Tuntematon's avatar

Wolf Alice (UK), Florence Road (IRL) @ K.B. Hallen @ Copenhagen, 6.11.2025

Aikaisemmat Kööpenhaminan keikkakokemukset ovat tähän asti kaikki tapahtuneet legendaarisessa Kristianstadin Loppen klubissa. Pääsin katsastamaan K.B Hallenin, joka on juuri sen kokoluokan konserttipaikka, joka Helsingistä puuttuu. Halli rakennettiin yleiskäyttöön urheilulle kuten sulkapallolle ja tanssille vuonna 1938, mutta siellä on järjestetty myös tapahtumia ja konsertteja. K.B. Hallen vetää reilut 4500 katsojaa. K.B. Hallen on siitä kuuluisa, että The Beatles soitti siellä ainoat Tanskan keikkansa vuonna 1964, mutta on siellä käynyt myös The Rolling Stones ja Led Zeppelin muutamia mainitakseni.

Historiallisilla pelipaikoilla oltiin, mutta eihän sitä tiedä mistä tulee seuraava suuri bändi. Illan aloitti lämmittelijän roolissa irlantilainen Florence Road. Vasta singlejä ja yhden EP:tä julkaisseesta yhtyeelle on povattu läpimurtoa indierock-rintamalla. Pääesiintyjä Wolf Alice taas on neljä pitkäsoittoa julkaissut yhtye, joka on brittien ykkösbändejä, mutta muualla maailmassa vasta suuremman läpimurron kynnyksellä. Wolf Alice on käynyt Suomessa Kesärauhassa 2022, mutta tämän vuoden Euroopan kiertueelle ei Suomi mahtunut. Tosin Provinssirock ilmoitti juuri kiinnittäneensä yhtyeen ensi kesälle.

Florence Road


Tasan kahdeksalta valot sammuivat ja kööpenhaminalaisyleisö antoi lavalle nousseelle Florence Roadille raikuvat aplodit. Monesti lämppäriin tulee suhtauduttua nihkeästi ja jätettyä näkemättä kokonaan tai sen ajan tullut turistua vain tuttujen kanssa. Florence Road otti heti yleisön hyppysiinsä. Raikasta kitararokkia soittanut nelikko sai huomiota tiktok -videoilla soittaen covereita, mutta sittemmin julkaistut omat biisit ennustavat jonkinlaista läpimurtoa. Irlannissa yhtyeestä kirjoitetaan positiivisia artikkeleita, mutta jos pääsee kiertämään Wolf Alicen kanssa eri territorioita, niin ei ole mahdotonta, että parikymppisistä soittajista kohistaan pian muuallakin. Florence Road ei keksi pyörää uudestaan, mutta polkee sitä riemukkaasti ja nimenomaan kuin vanhaa jopoa eikä mitään sähköavusteista etenijää. Listojen ylituotettujen konepoplaulujen seassa Florence Roadin vuoroin sähköinen ja akustinen soitanta kuulostaa aidolta. Ensi kertaa yhtyettä kuultuna Heavy ja Break the Girl jäivät parhaiten mieleen. Harmi että bändin nimi saattaa sekoittua Florence and the Machineen, mutta onneksi kummallakin on aivan omat juttunsa.

Wolf Alice

Esiintymislavan taustaa koristi simppelit valtavat hopeiset kimalleverhot. Hieman yhdeksän jälkeen Wolf Alicen jäsenet kapusivat lavalle lukuun ottamatta karismaattista laulajaansa. Ensimmäisenä biisin Thornsin pianomelodian käynnistyessä myös Ellie Rowsell astui trikoissaan hopeaverhojen läpi ja nappasi dramaattisin elein yleisön puolellensa. Ensinnäkin Ellien lauluääni skaalautuu aina Abba-avaruudesta tiukkaan garagevääntöön, mutta lavapreseensissä on Freddie Mercuryn majesteetillisuutta.  Rowsell soittaa myös kitaraa ja on keskeinen biisintekijä muiden jäsenten tavoin.

Ellie Rowsell

Wolf Alicen julkikuva kohdistuu helposti Ellie Rowselliin, mutta kyseessä on yhteen hitsaantunut kovatasoinen bändi, jonka perustajana on Ellien lisäksi kitaristi Joff Oddie, mutta basisti Theo Ollis ja rumpali Joel Amey ovat hekin olleet mukana kaikilla julkaistuilla albumeilla. Yhtye soitaa rehellistä vaihtoehtoista rokkia, jonka soundiesikuvat löytyvät 1970-luvulta, seassa on Siouxie and the Bansheensin kaltaista post-punkia sekä ysärigrungea ja vastapainoksi haaveilevia popmelodioita.

Bändi soitti reilun puolentoista tunnin keikan ja settilista noudatti pitkälti muuta kiertuetta, vaikka ilman videoprojisointeja esiintynyt yhtye olisi voinut soittaa treenattuja biisejä vaihtelevamminkin. Joka tapauksessa kappaleista syntyi elävä draaman kaari ja missään vaiheessa ei tullut notkahduksia. Tänä vuonna julkaistu erinomainen The Clearing oli luonnollisesti pääroolissa, mutta yhtye soitti kattavasti kaikilta albumeilta. Illan onnistunein veto oli edelliseltä Blue Weekend (2022) albumilta löytyvä How Can I Make It Okay, joka jäi mieleenpainuvaksi esitykseksi nimenomaan yleisön kanssa. Yleensä yleisölaulannat lannistavat, mutta nyt vuorolaulanta kasvatti kappaleen kohti hienoa kliimaksiansa. Parinkymmenen kappaleen settiin ei mahtunut huonoja hetkiä. Yuk Foo ja Play The Greatest Hits -kappaleet toivat säpinää, jota vastapainotti Lipstick on the Glass ihon alle tunkeutuvalla melodiallaan.

Wolf Alice heitti vaikuttavan keikan, jossa huomiota ei vienyt Ellien valovoimaisuus, vaan koko bändi pursui rautaista osaamista toimivassa konserttiympäristössä. Wolf Alicelta puuttuu vielä se kaikkien tuntema iso hitti, mutta repertuaarissa on neljä tasalaatuista albumia ja tukuttain hienoja lauluja, joiden varassa on hyvä kiertää. Yleisössä on paras pitää huolta, ettei missaa yhtäkään hetkeä. 

Wolf Alice Setlist:

Thorns, Formidable Cool, Delicious Things, Just Two Girls, Leaning Against the Wall, White Horses, Bros, How Can I Make It OK, Your Love is Whore, Safe in the World, Safe From a Heartbreak (If You Never Fall in Love), The Sofa, Bread Butter Tea Sugar, Yuk Foo, Play the Greatest Hits, Lipstick on the Glass, Play It Out, Giant Peach, Smile, Bloom Baby Bloom – encore – The Last Man on Earth, Don’t Delete the Kisses

Tuntematon's avatar

Nada Surf (US) @ Tavastia, Helsinki, 25.9.2025

Nada Surfin odotettu keikka osui omalta kohdaltani syksyn kiireisimpään päivään. Lämppäriin ei ollut aikaa ja tähtäsin pelipaikoille viime tinkaan. Ensimmäiset biisit jäivät kuulematta syystä, että taksikuski ei osannut Tavastialle. Tämä oli hyvä muistutus lähteä liikkeelle ajoissa, mutta myös siitä, että Tavastia ei ole itsestään selvä pyhättö kaikille.

Nada Surf on ollut vuosikausia suosikkibändejäni, hyvää käyttömusiikkia. Ihan yhtä intohimoista suhdetta yhtyeeseen ei ole kehkeytynyt kuin verrokkiyhtye Teenage Fanclubiin taannoin, mutta toisaalta skottibändi on ollut pitkiä aikoja paussilla levylautasella, kun taas Nada Surf on soinut tasaiseen tahtiin.

