Ensimmäinen iso keikka pandemian jälkeen latasi kovat odotukset ja onneksi se tapahtui viime vuosien valovoimaisimman bändin seurassa. The War on Drugsin kolme viimeistä albumia on nostanut yhtyeen indiebändistä areenaluokkaan ja viime vuonna julkaistun I Don’t Live Here Anymore tiimoilta yhtye aloitti Euroopan kiertueen Helsingistä.
Tiistai-illan keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 20, mutta vielä varttia ennen Nordenskjöldinkadulle asti kiemurteli musertavan pitkä jono. Tullaanko arki-illan keikkaa katsomaan vasta h-hetkellä vaiko oliko sisäänpääsyssä hidasteita? Omalla kohdallani digitaalisten lippujen lukeminen qr-koodista tökki. Jos sama tapahtuu muutaman tuhannen asiakkaan kanssa, niin on opeteltava tulemaan ajoissa. Hitaudesta johtuen takkia ei viitsinyt jonottaa narikkaan, koska hallin puolella bändi pisti jo parastaan. Aloituksia ei haluaisi missata, koska keikan lähtölaukaus määrää pitkälti keikan dramaturgian lukuohjeen.
Jäähalli oli muutettu ns. black box -klubiksi, jolloin katsomoiden eteen laitetaan mustat molton-kankaat. Iso tila ei kuitenkaan muutu kuumaksi rokkiklubiksi, vaan siellä voi olla takki päällä kuin lätkämatsissa. Jäähallin akustiikan puolesta verhot olivat pelastus ja toisaalta myös markkinoinnin kannalta, sillä keikkaa saattoi mainostaa nopeammin loppuunmyydyksi. The War on Drugsin osalta alku olisi ollut tärkeä kokemus, koska yhtyeen musiikkiin ei hyppää mukaan kuin liikkuvaan junaan. Ensimmäinen biisi Old Skin jäi kuulematta ja toisena soitettu Pain kumisi seinien läpi, mutta kolmantena kuultu magneettinen An Ocean In Between the Waves naarasi nopeasti kyytiinsä.
Astuessani väen tungokseen kävi heti selväksi, että tämä keikka katsotaan takalinjoilta. Pitkän huiskea näkee peränurkasta vielä jotain, mutta lyhyemmälle konsertti jäi kuuntelukokemukseksi. Siksi olisikin toivonut areenakeikan hengen mukaisesti lavalle projisointia screeneille. Alkuperäisen katsomokeikan penkit houkuttelivat, vaikka soundi oli todellakin black boxissa parempi.
Ensimmäisen kerran näin The War on Drugsin Flow’ssa 2015. Se oli mieleenpainuva veto ja festarikeikan mitta sopi siihen aikaan bändille paremmin. Nyt pari hittialbumia enemmän plakkarissa yhtyeen repertuaari kestää komeasti kahden tunnin vedon. Monta toivebiisiä jäi settilistan ulkopuolelle, mutta jätti nälkää nähdä yhtye uudelleen.
Yllättävintä keikassa oli se, että rauhallisemmat biisit soivat kiinnostavimmin. Etenkin Living Proofilla Adam Granducielin kitara soi upeasti. Myös Strangest Thing ja Thinking of A Place osuivat maaliin. Yhtyeen kokonaissoundi on kasvanut entistä ylevämmäksi ja lisääntynyt saksofonin rooli antaa enemmän osviittaa heartland rockin suuntaan. Uuden albumin biisit olivat isosti esillä. Yhtye jätti vain kolmossinkun Change soittamatta. Hienoa oli havaita, että etenkin aor-pohjalta ponnistavat I Don’t Wanna Wait ja Victim vakuuttivat. Nimikkobiisi olisi ollut täydellinen, jos Lucifer olisi ollut livenä mukana laulamassa taustoja, mutta siitäkin huolimatta kappale kurkotti korkealle.
Sisääntulon hitaus ja keikan väijyminen takarivistä piti pettymystä mielen päällä, mutta aika pian tajusi miten hienoa on elävä musiikki myös isommilla areenoilla. Under the Pressure on noussut The War on Drugsin live-klassikoksi ja kappaleen maaginen noste kuvaa parhaiten sitä fiilistä, mitä kollektiivisessa musiikkielämyksessä voi parhaimmillaan saada. Edellinen iso konsertti oli Vampire Weekend marraskuulta 2019, joten lähes kahden ja puolen vuoden breikin jälkeen teki mieli tuulettaa bändin lisäksi itse elämälle.
Settilista: Old Skin, Pain, An Ocean in Between the Waves, I Don’t Wanna Wait, Victim, Strangest Thing, Red Eyes, Living Proof, Harmonia’s Dream, Come to the City, Rings Around My Father’s Eyes, I Don’t Live Here Anymore, Under the Pressure, Eyes to the Wind, Encore: Thinking of A Place, Occasional Rain
Legendaarinen Christiania syntyi Kööpenhaminan vanhalle kasarmialueelle hippien ja talonvaltaajien toimesta 45 vuotta sitten. Jos vapaakaupungissa on tuoksunut vahvasti suvaitsevaisuus ja kannabis, on siellä soinut myös aina musiikki. Christianian pääportin kupeessa sijaitseva legendaarinen Loppen starttasi vuonna 1973, mutta nykyisen nimensä se nappasi myöhemmin alakerran kirpputorin mukaan.
Loppenin fasadi on itsessään jo nähtävyys. Patinoitunutta kasarmirakennusta ei ole vuosien saatossa pahemmin ehostettu. Sisäänkäynti kaarioven alta vie mystisesti kuin mustanaamion luolaan. Klubi sijaitsee yläkerrassa, mihin natisevat rappuset johdattavat. Tästä ei rokkiklubi katu-uskottavammaksi nouse. WC-tilat ovat täynnä kirjoituksia ja tägejä. Hirsipalkkien alle levittyvä intiimi klubi on kapean pitkulainen, jonka pitkällä seinällä on lava. Miksauspöydän ja lavan väliin jää vain muutama metri tilaa, joten fiksumpaa oli seurata keikkaa sivustalta.
Illan pääesiintyjä nousi lavalle hitusen yli kymmenen. Lämppäri jäi näkemättä, kun alkuilta piti seurata jääkiekon maailmanmestaruusfinaalia. Steve Gunn varoitti keikan alkuun soittavansa tänään lujaa. No, soundit kuulostivat varsin miellyttäviltä niin volyymiltaan kuin akustiikaltaan, mutta mies soitti kovaa. Gunn aloitti uudella singlellään Ancient Jules, jonka vangitseva riffi orientoi hienosti keikan sävykkääseen tunnelmaan. Steve Gunn luokitellaan usein folk/country artistiksi, mutta hänen näppäilevä kitaransoittotyylinsä tuo assosiaatioita enemmän Grateful Deadin suunnasta yhdistellä psykedeliaa ja free jazzia perinteiseen bluesiin ja countryrockiin. Siis ihan hippikamaa, joten voiko parempaa ympäristöä kuvitella kuin Loppen.
Keikkakeppi 