa ei periaatteessa ollut mitään vikaa, mutta biisivalikoiman puolesta se jäi tasapaksuksi, vaikka mukana oli isoja kappaleita kuten Ava AdoreBodies, Stand Inside Your Love, Zero ja keikan päättänyt Everlasting Gaze. The Smashing Pumpkins tarjosi mainion keikan ilman encorea. Yhtyeen taival on pitkä, mutta leipiintymistä ei soittamisessa välittynyt. Ainoa tosiseikka, joka montaa muutakin lauluntekijää vaivaa on se, että parhaat biisit tuppaavat syntyä alle kolmekymppisenä. Billy Corgan mustassa goottikaavussaan näytti silti elinvoimaiselta. Jos lauluntekijän kynä ei ole enää yhtä terävä, niin hänen persoonallinen lauluäänensä kestää hienosti kuluttavasta tyylistään huolimatta. Ajoittain ääni on alkanut muistuttaa Mick Jaggeria, ja samaa rataa jatkaessa urasta tulee pitkä.

Settilista:

Edin, Pentagrams, Today, Bullet With Butterfly Wings, Muzzle, 1979, Porcelina of the Vast Oceans, Sighommi, Take My Breath Away, Mayonaise, 999, Disarm, Tonight, tonight, Cherub Rock,  Where Boys Fear to Tread, Jellybelly, Bodies, Ava Adore , Stand Inside Your Love, Zero, The Everlasting Gaze

Tuntematon's avatar

Ted Russell Kamp (US) @ Storyville, Helsinki, 6.7.2025

Aamun sanomalehteä lukiessa törmäsin ilmoitukseen, että Storyvillen kesäterassin iltapäivässä esiintyy grammy-voittaja Ted Russel Kamp ja vielä ilmaiskeikalla. Aurinkoisella kelillä piha olisi ollut varmasti täynnä, mutta sateen turvin lähdin liikkeelle toiveikkaana, että terassilla olisi hyvin tilaa.

Turha spekuloida olosuhteilla, sillä konsertti oli siirretty sateen suojaan alakerran musiikkiklubiin. Porukkaa oli mukavasti, mutta satunnaisia ohikulkijoita ei kellariin kätketty konsertti houkutellut. Ulkotiloissa on normaalia aloittaa musisointi klo 15, mutta kellariklubissa iltapäivämatinea vaati hetken totuttelua. Toki Grammy-statuksella voisi täyttää isommatkin konserttisalit, mutta nyt paikalla oli uteliaita juurimusiikin ystäviä ja niitä, jotka ovat nähneet artistin Suomessa aiemminkin. 

Ennakko-odotuksissa kuvittelin seuraavani lauluntekijän akustista soolokeikkaa, mutta yllätyin, kun Ted Russel Kamp nousi lavalle kolmen muun muusikon kanssa. Tarjolla oli bändikeikka eikä minkä tahansa yhtyeen kanssa. Ted soitti itse luonnollisesti bassoa, mutta kitaroista vastasi kotimaisten blueskitaristien eturiviin noussut Tuomas Metsberg ja Melrosen ja monen muunkin kokoonpanon mestari Tokela. Rummuista vastasi Hoedownin riveistä tuttu Topi Kurki. Neljännen biisin aikana yhtye sai vielä erityisvieraan, kun lyömäsoittimien taakse asettui Olli Haavisto. Kovatasoisesta bändistä huolimatta arvelutti, miten ukoilta taittuu Russell Kampin biisit. Erinomaisesti taittui ja paljastui myös, että yhdessä on soitettu aiemminkin aina Espanjaa myöten. Olli Haavisto on ollut varsinainen rumpali aiemmilla Kampin keikoilla, mutta ilmeisesti kesäkeikkakiireet J. Karjalaisen kanssa antoi mahdollisuuden vierailla vain Storyvillessä. Topi Kurki oli kyllä mies paikallaan, vaikka vasta toista kertaa rumpalina Kampin taustalla.

New Yorkissa syntynyt Ted Russel Kamp on tehnyt pitkän uran ja plakkariin mahtuu useampi sooloalbumi. Sittemmin Los Angelesiin musiikillisten esikuviensa perässä muuttanut artisti on tehnyt yli 15-vuotisen uran myös Shooter Jenningsin basistina ja tuottanut useita albumeja eri artisteille. Grammy-palkinto on saavutus, mutta sen Kamp nappasi basistina Tanya Tuckerin albumilla While I’m Livin’.

Ted Russel Kamp yhtyeineen tarjosi juurimusiikin juhlaa, vaikka aikaeron vaivaama mies sanoikin napanneensa aika ajoin satunnaisia torkkuja. Bändillä oli takana yksi keikka edellisiltana Myllykoskella, mutta siitä välittyi vain sujuvampi yhteissoitto. Keikka starttasi mehukkaasti Home Away From Home -kappaleella ja tasalaatuinen kantribluesrokki rullasi hienosti koko keikan. Ted Russell Kamp on lajityypilleen uskollinen sanansaattaja. Biisit ovat sinänsä peruskauraa, mutta kappaleissa on riittävästi vaihtelevuutta, jottei mielenkiinto herpaantunut. Sanoitukset pyörivät tuttujen teemojen ympärillä kuten Hobo Nickel ja California Wildflower, mutta kuultiin myös vähemmän sankarillisia tarinoita laulussa The Upside to the Downslide ja Down in Mexico. Tedin laulussa on sielukkuutta, jota Tokelan ja Metsbergin stemmat tukivat hienosti.

Ted on tarinankertoja ja juttua riitti myös kappaleiden välissä, mikä venytti keikan liki kolmen tunnin matineaksi. Keikka käsitti kaksi settiä puolen tunnin breikillä. Biisit oli valikoitu settilistaan enimmäkseen sooloalbumeilta ja erityisesti kuultiin viime vuonna julkaistun California Son -albumin mainioita kappaleita kuten Every Little Thing ja Hangin’ On Blues. Kohottavin osuus kuultiin toisessa setissä, kun Ted esitti kappaleita yksin säestäen itseään vain bassolla. Näissä Ted todellakin osoitti lahjakkuutensa basistina ja sai perinteisen kuusikielisen tuntumaan tylsältä komppaajalta. Ted Russell Kamp on jäänyt sydämestään kiinni juurimusiikkiin ja tämän jälkeen ei tulisi mielenkään päästää häntä siitä vapaaksi.