Nada Surf perustettiin 1990-luvun alkupuolella New Yorkissa, mutta vasta kolmenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen yhtye saapui Suomeen. Läpimurto tapahtui Elektran kautta julkaistulla Popular -hitillä ja sitä seuranneella esikoisalbumilla High/Low vuonna 1996, mutta kakkosalbumi The Proximity  Effectin (1998) flopattua on yhtyeen ura jatkunut riippumattomien levy-yhtiöiden kautta, mikä on sallinut yhtyeelle omaehtoisuutta ja sitä myötä tasavahvoja albumeja. Bändi ei ole sittemmin kolkutellut hittilistoja, mutta indiebändinä arvostusta on tullut etenkin Keski-Euroopassa.

Näin yhtyeen Ranskan Lillessä seitsemän vuotta sitten ja odotusarvot keikkaan eivät olleet samalla levelillä kuin niillä, jotka näkivät bändin ensi kertaa Tavastialla. https://keikkakeppi.com/2018/02/04/nada-surf-us-laeronef-lille-3-2-2018/ Muutaman biisin missaus keikan alussa ei ollut siis maailmanloppu. Ranskassa yhtye juhlisti Let Go -albumin 15-vuotista taivalta ja soitti albumin kokonaisuudessaan. Tavastialla klassikkoalbumilta kuultiin myös viisi kappaletta, mutta suurimman huomion vei tuore Moon Mirror -albumi, josta settilistalle nostettiin peräti yhdeksän kappaletta. Tämä osoittaa, ettei yhtye ratsasta vanhalla materiaalilla, vaan on yhä luomisvoimainen yhtye, joka tykkää soittaa uutta materiaalia. Ja mikäpä siinä, sillä Moon Mirror on yhtyeen parhaimpien teosten joukkossa ja ehdottomasti viime vuoden kärkijulkaisuja.

Nada Surf tarjoaa hyväntuulista musiikkia, mutta sama tunne välittyy esiintymisessä ilman mitään sen kummempia shownumeroita tai krumeluureja. Taustalle oli viritetty taustakangas yhtyeen logolla, joka eli keikan aikana värivalojen loisteessa. Muuten luotettiin omaan osaamiseen. Yhtyeen keulilla Mathew Caws teki isoimman työn vastaamalla laulun lisäksi myös kitarasta. Lillen konsertissa yhtye kiersi vielä kahdella kitaristilla, mutta nyt Caws sai tukea vain Pixies -coverin Where is My Mind aikana, kun Matthew Pittman vieraili lavalla.  Alusta asti bändissä soittanut basisti Daniel Lorca on näyttävä rastatukassaan. Rumpali Ira Elliot on soittanut myös aina ensilevytyksestä asti. Ydintrio vastaa myös yhtyeen sävelistä ja sanoituksista. Kosketinsoittajan tontin hoiti Louie Lino, joka on ollut osa virallista kokoonpanoa vasta jonkin aikaa.

Yhtye on toistanut uskollista settilistaa kiertueellaan, mutta encoressa suomalaisia ensikertalaisia hemmoteltiin parilla ylimääräiselle numerolla, joista esikoisalbumilta tuttu The Plan riemastutti reippaalla garage-otteella. Nada Surf heitti rennon konsertin, josta yleisö näytti olevan varsin innostunut. Keikka huipentui intensiiviseen Blizzard of ’77 -kappaleeseen, jonka bändi esitti yhteislaulaen vain akustisen kitaran säestyksellä. Itselleni päivä ei ollut paras elävään musiikkiin, mutta silti keikka jätti jäljen, jota ei saa rapsuteltua pois. 

Settilista:

Second Skin, In Front of Me Now, Moon Mirror, Inside of Love, Killian’s Red, Intel and Dreams, Losing, Mathilda, Cold to See Clear, Where is My Mind, New Propeller, Floater, See The Bones, Blonde on Blonde, The One You Want, Open Seas, So Much Love, The Way You Wear Your Head – encore – 80 Windows, The Plan, Popular, Always Love, Blizzard of ’77

Tuntematon's avatar

Sting (UK), Thee Sacred Souls (US), Maxwell (US), MRCY (UK), Lady Blackbird (US), Litku Klemetti (FIN), Liana Flores (UK/BR) @ Pori Jazz, 18.7.2025

Jazz on jäänyt marginaaliin Porissa, mutta onneksi ei kokonaan. Pori Jazz on nimenä brändi ja nykyään monimuotoisen rytmimusiikin juhla. Kirjuriluodon päätöspäivä oli melkoinen työmaa, vaikka päivän avannutta Sam Greenfieldiä ja Lokkilavan jatsitarjontaa ei ohjelmaan mahtunutkaan. Musiikin määrä itsessään ei tuntunut työltä, mutta hikiset olosuhteet ja hieman tasapaksuksi jäänyt ohjelma vaati veronsa. 

Liana Flores

Iltapäivän alkuun esiintyi päälavalla brittiläisbrasilialainen artisti Liana Flores, joka esitti brassivihahteista folkia englanniksi. Hempeät täsmäsävelet toivat iltapäivän kuumuuteen virkistävää tuulenvirettä, jolloin suurin osa yleisöstä vasta etsi paikkoja levittää retkituolinsa ja vilttinsä. Liana Flores yhtyeineen oli kaiken kaikkiaan viehättävä tapaus, vaikka jäikin enemmän taustamusiikiksi. Hänen tuotannossaan ei varsinaisesti erottunut yksittäisiä helmiä, mutta Nightvisions on polveilevan kaunis kappale, ja miellyttävä Rises of the Moon se kaikkein tunnetuin. Liana Flores oli hyvä valinta aloittamaan päälavalla.

Litku Klemetti on tullut nähtyä Skoda-lavalla myös 2018, jolloin oli miltei identtinen helle ja muistan Litkun itsensä päivitelleen kuinka raskasta on soittaa paahtavan auringon alla. Litku oli siihen aikaan juuri breikannut indie-artisti Juna Kainuuseen -albuminsa myötä. Seitsemän vuotta myöhemmin samalla lavalla Litku Klemetti on pitänyt kutinsa tehden omaehtoista musiikkia entiseen virkistävään tyyliin. Litku on yhtyeineen oikeastaan ainoa suomenkielisen rock-musiikin nimi, joka pitää 1970- ja 1980- luvun suomirockperinteitä yllä taittaen välillä progressiivisempaan ja välillä elektronisempaan suuntaan. 

Litku Klemetti

Litku Klemetin esitys oli saanut vuosien saatossa lujasti itsevarmuutta. Laulajana ja lauluntekijänä Klemetti on omintakeinen ja yhtye svengasi kuin rasvattu. Tietynlaista punk-asennetta löytyy. Litkun lavapreesens oli kehittynyt naksun verran railakkaampaan suuntaan ja hän liikkui lavalla tanssien, maaten ja välillä jakkaraltaan lennokkaasti hyppien. 

Keikan alkuun kuultiin kolme hittiä MielikuvitusleikkiJääkuningatar ja pakollinen Juna Kainuuseen tai siltä se vähän tuntui, kun Litku pudotteli hauskoja välispiikkejä. Litku vitsailikin, että hittien perään voidaan soittaa uusia biisejä, jotka ovat vieläkin parempia. Ja itse asiassa uutukainen Lippissukupolven joutsenlaulu tuppaa olemaan rajalla, että onko se liiankin tarttuva eli pikapuoliin ärsyttävä ja kyllästyttävä. Keikan mielenkiintoisin esitys oli Ohjeet elämään -kappale, jonka aikana täräytettiin Deep Purplen klassikko Highway Star ilmoihin. Litku Klemetti pitää suomirokin lippua korkealla ja vajaan tusinan kappaleen repäisy oli päivän onnistuneimpia.

