Toinen päivä Ruissalossa starttasi painostavassa säässä. Koko päivälle oli luvattu ukkoskuuroja, mutta ei alkanut sitten millään jyrähdellä. Sen sijaan päivä lähti muuten hitaan nihkeästi liikkeelle ja monta kelpo artistia jäi bongaamatta kuten Paleface, GG Caravan ja Regina. Ensimmäinen omin silmin nähty täky oli vasta The Cardigans, jonka kiertue oli kyhätty klassikkoalbumi Gran Turismon ympärille. Itse olisin valinnut klassikoksi kylläkin Long Gone Before Daylight -albumin, joka kantaa kokonaisuutena paremmin. Ehkäpä kiertävät kohta sen kanssa. Taisipa Daylightilta tulla bonuksena peräti neljä biisiä. The Cardigans on sitä eturivin ruotsalaista sakkia, joka on nähty Ruissalossa aiemminkin. Nyt Nina Persson ja pojat vetivät keikan samalla rantalavalla kuin viimeksi 2006. Meininki oli nyt jämäkämpi kuin kuusi vuotta sitten, jolloin bändi oli alkanut jumittaa paikallaan. Tämän jälkeinen Ninan A Camp -projekti ja breikki ylipäätään on tehnyt selvästi hyvää. Nina Personin äänessä oli havaittavissa säröä, joka tuskin vielä iän tuomaa, mutta onhan artisti jännässä tukkalaitteessaan edelleen aika monen pojan unelma.

Seuraavaksi painelin telttalavalle katsomaan Jamaikan rytmisen kilpavoimisteluryhmän harjoituksia. Siltä se näytti, kun katsoi artistin ympärillä esiintyneitä taustalaulajia sinivalkokeltaisissa asuissaan. Santigoldilla ei taida olla mitään Jamaika-yhteyttä ei juurien eikä pahemmin musiikinkaan puolesta. Ihan philadelphialainen jenkkilaulajatar, jonka musiikki on tanssittavaa soul-poppia yhdistettynä hetkittäin hyvinkin erikoisiin tyyleihin. Välillä soi nimittäin sellaisia sävyjä kuin oltaisiin tanssittu preerialla intiaanien kanssa sadetta. Ehkä vähän liioittelen, jos sanon Santigoldin äänessä olevan Aretha Franklinia, mutta ainakin se on laulajan selkeitä esikuvia. Ääni lähti nimittäin syvältä ja tuntui hyvältä ainakin biisissä L.E.S Artistes. Koko keikkaa en nähnyt, mutta kun ihmisillä täytetty kömpelö hevonen tallusteli kuin kesäteatterin lavalle, oli hyvä vaihtaa maisemaa hymyissä suin.

Sitten olikin PMMP:n vuoro. Bändi on villinnyt jo vajaat kymmenen vuotta kansaa ja miellyttänyt biiseillään paikoin minuakin. En vaan ole koskaan aiemmin nähnyt Paula Vesalan ja Mira Luodin tehobändiä livenä. Ruissalon rantalavan edusta pullisteli hiostavassa kesäkelissä. Piti mennä rantaveteen melkein Viking Linen kylkeen, jotta näki ja kuuli jotain. Paikka oli niin laidassa, että saundit olivat silkkaa ruispuuroa, mutta näköalana mesta menetteli. Mediassa Paula Vesala on vienyt enemmän huomiota bändin keulahahmoista vähän niin kuin aikoinaan ABBA:n Agnetha vei valokeilan Fridan edestä, mutta kyllä keikan nähtyäni sanon, että Mira Luoti on se järjettömän live-energian omaava dynamo. Ei Paulakaan huono karismaltaan ja liikkeeltään ole ja taitaa laulaa hitusen paremminkin, jos niin tykkää, mutta Miran luoti osui nyt napakymppiin. Keikka oli saundeja lukuunottamatta hieno ja olihan lavalle raahattu liuta muitakin taiteilijoita kuten Mariska ja itse PMMP:n taustataikuri Joni Sjöroos, jota ei ole suojattiensa takana taidettu kovin usein nähdä. Sjöroosin oma bändi Magenta Skycode on tosin hyvä muistutus, että Sjöroos on taitava artisti itsekin. Ehkä palkitsevin vierailu koettiin kun Päät soittaa –biisiin saatiin itse Päät-yhtyeen kippari Juhani Kansi mukaan heilumaan. PMMP on nyt korkattu ja tsekkaan varmasti vielä toisenkin kerran, vaikka kuinka olisikin koko kansan mainstreamia. Minkäs sille voivat, kun tiukkoja ovat.