Tuntematon's avatar

Ride (UK) @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Helsinki, 27.8.2024

Kun Helsingin juhlaviikot keväällä julkistivat erikoiskeikan, missä Ride soittaisi kaksi ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan, ruksasin kalenteriin merkinnän, mutta lippua en kiirehtinyt ostamaan. Viime tinkaan hankittavat liput ovat yleinen ilmiö, joka luo painetta tapahtumajärjestäjille. Olin nähnyt Riden edellisen kerran Flow-festivaaleilla 2015, jolloin bändi uhkui intoa vasta palattuaan yhteen pitkän tauon jälkeen. Jos yhtyeen on nähnyt aikaisemmin, niin se laskee myös väistämätöntä pakkoa ostaa lippua ennakkoon. Eri asia, jos puhutaan Oasis-yhtyeen kokoluokasta. Silloin ei ole aikaa pohtia, vaan laittaa sormet ristiin, että mahtuu harvojen valittujen joukkoon ulkoilma-areenoille. Riden osalta onni puuttui peliin, sillä sain lipun lopulta kaveriltani, joka oli estynyt osallistumaan keikalle.

Huvila on suosikkivenue Helsingissä ja säännöllinen harmittelun kohde, että miksi se on vain vuosittainen pop-up-teltta. Elokuisia iltoja ei riitä ympärivuotisesti näillä leveyspiireillä ainakaan vielä – ja toivottavasti ei koskaan. Huvilassa on mukava hengailla ennen keikkaa, mutta tällä kertaa ehdin juuri ja juuri Riden keikalle ensimmäisen biisin jo soidessa. Lämmittelijä jäi näkemättä, vaikka juhlaviikkojen huvilateltan konserttien konseptiin kuuluu kahden artistin paketti, jossa oleellinen osa on huolella valitulla lämmittelijällä.

Riden konsertin käsikirjoituksena oli soittaa läpi yhtyeen läpimurron tehnyt shoegaze-pioneeri Nowhere(1990) ja a-luokan vaihtoehtorock-yhtyeeksi sementoinut Going Blank Again (1992).  Selkeä vaikkakin yllätyksetön rakenne puolitoistatuntiselle keikalle, jota oli biisijärjestyksen tuntevien helppo seurata. Näin ollen loppuhuipennusta tavoittelevaa dramaturgiaa konsertista ei ollut sen perinteisessä mielessä. Riden biisirepertuaari on tasavahvaa ja suoranaisia isoja hoilaushittejä ei ole, joten albumikaava toimi senkin puolesta hyvin. Ensimmäisen albumin päättänyt Vapour Trail on yhtyeen tunnetuin kappale, ja sen perään kuullut kakkosalbumin startterit Leave Them All Behind ja Twisterella loivat keikan keskivaiheille kuitenkin välihuipennuksen. 

Yhtye soitti alkuperäiset albumit sellaisenaan, vaikka extended-versioitakin olisi saatavilla. Nowhere -albumin täytteeksi myöhemmin lisätty Taste on erinomainen biisi, jonka olisi illassa mielellään kuullut. Going Blank Again -pitkäsoiton loppupuolelta tuntui uupuvan jotain, ja yhtye ilmeisesti jättikin soittamatta Making Judy Smile kappaleen ellen ollut sillä nimenomaisella hetkellä vaipunut tuijottelemaan kenkiäni. Ratkaisuun saattoi olla useita syitä, mutta yksi on tietysti aikaraja, koska Huvilateltan sijainti asuintalojen lähettyvillä pakottaa vaientamaan metelin kello 22. Silti puolitoistatuntinen oli täyteläinen kokemus, missä surisevat kitarat täyttivät huvilan ilmatilan hienosti. 

Riden kaksi ensimmäistä albumia ovat aikansa merkkiteoksia ja kestäneet aikaa hyvin. Riden nykyinen musiikki on perinteisempää kitararokkia, joissa riittää tarttuvia koukkuja. Olisikin kiinnostavaa nähdä yhtye esittämässä uutta materiaalia keväällä julkaistulta Interplay -albumilta. Ride henkilöityy pitkälti laulajakitaristeihinsa. Mark Gardener hoitaa myös vähäsanaista seremoniamestarin virkaa, kun taas Andy Bell keskittyy vaiteliaasti työhönsä. Ride on siitä harvinainen kokoonpano, että nelikko on pysynyt samana alusta asti, vaikka taukoa on pidetty välillä lähes parikymmentä vuotta. Basisti Steve Queralt ja rumpali Loz Colbert ovat tärkeissä rooleissa myös biisien tekemissä. Yhtye soittaa hyvin yhteen ja laadukkaita levyjä syntyy sopivan tiuhaan, joten Riden ei tarvitse tyytyä tarjoamaan vain nostalgiakeikkoja. Hauska sattuma, että samaisena päivänä julkaistiin uutinen Oasiksen paluukeikoista, jonka riveissä Andy Bell soitti bassoa yhtyeen riitaisaan hajoamiseen saakka 2009. Toivottavasti Oasis merkitsee hänelle vain hyväpalkkaista harrastusta oman ratsun kanssa ratsastamisen rinnalla.

Tuntematon's avatar

Pixies (US), Big Special (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 14.8.2024

Vaihtoehtorokista nousee aika ajoin nimiä, jotka kolkuttelevat valtavirtaa. Pixies teki sen 1980-luvun lopulla ja piti kirkasta liekkiä yllä 1990-luvun alussa, kunnes alkoi hautautua grungen alle. Yhtye on vaikuttanut moneen yhtyeeseen ja kuuntelijakunta on ollut uskollista.

Vuonna 1986 Bostonissa perustetun yhtyeen matka on ollut vaikuttava, vaikka taukoakin on pidetty pitempiä periodeja. Historiaan ei ole kuitenkaan mahtunut kuin yksi Suomen vierailu Joensuun Ilosaarirokissa 2017. Yhtye nähtiin Helsingissä ensimmäisen kerran. Vuosi sitten myyntiin tulleet liput myivät hetkessä loppuun, joten lisäkeikalle oli tarvetta. Osallistuin ensimmäisenä myyntiin tulleeseen keskiviikkoiseen tykitykseen.

Pixies on tehnyt oman sukupolvensa faneihin pysyvän jäljen, sillä varsin omistautuneen oloista kaiffaria yleisössä esiintyi. Ilahduttavaa oli nähdä myös nuorempaa sukupolvea paikalla, ei isäpappojen maanittelemana, vaan ihan omasta tahdosta kaveriporukalla. Kahden loppuunmyydyn konsertin perusteella olisi Pixies voinut täyttää jäähallin ainakin black box -versiona, mutta hyvä näin; akustisista haasteistaan huolimatta Kulttuuritalo on konserttipaikkana ainutlaatuinen. 