Päälavalle kapusi puolestaan näyttävän näköinen esiintyjä nimeltä Lady Blackbird, joka kertoi esiintyneensä vain kolme vuotta aiemmin samaisella lavalla. Tuo vuoden 2022 Pori Jazz onkin ainoita väliin jääneitä festivaaleja viime vuosina. Lady Blackbird aloitti pienieleisesti esittäen pari Nina Simone -coveria luottaen vahvaan ääneensä. Taustalla soittanut nelikko antoi vain pienimuotoista tukea. Kolmantena kuultu Like a Woman päästi bändin valloilleen ja tiukka yhtye tarjosi yllättävän isosoundista soulia. 

Lady Blackbird

Lady Blackbird on kavunnut tämän päivän kiinnostavien soul-laulajien joukkoon parin albumin myötä, ja hänen show toimii hienosti elävän yleisön edessä. Kappaleet myötäilevät lajityypin standardeja, mutta biiseistä harva jäi mieleen. Let Not (Your Heart be Troubled) edusti vahvinta antia. Silti albumivetoisesti uraa tekevä artisti alkaa olla jo katoavaa kansanperinnettä aikamme musiikkibisneksessä.

MRCY esiintyi seuraavana Skoda-lavalla esittäen seitkytlukuista soulia, mutta kuitenkin modernin maustein. Yhtye kuulosti ennalta levyltä varsin lupaavaltaja vei mielen sinne autenttisiin Curtis Mayfieldin äänimaisemiin. Tuottaja Barney Listerin ja laulaja Kojo Degraft-Johnsonin yhtye esiintyi laajennetun orkesterin kanssa eikä livenä soundi ollut yhtään hassumpi. Yhtye esitti kappaleita kahdelta julkaistultaan albumiltaan Volume 1 (2024) ja Volume 2 (2025). Powerless erottui kuten myös Lorelei sekä viimeisenä kuultu Days Like This. Kertakaikkisen mutkaton meininki ja varma valinta ohjelmistoon, mutta miten nämä hyvätkin soul-bändit erottuisivat muusta massasta.

Maxwell

Koko lauantain odotetuin artisti Dave Stewart’s Eurythmics feat. Vanessa Amorosi peruutti esiintymisensä harmillisesti vain hetken ennen festivaalia. Eurythmics ilman Annie Lennoxia ei ole mitään, muta Dave Stewartin olisin mielelläni nähnyt. Korvaajaksi ilmaantui Maxwell, joka on grammynsa taannoin voittanut, mutta ei kuitenkaan enää tämän päivän nimi. Falsettiäänestään tunnettu laulaja veteli isohkon yhtyeensä kanssa aika mitään sanomatonta modernia soulahtavaa r´n´b -höttöä ilman sellaisia hittejä, joilla olisi naulannut yleisön lavaan kiinni. Maxwell oli esiintymisestä Porissa silmin nähden innoissaan, mutta motiivi taisi olla muu kuin yleisö. Hän mainitsi useaan otteeseen, että saapui paikalle, koska sai lämmitellä ikisuosikkiansa Stingiä. Vaikka hän heittikin ihan ammattitaitoisen keikan, niin entistä enemmän harmitti, että Dave Stewart perui vierailunsa.

Thee Sacred Souls

Thee Sacred Souls oli koko päivän toisteisesta soul-annista kuitenkin mielenkiintoisin. San Diegolaisyhtye veti erinomaisen keikan Skoda-lavalla. Yhtye oli noukittu samasta laarista kuin MRCY, mutta amerikkalaiskollegat nousivat koko esityksellään mieleenpainuvammaksi. Sama 1960-70 -lukujen soul Al Greenin hengessä välittyi vahvasti. Esikuvat olivat selkeät ja vanha soundi oli tavoitettu hienosti, mutta biisien erityisyyden puute vaivasi hieman myös Thee Sacred Soulsia. Arvostetulle Daptone -levymerkille pari albumia, joita kelpaa kyllä kuunnella. 

Yhtyeen keulilla laulanut Joshua Lane ei poikennut erityisesti lavalla muista kollegoistaan, mutta poikkeuksellista ennakkoluulottomuutta hän esitti laskeutumalla tallustelemaan yleisön sekaan pariinkin otteeseen. Hän kuljeskeli yleisön seassa ja lauloi samalla kuin kavereidensa kanssa hengaillen. Varsinainen yhtye on trio, jonka kaksi muuta soittajaa basisti Sal Samano ja rumpali Alex Garcia vaihtoivat tiuhaan instrumenttejaan.  Porissa yhtye nähtiin laajennetulla kokoonpanolla taustalaulajineen. Jäi mieleen ja syytä seurata yhtyeen kehittymistä jatkossakin.

Illan päätti Sting. Edellisen kerran todistin elävänä miestä yhtyeineen Helsingissä 2012. Siitä keikasta jäi vähän nihkeä maku, joten nyt riitti intoa nähdä Sting nykykunnossaan. Motivaatiota lisäsi myös se, että Sting esiintyi 3.0-nimisellä kokoonpanolla, jossa hän itse soittaa bassoa ja Dominic Miller kitaraa ja Chris Maas rumpuja. Tämän lähemmäksi ei The Policea voi enää päästä, sillä tuskin Andy Summers ja Stewart Copeland laittavat hynttyitä yhteen enää Stingin kanssa. Stingin arvostus perustuu enemmän The Policeen kuin soolotuotantoon, joka sekin kyllä on ollut merkittävä.

Sting aloitti keikan tiukasti Message in a Bottle -kappaleella. Kirjurinluodon täyteen pukannut 25.000 hengen yleisö oli heti messissä. Samalla napakkuudella kolmikko veti läpi koko keikan. The Policea kuultiin riittävästi ja Stingin soolotuotannon hitit kuulostivat tuoreilta. Loppuun kaluttu Englishman in New York svengasi triosovituksella niin mielenkiintoisesti, että se olisi voinut olla tällaisenaan jo The Policen albumeilla. Fields of Gold on ollut se inhokkikappale, eikä arvostusta nostanut Tapani Kansa versioidessaan sitä taannoin. Yksi kaverini sanoikin, että Sting olisi vetänyt täydet pisteet kotiin jos olisi omistanut kappaleen edesmenneelle Kansalle. Kirjuriluodon illassa kappale kuulosti siedettävältä. Yleisö näytti rakastavansa kappaletta toiseksi eniten, koska kännykät ilmestyivät videoimaan valtoimenaan kappaletta. En tiedä missä näitä videoita sitten lopulta katsotaan, mutta vielä enemmän kännyköitä heilui ilmassa, kun The Policen suurin hitti Every Breath You Take lähti soimaan. 

Sting 3.0

Sting, Miller ja Maas olivat vedossa. Minimalistinen bändi todisti huippumuusikoiden ammattitaidon, mutta myös kappaleiden erinomaisuuden. Sting on säveltänyt kappaleensa pienistä elementeistä, jotka tekevät niistä juuri niin hyviä klassikoita, joita ei voi olla diggaamatta, varsinkaan jos niistä kuulee uusia sovituksia. Driven to Tears nousi settilistan mieleenpainuvammaksi, vaikka ei ole varsinaisesti hittiosastoa. Yhtye jamitti kappaletta vänkästi. Yleisö lauloi messissä voimakkaimmin, kun So Lonely pärähti soimaan kovalla tempolla. Sting oli vedossa. Hän osoitti, että basson varressa työskentely ei vaikuta laulamiseen. Stingin ääni on tunnistettava ja sävykäs vielä 73-vuotiaanakin. 

Pori Jazzin järjestelyt ovat toimineet aina hyvin. Täyteen myydyssä Kirjurinluodossa muodostuu jonoja luonnollisesti enemmän jo pelkästään vesipisteille, kun helle janottaa. Muuten ei ole valittamista, mutta pois lähtiessä parkkipaikka oli melkoinen villi länsi ilman liikenteenohjausta. Kesti melkein tunnin päästä ulos alueelta. Siihen voisi Jazzit panostaa jatkossa, vaikka julkinen liikenne on aina ollut melko toimiva.

