Helsingin juhlaviikot on musiikkifestivaaleista parhaimpia. Julkisilla pääsee, teltan suojissa ei kastu, tarjoilut ovat maistuvia ja puitteet kaikkinensa toimivat. Artistikattaus on monimuotoista ja hinta on siinä mielessä kohdillaan, että lippuja on usein saatavilla vielä konsertin aattona. Jos haluaa nähdä useamman artistin eri päivinä, kipuaa budjetti luonnollisesti korkeaksi. Ohjelmisto on huolella suunniteltua, missä fokus ei ole määrä vaan laatu.
The Smiths oli 1980-luvun merkittävimpiä brittiyhtyeitä ja tuotteliaan biisintekijäkaksikon luoneet laulaja Morrissey ja kitaristi Johnny Marr tehtailivat lyhyehkön elinkaarensa aikana liudan helmiä, joista tuli kestäviä pitkälti raikkaiden melodioiden ja omintakeisten sanoitusten vuoksi. Yhtyeen julkikuva kohdistui pitkälti Morrisseyn karismaattiseen esiintymiseen. Johnny Marria arvostettiin säveltäjänä mutta myös kitaristina, koska hänen helisevä kitarasoundi leimasi yhtyeen soundin. Yhtye teki neljä klassista albumia ja lukuisia tarttuvia singlejä. Yhtyeen visuaalinen ilme piti huolitellun ja coolin linjansa sen viiden vuoden ajan mitä yhtye ehti olla toiminnassa ennen riitaisaa päätepistettään.
The Smithsin ainoaksi vierailuksi Suomessa jäi keikka Provinssirockissa 1984, jota en ollut kokemassa. Sen sijaan Morrisseyn olen nähnyt neljä kertaa 2000-luvulla. Tästäkin huolimatta Johnny Marrin ensimmäinen soolovisiitti Suomessa vei lähimmäksi The Smithsiä kuin yksikään Morrisseyn konsertti aikaisemmin.
Johnny Marr soitti puolentoista tunnin setin huvilateltassa. Häntä lämmitteli Sam Shingler, jolta ehdin kuulla vain yhden kappaleen, joten jätetään hänelle palstatilaa seuraavaan kertaan. Johnny Marr esiintyi nelihenkisen yhtyeen säestyksellä kantaen itse vastuun laulusta ja kitarasta. Johnny Marrin soolotuotantoa on tullut seurailtua niukemmin, mutta aika ajoin sieltä on tullut poimittua joitakin sattumia. Marr on kuitenkin ollut aina työteliäs ja ehtinyt tekemään The Smithsin jälkeen usean muusikon kanssa yhteistyötä aina elokuvamusiikkiin saakka.
Keikka alkoi mainioilla biisivalinnoilla. Armatopia on Marrin soolotuotannon pirteimpiä nannatteluja, mutta pientä mailanpuristusta oli vielä havaittavissa. Heti kakkosesa kuultu Panic aukasi hanat ja artistin ja yleisön välinen jännitteisyys hälveni. Hienon kappaleen erinomaisuutta korosti perään soitettu Sensory Street, joka oli illan vaatimattomin laulu. Setti koostui suurelta osin soolotuotannosta, joista erottuivat edukseen New Town Velocity, Somewhere, Hi Hello sekä Walk Into the Sea. The Smiths -klassikkoista This Charming Man ja How Soon is Now säväyttivät. Yksi yllättävä cover kuultiin keikan puolen välin jälkeen, kun yhtye versioi Depeche Moden I Feel You . Lopuksi kuultiin Marrin yhdessä Bernard Sumnerin kanssa perustaman Electronicin hitti Getting Away With It, joka kalpeni alkuperäisen rinnalla eikä nostanut tunnelmaa samaan hurmokseen kuin encoren aikana soitetut Bigmouth Strikes Again ja There is a Light That Never Goes Out. Vaikka yleisö oli ikäjakaumaltaan kirjavaa, nimenomaan keski-ikäiset intoutuivat yhteislauluun.
Johnny Marrin lavakarisma tukeutuu juuri kuusikieliseen ja keskipisteenä oleminen ei näyttäydy hänelle luontevana. Yritykset rokkikkukkoiluun olivat ujoja. Vokalistina hän jää Morrisseyn falsettiin taipuvasta baritonista kakkoseksi, mutta yllättäen juurikin The Smithsin tuotantoa esittäessä Marr lauloi parhaiten. Kokonaisuutena keikka oli positiivinen kokemus ja ainutkertainen mahdollisuus kuulla legendaarista kitaristia ja The Smithsin ikivihreitä kappaleita. Johnny Marr piti ilmeensä pitkään manchesterilaiseen tapaan peruslukemilla, mutta keikan mittaan ylpeys karisi ja vaihtui hymyyn ja tyytyväisyyteen. Mikäpä siinä tehdä elinvoimaista soolouraa ja muistella lahjakasta nuoruutta, kun oma kilpi on paljon puhtaampi kuin kiistanalaisella Morrisseylla.