Pixiesiä lämmitti Big Special, jota tuli hieman ennakkoon kuunneltua ja sen perusteella päätin ehtiä paikalla ajoissa. Kysessä on duo, jonka muodostavat laulaja Joe Hicklin ja rumpali Callum Moloney. He ovat punkduo olematta kuitenkaan pelkästään punk, vaan kaikkea mahdollista spoken wordista, bluesiin ja soulahtavaan fiilistelyyn. Mikä oleellisinta, yhtyeellä oli käsikirjoitettu show, joka toimi. Hicklinin rooli oli täyttää lava karismallaan, kun taas Moloney hoiti seremoniamestarin tehtävät rumpalin asemista – tai ei hän tahtonut jakkarallaan pysyä – sillä kaveri ampaisi välillä salin takalehtereille saakka. Hetkittäin molemmat sankarit vaelsivat yleisön seassa. Keikan kiehtovuus oli pitkälti juuri tässä mietityssä ja yllättävässä 45 minuuttisessa.

Yhtyeessä on potentiaalia ja muutamassa biisissä on ainesta kestokuunteluun. Vielä kun saavat pari isoa hittiä lupaavan vastajulkaistun esikoislevynsä Postindustrial Hometown Blues jatkeeksi, niin suosio voin nousta uusiin sfääreihin. Moloney jakoi läpi keikan huvittavasti peukkuja, jotka saivat vastapeukkuja yleisöstä ansaitusti.

Pixies asetti itselleen haasteita valitsemalla lämmittelijäksi artistin, joka veti vertoja pääesiintyjälle. Pixies ei ollut huono, ainoastaan tylsä. Molemmat artistit paukuttivat kovalla volyymilla, joten alakerrasta oli hankittava korvatulpat, jotka aina syövät sävyä ja fiilistä musiikin kuuntelusta vähintään 30%. Reilun parin tunnin paahto olisi kyllä jättänyt jälkensä kuulottimiin.  Pixies soitti puolitoistatuntisen keikan, johon oli mahdutettu peräti 28 kappaletta. Kertoo kappaleiden napakkuudesta, mutta myös välispiikkien puutteesta. Jos Big Special hallitsi yleisön välisen vuorovaikutuksen, niin Pixies siitä vähät välitti. Tietty viileys kuuluu rokkenrolliin, mutta jos ei hitustakaan yritä miellyttää yleisöä, niin se syö esityksen lumoa.

Pixies soittaa lähes alkuperäisessä kokoonpanossaan. Laulaja-kitaristi Black Francis vastaa yhtyeen biiseistä ja on lavalla vahva olemus ja ääni kantaa yhä. Kitaristi Joey Santiago ei ole virtuoosi, vaan riffittelee paikoin kömpelöstikin. Rumpali David Lovering hoitaa hommansa, mutta Big Specialin eloisan Moloneyn jälkeen tuntui hänkin kesyltä. Ainoa rooli, joka yhtyeessä on vaihtunut on basistin virka. Miehisessä ympäristössä, varsinkin vielä 1980-luvulla, naisbasisti oli raikas lisä bändeissä. Sonic Youth lienee ollut Pixiesinkin esikuva, missä Kim Gordonin rooli oli keskeinen. Pixies-yhtyeen alkuperäinen basisti Kim Deal jatkaa edelleen The Breedersin keulilla. Hänen jälkeensä Paz Lenchantin palveli yhtyettä kymmenisen vuotta ja nyt on vuorossa Emma Richardson, joka tuo virtaa yhtyeeseen. Bassolinjat ovat merkittävässä roolissa Pixiesin musiikissa ja Emma lunasti paikkansa hienosti. 

Biisit soitettiin liukuhihnalta ja dramaturgian tajua ei settilistassa kummemmin nähty. Illan ehdoton kohokohta oli Debaser, joka on yhtyeen merkkiteokselta Doolittle (1989). Biisissä oli sitä voimaa, jota esitys olisi kaivannut enemmänkin. Isot hitit Where is My Mind ja Here Comes Your Man menettivät merkitystään laahaavuudessaan. Monkey Gone to Heaven on yhtyeen parhaimmistoa ja onnistui tehtävässään. Uusista kappaleista Chicken teki pientä vaikutusta taustalauluineen. Keikka todisti, että Pixies osaa hommansa ja eikä hommaa viedä vain nostalgian varassa, mutta samalla muistutti miksei yhtyeestä koskaan tullut valtavirtaa: hittejä ja tarttuvia biisejä ei kuitenkaan ole riittävästi. Itse diggailin vuonna 1990 julkaistua Dig For Fire – kappaletta juuri sen melodisuuden vuoksi ja pettymystä lisäsi, ettei sitä veivata tällä kiertueella. Nyt yhtye päätti keikan The Jesus and Mary Chain coveriin Head On. Hieno veto, joka nousee omien biisien yläpuolelle. 

Pixies tarjosi rutiinisuorituksen, vaikka aiempaa kokemusta ei luonnollisestikaan ole. Tosin muita vertailukohtia rittää. Keikan päätteeksi bändi ryhmittyi lavan keskelle kumartamaan kiitokset. Se hetki osoitti, että keikkaa oli kaivattu, sillä aplodeissa raikui hurmoksellisuutta. Yhtye on merkinnyt monille paljon ja todistettavasti yleisö sai mitä oli odottanut kauan. Pitkään eivät taputusten tarvinnut kuitenkaan raikua, sillä encoret eivät kuulu myöskään Pixiesin agendaan.

Tuntematon's avatar

Bruce Springsteen & E Street Band @ Olympiastadion, Helsinki, 12.7.2024

Pelkistetysti Springsteen & E Street Band tour -nimellä kulkenut maailmankiertue starttasi jo viime vuonna. Näin viime vuoden kesäkuussa Zürichin vedon ja pitkälti saman kaavan mukainen konsertti nähtiin myös Helsingissä. Springsteen yhtyeineen pyrkii tekemään jokaisesta show’staan yksilöllisen vaihtelemalla settilistan järjestystä ja esittämällä harvemmin kuultuja kappaleita. Helsingissä keikka kesti viitisen minuuttia kauemmin kuin Sveitsissä ja soittolistaan mahdutettiin pari biisiä enemmän, yhteensä 32 laulua. 