Kuvat © TT paitsi Sting 3.0 © KK
Tuntematon's avatar

Ultra Bra (FIN), Franc Moody (UK) @ Pori Jazz, 18.7.2025

Sadetakit saivat jättää kotiin, kun Kirjurinluodon areenan konsertteja hellitteli lämpöaalto. Kirjurinluoto on siinä mielessä armoton, että varjoisista paikoista täytyy kilpailla, kun avaraa nurmialuetta suojaa vain muutama hassu puu. Lopulta paras paikka piileskellä kuumuudelta on päälavan edessä, jossa iso rakennelma blokkaa auringon säteet. Kakkosvenuena tunnettu Skoda-lava on piinaava myös artisteille, sillä he joutuvat esiintymään vasten aurinkoa lähes koko päivän.

Perjantain anti Pori Jazzeilla koostui kahdesta bändistä, joista ensimmäisenä nousi estradille Franc Moody. Brittiläinen yhtye on kosketinsoittaja Jon Moodyn ja kitaristilaulaja Ned Francin muodostama duo, joka esiintyy konserteissa neljän muusikon kokoonpanona basistilla ja rumpalilla vahvistettuna. Vaikka yhtyeen esikuvia ovat Daft Punk ja Jamiroquai, tarjosi Franx Moody funkahtavaa popmusiikkia omintakeisella tavalla ja mukavan kotikutoisesti ilman ylituotettua soundia.

Aloituskappale Space Between Us nappasi mukaansa ja raikas tanssipop piti liikkeessä koko keikan. Jon Moody kantoi seremoniamestarin viittaa ja piti esityksen eläväisenä. Yhtä lailla Ned Franc vastasi päävokaaleista ja kitarariffeistä. Yleisfiilis oli vekkulimaisen positiviinen. Biisit olivat tasalaatuisia, mutta ilman sellaisia iskusäveliä, joilla nousisi soittolistoille. Settilistassa erottuivat esikoislevyn Dance Moves (2018) hitti Dopamine ja kakkosalbumilta Dream in Colour (2020) löytyvät Skin on Skin ja Night Flight. Yhtye nousi Kirjurinluodon yllättäjäksi, jonka pariin voi olla syytä palata myöhemminkin.

Pääesiintyjäksi laskevan auringon iltaan oli buukattu kotimainen nostalgiapläjäys. Ultra Bra äityi sukupolvikokemukseksi 1990-luvun puolen välin jälkipuoliskolla, kun se kaappasi isoilla biiseillään kansan suosion. Se oli iso teko yhtyeeltä, joka sai alkunsa poliittisen musiikin projektina. Ultra Bra julkaisi neljä menestysalbumia ennen yllättävää lopettamispäätöstään vuonna 2001. Bändi teki ensimmäisen paluun esiintymislavoille 2017, mutta nyt yhtye on palaamassa soittaen muutamilla kesäfestivaaleilla ennen elokuisia Olympiastadionin konsertteja. Tämänkertaisessa paluussa on siemen jollekin pysyvämmälle, sillä yhtye julkaisi pari singleä konserttien alla.

Ultra Bra itsessään käsittää tusinan verran soittajia, mutta Kirjurinluodolla yhtyettä vahvisti iso joukko jousisoittimia. Konsertin alussa etäämmältä kuunneltuna konsertista jäi vaitonainen tunne. Muiden patsastellessa näytti siltä, että basisti Tommi Saarikivi oli tullut esiintymään ravatessaan läpi lavan ja roikottaen nelikielistä miltei polvissa. Mitään ei lähtökohtaisesti ollut pielessä ja kaikki näyttivät samalta kuin 1990-luvulla. Kerkko Koskisen johtama yhtye on priimaa joka osa-alueella, mutta musiikki ei tahtonut imeytyä suoniin samalla tavalla kuin ennen.

Yksi ulkoinen tekijä saattoi olla se, että Ultra Bra on ollut mielikuvissani mitä parasta vappupiknik-musiikkia, jota pitää kuunnella iltapäivän auringossa yhteislaulaen. Toisaalta enimmäkseen Anni Sinnemäen kynästä lähteneet taidokkaat laulujen sanat vievät valvottujen öiden aamuöisiin tunnelmiin ja kahdenkeskisiin hetkiin. Vuorokauden aika ei voi olla syy, vaan yhtyeen on toimittava myös yötä vasten. 

Viisas ratkaisu oli siirtyä lähemmäksi lavaa. Pori Jazz on ainoita paikkoija, missä on mahdollisuus siirtyä lähelle artisteja vaivattomasti, koska suurin osa yleisöstä nauttii ohjelmasta retkituolillaan viinejä siemaillen. Lähemmäksi mentyä alkoivat musiikilliset nyanssit erottua ja artistien, etenkin Vuokko Hovatan lavakarisma, josta välittyy hänen ammattitaitonsa myös näyttelijänä. Toinen valovoimainen soololaulaja Terhi Kokkonen hyödynsi vauhtiin päästyään hienosti lavaa tilana. Olli Virtaperko ja Arto Talme hoitivat miesäänet tuttuun tapaan duettona. Ainoastaan välijuonnot olivat latteita, joita Talme joutui spiikkaamaan vähän kuin pakotettuna tai sitten vaan ilman rutiinin tuomaa sujuvuutta. Laulut olisivat toimineet omillaankin. 

Settilista oli nousujohteinen ja mitä pitemmälle ilta eteni, sitä tutumpia säveliä kuultiin. Ultra Bra ei esitä huonoja lauluja, kaikki ovat omalla tavallaan aarteita kuten maistiainen uudesta tuotannostakin. Vaitonainen Kerkko Koskinen keskittyi soittamiseen, mitä nyt heitteli biisien vaihtuessa näyttävästi nuottipaperit selkänsä taakse. Vaikka Koskinen on säveltäjänä mestari, niin Ultra Bran ehdoton vahvuus ovat myös lyriikat. On lasten laulua, paatoksellisempaa, poliittisempaa, runollisempaa tunnelmaa sekä arkisia havaintoja. 

Settilista koostui tunnetuimmista kappaleista, mutta illan aikana kuultiin myös uusi laulu, joka antoi vihiä, että mahdollinen tuleva albumi voisi kantaa vanhojen rinnalla. Vanhoista biiseistä Kahdeksanvuotiaana, Tyttöjen välisestä ystäyydestä ja Savanni nukahtaa vakuuttivat parhaiten. Encoressa kuultiin coverina Kerkko Koskisen Annika Eklundille Euroviisukarsintaan säveltämä kappale Shanghain valot sekä Ultra Bran ehkä ne isoimmat kappaleet Sinä lähdit pois ja Minä suojelen sinua kaikelta, joista jälkimmäinen on mitä hienoin kappale näihin aikamme uhkakuviin muistuttamaan optimismista ja pienen ihmisen voimavarasta.

Kuvat © TT

Tuntematon's avatar

Pablo Arias Reunion (ES) @ Sunset Jazz Club, Girona,12.4.2025

Lauantai-iltana Gironassa livemusiikin tarjonta oli perinteisin etsintämetodein niukkaa, mutta hakusanalla ’live music club’ osui kohdalle Sunset Jazz Club, jossa illan kokoonpanona esiintyisi Pablo Alias Reunion. En ole koskaan ollut jazzin suurkuluttaja enkä sen tuntija, mutta New Orleansista lähtöisin oleva musiikissa on jotain vetovoimaista. Turhia nirsoilematta lähdin vanhan kaupungin reunamilla sijaitsevaan klubiin. Talon ulkoseinustalla oleva maalaus antoi hyvää esimakua mielikuvieni jazz-klubista, sillä kokemus oli ensimmäinen laatuaan. Pori jazzeja ei lasketa.

Saavuin noin tuntia ennen esitysaikaa ja sain lipun ostettua ovelta, todennäköisesti viimeisen, sillä klubi tuli täyteen. Klubi-isäntä toivotti ystävällisesti tervetulleeksi ja alkoi esitellä juomalistoja, nuorempi tarjoilija saattoi minut paikalleni, joka olikin sopivasti aloittelijalle väriltään vihreä muiden istuinten ollessa punaisia. Kaikki paikat olivat plaseerattu lipunostaneille, ja jokainen ohjattiin kädestä pitäen omalle tuolillensa, vaikka varsinaisia teatterista tuttuja numeroituja paikkoja pienessä klubissa ei ollut. 