Launtai-ilta jatkuikin kotimaisten hittiartistien seurassa. Chisu on nähty aiemminkin, mutta ei näin isolla lavalla. Onhan tämä laulaja-säveltäjä-sanoittaja-sovittaja-tuottaja aikamoinen velho. Ei tule toista samanlaista mieleen suomalaisella iskelmä-pop-rintamalla. Kuvitelkaa, että Katri-Helena tekisi kaiken itse. Chisulla alkaa olla jo kolmen albumin jäljiltä materiaalia  pitemmällekin keikalle, mutta festareiden tunnin setti on kyllä kompakti. Chisu on kuin Gwen Stefani, ehkä enemmänkin, käsittämättömän kirkas yksilö popin helminauhassa. Toki pitää muistaa, että lavalla Chisu ei ole yksin, vaan hänen ympärillänsä on bändi, joka on vuosien saatossa hitsautunut taidokkaaksi comboksi. Chisun ainoa pohjanoteeraus on Kohtalon oma -biisin sanoitus. Kepeästi vuodein komein pop-biisi, mutta kun olet saavuttanut koko perheen suosion, on aika mautonta katkaista sadistisesti sormia edes mielikuvatasolla. Tai sitten Chisu vain teroittaa imagoaan kohti tulevaa uraansa. Saa nähdä miten pitkään teräviä biisejä jaksaa leidiltä syntyä, kun se luovuutta rajoittava 30 vuoden ikäraja on saavutettu. Chisulla tuskin hätää.

Chisun jälkeen kurkistin lajityypin puolelle, joka ei ihan normisti osu meikäläisen pirtaan. Nimittäin yhden miehen Huoratronin kokeellinen elektrohouse on noussut jonkin sortin ilmiön asemaan omassa genressään. Se Ruissalossa on parasta, että samana päivänä voi kuunnella todellakin housea tai Nightwishiä, jos haluaa. Yleensä en kuuntele, mutta nyt annoin hetken mahdollisuuden Huoratronille, joka alkoikin järjettömän mahtipontisella introlla, ja kun heppu sitten saapui koneensa ääreen, ei mikään tuntunut oikein miltään. Siispä lähdin onnittelemaan erästä suomi-rockin dinosaurusta.

Michael Monroen 50-vuotisjuhlakeikka-alttariksi oli valittu Ruissalon rantalava. Idean isä on kaiketi promoottori Juhani Merimaa, jolle  hattu nousee monesta muustakin asiasta. Keikkana Monroen esitys jäi vähän torsoksi, mutta tapahtumana ja vierailujen vilkkaana näyttämönä, se tatuoitui tukevasti historian kirjoihin. Michael Monroe päristelee nyt miltei suuremmassa suosiossa kuin Hanoi Rocksien comeback-vuosien aikaan. Viime uudenvuodenvaihteessa tuli todistettua miten jäntevässä kunnossa mies bändeineen on klubikeikalla. Samaa sävelkynää ei Monroella ole kuin Andy McCoylla, mutta paljon muuta: fyysinen kunto ja intohimo lajiin on aivan eri planeetalta. Eipä uskoisi, että Makke on sama 50-vuotias tolppa-apina, joka edelleen kapuaa trusseja pitkin, muuta kuin kasvojen uomista. Ensimmäinen lavalle noussut vieras oli Voice of Finlandista tuttu Mikko Herranen. Duetto Maken kanssa liki 30.000 katsojan edessä taisi olla Herraselle enemmän elämys kuin yleisölle. Hyvin Herranen kuitenkin selvisi. Lavalle ramppasi toden teolla monta vierailijaa ja motiivi oli kaikilla huikea – onnitella päivänsankaria. Ja todellakin kaikilla oli niin mukavaa, sai Apocalyptican jäbätkin olla sellojen kanssa mukana, sekä Paleface, Tommy Lindgren ja Redrama -räppitriona. Liikuttavimpia hetkiä toi Maken äidin vierailu lavalle ja duetto Jenni Vartiaisen kanssa. Monroe muuten mainitsi laulavansa ensimmäisen kerran suomeksi live-yleisön edessä ja sen kunniapaikan sai Jenni Vartiaisen oma sinkkubiisi Missä Muruseni on? Paikoin yllätysjuhlat tuntuivat olevan väärään aikaan väärässä paikassa, mutta kun näki miten liikuttunut Makke oli kaikesta, niin silloin ei voi muuta kuin todeta – onnistuneet synttärikemut. Suuren maailman tapaan lopuksi Monroelle lausuttiin onnentoivotuksia videotervehdyksinä rapakon takaa Little Steveniltä, Slayerilta, Alice Cooperilta ja Slashilta. Pienemmän rapakon takaa tervehdyksen lähettivät The Hivesin jätkät ja kotimaasta Paula Vesala ja Mira Luoti. Keikan varsinainen huipennus ja aito yllätys oli se, kun itse Nasty Suicide ponnahti lavalle vetämään skittaa Million Miles Away– päätösraidalle. Se tuntui sydämessä. Koko painostavan kuuma päivä selvisi ilman luvattuja ukkoskuuroja. Niskaan saimme ainostaan Michael Monroen keikan päätteeksi Ruissalon taivaalle lauotut komeat ilotulitteet. Asianmukainen päätös historialliselle keikalle.