Bruce Springsteen on tunnettu terveistä elämäntavoistaan sen mukaisesta energisyydestään, mutta viime vuonna Springsteen joutui keskeyttämään kiertueen vatsahaavan vuoksi ja lykkäämään konsertteja. Helsingin konsertti pysyi suunnitellussa aikataulussa, kun Bruce ehti toipua esiintymiskuntoon. 74-vuotiaaksi hän on poikkeuksellisen elinvoimainen eikä ikääntymisen merkkejä huomaa lavapreesensissä edes vuoden takaiseen. Yhtä kovassa iskussa oli bändikin, jonka jäsenet ovat kutakuinkin ikätovereita saksofonisti Jake Clemonsia ja torvisektiota sekä taustalaulajia lukuun ottamatta. Brucen ääni kesti hyvin ja skaalautui kappaleiden vaatimusten mukaan reilun kolmen tunnin ajan. Ainoastaan löysempi kiertueaikataulu viitaa ikääntymisen vaatimaan palautumiseen: konserttien väleissä on usein parin kolmen päivän taukoja. Matkustaminen ja lavarakenteiden pystytys vaatii oman aikansa, mutta on bändi takonut rautaa tiukemmallakin tahdilla. 

Bruce Springsteen & E Street Band ei antanut odotella itseään vaan bändin jäsenet kapusivat lavalle viitisen minuuttia etuajassa kuten senioreilla on tapana. Ensimmäisenä kuultu Lonesome Day alleviivasi heti miten yhteisöllisiä Brucen konsertit ovat niin laulun, joraamisen kuin käsien heiluttamisen merkeissä. Brucen karisma puree, mutta viehätysvoimaa löytyy myös yhtyeen muilta jäseniltä. Brucen taustalla häärii peräti 18 muusikkoa, ja tästä instrumenttimäärästä lähtevä musiikin pauhu on parhaimmillaan katarttisen huumaavaa. 

Seurasin konserttia E-katsomosta, kun vuosi takaperin näin yhtyeen hyviltä asemilta golden arealta. Olympiastadionin keskikatsomoon katon alle kuului yllättävän hyvin, vaikkei kaikkia musiikillisia nyansseja luonnollisestakaan voinut havaita kuin sisätiloissa hallitussa akustiikassa. Istumapaikoilla on puolensa, kun on kyse maratonkeikasta. Seisomaan noustiin vasta encoressa. Lavan edustalla näkee paremmin ja on mahdollisuus seurata yksittäisiä muusikoita jos kestää väentungoksen. Katsomosta näkee yhtyeen soitantaa vain screenien kautta, mutta samalla vaikuttuu eri tavalla stadionympäristöstä ja ihmismassasta.

E Street Bandin keikkoja leimaa hyväntuulisuus. Positiivisuus sykkii soittajien suonissa ja säteilee yleisöön. Kun on aika vakavoitua, niin niihinkin hetkiin riittää tunnelatausta ilman paatosta. Yleisön kosiskeluksi Bruce oli opetellut muutamia suomenkielisiä sanoja kuten tervehdyksen ”moi” ja yleisöä moukaroineen Wrecking Ballin aikaan kannustushuudon ”kovempaa”.

En muista viime vuonna havainneeni kiertueella tekstityksiä, mutta nyt neljän vuoden takaisen Letter to You -albumin nimikappale nähtiin suomennettuna. Sanoissa ei ole mitään vaikeasti ymmärrettävää ja siksi käännösteksitys tuntui virheeltä varsinkin kuin muissa kappaleissa samaa ei nähty. Seuraavan kerran tekstitys projisoitiin välispiikissä, kun Bruce käsitteli kaiken rajallisuuden teemaa kertoessaan olevansa viimeinen heppu hengissä hänen varhaisesta The Castiles -bändistänsä. Bruce esitti akustisesti herkän Last Man Standing -kappaleen, mutta samaan aikaan kentän takaosan baariosastolla papatettiin tuoppien ääressä niin kovaa, että möly häiritsi ainakin katsomoa, mutta toivottavasti ei itse artistia. 

Settilista oli muodoltaan sama kuin koko kiertueella, mutta treenattuja biisejä on niin paljon, että variaatiota ja yllätyksiä riittää kullekin keikalle. Reason to Believe -kappaleesta kuultiin mainio voimabluesversio. Youngstown soi harvinaisempana herkkuna kuten myös rytmikäs E-Street ShuffleLong Walk Homea ei ollut soitettu livenä kymmeneen vuoteen. Kolmessa tunnissa biisejä tuutattiin perä perään hengästyttävään tahtiin ja välispiikkejä kuultiin vähän, koska laulut saivat puhua puolestaan. Bruce huipensi keikan tuttuun hittipotpuriin, joista erityisesti Tenth Avenue Freeze-Out saa aina nostamaan hatun päästä, jo itse biisinä, mutta erityisesti siksi, kun se kumartaa edesmenneille Clarence Clemonsille ja Danny Federecille. Illan viimeisenä encoren encorena Bruce esitti yksin kappaleen I’ll See You In My Dreams, joka muistuttaa kuolevaisuudestamme ja siitä että kuolema ei ole kuitenkaan päätepiste. Laulun sanat ilmestyivät taas screenille ja tarkoituksena auttaa viesti katsojille perille.

Bruce oli sonnustautunut valkoiseen paitaan, mustaan liiviin ja solmioon. Ehkä se kuvastaa tiettyä seestymistä. Vuosi sitten Bruce intoutui repimään mustan lyhythihaisen kauluspaidan uhmakkaasti rinnasta auki. Nyt ei lähtenyt kuin encoressa liivi. Eikä taivu yli seitsemänkymppiseltä enää crowd surfing, jota tavattiin nähdä kymmenisen vuotta sitten. Siitä huolimatta keikkakunto on käsittämättömän kova ja Bruce jaksaa kiertää yleisön edessä heittämässä ylävitosia. Sympatiapisteet hän nappasi taas lahjoittamalla eräälle pikkupojalle huuliharpun. Helsingin keikka oli onnistunut ja kymmenet tuhannet ihmiset näyttivät valuvan ulos stadionilta tyytyväisyyttä huokuen. Tiimalasin hiekat hupenevat vääjäämättömästi, mutta Bruce Springsteenin ja E Street bandin kohdalla hiekan muruset valuvat jarru pohjassa.