Sunset näyttäytyi juuri sellaisena elokuvien jazzklubina, joiden samettista tunnelmaa on nähnyt valkokankailla. Kaareva katto miellytti silmää, mutta takasi tilaan myös hyvän akustiikan. Istuinten välissä pieniä pöytiä koristivat pienet valaisimet. Tunnelmallisen klubin yleisöprofiili oli nuorempi kuin oletin, pääosin pariskuntia keski-iän molemmin puolin, muutama yksinäinen ja kahden ja kolmen hengen kaveriporukoita. Intiimi klubi veti reilut 50 henkeä plus mitä baarin puolelta mahtui kuikuilemaan. Kaikki istuivat hiljaa paitsi silloin kun tarjoilija kantoi drinkkejä asiakkailleen läpi keikan.

Konsertti alkoi tasan kymmeneltä, kun Pablo Arias Reunion, nelihenkisenä kokoonpanona astui lavalle. Orkesterin keulahahmo on saksofonisti Pablo Arias, vaikka yhtä lailla pianisti Albert Bover olisi voinut olla bändin kärki, sillä hän on arvostettu jazz-pianisti Espanjassa. Sekä Arias että Bover ovat kotoisin Barcelonasta, mutta molemmat asettuneet tahoilleen Pariisiin ja siellä tiet ovat myös kohdanneet. Yhtyeen ohjelmisto oli luotu Pablo Ariaksen saksofonin ympärille. Jazzin improvisaation ja soolojen perinteiden mukaisesti Bover sai myös tilaa näyttää osaamistaan, mutta myös huikea rytmiduo, jonka muodostivat sisilialainen kontrabasisti Giuseppe Campisi ja rumpali Roger Gutierrez rytmittivät kappaleita sävykkäästi. Hekin saivat näyttää osaamistaan myös soolo-osuuksissa.

Välipuheet pidettiin paikallisella kielellä, joten en ymmärtänyt mistä on kyse, mutta ennakkotietojen mukaan ohjelmisto koostui Joe Hendersonin, Cedar Waltonin, ja osin myös omista kappaleista. Encoren alussa Pablo mainitsi puheessaan Chick Corean. Kaikki tuttuja nimiä, mutta olemattomilla jatsitiedoillani en tunnistanut kappaleita nimeltä. Omasta levyhyllystä löytyy pakolliset Miles Davis, Ella Fitzgerald ja joku satunnainen kotimainen, mutta muuten matka jatsin maailmaan on vasta alkamassa. Ilta oli kyllä selkeä sisään heitto uuden ääreen ainakin livemuodossa. Jatsin erityispiirteenä lienee se, että se saa kuulijan keskittymään ja poimimaan soljuvia nyansseja. Toimii jatsi taustamusiikkinakin, mutta ymmärsin sen vetovoiman klubiympäristössä. Ehkä nyt on aika avata jatsin aarrearkku, koska populaarimusiikki tuntuu polkevan paikallaan.

Tuntematon's avatar

Jolly Jumpers @ Bar Loose 4.4.2025

Lucky Luken luotettava, mutta omapäinen hevonen on nimeltään Jolly Jumper ja se on juuri omiaan kuvaamaan yhden arvostetuimman vaihtoehtoyhtyeen nimeä ja ilmettä. Helppo kuvitella saluunan ovet narisemassa tuulessa, kun varjoaankin nopeammin ampuva vaitonainen lännensankari vaihtaa maisemaa jahdatessaan Daltonin veljeksiä ja hevosen kaviot pöllyttävät preeriaa. Sieltä ammentaa Jolly Jumpers hienovaraisen soundinsa, mutta lyriikoissa maailma on sarjakuvien värikkyyden sijan mystisen mustavalkoinen.

Jolly Jumpers perustettiin vuonna 1980 Tyrnävällä ja samoilta Pohjois-Pohjanmaan suunnilta ponnisti myös utajärveläinen 22 Pistepirkko. Molemmat yhtyeet ovat jättäneet persoonallisen jälkensä suomalaisen rokin historiaan. Jolly Jumpers hyödyntää musiikissaan lohdutonta maaseutumagiaa samaan tapaan kuin Luonteri Surfin punk kumpuaa multaisilta pelloilta. Jolly Jumpers unohtuu aina välillä, varsinkin kun edellisestä albumista on vierähtänyt 17 vuotta. Nyt tuore Rural Slang on saanut ylistävän vastaanoton lähestulkoon kaikissa aviiseissa ja ihan ansiosta. 

Levynjulkaisukiertue saapui Helsinkiin Bar Looseen. Koska lauantai myytiin heti loppuun, laitettiin perjantaille lisäkeikka. Merkintöjeni mukaan olin ollut edellisen kerran Bar Loosessa kolmetoista sitten Ken Stringfellow’n keikalla, mutta garagepyhätössä hyvät asiat olivat ennallaan. Enpä muistanut miten hyvin matala sali toimii akustiikaltaan. 

Jolly Jumpers nousi lavalle 21.30 ja kokoonpanossa vaikuttaa alkuperäiset basisti Marko Leuanniemi, rumpali Keijo Pirkola ja laulajakitaristi Petri Hannus. Yli 20 vuotta mukana on ollut myös kitaristi Arimatti Jutila ja monista kuvioista tuttu kitaristi/kosketinsoittaja Jukka Nousiainen liittyi bändiin hänkin jo 2017. Nousiainen vetäisi Genoside -kappaleessa myös hauskan melodikasoolon. Yhtyeen musiikkia on kuvattu monella tavalla tundragaragesta kantriin, mutta musiikissa on mukana selittämättömiä bluesin ja rautalankayhtyeiden siemeniä, jotka synnyttävät omintakeisen maagisen synteesin.  

Uuden levyn julkaisua juhlittaessa fokus oli luonnollisesti uusissa biiseissä, mutta vanhoja helmiä mahtui myös joukkoon kuten Burning Land. Kiertuetta oli treenattu huolella ja soitto kulki ensibiisistä. Keikan käynnisti Mobile Babylon (2006) -albumin Mama I Have to Leave, mutta uutta saatiin heti perään, kun Mocking bird koputteli menemään vahvojen stemmalaulujen saattelemana. Karismaattisen Petri Hannuksen laulussa on johnnycashmaista karheutta, johon Arimatti Jutila ja Jukka Nousiainen tuovat taustalaulullaan väriä. 

Kolmantena kuultiin yhtyeen tunnetuin kappale Palomino, joka sekin Mobile Babylonilta. Tuoreimmista biiseistä Phantom Zone on klassikko, jossa kitara itkee hetkittäin kuin Esa Pulliaisen käsittelyssä. Karun mystinen Bad Seed oli illan kohokohtia. Ju-Ju on uusien kappaleiden settilistan pakollinen numero rouhean blues rockabillyjyrä. Vanhemmasta materiaalista myös I Feel Power jyräsi nimensä mukaisesti. Jolly Jumpers keikkailee harvakseltaan, mutta sitä ei huomaa, kun soitto kulki. Intiimi klubi loi hikiset tunnelmat, ja ihme, että Petri Hannus kesti koko keikan harmaassa liituraitapuvussaan. Arimatti Jutlia antoi kitaran viedä miestä. Rytmiduo Marko ja Keijo soittivat taustalla matalaa profiilia, mutta korkealla laadulla. Varsinaisen keikkasetin päätti Rhythm of Fear. Encoren päätti Catskills Crash.

Jolly Jumpersin maine on kova ja se tuli nyt vihdoin todistettua myös livenä. Yhtyeen cinemaattista musiikkia voisi kuulla monen leffan soundtrackeilla, mutta yhtä lailla Jolly Jumpersin voisi nähdä soittavan elokuvan kohtauksessa maaseutubaarin lavalla.