Johnny Marrin bändi koostui taitavista muusikoista, joilla riittää yhteistä historiaa. Soundi oli eheä ja alusta loppuun. Heitä ei kuitenkaan esitelty keikan aikana mikä alleviivaa Johnny Marrin arvoa tavallaan.
Settilista:
Armatopia, Panic, Sensory Street, The Answer, Ariel, New Town Velocity, Spirit Power and Soul, This Charming Man, Somewhere, Walk Into the Sea, Hi Hello, I Feel You, Please, Please, Please Let Me Get What I Want, How Soon Is Now, Easy Money, Getting Away With It
encore
Night and Day, Bigmouth Strikes Again, There is A Light That Never Goes Out
Joka vuosi toivon, ettei minun tarvitsisi osallistua Flow-festivaaleille. Jo pelkkä nimi ärsyttää – yhtä jämäkkä kuin kieli juopuneen suussa. Flow on noussut sosiaalisen median syövyttämäksi näyttäytymispaikaksi, jossa joillekin musiikki on sivuseikka. Sekös nyppii. Silti joka vuosi toivon pääseväni mukaan Flow’n hulinaan. Siihen on syynsä: musiikin ja muun oheistarjonnan osalta parempaa ja monipuolisempaa festivaalia en tiedä tässä maassa. Eikä ole toista missä tapaa yhtä paljon tuttuja.
Suvilahden alueella vaelsi ennätysmäärä yleisöä, mutta järjestelyt toimivat hyvin. Rannekkeenvaihto kävi lennosta, turvatarkastus vaati muutaman minuutin jonotuksen ja kaikkiin tarjoilupisteisiin kuten myös vessoihin oli maltillinen odotus. Väenpaljous häiritsi ainoastaan muutamilla keikoilla: Morriseyn keikalla oltiin kuin tontut tappituntumassa. Eikä Flow’n tavaramerkiksi nousseen Bright Balloon 360° -areenaan ollut mitään saumaa päästä istumapaikoille. Ainoa vaihtoehto olisi väijyä vuoroaan jo edellisen artistin lopetettua. Jatkossa amfiteatterista kannattaa luopua tai sitten asettaa sinne sellainen marginaalinen artistikanta, joka ei kiinnosta ketään. Siltikin se tulisi täyteen.
Skotlantilainen melodista syntsapoppia tuuttaava Chvrches johdatti Lapin Kulta Arenalle ja sai rennolla meiningillä jengin nytkähtelemään. Bändi toimitti ihan mukiin menevää materiaalia, mutta ei lajityyppiään mullistavaa. Lisää Leave a Trace –biisin kaltaisia iskusävelmiä, niin edessä on valoisa tulevaisuus.
The Last Shadow Puppets oli illan odotetuimia esiintyjiä. Arctic Monkeysista tutun Alex Turnerin ja viime aikoina enemmän sooloartistina toimineen Miles Kanen yhteisenä sivuprojektina tunnettu The Last Shadow Puppets julkaisi alkuvuonna mainion platan Everything You’ve Come To Expect. Turnerin ja Kanen elokuvallinen pop myötäilee mieltä kuin ajelu avo-Bugatilla Monacon mutkaisilla teillä. Onneksi se toimii hienosti elävänä, johon merkittävää apua antaa suuri orkesteri ja etenkin jousikvartetti. Keikka alkoi sähäkästi kappaleella Bad Habits, jonka perään kuultiin pari singlejulkaisua: hieno Aviation ja törkeän hieno Miracle Aligner. Sitten keikan kaari alkoikin laskea, vaikka Turner keikaroi fiftarilookissaan varsin karismaattisesti. Settilista oli hieman etupainotteinen ja loppupuoli ei antanut sitä kliimaksia kuin olisi keikalle toivonut.
Keikka alkoi upeasti Suedehead –klassikolla. Perään mainio Alma Matters. Myös Ganglord ja Speedway toimivat erinomaisesti kuten satiirinen You’re the One for Me, Fatty. Keikan loppupuoli taittui poliittisemmaksi ja etenkin The Smiths-klassikon Meat Is Murder taustalla pyörineen projisoinnin viesti sadistisesti kohdelluista tehotuotantoeläimistä sai monen kääntymään kasvisruokailijaksi tai poistumaan teltasta. Viimeksi Finlandia-talolla sama video päätti keikan ja niin olisi nytkin pitänyt tapahtua. Morriseyn manipulointi osui ja upposi. Siksi kaksi viimeistä laivaa eivät seilanneet enää satamaan. Everyday Is Like Sunday ja Irish Blood, English Heart soitettiin väärällä hetkellä, vaikka miten hienoja lauluja ovatkin. 
Keikkakeppi 