Settilista:

Lonesome Day, My Love Will Not Let You Down, Prove It All Night, Two Hearts, Ghosts, Letter to You, Promised Land, Hungry Heart, Reason to Believe, Youngstown, Long Walk Home, Working on the Highway, Darlington County, The E Street Shuffle, Nightshift, My Hometown, The River, Last Man Standing, Backstreets, Because the Night, She’s the One, Wrecking Ball, The Rising, Badlands, Thunder Road – encore – Born in the U.S.A, Born to Run, Bobby Jean, Dancing in the Dark, Tenth Avenue Freeze-Out, Twist and Shout – 2. encore –  I’ll See You In My Dreams

Tuntematon's avatar

The Waterboys (UK) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 19.4.2023

Jos edellisestä Suomen vierailusta Ruisrockiin on kulunut 34 vuotta, niin ei voi sanoa, että yhtye ramppaa Suomessa alvariinsa. The Waterboys on konkariyhtye, joka aloitti toimintansa 1980-luvun alkupuolella julkaisemalla ensimmäisen singlensä A Girl Called Johnny vuonna 1983. Yhtyeen alkuvaiheita on kuvattu tyylillä ”The Big Music”, joka juontaa heidän kakkosalbumin avainsinkun nimestä, mutta tarkoittaen yhtyeen alkuvuosien isoa soundia, jota aikalaiset Simple Mindsin tapaan harjoittivat. Itse aloin seurata yhtyettä, kun se julkaisi klassisen This is the Sea -albumin. Sysäyksen antoi The Whole of the Moon, joka on yhä yhtyeen tunnetuin kappale, vaikka monta muutakin isoa kappaletta bändiltä on plakkarissa. Varhaisemmista albumeista A Pagan Place kolahti myös. Aikani fanitin bändiä niin, että t-paita nuhjuuntui käytössä. Onneksi bändi on edelleen tuottelias ja kiertää aktiivisesti.

The Waterboysissa soittaneiden muusikoiden lista huitelee ennätyslukemissa ja jossain 80 soittajan kieppeillä. Se ei tarkoita, että yhtyeen saluunan ovi heiluisi vastoinkäymisten vuoksi. Bändi on ensisijaisesti Mike Scott ja ketä nyt sattuu milloinkin hänen kanssaan soittamaan. Mike Scott on nimensä mukaisesti skotlantilainen, mutta asunut myös Irlannissa, mistä on napannut myös musiikillisia vaikutteita. Nykyisessä vakiintuneessa kokoonpanossa on soittajia Englannin lisäksi Irlannista ja jopa Nashvillestä, mistä kymmenisen vuotta yhtyeessä soittanut kosketinsoittaja Brother Paul Brown on kotoisin. 

The Waterboys muutti soundia kolmen albumin jälkeen kelttivaikutteiseksi folkrokiksi, jolla laajensi yleisöpohjaansa, mutta saattoi jättää vanhoja faneja taaksensa. The Fisherman’s Blues oli kappaleena ja samannimisenä albumina (1988) yhtyeen menestyneimpiä. Omaan makuun muutos maistui aikana, jolloin The Pogues oli tehnyt folkista hovikelpoista rokkareiden parissa. The Waterboys julkaisi vielä mainion Room to Roam -albumin folkrockin hengessä, mutta tämän jälkeen en seurannut enää yhtyeen taivalta enkä Mike Scottin soolouraa samaan tapaan. Lähinnä jäin odottamaan mahdollisuutta nähdä yhtye livenä. Ei siinä mennyt kuin reilu 30 vuottta.

The Waterboys soitti Kulttuuritalolla tuhdin kahden setin keikan. Yhtyeen soundi taipui enemmän rytmibluesahtavaan rokkiin. Folk-aikojen viulut, mandoliinit ja bouzukit loistivat poissaolollaan. Vaikka Mike Scottin kitara niin akustisesti kuin sähköisesti riffitteli pinnassa, nousi keskeiseen rooliin Brother Paul Brownin urut, jotka kävivät vuoropuhelua tyylikkäästi James Hallawellin pianon kanssa. Brother Paul otti stagen haltuun soittamalla ”The White Thing” -kannettavaa kosketinsoitinta, joksi Scott sitä leikkisästi nimitti. Hurmaava Brother Paul uhkui karismaa ja puski koko läpi kuin tuulikonetta vastaan ja välillä tuntui, että onko mies erehtynyt kokoonpanosta. Mike Scott muisteli välispiikeissään lämmöllä Ruisrockin keikkaa ja etenkin sen jälkeisiä öisiä saunabileitä, joihin bändin jäsenet olivat juhlahumussa eksyneet. Helsingin yössä tuskin samaa seikkailuhenkeä konkareilta enää löytyy.

The Waterboys yllätti. Yhtye heitti tiukan rokkikeikan, johon mahtui yllättävän paljon materiaalia, jota en ollut kuullut. Mikä parasta uudet kappaleet eivät kalvenneet vanhojen rinnalla, vaan toimivat ensikuulemalta hienosti. Keikan aloittanut Where the Action Is osoitti heti, että Scottin sävelkynä on yhä iskussa. The Glastonbury Song soi kakkosena ja muistutti olevansa yhtyeen parhaita kappaleita. Ensimmäisen puolen anti oli sekoitus tuoretta ja vanhaa ja välillä biisejä venytettiin onnnistuneesti jamitteluasteelle. Setin päätti The Pan Within, jonka ympärille oli ympätty Patti Smithin Because the Night

Keikka oli rokin juhlaa. Tuntuu hassulta, että parhaat rokkikeikat ovat näinä aikoina 40-vuotistaivaltaan juhlivien bändien satoa. Rokki on seniorimusaa, se on tullut selväksi. The Waterboysin fanikunta koostui pääosin jo harmaantuneista janttereista ja aina niiden joukossa löytyy ärsyttäviä huutajia. Scott joutui yhden kerran katkaisemaan napakasti möläyttelijän shut up -väliintulolla. En ole koskaan tajunnut faneja, jotka muutaman kaljan juotuaan kuvittelevat olevansa kahden artistin kanssa ja luulevat, että on siistiä heitellä läppää artistille. Tiedän, että itsekin saatan ärsyttää takana istuvaa, kun otan muutaman valokuvan tätä raportointia varten. Se vie aina hetken pois oleelliselta eli musiikilta.