Tuntematon's avatar

China Crisis (UK) @ Kantine am Berghain, Berlin, 16.2.2025

Berghaim tunnetaan parhaiten vanhan voimalaitoksen tiloissa toimivana legendaarisena teknoklubina. Tosin sitä en tiennyt saapuessani paikalle. Ihmettelin reilua sadan metrin jonoa ja porukan keski-ikää, joka pyöri parinkympin kieppeillä. Tuskin nämä tyypit ovat menossa katsomaan bändiä, joka oli suosituimmillaan 1980-luvulla. Tiedustelut jonottajilta vahvistivat, että olen Berghainissa – siellä missä pitikin. Jokin oli kuitenkin pielessä. Rohkenin ohittamaan jonon ja sain vahvistuksen portsarilta, että etsimäni Kantine am Berghain onkin valtavan yökerhon sivustalla sijaitseva pieni klubi. Samaa Berghainin perhettä kuitenkin.

Intiimi rokkiklubi on nimensä mukaisesti rakennettu voimalaitoksen kanttiiniin. Se vetää parisataa henkeä ja tarjoaa tunnelmaa aulassa takkatulella, joka oli tarpeeseen kymmenen asteen pakkaskelissä. Talvitakin sai jättää narikkaan 2,5 € hintaan. Baaritiskiltä pilsner kustansi 3,5 €. Astuessani salin puolelle lämmittelijä Knight$ veti viimeistä biisiään, joten ei siitä sen enempää.

China Crisis on bändi, jonka nimi on aina ollut tuttu, mutta bändin sofistikoituneen syntsapopin laulukirjoista ei ole montaa iskusävelmää jäänyt mieleen. Sen sijaan joitakin kekseliäitä 1980-luvun musiikkivideoita muistan hyvinkin. Yhtyeen tunnetuin kappale on Wishful Thinking, mutta tasalaatuisuus leimaa yhtyeen tuotantoa, joka pääosin osui 1980-luvulle ja vielä 1990-luvun alkuun. Sitten levytystaukoa kesti 2015 saakka ja nyt viime vuosina konkarit ovat tehneet itseään näkyväksi lähinnä livenä. 

Liverpoolissa perustettu China Crisis on kulminoitunut aina kaksikkoon: laulaja/kosketinsoittaja Gary Daly ja kitaristi/laulaja Eddie Lundon. Yhtyeeseen on liittynyt useita muitakin muusikoita, joista Steely Danin Walter Becker lienee kovin kytkentä Flaunt the Imperfection (1985) -albumilla. China Crisis kiertää välillä duona ja toisinaan isommalla kokoonpanolla. Berliiniin saapui bändi, jossa koskettimissa oli Jack Hymers ja puhaltimissa Eric Animan. Gary Daly keskittyi laulamiseen ja soitti aika ajoin tamburinia sekä melodikaa varsinaisen setin päättäneessä Christian -kappaleessa. Gary Dalysta paljastui kuitenkin melkoinen spiikkeri. Brittiläistä sarkasmia pitkissä välipuheissaan viljellyt Daly nauratti yleisöä kuin paraskin stand-up-koomikko. Yhtä lailla itseironiset vitsit viihdyttivät bändin jäseniä. Keikasta tulikin varsin iloluontoinen tapahtuma, kun syntsapoppia kuunteli vedet silmissä. 

Sinänsä onnekas sattuma nähdä bändi juuri nyt, sillä China Crisis soitti 40-vuoden tauon jälkeen ensimmäistä kertaa Berliinissä. Edellinen kerta oli tapahtunut Simple Mindsin lämppärinä. Keikka kesti miltei tunnin ja kolme varttia. Lähes parikymmentä laulua ja humoristista puhetta melkein joka välissä takasi erinomaisen paketin sunnuntai-iltaan. China Crisis soitti best of -setin, mutta sekaan mahtui myös harvinaisuuksia kuten It’s Never Too Late, joka oli jätetty aikanaan pois albumilta syystä, että oli liian kiva laulu. Esikoisalbumin Difficult Shapes & Passive Rhythms, Some People Thinks It’s Fun to Entertain (1982) valikoimasta yhtye esitti harvoin soitetun suosikkikappaleensa Temptation’s Big Blue Eyes. Ja yllättävä yhteislaulutuokio syntyi myös, kun kuultiin katkelma kappaleesta Last Christmas.

Tutuimmat kappaleet saivat lisälentoa yhtyeen innoittuneesta esiintymisestä. Wishful Thinking toimi hienosti livenä ja Black Man Ray, joka vie vahvimmin kosketinsoitinmelodiallaan kiinalaisiin kriisittömiin tunnelmiin. Muita nostohetkiä tarjosivat Arizona Sky, joka sai tukea yleiltä pa-pa-du-aa -laulamisellaan ja King in a Catholic Style, joka olisi mennyt taukojumpasta. 

China Crisis osoitti olevansa vireessä, vaikka taistelu ikuista nuoruutta vastaan on jätetty sivuosaan. Tiettyä kypsyyttä näkyi jo heidän musiikissaan kasarilla, joten vanhana syntyneen Gary Dalyn loppuheitto lähteä Berghainin teknoklubiin joraamaan osui kuin naulan kantaan.  

Tuntematon's avatar

The Damned (UK) @ Élysée Montmartre, Paris, 1.12.2024

Pariisissa riittää historian havinaa, mutta näin rokkiskenen näkökulmasta ei ole tavanomaista nähdä keikkaa Napoleonin aikana vuonna 1807 rakennetussa salissa, jossa on ehditty tanssia cancania, hoitaa sodassa haavoittuneita, nyrkkeillä ja tehdä ties mitä. Myös musiikkia on kuultu laajalti ja tunnetuin lauteille noussut artisti lienee David Bowie, joka suosioonsa nähden on ollut jättimäinen artisti 1300 henkeä vetävään klubiin. Talo kärsi tällä vuosituhannella tulipalosta ja oli viisi vuotta suljettuna. Nykykunnossaan Élysée Montmartre toimii ensisijaisesti musiikkiklubina.

Keikkakokemuksesta tulee elämyksellisempi, kun näkee yhtyeen ensimmäistä kertaa ja vielä kiehtovassa ympäristössä. The Damned on brittipunkin pioneereja, joka uransa aikana on muotoutunut enemmän goottiyhtyeeksi. Yhtye on käynyt jonkun kerran Suomessakin, mutta ei ole osunut omalle kohdalle. Nyt Pariisissa konserttitarjontaa tutkaillessa The Damned kiinnitti erityisesti huomiota, sillä heidän varsin onnistunut Evil Spirits (2018) albuminsa on ollut kohtuukovassa kuuntelussa. Tällä kiertueella kyseinen albumi sivuutettiin ja yhtye keskittyi klassisimpiin punkrock-albumeihinsa Machine Gun Etiquette (1979) ja The Black Album (1980). Ohjelmistossa kuultiin sattumia myös muilta varhaisilta albumeilta ja pari maistiaista uusimmalta julkaistulta Darkadelic (2023).

The Damned astui lavalle ilmoitetun mukaan kello 21:00. Seitsemääkymmentä ikävuotta lähestyvät rokkarit vetivät puolitoistatuntisen vedon hämmentävällä energialla. Alkuperäisjäsenistä laulaja Dave Vanian, jonka tavaramerkki on käsineet ja aurinkolasit, hyödynsi lavan jokaisen neliömetrin liikkumisellaan. Punaisesta baretistaan ja myös aurinkolaseistaan tunnettu kitaristi Captain Sensible säväytti lavakarismallaan. Rumpujen takana Rat Scabies takoi kuin nuorempi punkkari. Originaalien ympärillä soitti myös vahvaa kokemusta, sillä basson varresta löytyy Paul Grey, joka on soittanut yhtyeessä jo vuodesta 1980 lähtien erinäisiä pätkiä ja koskettimien takana Monty Oxymoron on hänkin ollut mukana kokoonpanossa lähes kolme vuosikymmentä. 

