The War On Drugs (US), Jäähalli, Helsinki, 22.3.2022

Ensimmäinen iso keikka pandemian jälkeen latasi kovat odotukset ja onneksi se tapahtui viime vuosien valovoimaisimman bändin seurassa. The War on Drugsin kolme viimeistä albumia on nostanut yhtyeen indiebändistä areenaluokkaan ja viime vuonna julkaistun I Don’t Live Here Anymore tiimoilta yhtye aloitti Euroopan kiertueen Helsingistä.

Tiistai-illan keikka oli ilmoitettu alkavaksi klo 20, mutta vielä varttia ennen Nordenskjöldinkadulle asti kiemurteli musertavan pitkä jono. Tullaanko arki-illan keikkaa katsomaan vasta h-hetkellä vaiko oliko sisäänpääsyssä hidasteita? Omalla kohdallani digitaalisten lippujen lukeminen qr-koodista tökki. Jos sama tapahtuu muutaman tuhannen asiakkaan kanssa, niin on opeteltava tulemaan ajoissa. Hitaudesta johtuen takkia ei viitsinyt jonottaa narikkaan, koska hallin puolella bändi pisti jo parastaan. Aloituksia ei haluaisi missata, koska keikan lähtölaukaus määrää pitkälti keikan dramaturgian lukuohjeen. 

Jäähalli oli muutettu ns. black box -klubiksi, jolloin katsomoiden eteen laitetaan mustat molton-kankaat. Iso tila ei kuitenkaan muutu kuumaksi rokkiklubiksi, vaan siellä voi olla takki päällä kuin lätkämatsissa. Jäähallin akustiikan puolesta verhot olivat pelastus ja toisaalta myös markkinoinnin kannalta, sillä keikkaa saattoi mainostaa nopeammin loppuunmyydyksi. The War on Drugsin osalta alku olisi ollut tärkeä kokemus, koska yhtyeen musiikkiin ei hyppää mukaan kuin liikkuvaan junaan. Ensimmäinen biisi Old Skin jäi kuulematta ja toisena soitettu Pain kumisi seinien läpi, mutta kolmantena kuultu magneettinen An Ocean In Between the Waves naarasi nopeasti kyytiinsä. 

Astuessani väen tungokseen kävi heti selväksi, että tämä keikka katsotaan takalinjoilta. Pitkän huiskea näkee peränurkasta vielä jotain, mutta lyhyemmälle konsertti jäi kuuntelukokemukseksi. Siksi olisikin toivonut areenakeikan hengen mukaisesti lavalle projisointia screeneille. Alkuperäisen katsomokeikan penkit houkuttelivat, vaikka soundi oli todellakin black boxissa parempi. 


Ensimmäisen kerran näin The War on Drugsin Flow’ssa 2015. Se oli mieleenpainuva veto ja festarikeikan mitta sopi siihen aikaan bändille paremmin. Nyt pari hittialbumia enemmän plakkarissa yhtyeen repertuaari kestää komeasti kahden tunnin vedon. Monta toivebiisiä jäi settilistan ulkopuolelle, mutta jätti nälkää nähdä yhtye uudelleen.

Yllättävintä keikassa oli se, että rauhallisemmat biisit soivat kiinnostavimmin. Etenkin Living Proofilla Adam Granducielin kitara soi upeasti. Myös Strangest Thing ja Thinking of A Place osuivat maaliin. Yhtyeen kokonaissoundi on kasvanut entistä ylevämmäksi ja lisääntynyt saksofonin rooli antaa enemmän osviittaa heartland rockin suuntaan. Uuden albumin biisit olivat isosti esillä. Yhtye jätti vain kolmossinkun Change soittamatta. Hienoa oli havaita, että etenkin aor-pohjalta ponnistavat I Don’t Wanna Wait ja Victim vakuuttivat. Nimikkobiisi olisi ollut täydellinen, jos  Lucifer olisi ollut livenä mukana laulamassa taustoja, mutta siitäkin huolimatta kappale kurkotti korkealle. 

Sisääntulon hitaus ja keikan väijyminen takarivistä piti pettymystä mielen päällä, mutta aika pian tajusi miten hienoa on elävä musiikki myös isommilla areenoilla. Under the Pressure on noussut The War on Drugsin live-klassikoksi ja kappaleen maaginen noste kuvaa parhaiten sitä fiilistä, mitä kollektiivisessa musiikkielämyksessä voi parhaimmillaan saada. Edellinen iso konsertti oli Vampire Weekend marraskuulta 2019, joten lähes kahden ja puolen vuoden breikin jälkeen teki mieli tuulettaa bändin lisäksi itse elämälle. 

Settilista: Old Skin, Pain, An Ocean in Between the Waves, I Don’t Wanna Wait, Victim, Strangest Thing, Red Eyes, Living Proof, Harmonia’s Dream, Come to the City, Rings Around My Father’s Eyes, I Don’t Live Here Anymore, Under the Pressure, Eyes to the Wind, Encore: Thinking of A Place, Occasional Rain