Toinen setti käynnistyi rapealla versiolla kappaleesta My Wanderings in the Weary Land. Jo kolmantena biisinä soi Fisherman’s Blues, joka kaipasi aikanaan pitkään yhtyeessä soittaneen Steve Wickmanin viuluja, mutta kyllä hyvän biisin tunnistaa riisuttunakin. Nykykokoonpanon käsittelyssä Rosalind (You Married the Wrong Guy) rullasi rytmibluesrokin komennossa. Hienojen vanhojen biisien ohi kakkossetin kiinnostavin kappale oli ehkä yllättäen Long Strange Golden Road, joka alkuun vaikutti venyvän jamitteluksi, mutta piti kutinsa hienosti loppuun saakka. Encoressa saatiin kuulla A Bang On the Ear ja tietenkin keikan ylväästi päättänyt The Whole of the Moon, jonka Scott lauloi kosketinsoittimia soittaen. Miken ääni on iskussa ja taipuu laajalle skaalalle, vaikka pientä tukkoisuutta oli flunssa vuoksi havaittavissa. Lähes kaksi ja puoli tuntia väkevää soitantaa. The Waterboys heitti dynaamisen keikan ja oli positiivinen yllätys kaikkinensa. Vuosien takaisen toivelistan bändeistä yksi on vihdoin nähty.

Tuntematon's avatar

Nyrkkitappelu, Murheenlaakso, Zahir (EST), Lapsuus @ Pääsiäispunk, Paasitorni, Helsinki, 8.4.2023

Toista kertaa järjestetty pääsiäispunk keräsi yhden päivän kaupunkifestivaalille monipuolisen kattauksen punkbändejä. Kerronpa heti kärkeen keitä en nähnyt: Pelle Miljoona, Ypö-Viis, Appendix, ”77” ja Maria Makaaberi soittivat ennen kuin aurinko oli laskeutunut. Erinomainen line-up kaiken kaikkiaan ja täytyy tunnustaa, että edellä mainittujen missaaminen harmittaa. Ehdin pelipaikoille vasta illan pimetessä, mutta myöhäisempi anti oli yhä maukas sekoitus tuoreempaa ja harvinaisempaa punkia.

Paasitorni eli Bygga on mitä mainioin paikka juuri punk-tapahtumalle, sillä talossa piti aikanaan esiintyä itse punk-legenda Sex Pistols. Byggan juhlasali vetää lähemmäs tuhat henkeä ja alemman kerroksen ravintolassa on paikkoja kolmisen sataa. Byggan sijainti on erinomainen Helsingin Hakaniemessä. Historiallisena arvorakennuksena paikka on viehättävän kontrastinen näyttämö punk-kekkereille. Tapahtumapaikkana Bygga on käytännöllinen joka suhteessa. Ainoastaan juhlasali korkeana tilana kärsii akustisesti, kun taas alemman kerroksen paasiravintola soi paremmin. Täytyy muistaa, että viime vuosisadan alussa ei tiloja suunniteltu sähköiselle musiikille.

Lapsuus on mikkeliläinen yhtye, joka oli illan ilahduttavimpia tapauksia. Kitaravallien puskemat sähäkät punkmelodiat vetivät puoleensa. Laulaja Kamila on energinen esiintyjä, joka toi pessimistisiin sanoituksiin silkkaa optimisia. Viime kesän onnelliset päivät -kappale aloitti keikan topakasti ja samalla paahdolla yhtye jyräsi loppuun saakka. Pettämättömästi toimi myös moni muukin kappale kuten Elämän maku suus. Lapsuuden tunnetuin styge Autolla mereen päätti varsinaisen keikan asiaan kuuluvalla räminällä.

Zahir on eestiläinen yhtye, jonka juuret ulottuvat 30-vuoden taakse Tallinnan undergroundiin. Bändi on kiertänyt runsaasti ja erityisesti Radiopuhelimien kanssa, mutta itse kuulin kolmen kitaran runnovaa soundia ensimmäistä kertaa. Erikoista yhtyeessä tosiaan on se, että kokoonpano soittaa ilman bassoa. Juhlasali oli Zahirille tällä kertaa liian iso lava, sillä yleisö ei innostunut samassa määrin kuin kotimaisista kollegoistaan. Keikka olisi toiminut pienemmällä venuella paremmin. 

Mana Mana perustettiin reilut kolmekymmentä vuotta sitten Joensuussa. Yhtye sekoitti punkia ja metallia varsin synkkämieliseksi paketiksi, joka kulminoitui pitkälti myyttiset mitat saaneen Jouni Mömmön karaktääriin ja hänen säveltämiin biiseihinsä.  Mömmön johdolla Mana Mana ehti levyttämään vain yhden kulttiklassikoksi nousseen albumin Totuus palaa (1990) ennen keulahahmon turhan aikaista poismenoa. Mana Mana julkaisi vielä Murheen laakso nimisen pitkäsoiton postuumisti vuonna 2000, jonka saattoi maailmaan yhtyeen toinen tärkeä lenkki kitaristi ja sovittaja Otra Romppanen, jonka ansiosta Mömmön biisejä ylipäätään on saatu kuultavaksi. Vuoden 2001 jälkeen yhtye on esiintynyt kitaristi Otran johdolla satunnaisesti nimellä Murheenlaakso. Mömmön biisit ovat lyijynraskaita ja kitarameressä ne upottavat kuulijat varmasti syvään päähän. Paasitornin keikka todisti, että maine on ansaittu. Kimmo Kuosmanen hoiti lauluosuudet vakuuttavasti, vaikka yhtye ajelehtii pitkälti kuusikielisten varassa. Yhtyeen soitto soi yhteen hienosti ja eittämättä lavan yllä leijui Mömmön sädekehä.

Kansakunnan suosituimpien punkrock-bändien joukkoon kavunnut Nyrkkitappelu päätti turnajaiset juhlasalin isolla lavalla. Yhtyeen meininki on vastakohta Murheenlaakson synkistelyyn. Nyrkkitappelun show on vilpittömän positiivista. Yhtye ei vaikuta ahdistuneelta, vaan lyö vuoroin niin avokämmenellä kuin kämmensyrjällä pelkästä ilosta. Biisit kannustavat huutolaulamaan mukana ja innokkaimmat laittaa pogoamaan. Punkin väkinäinen puristus puuttuu soitosta, mäiske on rentoa ja riemukasta. Sanoitukset ovat nuorison arkisia havaintoja ironisella otteella ilman sen suurempaa sanomaa. Nyrkkitappelu ei synnytä kapinaa pahasta olosta, vaan tärkeintä on hurtti meininki ja siitä pitää huolen yhtyeen energinen keulahahmo Hepe. Bändi on soittanut jo vuodesta 2010, joten nuorisomusiikki soi entistä kokeneemmalla otteella. Bändi julkaisi vastikään albumin Ongelmanuorten sävellahja, joka vahvistaa, että elinvoima ei näytä ehtyvän. Nyrkkitappelu pudotteli lähes parikymmentä stygeä. Heti alkuun pärähti uusi hitti Tästä se lähtee ja pisteen keikalle laittoi osuvasti Nyrkkitappelu parkkipaikalla. Hikinen huipennus lankalauantaille oli myös hieno pääte tapahtumalle, jolle toivoo jatkoa.