Sävyisä keikka vedettiin alusta loppuun samalla kaavalla. Ensimmäisenä kuultu Love Song määritteli meiningin ja hengähdystaukoja ei pidetty. Élysée Montmartre osoittautui akustiikaltaan hankalaksi. Salissa on samoja haasteita kuin muissakin paikoissa, jotka eivät ole alun perin tehty modernin ajan sähköisille soittimille. Kun kuuntelin keikan ensimmäisen vartin salin takaosasta, niin hallimaisessa tilassa soundit puuroutuivat, mutta kun tohti liikahtaa lähemmäksi lavaa, niin parani myös sointi. 

Hassua sanoa, mutta vanhat pierut vetivät raikkaan ja reipashenkisen keikan. Rokki ei ole enää nuorisomusiikkia, mutta The Damned sai eliksiirin virtaamaan suonissani. Kiertueen ohjelmisto oli punkrock-painotteista ja tähtihetkiä tarjosivat mm.  I Just Can’t Be Happy Today ja myöskin Strawberries (1982) -albumilta kuullut kappaleet Ignite ja The history of the World (Part 1). Valtavirtaa kosiskeltiin popimmin vain Eloise -coverilla. Uusimman albumin Beware the Clown muistutti, että laulunteko onnistuu edelleen. The Damned on elinvoimainen bändi, jonka kirouksen ei toivoisi raukeavan.

Settilista:

Love Song, Machine Gun Etiquette, Wait for the Blackout, Lively Arts, The history of the World (Part 1), Plan 9 Channel 7, Stranger on the Town, I Just Can’t Be Happy Today, Dr. Jekyl and Mr. Hyde, Beware the Clown, Eloise, Life Goes On, The Invisible Man, Noise Noise Noise, Ignite, Neat Neat Neat – encore – Curtain Call, New Rose – encore 2 – Smash It Up (Part 1), Smash It Up (Part 2)

Tuntematon's avatar

Pauli Hanhiniemen perunateatteri, M.A.S, Kolmas nainen @ Tavara-asema, Tampere, 8.11.2024

Syntymäpäiväjuhlakonsertit ovat siinä mielessä ainutkertaisia, että yleisölle esitetään aina jotain erityistä, mitä on muuten harvemmin tarjolla. Artistivierailut lavalla yleensä karnevalisoi tunnelmaa, mutta sekoittaa pakkaa. Pauli Hanhiniemi pystyttikin pienimuotoisen festivaalin, jossa hän oli itse päivänsankarina kaikissa kokoonpanoissa mukana. Sitä varten oli matkustettava Tampereelle. Juhlakonsertin lisäksi motiivi oli tupatarkastaa kehuttu rockklubi Tavara-asema, joka vuosi sitten voitti vuoden kulttuuriteko ja tapahtumapaikka -palkinnot.

Tavara-asema sijaitsee lähes samalla etäisyydellä Tampereen rautatieasemalta kuin Tullikamari, se toinen Tampereen livemusiikin pyhätöistä. On kaupungissa muitakin klassikkoklubeja, mutta samassa kokoluokassa. Jos Tullikamari huokuu punaista tiiltä, niin Tavara-asema henkii jugendia. Molemmat yli satavuotiset konserttipaikat ovat myös saman hallinnon alla. Tavara-aseman merkitys nousee entisestään, koska Tullikamari on menossa suureen remonttiin. Tavara-aseman vetää 1200 henkeä, sen saman, mitä Tullikamarin Pakkahuone, mutta sillä erotuksella, että Tavara-aseman permantoa kiertävä parvi tekee paikasta intiimimmän. Modernisoidut tilat ja palvelut toimivat suht hyvin tuvan ollessa loppuunmyyty. Hermoja kiristi jonotus baaritiskille, mutta saniteettitiloissa ovi heilui tiuhaan.

Illan aloitti Kolmas Nainen, joka on koko kansan bändi ainakin niille, jotka ovat eläneet 1980-90-luvun taitteet. Yhtyettä voisi tituleerata Eppu Normaalin perintöprinsessaksi. Toisena ohjelmanumerona kuultiin melko akustista soittoa, joka oli käytännössä Hanhiniemen ja Ville Rauhalan M.A.D (melko akustinen duo) vahvistettuna harmonikan soittaja Antti Paalasella. Heillä kaikilla kolmella on historiaa myös Hehkumo-yhtyeessä, jonka keulilla Pauli Hanhiniemi viihtyi parin albumin verran. Sopivan täyteläisen festivaalin huipensi Pauli Hanhiemen perunateatteri, joka oli ollut kellarin säilössä 20 vuotta, mutta ei homehtumassa. Nurinkuristahan se on, jos tunnetuin yhtye soittaa illan ensimmäisenä, mutta järjestys oli nokkela veto varmistamaan, että tupa on heti alkuillasta täynnä ja lopussa on kuitenkin porkkanaa tarjolla.

Kolmas nainen veti alkuillasta vajaan tunnin setin, joka tuntui varsinaisten yhtyeen keikkoihin verrattuna tyngältä. Setti startattiin Syksy rannalla biisillä. Se oli ajankohtaan sopiva tunnustelija. Kolmannen naisen ei tarvitse lämmitellä itseään, sillä yleisö heittäytyy heti mukaan. Jotain jäi keikasta kuitenkin uupumaan, vaikka moni kipale kuten Uneni on vasta alussa tai Lautalla, muistuttivat miten hienoja melodioita ja sanoituksia Kolmas nainen pystyy tarjoamaan. Yhtye mahdutti settiin suurimmatkin hitit Tästä asti aikaaHyvää ja kaunista ja Äiti pojastaan pappia toivoi.  Kolmannen naisen esitys tavoitteli rutiinisuorituksen tason, mutta se sopikin lämmittelijälle. Aktiivivuosista äitynyttä väsymystä saattoi leijua ilmassa. Surukaan ei ollut ilmeisestikään vielä tehnyt lähtöään, sillä ei ole kuin reilu puoli vuotta kun perustajajäsen Timo Löyvä siirtyi tuonpuoleiseen orkesteriin.

Ilta oli Paulin ja siihen liittyy monta hyvää tarinaa. Kolmas nainen on se, joka hänet nosti koko kansan tietoisuuteen tulkitsijana ja lauluntekijänä. Juuri Kolmannelle naiselle hän on sanoittanut lukuisia ikivihreitä lauluja. Pauli on eittämättä kärkikaartia elämänmakuisten lyriikoiden kirjoittajana, joka hahmottaa kaupunkiin muuttaneen maalaispojan vinkkelistä kansakunnan kipukohtia ja kimmellyksiä. Pauli on paras omien laulujensa tulkki ja välillä meinaa unohtua, että myös multi-instrumentalisti.

Väliohjelmaksi hahmoteltu melko akustista soittoa olisi voinut täyttää ihan omat iltamansa kuten se aika ajoin tekee. Akustisen ohjelman aikana oli helpompi haahuilla salissa ja ottaa klubia haltuun, koska monelle se oli hetki nauttia lientä tai ottaa happea. Pauli, Ville ja Antti pitivät leppeää tunnelmaa yllä ja esittivät ilmavia tulkintoja suosikeista kuten Valehtelisin jos väittäisin ja Muutkin mokaa.

Perunateatterilla ei ole yhtä mammuttimaisia hittejä kuin Kolmannella naisella, mutta kymmenessä vuodessa ehti julkaista kuitenkin kuusi pitkäsoittoa, joille mahtuu monia aikaa kestäviä kappaleita. Itseäni Perunateatterin kotikutoisempi soundi on miellyttänyt jopa enemmän kuin Kolmannen naisen kolkompi soundi.