Tuntematon's avatar

Counting Crows (US) @ Kulttuuritalo, Helsinki, 1.11.2022

Kulttuuritalon akustiikkaa on aina parjattu, mutta pitää muistaa, että Alvar Aallon alkuperäinen suunnitelma ei kohdistunut sähköisille soittimille. Sen mitä konserttisali menettää äänen soinnissa, voittaa se esteettisyydessään ja toimivuudessaan. Kultsan lavaa reunustavat seinät tekevät aina vaikutuksen, kun artistien hahmot heijastuvat jättimäisinä varjoina. Enkä muista koskaan kärvistelleeni pitkissä jonoissa, vaikka yleisöä olisi tuvan täydeltä. Tällä kertaa kehumani seinämät oli peitetty mustalla molton-kankaalla, joka vei hohtoa salin visuaalisuudelta, mutta paransi soundeja. Lieneekö tilapäinen viritys tehty bändin toiveesta vaiko pysyvämpi ratkaisu.

Counting Crows on taivaltanut kunnioitettavasti kolme vuosikymmentä. San Franciscon seudulta ponnistanut yhtye löi läpi 1990-luvulla Mr. Jones -hitillään. Miljoonia albumeita myynyt yhtye nousi vaihtoehtoisen indierokin kärkinimeksi kavuten Billboard-listoille ja saaden suitsutusta live-esityksistään. Yhtyeen musiikki oli aikuisystävällistä rokkia, jonka fanien levylatasilla soi myös R.E.M. Tarttuvien kappaleiden lisäksi yhtyeen maine kulminoitui karismaattiseen keulahahmoon. Laulaja ja pääasiallinen biisintekijä Adam Duritz nosti bändin keskivertoa suuremmaksi juuri intohimoisella ja paneutuneella tulkinnallaan. Muut jäsenet jäivät taustahahmoiksi, mutta ilman heitä ei Duritzin laulukaan olisi toiminut.

Counting Crows on ollut allekirjoittaneen toiveissa nähdä livenä pitkään, mutta eipä ole yhtye tullut Suomeen aiemmin, eivätkä ole ulkomaan reissut osuneet samoille leveyspiireille. Yhtyeen piti vierailla kultsalla helmikuussa, mutta pandemia pukkasi keikan marraskuun alkuun. Helsingin konsertti päätti Euroopan kiertueen. Adam Duritz kertoi välispiikissään, että tällä kiertueella he halusivat kiertää uusia paikkoja, vaikka fiksuinta olisikin olisi ollut keskittää keikat tiettyihin kaupunkeihin.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin Sullivan Street. Hieno laulu lähti liikkeelle aavistuksen laiskana sovituksena ja epäilytti, että onko konkareiden keikkakunto valahtanut maitohapoille. Adam Duritzin laulu oli miksattu pintaan ja ääni kulki entiseen tapaan. Hard Candy antoi vauhtia ja pian sitä olikin lumoutunut keikkatunnelmaan. T. Rex -paitaan pukeutunut Duritz esiintyi odotusten tasolla, mutta kyllä muutkin muusikot ottivat huomionsa: kitaristi-multi-instrumentalisti David Immerglück kosiskeli yleisöä kitaristikliseillään ja pari kertaa kosketinsoitinten takaa eteen singahti Charlie Gillingham valokeilaan haitaria soittamaan. Toinen perustajajäsen David Bryson pysyi kitaroineen taustalla. Adam Duritz oli maineensa veroinen, vaikka paikoin hän vetäytyi pianon viereen huilaamaan, mikä sekin saattoi olla osa näytelmää. Hän omaa intensiivisen katseen, eläytyy käsillään ja hakkaa rintaansa. Joitakin saattaa ärsyttää teatraalisuus, mutta koin, että Duritz oli yksi karismaattisimmista esiintyjistä mitä olen hetkeen nähnyt.

Counting Crows kiersi tuoreen Butter Miracle EP-levyn tiimoilta. Puolikkaan levyn lisänimi Suite One viitannee toisenkin puoliskon ilmestyvän joko erillisenä EP:nä tai osana uutta pitkäsoittoa. Uudet kappaleet toimivat mainiosti. Angel of 14th Street on gospelrokkia parhaimmillaan ja Bobby and the Rat-Kings voisi olla luontevasti Bruce Springsteenin ohjelmistossa. Parituntiseen iltaan mahtui monta ilon hetkeä ja kokeilevin esitys oli Goodnight Elizabeth / Pale Blue Eyes kappaleiden yhdistelmä, missä Recovering the Satellites -albumilta löytyvän kappaleen sisällä soitettiin Velvet Underground -klassikkoa. Hard Candy -albumilta tuttu Ryan Adamsin kanssa kynäilty Butterfly in Reverse soi komeana americanana. Edellisen pitkäsoiton Somewhere Under Wonderland (2014) kappaleet Cover Up the Sun ja God of Ocean Tides olisi voitu korvata muilla lauluilla, vaikka bändi saikin papukaijan merkin monipuolisuudestaan soittaessaan kappaleita laajasti uran varrelta ja muutamia yllätyksiäkin kuten versiointi Jackson CFrankin Blues Runs the Game oli varsin onnistunut. Silti yhtye on parhaimmillaan omissa biiseissään. Jos jotain negatiivista pitää sanoa, niin saksofonisoolo syntetisaattorilla tuntui halvalta ratkaisulta.

Lavalla nähtiin rutinoitunut bändi, jolla oli pitkä rundi takana. Pientä väsymystä oli havaittavissa, mutta ammattireiskat pitivät keikan hienosti kasassa. Encorena kuultiin kiertueen linjan mukaisesti kolme kappaletta. Jälkilöylyt aloittanut Round Here nosti tunnelman kattoon. Counting Crows lupaili tulevansa uudestaan ja ehkä siihen voisi uskoa, sillä konkariyhtyeen pitää miellyttää olemassa olevia faneja, sillä uusia tuskin enää tarttuu haaviin. Adam Duritz valitteli pitemmän puheenvuoronsa aikana, että pandemian ajan keikkatauko sai hänet unohtamaan laulujensa sanat. Miten ihmeessä hän saisi taas kaikki sanat päähänsä. Kiertueen tueksi hän oli virittänyt lavalle lunttilappuja unohdusten varalle, mutta totesi ne hyödyttömiksi, jopa silloin hän törmäsi laulun sanoituslehtiötä kannattaneeseen telineeseen. Yleisö hörähti, kun Adam totesi: ”Fucking useless”.

Settilista: 

Sullivan Street, Hard Candy, Mr. Jones. Colorblind, Butterfly in Reverse, Cover Up the Sun, Omaha, High Life, Miami, Blues Run the Game, God of Ocean Tides, Goodnight Elisabeth / Pale Blue Eyes, The Tall Grass, Elevator Boots, Angel of 14th Street, Bobby and the Rat-Kings, Rain King, A Long December

Encore

Round Here, Hanginaround, Holiday in Spain

Tuntematon's avatar

The Cure (UK), The Twilight Sad (UK) @ Helsingin jäähalli, 8.10.2022

Goottirokin pioneeri ja kestosuosikki The Cure on siitä mielenkiintoinen bändi, että sen kuuntelijakunta on demografisesti rikas. Helsinki Areenalta venäjäpakotteiden vuoksi pienempään jäähalliin siirretty ei myynyt loppuun, mutta käytävillä liikkui ikähaitariltaan ehkä laajin yleisö mitä olen hetkeen nähnyt. Harmaita hapsia, mutta myös uuden sukupolven goottilapsia. 1970-luvun lopulla perustettu The Cure kerää edelleen uutta yleisöä, vaikka tuoretta musiikkia on saatu odottaa pitkään. Yhtyeellä on hyvällä tavalla kultivoitunut kulttimaine.

Popin ja rockin historia lähenee jo seitsemääkymmentä. Se on pitkä aika, mutta silti vielä lyhyt ajanjakso musiikin historiassa. Jos muistelee 1980-lukua, jolloin oma musiikkimakuni hahmottui. Kuuntelin 1960- ja 1970-lukujen bändejä, vain yhden tai kahden vuosikymmenen takaa, mutta silti niitä piti muinaisina mammutteina. Ilahduttavaa havaita, että nykynuoret innostuvat bändistä, jolla on juuret yli neljän vuosikymmenen takana.

Skotlantilainen The Twilight Sad on luonteva lämppäri The Curelle. Yhtye soittaa post-uutta aaltoa tummalla, mutta kuitenkin melodisella otteella, joka sopii aisapariksi. Eikä ihme, sillä The Twilight Sad sattui lämmittelemään myös The Curen edellistä itsenäistä Helsingin areenakeikkaa. https://keikkakeppi.com/2016/10/08/the-cure-hartwall-areena-helsinki-7-10-2016/ Vuonna 2019 The Cure soitti toki myös Flow’ssa.

The Twilight Sad heitti kahdeksan kappaleen setin, jossa James Grahamin skottimurre puski korvatulppienkin läpi, jotka oli välttämätöntä hankkia soitannan äänekkyyden vuoksi. The Twilight Sad soitti kiinnostavaa musiikkia, että edellisen keikan skippaus harmitti. Yhtye kulkee Joy Divisionin vanavedessä kuten niin moni muukin brittibändi, mutta tekee kuitenkin homman tyylikkäästi. Hienoja kappaleita ja tuhti soundi. Setistä erottui muun muassa rullaava I/m Not Here (Missing Face).

The Cure on tunnettu pitkistä konserteista. Vuoden 2016 keikka huiteli kolmessa tunnissa, mutta sen verran vuodet ovat vieneet mehuja, että Lost World kiertueen konsertit ovat kestäneet parisen tuntia, mikä on optimaalinen maksimikesto mille tahansa kulttuuritapahtumalle. The Curen setin profiili kulki tasaista reittiä ja kahden encoren jälkimmäinen osuus nosti vasta sykettä, kun kaikki hitit juostiin loppukirissä pois.

Keikka oli kaikin puolin onnistunut ja harvemmin kuultujen kappaleiden At Night tai M seassa kuultiin pari julkaisematonta kappaletta, jotka kertovat yhtyeen elinvoimaisuudesta omalla mukavuusalueellaan. Keikan aloittanut Alone ja varsinaisen setin päättänyt Endsong ovat maistiaisia joskus lähitulevaisuudessa julkaistavalta Songs of A Lost World -albumilta. Tuota albumia on odotettu ja näyttää siltä, että odotus palkitaan. Mikäli päätös encoren hittejä olisi ripoteltu sinne tänne matkan varrelle sekaan, olisi konsertti lähennellyt nappisuoritusta. 

Yhtyeen kokoonpano on pysynyt samana viime näkemästä. Robert Smith on yhtyeen visionääri, jonka persoonallinen lauluääni on tunnistettava. Simon Gallup poukkoilee ja roikottaa bassoa polvissa tuttuun tapaan. Roger O’Donnel soittaa koskettimia ja kitarassa Reeves Gabrels poimii riffit tutusti. Rumpalin duunia pääsi seuraamaan screeniltä kun kamera näytti Jason Cooperin työskentelyä myös yleisön suuntaan. Paluumuuttajana uudella kiertueella soittaa koskettimia myös Perry Bamonte, joka palasi 17 vuoden tauon jälkeen yhtyeen riveihin. The Curen kulkema matka on pitkä, jota harvan kunto kestää. Yhtyeellä on vahva visio ja motivaatio viedä juttuaan eteenpäin jonnekin mutkan takaiseen hämärään.

Helsingin parjattu jäähallikin tuntui tällä kertaa kaikin tavoin toimivalta venuelta. Soundit kuulostivat hyvältä ja permannolta välittyi jopa areenakeikaksi mukavan kotoisa kokemus. The Cure projisoi visuaalisesti pitkälti samoja kuvituksia ja efektejä kuin aiemminkin, mutta eipä se musiikkikaan ole muuttunut. The Cure johdatti tutun jännään siimekseen, minne haluaa eksyä toistekin.

Settilista:

Alone, Pictures of You, Kyoto Song, A Night Like This, Charlotte Sometimes, Lovesong, If Only Tonight We Could Sleep, Cold, Burn, Fascination Street, The Hungry Ghost, Push, Want, Shake Dog Shake, From the Edge of the Deep Green Sea, Endsong

Encore: At Night, M, Play For Today, A Forest

2. encore: Lullaby, The Walk, Friday I’m In Love, In Between Days, Close to Me, Just Like Heaven, Boys Don’t Cry