Perunateatterin tarina alkoi kuin varkain vuonna 1994 juuri kun Pauli oli uupumassa Kolmannen naisen vyörytykseen. Hän törmäsi Provinssirokissa kuortanelaiseen reilusti nuoremmista pojista koostuvaan bändiin nimeltä Stake, joka sattui etsimään uutta solistia.  En tiedä tarkemmin yhteistyön alkuhetkistä, mutta nähtävästi aika pian Kolmannen naisen hajottua Pauli yhdisti voimansa Staken kanssa Perunateatteriksi. Yhtyeen tuotannossa on kaksi klassista albumia, joista Kaupunkitarinoita (1998) on kokonaisuutena yhtyeen paras. Appelle-Moi Bob (2001) taas tarjoaa nipun iskevimpiä biisejä. 

Pauli Hanhiniemen perunateatterin keikka oli oikein mukava yllätys. Paluuta ei osannut enää odottaa moneen vuoteen, mutta kun syksyllä puun takaa tupsahti infoa tulevasta, raapustin merkinnän välittömästi kalenteriin. Yhtyeen vedosta aisti innostusta ihan toisella tavalla kuin synttäreiden aikaisemmista esityksistä. Yhtye palasi kahdenkymmen vuoden tauon jälkeen vakuuttavasti ilman suurempaa epävarmuutta. Perunateatteri tarjosi raikkaan tunnin mittaisen keikan, jossa kuultiin nostalginen kattaus yhtyeen tuotannosta. Nälkääkin jäi, sillä monta helmeä jäi kuulematta. Toivottavasti yhtye ehtii treenaamaan lisää lauluja, sillä Perunateatterin osalta touhu ei jää tähän. Bändi ilmoitti keikan jälkeen kevään kiertueesta ympäri maan ja silloin soittoa toivottavasti raikaa pitempään.

Perunateatteri julkaisi keikan alla uuden singlen nimeltä Koulu on tyhmää. Kappale on ennen julkaisemattomia kappaleita, joka ei nouse hauskasta hähättelystä huolimatta kummemmaksi, mutta ihan kiva kun settilistassa on jotain uutta. Muuta uutta tuotantoa tuskin on odotettavissa, mutta mahtia, että Perunateatterin juuresrokit eivät jääneet tähän. Settilistaan mahtui myös vierailu, kun alun perin elokuvaan Pitkä kuuma kesä (1998) käsikirjoitetun bändin Kalle Päätalon solisti Mikko Hakola liittyi duetoimaan Lootusasentoon -kappaletta. Kyseisen leffabändin biisit soitettiin aikanaan Perunateatterin toimesta. 

Pauli Hanhiemi johdatettiin juhlavissa merkeissä pelaamaan nyt pojat 60-sarjassa, mutta se on nykymittapuulla vasta tukevaa keski-ikää. Tästä alkaen sitä vasta on aikaa.

Tuntematon's avatar

Ride (UK) @ Huvilateltta, Helsingin juhlaviikot, Helsinki, 27.8.2024

Kun Helsingin juhlaviikot keväällä julkistivat erikoiskeikan, missä Ride soittaisi kaksi ensimmäistä albumiaan kokonaisuudessaan, ruksasin kalenteriin merkinnän, mutta lippua en kiirehtinyt ostamaan. Viime tinkaan hankittavat liput ovat yleinen ilmiö, joka luo painetta tapahtumajärjestäjille. Olin nähnyt Riden edellisen kerran Flow-festivaaleilla 2015, jolloin bändi uhkui intoa vasta palattuaan yhteen pitkän tauon jälkeen. Jos yhtyeen on nähnyt aikaisemmin, niin se laskee myös väistämätöntä pakkoa ostaa lippua ennakkoon. Eri asia, jos puhutaan Oasis-yhtyeen kokoluokasta. Silloin ei ole aikaa pohtia, vaan laittaa sormet ristiin, että mahtuu harvojen valittujen joukkoon ulkoilma-areenoille. Riden osalta onni puuttui peliin, sillä sain lipun lopulta kaveriltani, joka oli estynyt osallistumaan keikalle.

Huvila on suosikkivenue Helsingissä ja säännöllinen harmittelun kohde, että miksi se on vain vuosittainen pop-up-teltta. Elokuisia iltoja ei riitä ympärivuotisesti näillä leveyspiireillä ainakaan vielä – ja toivottavasti ei koskaan. Huvilassa on mukava hengailla ennen keikkaa, mutta tällä kertaa ehdin juuri ja juuri Riden keikalle ensimmäisen biisin jo soidessa. Lämmittelijä jäi näkemättä, vaikka juhlaviikkojen huvilateltan konserttien konseptiin kuuluu kahden artistin paketti, jossa oleellinen osa on huolella valitulla lämmittelijällä.

Riden konsertin käsikirjoituksena oli soittaa läpi yhtyeen läpimurron tehnyt shoegaze-pioneeri Nowhere(1990) ja a-luokan vaihtoehtorock-yhtyeeksi sementoinut Going Blank Again (1992).  Selkeä vaikkakin yllätyksetön rakenne puolitoistatuntiselle keikalle, jota oli biisijärjestyksen tuntevien helppo seurata. Näin ollen loppuhuipennusta tavoittelevaa dramaturgiaa konsertista ei ollut sen perinteisessä mielessä. Riden biisirepertuaari on tasavahvaa ja suoranaisia isoja hoilaushittejä ei ole, joten albumikaava toimi senkin puolesta hyvin. Ensimmäisen albumin päättänyt Vapour Trail on yhtyeen tunnetuin kappale, ja sen perään kuullut kakkosalbumin startterit Leave Them All Behind ja Twisterella loivat keikan keskivaiheille kuitenkin välihuipennuksen. 

Yhtye soitti alkuperäiset albumit sellaisenaan, vaikka extended-versioitakin olisi saatavilla. Nowhere -albumin täytteeksi myöhemmin lisätty Taste on erinomainen biisi, jonka olisi illassa mielellään kuullut. Going Blank Again -pitkäsoiton loppupuolelta tuntui uupuvan jotain, ja yhtye ilmeisesti jättikin soittamatta Making Judy Smile kappaleen ellen ollut sillä nimenomaisella hetkellä vaipunut tuijottelemaan kenkiäni. Ratkaisuun saattoi olla useita syitä, mutta yksi on tietysti aikaraja, koska Huvilateltan sijainti asuintalojen lähettyvillä pakottaa vaientamaan metelin kello 22. Silti puolitoistatuntinen oli täyteläinen kokemus, missä surisevat kitarat täyttivät huvilan ilmatilan hienosti. 

Riden kaksi ensimmäistä albumia ovat aikansa merkkiteoksia ja kestäneet aikaa hyvin. Riden nykyinen musiikki on perinteisempää kitararokkia, joissa riittää tarttuvia koukkuja. Olisikin kiinnostavaa nähdä yhtye esittämässä uutta materiaalia keväällä julkaistulta Interplay -albumilta. Ride henkilöityy pitkälti laulajakitaristeihinsa. Mark Gardener hoitaa myös vähäsanaista seremoniamestarin virkaa, kun taas Andy Bell keskittyy vaiteliaasti työhönsä. Ride on siitä harvinainen kokoonpano, että nelikko on pysynyt samana alusta asti, vaikka taukoa on pidetty välillä lähes parikymmentä vuotta. Basisti Steve Queralt ja rumpali Loz Colbert ovat tärkeissä rooleissa myös biisien tekemissä. Yhtye soittaa hyvin yhteen ja laadukkaita levyjä syntyy sopivan tiuhaan, joten Riden ei tarvitse tyytyä tarjoamaan vain nostalgiakeikkoja. Hauska sattuma, että samaisena päivänä julkaistiin uutinen Oasiksen paluukeikoista, jonka riveissä Andy Bell soitti bassoa yhtyeen riitaisaan hajoamiseen saakka 2009. Toivottavasti Oasis merkitsee hänelle vain hyväpalkkaista harrastusta oman ratsun kanssa ratsastamisen rinnalla.